Part 18

Hän rauhoitti häntä ja sanoi: "Sehän on kuun valoa vaan, näkeehän sen selvästi."

"Tai oliko se sinun suusi?" sanoi tyttö ja nauroi. "Sehän on ihan punainen."

Nuorukainen suuteli häntä useampaan kertaan, jonka hän hiljaa salli ja kysyi, joko hän nyt oli saanut niitä kyllikseen.

"En likimainkaan", vastasi tyttö nauraen. "Minä olen saanut nähdä niin kauan nälkää niistä."

Silloin suuteli nuorukainen häntä taaskin.

Sitte otti hän hänen käsivartensa taas ja astui hänen kanssaan alas marskeille ja rauhoitti häntä ja saatti hänet aina talon ovelle asti, jossa hän palveli.

Seuraavana päivänä meni tyttö kihloihin nuorukaisen kanssa vanhempainsa kotona, ja vanhemmat ja valkohiuksiset siskokset katselivat vakavina, mutta ystävällisinä häntä, ja kaksi pojista väitti samana päivänä vielä, että he joskus siirtyvät Etelä-Afrikaan. Toinen heistä onkin muuttanut sinne, toinen vaipui nuorena hautaan.

Kuusi päivää myöhemmin astui nuoripari laivaan. Kapkaupungissa tuli heistä mies ja vaimo. Heidän avioliittonsa tuli onnelliseksi. Hän ei kertaakaan ole katunut sitä, että hän vieraan miehen kanssa lähti vieraaseen maahan. Silloinkaan ei hän sitä katunut, kun kolmekymmentä vuotta jälkeenpäin hänelle tuotiin sanoma, että hänen kolmas poikansa oli kaatunut rynnätessä Colenson luona. Hän ei silloin muistanut sitä vertakaan, jota kotomaan keijuhaltiat silloin kerran olivat näyttäneet hänelle Kultahetteen ääressä.

* * * * *

Samana iltana, kohdakkoin jälkeen kun afrikalainen armaineen oli jättänyt vieremän, pysähtivät ylhäällä kangastiellä muutamat rattaat, ja Harro Heinsen sanoi: "Tule, käydäänpäs alhaalla Kultahetteellä hiukan. Kaikki, jotka kantavat Uhl-nimeä, tai jotka ovat jotakin sukua heille, tarvitsisivat kultaa nyt; ehkäpä satumme me löytämään jotakin." "Kuten tahdot", vastasi Elsbe. Hän hypähti rattailta hänen käsivarsilleen, ja hän piti tuota pientä notkeata vartaloa varmasti sylissään ja kantoi hänet jalkapolkua alas. Ja Kultahetteellä, harmaassa ruohostossa, tuli hän hänen omakseen.

* * * * *

Jörn Uhl seisoi siniliinaisessa takissaan ja tähysteli ylös kuuhun, tuohon vanhaan, ikäkuluun kuivuneeseen ja hedelmättömään vanhaanpoikaan, eikä ollenkaan kääntänyt huomiotansa siihen, mikä eli ja rakasteli hänen ympärillään puissa ja niityillä ja ylhäällä nummella. Hän harrasti korkeita tieteitä. Mutta kun hän yhä vielä katseli sinne loisteleville vuorenkukkuloille, jotka täydessä auringonpaahteessa seisoivat _mare nektar'in_ rannalla, kulki yht'äkkiä kaksi paria ihmiskasvoja, poski poskella kuun editse. Silloin antoi hän ällistyneenä putkensa vaipua ja katseli ja kuunteli ulos yöhön. Sitte sulki hän ovet ja palasi kammariinsa ja ajatteli huomisia töitään.

* * * * *

Niin kului talvi ja kevät ja läheni kesä, ja Jörn Uhl piti huolta töistä ja odotteli sitä kohtaloniskua, joka oli musertava hänen perheensä. Mutta ei tapahtunut mitään. Näytti kuin olisivat Uhlin asiat yhä hyvällä kannalla. Jörn Uhlia kyllä kohtasi isku, mutta se tuli toisaalta.

Oltiin heinäkuussa heinänkorjuun aikana, silloin lensi läpi maan huhu kansojenvälisistä levottomuuksista ja sodasta. Ja maa ja ihmiset tarkistivat aistimensa ja kuuntelivat ahnaina sitä umeata kohinaa ja pauhua. Kansansielu imi tämän hälinän itseensä. Oli ollut nimittäin olemassa vanha, hiljainen, jo kauan nukkunut toive, se saattoi nyt tulla täytetyksi; oli ollut vanha riita-asia, kokonainen sarja vanhoja, pahoja valituksia ja riidanaiheita, ne nyt saattoivat tulla ratkaistuiksi. Yksityinen ihminen ei näitä asioita ajatellut; yksityinen ihminen oli huolissaan ja hädissään, ja katseli kauhulla sitä kohinaa ja kuohuntaa siellä etäisyydessä. Mutta valtaavassa kansansielussa, suuruudessa, joka on avaruuden ja ajan ulko- ja yläpuolella, ja jossa ei ole unohdusta eikä kuolemaa, siinä kaivoivat ja kiehuivat nämä toiveet, jotka ammoisesta muinaisuudesta jo olivat siinä kyteneet, ja joista se jo tuhansia vuosia oli ollut raskaana.

Uhlin nuorin ei paljoa kuullut tämmöisistä, ei olisi semmoinen häntä liikuttanutkaan. Ei ollut hänen aikansa vielä katsoa asioita avarammalta kannalta, hänen silmänsä eivät kantaneet kauemmalle, kuin Uhlin viimeisiin ojiin.

Tuli sitte eräs heinäkuun päivä, jolloin oli tulinen työnteko heinäniityllä. Geert Dose, joka oli ottanut isäntärengin paikan Uhlilla sysäsi tarikkonsa syvälle lappoihin ja sanoi: "Ranskalaisia sanotaan vähän kopeanenäiseksi väeksi. Onkin hyvä, että me hieman saamme kutitella heitä sinne nenän alle. Ja mitäs siitä. Onhan tuo muutteeksi." Pikku renki kysyi, joko hän oli kyllin vanha voidakseen ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Hän oli tasan kahdeksantoista.

Jörn Uhl puisti päätään: "Noh, vaiti nyt", sanoi hän, "ei niistä puheista mitään lähde."

Seuraavana aamuna heräsi hän varhain ja näki kammarinsa kirkkaassa kuun valossa ja ajatteli: "On liika aikaista vielä herättää toisia; mutta minä nousen sentään ja katselen kerran kuutakin taas." Hän oli koko talven ahkerasti lukenut Littrow'ia ja riemastui yhä enemmän tähtiin, mitä enemmän hän oppi tuntemaan niitä. Hän oli laatinut piirustuksia kuusta ja tähtien asennoista ja tuli iloiseksi joka kerta, kun ne kävivät yhteen Littrow'in piirustusten kanssa, ja oli siten täyttänyt monta paperiarkkia huimaavilla etäisyyslaskuilla. Koko tämä askartelu tyydytti hänen tiedonjanoansa ja täytti jollakin tapaa hänen sielunsa ilotonta tyhjyyttä.

Hän otti siis kaukoputkensa, joka nyt oli aina valmiina päällimmäisenä kirstussa ja lähti huoneestaan välikön kautta, aukaisi oven ja oli juuri astumassa ulos, kirkas putki kädessään, kun eräs vanha polisipalvelija sinisessä kiiltonappisessa takissa tuli häntä vastaan, katsahti ensin vähän kummastuneesti häneen ja sanoi sitte: "Arvelinkin, että sinä jo olit noussut ylös, Jörn, tässä on pari kirjelmää, toinen sinulle, toinen Geertille. Teidän pitää huomenaamulla aikaiseen kello kymmenen olla Rendsburgissa, sotajoukko asetetaan liikekannalle. Minun pitää kohta edelleen taas. Palaa terveenä takaisin, Jörn!"

Jörn Uhlin kaukoputki vaipui, ja hän veti henkeänsä syvään. "Vai niin!" sanoi hän ja kääntyi ympäri ja palasi välikön kautta huoneeseensa takaisin, pani kaukoputken paikalleen, ja istui itse kirstulle.

"Se saattaa kestää kauankin", ajatteli hän. "Ne ovat mahtavaa ja urhoollista kansaa, tuleepas luja yhteenotto siitä. Vihamielisyys on vanhaa ja katkeraa... Hannu jää kotiin; Heikin täytyy mukaan. Ken palaamaan pääsee, siitä ei tiedä kukaan... Tuleepa olemaan tepastusta. Hannu ja isä... Elsbe... Siitä kaikesta täytyy minun vielä puhua Thiessin kanssa. Menen Aulangon kautta. Tänään iltapäivällä kello kolme täytyy meidän lähteä... Jasper Krey pitää ottaa vakinaiseksi työntekijäksi taloon. Hän ei kyllä kai liikoja häärää, mutta ei hän sentään anna minkään mennä lumilingollekaan. Missä lienee Fiete Krey nyt?... Tämä teki pahan aukon laskuihini. Mutta se mikä tapahtuu, sen täytyy tapahtua. Ell'eivät he tahdo jättää meitä rauhaan, täytyy meidän ensin kurittaa heitä, sitte saa taas rauhassa kyntää. Voi kestää vuoden, voi enemmänkin. Jasper Krey on ainoa, johonka jonkin verran voin luottaa, Tahdonpa puhua hänelle pari ystävällistä sanaa, ja luvata hänelle sata markkaa ylimääräistä palkkiotakin, jos tapaan kaikki järjestyksessä. Kurjaa on tämä, minulla on isä ja veli ja sentään täytyy minun mennä naapurin luokse ja pyytää häntä: pidä sinä huolta talostamme."

Sitte nousi hän ylös, katseli ympärilleen huoneessaan ja lähti viimein ja herätti kaikki ja sanoi: "Ylös nyt. Tänään täytyy ennättää paljon. Minä ja Geert Dose olemme kutsutut lipuillemme."

* * * * *

Lähemmä kuutta tulivat hän ja Geert metsätietä alas ja pistäysivät Aulangolle. Silloin näkivät he Thiess Thiessenin raskas säkki selässään pihalta päin menevän kylää kohden ja yhtäpäätä kääntyvän katsomaan taakseen. He rupesivat molemmat huutamaan häntä ja hän seisahti. Kun hän tunsi Jörnin, pudisti hän lohduttomana päätään, kyynelet kihosivat hänelle silmiin ja hän huusi jo kaukaa: "Jörn, Jörn, nyt olen tehnyt kauniin teon! Elsbe ei ole enään neljääntoista päivään ollut täällä, vaan on Harro Heinsenin kanssa Hampurissa. En ole uskaltanut kirjoittaa siitä sinulle. Ja nyt kirjoittaa hän että Harro Hein sen nyt matkustaa hänen kanssaan Ameriikkaan, mutta että hän pelkää Ameriikkaa, ja hän sanoo hyväiset meille kaikille, erittäinkin sinulle."

Jörn katsoi hämmästyneenä Thiessiin. "Anna kirje tänne!" sanoi hän.

Thiess Thiessen heitti säkkinsä, joka hänellä oli olalla, maahan, pyyhkäsi kerran kuumia kasvojansa, rupesi etsimään kirjettä taskustaan, ja kääntyi sitä etsiessään ja katseli taakseen Aulankoa kohden.

"Mitä kaikkia papereita sinulla on? Minne sinä aiot?"

"Älä kysy sitä, Jörn", valitteli hän. "Hampuriin minä menen, ja ell'en löydä häntä sieltä, menen Ameriikkaan."

Geert Dose oli tunnustellut säkkiä, "Siinä on kaksi isosta kinkkua ja kaksi silavakimpaletta", sanoi hän. "Ne kuuluvat sentään pienempään sikaan. Ja yksi sianpää."

"Matkaa varten", vaikerteli Thiess. "Hampuriinko?" kysyi Geert Dose nöyrästi.

"Ameriikkaan", vastasi Thiess nikottaen.

"Se joltakin kuuluu", sanoi Geert.

Jörn oli lukenut kirjeen ja katseli mykkänä Thiessiin. "Ja nyt aiot sinä jäljissä? Kirjeen mukaan pitäisi hänen jo olla lähtenyt Hampurista, ja vaikka hän vielä olisikin siellä, niin ethän sinä voi estää häntä lähtemästä hänen mukanaan Ameriikkaan."

"Hänen pitää erota hänestä ja jäädä minun luokseni, eikä kukaan ihminen saa sanoa hänelle sanaakaan siitä."

Jörn Uhl mietti: "Sinä et kai vielä tiedä, että meillä nyt on sota Ranskan kanssa, ja että me olemme kutsutut Rendsburgiin?"

"Voi Jumalani!" huudahti hän. "Se nyt vielä. Onnettomuus onnettomuuden päällä."

"Meillä ei nyt ole aikaa pitkiin neuvotteluihin", sanoi Jörn. Hän pudisteli päätään; hän ei voinut käsittää koko uutista vielä, Pieni Elsbe ulos maailmalle tuon isokokoisen raa'an miehen kanssa? Yht'äkkiä heräsi hänessä ajatus: "Onhan mahdollista ett'ei laiva sodan tähden ole voinut vielä lähteäkään. Jos vielä tapaat hänet, niin tee, minkä vaan taidat ja toimita hän takaisin tänne Aulangolle."

"Luuletko sinä", sanoi Thiess, "että se onnistuu?" Hän katseli taakseen taloaan ja nyyhki, ja kyynelet valuivat hänen kapeille poskilleen.

"Noh", sanoi Jörn, "mutta maltahan nyt toki itsesi! Sinähän olet aina niin halunnut matkustaa ainakin nähdä Hampuri kerran eläissäsi. Nythän pääset kerrankin irtautumaan tästä nummestasi."

"Niin, niin", sanoi hän ja jäi taas seisomaan ja katsomaan olkikattoansa. "Se juuri katkeraa onkin."

Silloin rupesi Jörn Uhl aavistamaan. "Thiess", sanoi hän, "mikä sinun on?"

He olivat saapuneet kukkulalle, josta vietä viimeksi näkee Aulangon. "Enpä tiedä", vastasi hän itkien, "minua ahdistaa niin."

"Thiess! Sinun matkustusvimmasi, kaikki maailmankarttasi, Brasiliasi ja Jaapanisi, kaikki se on ollut vaan lavertelua ja kuvittelua. Sinun on koti-ikävä."

"Ei, ei!... Lähdenhän minä teidän kanssanne." Hän hoiperteli kuin päissään.

"Palaa sinä takaisin, Thiess, et sinä sitä voi tehdä."

"Minä en saa unta enää", valitteli tuo pieni mies, "näin koko yön hänen edessäni kurjuudessa, ja nyt minun täytyy hänen jäljissään. Mutta en voi eroita täältä Aulangoltakaan."

"Ell'ei Thiess Thiessen enää saa unta", sanoi Geert Dose, "niin silloin on huonosti asiat hänen kanssaan, silloin kadottaa hän pian ruokahalunkin Ja mitä tekee hän silloin kinkuillaan?"

"Minun täytyy päästä", vaikerteli Thiess "ei auta mikään. Minä lähden Eckert Wittin kanssa, tiedäthän, turvelaivurin. Jättäkää minut rauhaan, älkääkä kiusatko minua: niin täytyy tehdä."

"Hyvä, no lähde sitte! Ei meilläkään enää ole aikaa."

Tienristeyksessä antoivat he kättä hänelle ja seisahtivat ja katselivat häntä jälkeen.

"Säkki on liika raskas hänelle", sanoi Geert. "Katsos vaan, hän oikein horjuu."

"On niin raskasta hänelle", sanoi Jörn "lähteä pois."

"Kuules sinä, sanosta, mitä lajia maata se Ranska oikein on? Minä tarkoitan, että onkohan sieltä mitään saatavissa. Laittavatko ne sikansa lihaviksi _siellä_, tai etkö tiedä sitä?... Mutta näetkös? Hän on laskenut säkkinsä maahan. Sehän on ihan kidutus miehelle, Jörn. Säkki on liika raskas hänelle."

"Hän kapuaa vallille", sanoi Jörn Uhl, "hän koettaa, näkisikö hän kerran vielä talonsa. Ja _tuo_ tuntee joka lehmänpolun Takaindiassa!"

"Minäpä käväsen hiukan siellä, Jörn. Luulenpa että vika on säkissä."

Geert juoksi tattarimaan poikki ja palasi kohta takaisin molemmat silavakimpaleet kainalossa. "Miksi olisin ryhtynyt pitkiin puheisiin hänen kanssaan?" sanoi hän. "Hän ei ollenkaan huomannutkaan. Hän seisoo ja tirkistelee taloaan kohden... Kuka tietää, kuinka meidän vielä käy. Nämä kaksi silavakimpaletta ovat ainoat varmat, mitä meillä on; kaikki muu on sekamelskaa."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Jokainen maalainen Schleswig-Holsteinissa tietää että siniliinainen takki ja housut ovat ainoa oikea ja vanha työpuku, joka sivumennen sanoen hyvinkin pukee vähänkin näköistä miestä. On kyllä lisättävä, että semmoinen siniliina aikaa myöten muuttuu vallan heleänsiniseksi niiltä kohdin, jotka kahnautuvat ja kuluvat enemmän, kun taas suojatummat paikat säilyttävät entisen, tummemman värinsä. Tämä kirjavuus voi lisääntyä vielä siitä, että emäntä neuloo uusia syvänsinisiä paikkoja polville ja rintaan; ja silloin saattaa mies ruveta näyttämään niin moniväriseltä, että käy vaikeaksi uskoa että semmoisen kirjavan Joosepin mekon alla todella piilee kunniallinen holsteinilainen talonpoika.

Oltiin Rendsburgissa Loherkankaalla, Ranska oli neljä päivää sitte julistanut sodan.

Neljä päivää sitte oli jefreitteri Lohmann -- joka vasta tänä vuonna kuoli sodanjälkeisistä vammoistaan -- tulla karauttanut leiriin ja tuonut leirinkomentajalle käskykirjeen. Minuuttia jälkeenpäin tiesivät kaikki patteriat: nyt lähdetään matkalle Ranskaan. Silloin olivat kaikki ilman komentoa rientäneet ratsujensa luokse ikäänkuin hätätorvea olisi puhallettu, ja kiirein käsin ruvenneet satuloimaan ja valjastamaan niitä. He arvelivat, että nyt piti kohta lähdettämän.

Hans Lohmann, jefreitterin veli, toisessa komppaniassa, numero kolmas, oikeanpuolinen mies kanuunalla, pyyhkijä ja lataaja, oli ensimmäiset neljä viikkoa vallan tökerryksissään. Vasta kolme päivää Gravelotten jälkeen rupesivat asiat taas selkenemään hänelle. Ensiksikään ei hän ymmärtänyt, miks'ei kohta lähdetty liikkeelle, ja toisekseen, miks'eivät ranskalaiset heti seuraavana päivänä ilmestyneet Loher-kankaalle, ja kolmanneksi vielä, kun patteriat vihdoinkin olivat liikkeellä, kuinka oli mahdollista että maailma oli niin avara, hän oli luullut että ranskalaiset asuivat kohta Hohenwestedt'in ja Heinkenborstel'in takana. Tähän maantieteelliseen hämminkiin tuli lisäksi siveellinen: hän ei ollut ymmärtänyt, mitä kapteeni oli tarkoittanut, puhuessaan heille vanhoista oikeuksista ja rakkaudesta isänmaahan ja suurista toiveista. Mutta jefreitteri Lindemann, joka hänelle merkitsi samaa kuin kirkas lamppu pimeälle huoneelle, selitti perästäpäin lyhyesti hänelle, että ranskalaiset olivat loukanneet vanhaa kuningasta. "_Noin_ ovat tehneet, Lohmann", ja kohotti kättään ikäänkuin lyödäkseen.

"Kuinka vanha hän on?" kysyi Lohmann.

"Hiukan yli seitsemänkymmenen."

Siitä hetkestä, kun Lohmann tämän kuuli, oli hänelle asia selvä ja hänellä hyvä omatunto. "Jos ne ovat lyöneet päin kasvoja sitä vanhaa miestä, niin silloin on meillä oikeus käydä heitä rinnuksiin."

Niinpä olivat asiat hiukan hämärät Lohmann II:lle.

Mutta kapteeni Gleiserillä taas oli kaikki selvillä.

Mitä kaikkea se mies ennätti järjestää niinä seitsemänä päivänä ennen lähtöä! Eikö hän seisonut kolme päivää peräkkäin aamusta iltaan paikallaan kuin paalu sannassa ja tarkastanut miehistöä ja hevosia. Eikä mikään ollut tarpeeksi hyvää hänelle. Olikin hän näinä päivinä jyrkkä useamman kuin yhden kerran. Hän, kapteeni Gleiser, hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa komein upseeri, kuten hän itse sanoi: hän väitti näinä päivinä useampaan kuin yhteen kertaan, että hänen patteriansa oli huonoin kaikista, jotka nyt tekivät matkaa Ranskaa vastaan.

Paja oli jo kahdeksannen kerran ajanut hänen ohitsensa, edessä kuus' yhtä korkeata mustaa hevosta, yks', kaks', neljäkaru... _ah!_... Noin! Sepä rätisi. Silloin tuli edempänä pula. Eräs korkeakoipinen juhta, komea eläin, rupesi äksyksi. Se repi suitsiaan, teki laukkoja, joutui reservistien väliin, jotka seisoivat siellä myttyineen, ja näytti yrittävän tanssia polkkaa takajaloillaan.

"Kyllä me hänet pehmitämme!" kirkui kapteeni. "Ruskea eteen."

Ajaja hypähti voimakkaalla hyppäyksellä selkään; istui jo, samassa oli hän selällään sannassa.

"No, anna nyt paikalla haudata itsesi! Jefreitteri Jürgens! Sinä selkään! _Tuommoisten_ miesten kanssa Ranskaan!? Minä lähden yksin! Minä lähden ihan yksin!"

Jefreitteri Jürgens makasi samassa hiekkakuopassa, jonka ajaja äsken oli tehnyt.

Kapteeni Gleiser katseli ympärilleen. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin ihminen, joka seisoo maailman keskipisteessä, ja pitää ainoastaan itseänsä oikeana ihmisenä. Hän tahtoi itse ajaa hevosella. Kannatti toki kolmellasadalle arvottomalle ihmiselle näyttää, mihin kapteeni Gleiser pystyy. Siten, semmoisissa ajatuksissa katsahti hän ympärilleen.

Reservistien joukossa, jotka vielä seisoivat siellä siviilipuvuissaan, vähän toista sataa miestä, seisoi vanhassa siniliinaisessa puvussa, jonka polvissa oli uudet paikat eräs mies hiukan syrjässä toisista. Hän oli melkoisen pitkä ja laihanläntä, oikeaa puhdasta rotua, harteva, suoravartaloinen ja ylpeä- ja soukkakasvoinen. Moni ruhtinas maassamme toivoisi, että tämän talonpoikaisnuorukaisen vartalo ja kasvojenpiirteet kulkisivat perintönä hänen suvussaan. Vaalevilla, melkein valkeilla hiuksillaan oli sininen särmilakki, ja kädessään oli hänellä kohtalaisen suuri matkalaukku. Tämän nuorukaisen havaitsi Gleiser.

"Jefreitteri Uhl!" huudahti hän.

Tämä astui lähemmä.

"Ettepä ole tullut kevytaskeleisemmaksi", huusi hän. "Onko isäukko puusuutari?"

"Talollinen, herra kapteeni."

"Osaatteko ratsastaa tuolla riiviöllä, vai oletteko tekin yhtäläinen lommoinen teekannu... Noh!"

Jokainen, joka sinä päivänä oli Loherkankaalla -- ja joka elää vielä, harmaapäisenä -- hän tietää kuinka kankeasti ja verkkaisesti jefreitteri Jörn Uhl Wentorffista laski maahan harmaapalttinaisen matkalaukkunsa, ja kuinka hän sitte taas oijensihe pystyyn ikäänkuin naksahtelisivat hänen kaikki jäsenensä; ja kuinka hän sitte, kun hän taas oli suorana ja laski kätensä Ruskon päälle, oli muuttunut kuin toiseksi mieheksi, kuinka silmänsä olivat leimahtaneet, kuin esiin karauttava leijonapari, kuinka hän hypähti selkään ja kuinka Rusko korskahti ja nousi pystyyn, käänteli ja heitteli itseään ja lopuksi lähti neljääkarua nummen ylitse, niin että hiekka pölysi pilvenä ympärillä ja kuinka se koitti kaikkea vapautuakseen Ranskan matkasta, mutta kuinka se viimein jätti vastaanpyristelemisensä, ja kuinka jefreitteri Uhl, pää jokseenkin ylhäällä, lopulta tuli takaisin sillä.

"Uhl", huusi Gleiser, "te pidätte hevosen ja olette tykkipäällysmies kuudennella tykillä."

Niin lähti Jörn Uhl aliupseerina sotaretkelle.

* * * * *

Kahdeksan päivää myöhemmin marssivat he raskaassa rankkasateessa samaa pitkää poppelikujannetta, jonka kautta kuudeskymmenesneljäs osasto kuus' päivää aikaisemmin oli kulkenut, kun se teki rynnäkön Spicherer vuoria vastaan. Ilma oli kurjaa ja kaikki väsyneitä ja allapäin.

Ei tullut selville, kuka sen ensiksi kertoi tai oli nähnyt: Näkivät vanhan kenraalin ratsullaan, ja kohta kulki miehestä mieheen: "Hän oli juuri nähnyt, kuinka erästä upseeria rumpujen päristessä haudattiin, tuonne vasemmalle puista. Silloin oli hän ratsastanut luokse ja kysynyt: 'Ketä siinä haudataan, kuulkaa?' 'Kapteeniamme.' 'Antakaa minun nähdä hän kerta vielä', oli vanhus sanonut, 'hän on minun poikani.'"

Kohta jälkeenpäin ratsasti hän adjutanttinsa kanssa patteriojen ohitse, jotka sateessa siinä kulkivat tietään. Hän ei oikein esiintynyt edukseen hevosella, oli liika tukeva ja lyhyt. He katselivat häntä jälestä ja jatkoivat matkaansa.

Kurja ilma. "Kas tuossa, kolme kuollutta hevosta! Katsos, nepä ovat paksuiksi pöhöttyneet!"

"Kuules, mitä tarkoittavat nuo tuommoiset pitkät kummut. Kas kummaa: niihin on pistetty sapeli seisomaan jokaiseen."

"Etkö sitä huomaa, kuule? Nehän ovat vastakaivettuja hautoja."

"Ihmisillekö?"

"Niin, ihmisille juuri. Keitä varten muuten? Äläkä nyt enää laske semmoisia tuhmuuksia."

"Katsos, tuoss' on kivääri maassa pystyssä. Joku on käyttänyt sitä sauvanaan. Sauva seisoo vielä, hän itse ei."

Kurja ilma. Kuinka sade valuu virtanaan puiden läpi.

Kanuunat rämisevät ja ratisevat eteenpäin tietä. Hautoja. Paljasta hautoja. Kuulat ovat kuorineet poppeleita, ja murskautuneet oksat näyttävät paljaita säitään.

"Emme me vihollista lähelle pääse... me Schleswigholsteinilaiset?... Emme ikipäivinä!... Preussilaisista raudansyöjistä olemme me liika kokemattomia ja veteliä. Me olemme mukana ainoastaan näön vuoksi. Me olemme mukana vaan marssiaksemme näin jäljistä."

"Ne jotka ovat olleet mukana vuonna kuuskymmentä kuus', ne saavat syödä soppaansa."

Kukaan ei kysy, kuka tämmöisen mielipiteen lausuu, ja onko se oikea.

Yöksi leiriytyivät he märjille ja tuulisille kukkuloille länsipuolella Spicherniä, ja heittivät vartiotuleen neljätoista ranskalaista vaunua, jotka seisoivat siellä. Kaikki olivat hiljaa ja alakuloisia, vaikka muutamat koettivatkin isoäänisesti nauraa ja puhella. Vääpeli marisi koko yön sitä, että oli poltettu ne komeat vaunut ja antoi aamusti kaivaa tuhkaläjistä säilyneet rautaosat ja iloitsi, kun sai niistä seitsemän frankkia patteriakassaan.

Patteriat lähtivät eteenpäin taas. Tuo kävi raskaaksi. Tuo alituinen: eteenpäin ja eteenpäin. Mieluummin kerta vihollisen kimppuun, tupuloida se hyvänpäiväisesti ja sitte saada palata kotiin takaisin. "Kukahan muutoin siellä kyntää ja kylvää? Syksy lähenee. Isä ei yksin voi pitää huolta koko tarhasta. Ja äiti? Ja tytöt?"

"Mehän mennään yhä syvemmälle Ranskaan! Luulenpa, että on menty ihan eksyksiin jo. Kunpa juttu vaan päättyisi onnellisesti kerta."

Edelleen vaan, aina edelleen!

Kuinka Wentorff tuntuu pieneltä. Wentorff, maailman napa ja keskipiste. Löytyyhän maailmassa ainakin kymmenet tuhannet kylät, ja ihmisiä kuin hiekkaa meren rannalla. Ensin oli heidän patteriansa ollut yksin, silloin kun he kahdessa höyryaluksessa laskivat Elben ylitse. Sitte oli heistä muodostunut rykmenttejä, sitte sotaväen osastoja, sitte sotajoukkoja. Eilisestä asti olivat he jo kokonainen kansakunta.

Neljäntenätoista päivänä pysähtyi patteria eräälle kukkulalle, muutamaan tienristeykseen. Kapteeni Gleiser pysähtyi Jörn Uhlin viereen. Siinä seisoi ja marssi rykmentti rykmentin vieressä, kanuunia ja ratsastajia, loppumattomia vaunujonoja, ihmistä ihmisen vieressä aina kukkuloille asti sinervässä etäisyydessä.

Silloin kääntyi Gleiser: "Noh, Uhl, mitä sanotte?"

Jörn Uhl tuijotti sinne vaan, eikä virkannut sanaakaan.

"Moukka! Isänmaamme, Saksanmaa nousee entisestä alennuksestaan." Hän käänsi hevosensa, eikä sanonut sen enempää.

Silloin katsahti Jörn Uhl vielä kerran ja näki nuo kaikki eteenpäin kulkevat ihmiset, jotka kaikki pyrkivät _samaa_ päämaalia kohden, ja tunsi silmänräpäyksessä hetken suuruuden.

Seuraavana yönä kulkivat he soihtujen valossa erään virran ylitse.

Kuudentenatoista päivänä kuulivat he oikealta, ylhäältä kukkuloilta, kanuunain jyskettä. "Siellähän kuuluu ammuttavan! Katsoppas sinne. Mutta kahdentuhannen askelen välimatkalla! Hiukan hälyytystä vaan!" Enempää eivät he asiata tuumi.

Mutta heissä heräsi jonkinlaista uteliaisuutta; ja kaikissa näkyi heräävän ikäänkuin levottomuutta, metsästäjän levottomuutta.

Kahdeksastoista päivä koitti, ja taaskin näkivät he, kuten neljäätoista päivää sitte tuoreita hautoja, tällä kertaa täydessä auringonvalossa.

Kello on yksitoista.

"Kaunis päivä."

Ell'ei noita hautoja vaan olisi.