Part 14

Kun tapaus seuraavana päivänä koululasten kautta tuli tiedoksi talossa, huomasi hän hyvästi että isopiika katseli ihmetyksellä häntä. Renki puolestaan kertoi että lapset välitunneilla kiivaasti väittelivät siitä, kuinka hän oli ollut polvillaan ja työntänyt kädellään ja että kaikkialla näki lapsiryhmiä, joista yksi aina oli polvillaan ja näytti, kuinka hän oli tarttunut koiraan. Olipa opettajan itse täytynyt mennä pelastamaan kellervä hallinsakin poikain kynsistä.

Kahdeksan päivää myöhemmin kävi hän taas tietä peltojen ylitse tehden matkaa kirkolle, ja sattui tulemaan yhteen Kampin lasten kanssa, jotka myöskin olivat kirkkomatkalla. Nämä astuivat puoleen käytäväkiviltä ruoholle ja katselivat häntä. Mutta tyttönen, jonka hän oli pelastanut, kohotti mykkänä kättään hänelle ja pisti sen hänen pivoonsa ja lähti sitte juosta sipsuttelemaan hänen rinnallaan kirkonmäelle asti aivan äänetönnä. Hän meni sisään ja kuunteli saarnaa, jossa puhuttiin uskosta, ja siitä että niin sanotut hyvät työt ja niinsanottu kunniallinen elämä useasti ovat varsin epäiltävää "ulkokultaisuutta."

Kun hän astui kirkosta, tuli hänen jäljissään juoksujalkaa räätäli Rose, joka kuului hiljaisiin maassa. Hän astua tepsutteli Jörn Uhlin rinnalla, hän oli nimittäin jo vanha mies, puheli ilmoista hiukan, vaikeni taaskin ja rupesi hämillisellä tavallaan pehmeillä sormillaan silittämään hänen takkinsa ja liivinsä rintaa, kuten räätäli ainakin.

"Tuo takkisi minulle, Jörn", virkkoi hän, "Koira on pahasti repinyt sitä: minä paikkaan sen silkillä. Minä teen sen ilmaiseksi, Jörn... Mutta, Jörn, mitähän minun vielä piti sanoa? Eipä riipu takista, riippuu sydämestä takin alla, sen täytyy kuulua Jumalalle."

Jörn Uhl joutui hämilleen. Milloinkahan puhuu näillä mailla maallikko ihminen niistä asioista? Papin asia, kun hän seisoo saarnastuolissaan, on puhua Jumalasta ja sielusta.

"Tahdoin vaan joutua lapsille avuksi", sanoi Jörn Uhl, "olin vimmoissani noille koirariiviöille."

"Sinun pitää tehdä kaikki sentähden että Jumala tahtoo niin, Jumalaa teollasi palvellaksesi."

Sitä ei Jörn Uhl ymmärtänyt. "Suoraan sanoen, minä ajattelin ainoastaan tuota pientä lasta, joka huusi kuin riivattu."

"Tämän kerran olet tehnyt hyvää omaa olkoasi, ja se oli kauniisti. Mutta jos tahdot aina koko elämäsi ajan tehdä hyvää ja tahdot aina saada oikeata iloa, silloin pitää sinun lyödä kättä Jumalan kanssa, ja rakkaudesta häneen tehdä hyvää. Et sinä saa tehdä hyvää siitä syystä, että olet raivoissasi koirille, etkä sentähden, ett'et siedä nähdä lasten hätää, vaan sentähden että Jumala seisoo vierelläsi ja katsoo sinuun ja sanoo: 'Mene apuun, Jörn Uhl! Pelasta lapsi! Karkaa käsiksi koiraan, Jörn Uhl!'"

"No niin... mutta yhdentekeväähän kuitenkin on, teenkö sen Jumalan kanssa vai ilman Jumalaa."

"Eipä lainkaan, Jörn. Sillä katsoppas: Jos teet sen omin päin, rupeat ylpeilemään siitä ja kuvittelet tiesi mitä itsestäsi, tulet rehenteliääksi ja ehkä ihan narriksi. Etkä myöskään aina teekkään hyvää; et aina osaa oikeaan myöskään; ei ole sinulle aina oikeata iloakaan siitä, kosk'et ole tehnyt sitä itse asian vuoksi, vaan itsesi ja ihmisten tähden. Mutta jos asetut Jumalan rinnalle ja Jumalasta käsin teet kaikki tekosi, silloin pysyt ystävällisesti nöyränä, hymyilet ja iloitset, tiedät varmasti, että aina teet oikein ja käsität kaiken, voit asettua koko maailmaa vastaan ja iloita kaikesta maailmassa. Olkoon sydämemme Jumalassa, ja kätemme koiria vastaan, kaikkea pahaa vastaan: se kristinuskoa on."

"Sitäpä sietää kuulla", sanoi Jörn, "seista Jumalan luona, ja sitte, hänestä käsin, tehdä hyvää: toden totta, se ei kuulu hullummalta. Mutta luulenpa sittenkin..."

"Niin teki Vapahtajammekin, Jörn. Aina Jumalassa, ja aina koiria vastaan! Ainoastaan että lopuksi oli häntä vastassa liika paljon koiria: ne ottivat voiton hänestä ja repivät hänet. Vai mitä tahtoi ja teki hän muuta, kuin taisteli Jumalan kanssa elämän ja kuoleman uhalla hyvän puolesta?"

"Hyvä", virkkoi Jörn Uhl tähän. "Ikäänkuin liitossa Jumalan kanssa."

"Uskossa ja luottamuksessa, Jörn."

"Aivan niin, uskossa ja luottamuksessa kaikkea pahaa vastaan, koiria ja laiskoja, juomareita ja huonoja kyntäjiä vastaan."

"Aivan niin, Jörn, ja ensinnä omia vikoja vastaan."

"Se on selvää", sanoi Jörn Uhl.

"Näetkö nyt?" sanoi vanhus. "Tuo takkisi huomenna minulle, minä korjaan sen ilmaiseksi."

Hän nyökäytti päätään moneen kertaan, ja lähti, yhä nyökyttäen päätään.

Yht'äkkiä heräsi Jörn Uhlissa ajatus: "Kysyppäs koetteeksi häneltä, mitä hän ajattelee saarnoista, joita tuo tuolla sisällä pitää." Hän kääntyi ympäri. Mutta ukko meni jo juoksujalkaa ja katosi puun taakse kirkkotarhan kulmassa.

Kun Älypää Wieten seuraavana aamuna tuli noutamaan pukua, tapansa mukaan harjatakseen sen, kertoi hän hänelle, että ukko oli luvannut korjata sen ja vieläpä ilmaiseksi.

"Sepäs on kummallinen pyhimys", vastasi Wieten. "Mistä hän puheli?"

Jörn Uhl katseli ajatuksissaan eteensä. "Oli hiukan hätäistä siellä kirkonkulmassa. Mutta jos ymmärsin oikein häntä, niin sanoi hän, että olisi kauneinta, jos jokainen lakaisisi lähimmäisensä porstuan edustan!"

"Mokomaakin pyhimystä! Jumala varjelkoon, Jörn. Ukko menee ihan sekaisin vielä."

"Noh", virkkoi Jörn, "miksikä niinkään? Hän on ahkera ja raitis, kukaan ihminen ei voi sanoa hänestä mitään pahaa; hän on aina tyytyväinen ja aina iloinen ja tiedäthän sinä, että hän teki ilmaiseksi ripilläkäyntipuvun pikku Dierksenille."

"Niin, entäs sitte? Onko hän saanut yhtään groschenia kokoon? Tekee työtä kaiket päivät. Onko hänellä mitään?" Hän antoi Jörnille nyytin ja sanoi: "Laita itsesi matkalle nyt takkinesi!" Jörn lähti kyökistä.

Väliköllä tuumi hän: kas, siinä nyt on kolme eri mielipidettä. Sitä nyt ei voi järkevä ihminen uskoa todeksi, mitä se siellä kirkossa puhuu. Räätäli-ukon puheissa on ajatusta. Mutta ajatusta on myöskin siinä, mitä Wieten sanoo. Räätäli sanoo: Pidä huolta lähimmäisistä, Jumalan nimeen. Wieten sanoo: Pidä itsestäsi huolta, omaan nimeesi.

Yht'äkkiä pysähtyi hän, mietti hiukan ja palasi takaisin kyökkiin. Wieten istui, selin ovea päin käsimyllyn ääressä, ja teki työtä. "Kuule", sanoi hän, "sinä sanot että räätäli puhuu paljasta hölyn pölyä? Mutta sanoppas sinä, kuinka on itsesi kanssa? Sinä teet työtä turhanpäiten ja yhä turhanpäiten tässä kolkossa talossa, jossa kolme juomaria aivan päättömästi isännöivät, piinaat ja kiusaat itseäsi joka päivä vastahakoisten palvelustyttöjen kanssa?"

Wieten kääntyi nopeasti, ja katsoi häntä suurin silmin. Ensikertaa puhui Jörn hänelle itsenäisesti ajattelevana, eikä hän osannut niin kohta mukautua siihen. "Poika", sanoi hän, "älä päättömiä puhele! Mene töihisi äläkä rupea viisastelemaan."

Silloin lähti Jörn nyyttineen miettivänä ulos.

* * * * *

Hänen ulkonainen elämänsä ei tosiaankaan ollut muuta kuin vaivaa ja työtä. Isänsä sanoi toisinaan: "Hänessä on Thiesseniä liiaksi ja elinijäkseen on hän jäävä veljiensä palkkalaiseksi." Tänään kyntää, huomenna kylvää, ylihuomenna raskasta kotityötä, semmoiset olivat hänen päivänsä. Aamuisin ensimmäisenä ja iltaisin viimeisenä, ihminen jolla ei koskaan ole joutoiltaa ja pyhäpäivää. Hänen silmänsä painuivat kiinni, kohta kun illallinen oli syöty. Silloin lähti hän kohta kammariinsa ja nukkui sikeästi.

Hänestä tuli pitkä ja laiha, astuntansa muuttui paljosta käynnistä raskassavisessa kyntömaassa voimakkaaksi ja raskaanhitaiseksi. Lihaksensa tulivat vahvajänterisiksi. Hänelle ei ollut mikään asia käydä koko päivä levähtämättä vakoa ylös, vakoa alas neljän hevosensa jäljissä, käsi aurankurjella, ja vaikk'ei hän vielä ollut kahdeksaatoista täyttänyt niin mielellään hän nisunkorjuussa otti heinätarikkonsa nenään yhden sijasta kolme lyhdettä. Hänen olkapäänsä tulivat leveiksi, ulkonivat ikäänkuin erikseen rakennettuina syrjään päin, ja kasvonsa ahavoituivat auringossa ja suolaisessa merituulessa. Hänen koko olentoonsa ja sanoihinsa tuli sitä hitaista täsmällisyyttä ja raskaanlaista pätevyyttä, joka on ominaista raskaasti mietiskelevälle luonteelle. Hänen kirkollakäyntinsä kävivät harvemmiksi, mutta joka toinen tai kolmas sunnuntai teki hän sentään suoraselkäisenä ja kasvonsa tyyninä ja vakavina kirkkomatkansa sinisessä hyvästi-istuvassa nutussaan.

Syksyn tapahtumat olivat vaikuttaneet elähyttävästi häneen. Vuosikausia oli hänellä jo ollut tämäntapainen ajatuskanta: Kaikki autuus on siinä vaan, että on noin nenäänsä myöten ahkera aina, ja raitis ja säästäväinen kuolemaan saakka. Mutta keskustelu pyhimyksen kanssa, ja sitä seurannut uusi mietiskeleminen ja vertaileminen vaikutti, että hän avoi silmiään hiukan taas ja kerran vielä katsoi tarkemmin. Ja nyt havaitsi hän, ett'ei asia ollutkaan niin mutkaton ja yksinkertainen. Oli muutakin maailmassa, kuin kunniallisuus ja raha. Hän kävi jonkun verran avomielisemmäksi, herkemmäksi ja lempeämmäksi.

Hänessä heräsi jonkullainen hiljainen harvasanainen mieltymys muutamiin työmieslapsiin Kampilla, ja välistä hän istui sunnuntai-iltapäivät heidän kanssaan niityn rannalla, ja leikkeli heille huiluja pajunoksista ja auttoi pienimpiä, jotka tottumattomilla käsillään yrittivät nitoa vitjoja kukkasten varsista. Talvisin taas säilytteli hän omenoita kirstunsa pohjalla oljissa ja naureskeli, kun lapset koulumatkallaan tulivat pihan poikki ja sitte yskivät tai puhuivat kovaäänisesti tai muulla tapaa koettivat ilmoittaa läsnäoloansa, he kun eivät suoraan tohtineet tulla pyytämään niitä häneltä. Hän oli nimittäin heistä liika vakavan näköinen ja liika pitkäkin jo tohtiakseen semmoista.

Välistä, talvisina iltapuhteina nouti hän esiin Littrow'insa, katseli taivaankarttoja, jotka olivat liitteinä kirjassa ja meni ulos puutarhaan tähtikirkkaaseen yöhön, etsi merkityt tähdet ja painoi mieleensä niiden nimet. Mutta niinpian kun hän huomasi, että tämä tempasi hänet mukaansa, että hänessä heräsi halu oppia tämä kaikki ja enemmän vielä, kun hän huomasi että halu oppia nousi hänelle päähän kuin viini, silloin säikähti hän ja kätki kirjan takaisin kirstuun, aivan pohjalle, olkienkin alle, joihin omenat olivat kätketyt.

Kokemukset, jotka hän sai ihmisistä ja elämästä, sulki ja pakkasi hän itseensä, ikäänkuin laivuri pakkaa lastinsa alas pimeään laivaruumaan. Niiden olemassaoloa ei päältäpäin aavistanutkaan. Ne näyttivät merkityksettömiltä ja tarkoituksettomilta, mutta ne olivat kätkössä ainoastaan. Ne olivat rikastuttamassa hänen sieluansa, olivat läsnä siellä nyt ja olivat hänen omaisuuttaan, ja laiva kulki syvemmältä nyt ja varmempana.

Niin tuli kokemus kokemuksen jälkeen, ja ihminen ihmisen jälkeen. Ne sattuivat hänen tielleen, antoivat hänelle joukon uutta kokemusta ja uutta havaintoa ja etääntyivät taas.

YHDESTOISTA LUKU.

Seuraavana keväänä tuumi hän varovasti kuin vanhus ikään, että olisi viisainta hänelle nyt ilmoittautua vapaaehtoiseksi sotaväkeen, sitte hän olisi siitä vapaa.

Kenraali katseli mielihyvällä kookasta leveäharteista nuorukaista, joka alastomana seisoi hänen edessään ja kysyi suopeasti. "Kyrassieriksikö vai tykkimieheksi?" Hän ajatteli hiukkasen ja vastasi sitte: "Tykkimieheksi." Tarkastuslautakunnan jäsenet olivat kummissaan. "Miksi niin?" kysyi kenraali. "Minä sovin paremmin siksi." "Miksikäs sitte?" kysyi ukko vielä kerran. Jörn tekeytyi viisaan näköiseksi ja vastasi: "Kuvittelen, että tykkimiehet ovat yksinkertaisempaa väkeä ja myöskin maalle tarpeellisempaa." Kenraali nyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi hänen poistua.

Pitäjävouti Eisohn, sama mies, joka joi ja pelasi talonpoikien kanssa ja jonka ainoan lapsen jälkeenpäin täytyi lähteä kerjuulle ja sitte kuoli surkeudessa, taivutti lyhyttä niskaansa hiukan ja sanoi: "Hän kuuluu Uhlien arvossa pidettyyn sukuun, herra kenraali. Mutta ei ole tullut sukuunsa, ei ole terää miehessä!" "Tuossako?" sanoi kenraali, "tuossako miehessä? Hänestä menen minä takuuseen. Osaan jonkun verran lukea ihmisen kasvoista, herra pitäjänvouti, ja olen rauhan aikana ja parilla sotaretkellä oppinut näkemään minkäverran miestä kussakin on."

Niinpä läksi hän syksyllä, kohta elonkorjuun jälkeen Rendsburgiin. Geert Dose, sen Dosen poika, joka ennen muinoin oli asunut Dingerdonnilla, tuli kuulumaan samaan patteriaan ja lähti hänen kanssaan yhdessä.

Rendsburg oli silloin vielä hiljainen kaupunki. Ja vaikka se olisikin ollut vilkas kuin Hampuri ja maan kaunein kaupunki, mitä liikutti tätä talonpoikaa kaupunki? Mitä liikutti häntä ylialaan koko maailma? Hänen oli täällä kolme vuotta opittava, mitä opetettiin, ja toteltava, mitä käskettiin. Kun työstä välitti, silloin oli hänellä vapaus tehdä, mitä itse halutti. Silloin olivat hänen ajatuksensa Uhlin pelloilla ja talleissa.

Hänen luonnisti hyvin; ei olisi voinut löytää parempaa rauhanaikaista sotamiestä kuin hän. Hän oli karaistu, älykäs ja totteleva. Eräs vastaleivottu aliupseeri, joka mielellään puhui kömpelöistä holsteinilaisista, näytti hyvin halukkaalta hiukan kujeilemaan Jörn Uhlin kustannuksella. Mutta neljä viis päivää jälkeenpäin huomasi luutnantti Hax, jota sotamiesten kesken kutsuttiin "pitkäks Juhaksi", hänen aikeensa ja puheli hetken kahdenkesken aliupseerin kanssa: ja siihen päättyi se.

Eräänä toisena päivänä, kun pitkä Juha kävi tallin lävitse ja Jörn Uhl, kantaen vesisankoja tuli häntä vastaan, kysäsi hän: "Uhl, mistä on teillä tuommoiset pitkät raskaat askeleet? En ole elämässäni nähnyt semmoisia niin nuorella. Ikäänkuin kantaisitte rautakiskoja!"

Vesisangot kirahtivat, ja Jörn Uhl seisoi kuin patsas. "Olen lapsesta saakka tehnyt raskasta työtä."

"Kaksivuotiaastako ollut auran kurjessa?"

"Niin. Ja maa on sitkeätä siellä."

"Minä olen kotoisin Itzehoe'n tienoilta", vastasi luutnantti. "Tunnen seudut, olen ollut Wentorfkissakin. No, isällä on kai suuri maatila?"

"On, herra luutnantti. Mutta _minun_ on täytynyt tehdä työtä."

"Niinkö? Mutta entä isäukko, eikö hänkin?"

"Ei, herra luutnantti."

"Eivätkö veljetkään? Mitenkä?"

"Eivät."

"Teillä on semmoiset kasvot, niin... kuinka sanoisin niin huolekkaat. Ei sovi nuorelle miehelle."

"Kotona kyntävät huonosti tänä syksynä, herra luutnantti."

Luutnantti Hax rypisti kulmakarvojaan, ei sanonut sanaakaan enää, ja kohteli Jörn Uhlia tästä päivästä saakka kunnioituksella, joka ilmeni etenkin siinä, että hän vaati häneltä enimmän ja antoi hänelle vaikeimmat tehtävät.

Toverit eivät ensin olleet sietää häntä. Kun he pian saivat kuulla, että hän oli mahtavan marskitalonpojan poika, oli hyvin lähellä epäluulo, että hänen tyyni, pidättäytyvä olentonsa lähti ylpeydestä. Ei hän ollutkaan vapaa talonpoikaisylpeydestä. Sitäpaitsi vallitsi alkuaikoina huoneessa, johon hän kuului, raaka käytöstapa. Tähän oli syynä pari kolme turhan aikuista pojanpukaria, joiden oli onnistunut päästä maineeseen maailmaan ja tapoihin tottuneina miehinä sillä että he isoäänisesti kehuskelivat monista kokemuksistaan ja seikkailuistaan. Jörn Uhlille, joka oli maalaislapsi ja talonpojan poika, oli tämä kyllä enimmäkseen tuttua, usean asian oli hän myöskin mietiskelyissään aavistanut, sitäpaitsi oli hänessä vahva määrä aistillisuutta, mutta kaiken tämän oli hän säilyttänyt sielunsa salaisimpiin syvyyksiin kätkettynä ja oli huolellisesti vartioinnut sitä pääsemästä esiin. Hänestä oli sietämätöntä ja herätti hänessä melkein ruumiillista tuskaa, kun joku kerskaaja nauraen puheli näistä luonnon pyhimmistä salaisuuksista. Lisäksi kiusasi häntä vielä se, että hänen kuunnellessaan tämmöisiä puheita, hänelle kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi, kuinka syvästi ja auttamattomasti veljet kotona olivat takertuneet pahoihin ja raakuuksiin.

Niinpä, kun hän kuunteli tämmöisiä puheita, teki hän sen samallaisilla kasvoilla, kuin kuuntelisi hän veljiensä puheita, eikä ollenkaan salannut paheksumistaan ja ylenkatsettaan. Tämän vuoksi vaativatkin molemmat sankarit häntä eräänä iltana tilille. Hän oli sentään viekkaudella, joka on ominaista sille, joka koko elämänsä on elänyt luonnon parissa, jo edeltäkäsin varannut itselleen varman puolustajan, entisen koulutoverinsa Geert Dosen, ja kun sankarit nyt, toivossa tulevansa tekemisiin ainoastaan yhden kanssa, kavalasti hyökkäsivät hänen kimppuunsa, ilmestyikin heille kaksi vastustajaa ja saivat hyvät selkäsaunat. Siitä päivästä, vaikka puheensävy yhä pysyikin karkeana, ei se enää luiskahtanut raa'aksi.

Toverit eivät ensin olleet sietää häntä. Aluksi pitivät he hänen huolekasta uutteruuttaan, jolla hän joka päivä teki tehtävänsä, teeskenteliäänä ylempäin suosioon pyrkimisenä. Mutta kun he pian huomasivat, että hänen innokkuutensa oli ainoastaan luontaista uskollisuutta, ja että häneen voi luottaa, ja ett'ei hän pyytänyt itselleen mitään, ja kun Geert Dosen kautta oli tullut tunnetuksi, että hänellä oli takanaan raskas nuoruus, niin rupesivat he kunnioittamaan häntä ikäänkuin nuoret laivurit sitä toveriaan, joka on tehnyt pisimmän matkan. Hän sai heidän kesken ikäänkuin jonkinlaisen riidanratkaisijan aseman ja monen hemmotellun mammanpojan on hänen lyhyt kuivakiskoinen sanansa pelastanut monesta pälkähästä.

"Sinä Uhl, joko olet kuullut, että Rücket on karannut ja saatu kiinni taas."

"Miksi karkasi hän? Kun hevonen on auran edessä, silloin ei se saa ruveta mullikoimaan. Miksi yrittää hän karata, niinkauan kun on sotamiehenä? Järjestystä pitää olla."

"Uhl, sinä olet järkevä mies; mutta sinä olet liika järkevä."

Jörn Uhl imeskeli piipunnysäänsä ja sanoi: "Enpä ymmärrä, mikä siinä on, etten oikein osaa nauraa. On ikäänkuin olisivat kasvoni jäässä, en saa niitä liikkeeseen. Mutta sitä minä mielelläni katselen, kun te nauratte. Kertokaappas taas jotain! Sinä Geert, kerrosta se juttusi isosta Sott'ista."

"Kuulehan tuota, Plank... tiedäthän?... hän joka palvelee kolmatta vuotta, hän on nyt lopultakin saattanut turmioon sen pienen valkotukkaisen tytön, joka palvelee tohtorilla. Tyttö on eilen ajettu palveluspaikastaan ja on käynyt kasarmissa ja tahtonut puhutella Plankia, mutta tämä on tekeytynyt kipeäksi... kuuletko sinä, Uhl?"

"Hän on roisto", sanoi Jörn Uhl. "Jos hän on saanut tytön liika heikolle, noutakoon takaisin myöskin sieltä. Me emme saa antaa hänelle mitään lepoa, ennenkuin hän on viettänyt kihlajaisia tytön kanssa. Me sanomme hänelle, että me olemme saalanneet kokoon ja aiomme hankkia tynnyrillisen olutta. Kun hän kuulee sen, ymmärtää hän kyllä meidän ajatuksemme asiasta."

Geert Dose oli sisällä aina joukon pilan ja leikinlaskun esineenä, hän kun ei ollut koulussa oppinut melkein mitään ja näytti välistä, kuin olisi hän hiukan hassahtanut. Mutta hänen äitinsä oli oikeimpia Kreijejä, kuuluisan Stoffer Krey'n tytär, vinon Stoffer Krey'n, joka sentään ei alkujaan ollut mikään vinokasvuinen. Tämä Krey oli nuoruudessaan ollut innokas salakulettaja ja oli rannalla usein puijannut tullivahtimestareita siten että pukeutui ikäänkuin olisi hän vinokasvuinen. Lopuksi hukkui eräs vahtimestareista ulkona Watt'illa ja sanottiin että Stoffer Krey olisi saattanut hänet harhaan ja sitte syösnyt veteen. Siitä asti jätti hän salakuljetuksen ja muuttui hiljaiseksi, toimeliaaksi mieheksi. Hän tuli sentään vähitellen, vaikka hän alkuaan oli ollut sorea ja suora kuin saarnipuu, vinokasvuiseksi ja vinoasentoiseksi. Semmoisena kuljeskeli hän monta vuotta koiravaljakkonsa kanssa kyliä. Tältä isoisältään oli Geert Dose'lla älynsä.

Hän oli palvellut marskeilla eräässä suuressa talossa, jonka isäntä oli hyvin yksinkertainen, ärilö ja unelias. Tämän luona oli vekkuli ystävällisellä palvelevaisuudellaan päässyt hyviin kirjoihin. Hän oli käyttänyt hyväkseen tätä suosiota, oli viettänyt hyviä päiviä, ja tehnyt monta hauskaa kepposta yksinkertaiselle isännälleen. Näistä kepposistaan kertoi hän, kun häntä oikein pyydettiin.

Hän istui nyt olkipolstarillaan, katseli ympärilleen ja kertoi.

"Niin noh, tapahtuipa kerran tämmöinen juttu erään nummistolaisen kanssa... Tiedättekö, mitä miehiä nummistolaiset ovat? Nummistolaiset ovat semmoisia, jotka noin talven lähetessä jättävät nälkäisen kangaskylänsä, ja lähtevät marskeille ja ovat siellä puimamiehinä isännillä ja kevään tullen taas palaavat kotiinsa. Näistä nummistolaisista oli isolla Sottilla aina ristinsä.

"Niinpä tuli nytkin eräs niitä, pienenläntä harmahko mies, tummakasvoinen, kuivannäköinen ja kulmikas kuin mikäkin mäkiturve, silmät harhailivat ja katsoivat ristiin ja pää liikkui yhtä mittaa edestakaisin. Minä ajattelin kohta, kas, tuosta lähtee jotain. 'Isäntä', sanoin minä, 'pitäkää varanne vaan, tuosta saamme tämän talvisen piinan.'

"Niinpä siis. Mies menee illalla levolle ja nousee aamusti ylös taas. Kun hän nyt istuu siinä kirnupiimänsä ja puuronsa ääressä -- silloin annettiin nimittäin joka aamu ja ilta, monasti päivälliseksikin kirnupiimää -- niin tulee Sott sattumalta sisään siihen ja haluaa hiukan noin ikäänkuin tutkistella miestä, noin vaan varovasti ikäänkuin koira siiliä; huomasin hänen leveästä naamastaan ja hänen selkosen selällä olevista silmistään, että nyt häneen voi syöttää mitä tahansa. 'Haluaisin vaan tietää, mikä sinun nimesi on ja mistä sinä olet.' Silloin katsahtaa mies ympärilleen, ikäänkuin lentelisi hänen nimensä ilmassa ihan hänen vieressään ylös ja alas ikäänkuin joku hörhiäinen ja uhkaisi pukata häntä. 'Minun nimeni?' puhelee hän. 'Minun nimeni?' Ja hän alkaa taas tuijottaa ilmaan. Sott oli kumartunut pöydän ylitse ja näytti kuin aikoisi hän suurella suullaan pyydystää kärpäsiä ilmasta. Minä istuin ihan hiljaa, mutta panin pari vanhanaikuista killinginlanttia, jotka eivät enää olleet käytännössä, eteeni pöydälle ja ajattelin: tuon minä panen ylimääräisesti kolehtikukkaroon kiitokseksi tästä lystistä.

"Noh, mitäpä tehdä? Nummistolainen oli kuin olikin unohtanut nimensä.

"Eilen hänellä vielä oli ollut se, sanoi hän. Mutta tänä yönä oli hän unohtanut sen tai kadottanut, niin oli hänelle tapahtunut jo useinkin. Minä kysyin siihen, pitikö minun mennä hakemaan sitä vuoteen oljilta, ehkä se oli siellä vielä. Olin kai hiukan nauraa virnistellyt siinä, sillä yht'äkkiä kurottaa Sott pöydän ylitse ja minä sain sellaisen korvatillarin, että unohdin sekä kuulemisen että näkemisen ja hypähdin ylös ja läksin pois.

"Noh, tähän asti oli siis kaikki hyvästi. Nummistolainen oli kadottanut nimensä, eikä voinut keksiä sitä, vaikka me kaikki koetimme auttaa häntä. Hän sanoi että hänestä tuntuu, ikäänkuin olisi hänen nimensä ollut jotakuinkin pitkä ja ikäänkuin olisi sillä ollut jotain tekemistä syömisen kanssa. Enempää, sanoi hän, hän ei muista. Me teimme hänelle kaikenmoisia ehdotuksia, mutta hän hylkäsi ne kaikki. Hän sanoi, että se oli ollut joku aivan eriskummallinen nimi. Sott keksi semmoisen viekkaan ajatuksen, että hän menisi papin tykö, pappi sitte lukisi kirkonkirjasta eri nimiä, ja kun hän kuulisi nimen, joka muistuttaisi hänen omaa nimeänsä, silloin nyökäyttäisi hän päätään. Mutta hän ei nyökäyttänyt: hän ei muistanut mitään; hän liikutti silmiään vaan, ylös ja alas, ikäänkuin tyttö, joka leikkii heitinpalloa. Lopuksi sanoi hän luulevansa että nimensä on jokseenkin pitkä. Jos hän vaan aluksi muistaisi osankin siitä, silloin muistaisi hän ehkä lopunkin vielä. 'Hjaah', arveli Sott, 'kuinka päästäisiin siitä selville?' 'Niin', tuumi nummistolainen, 'paras keino olisi kait... jos isäntä sen tahtoisi tehdä'... 'Tietysti, tietysti!' vastaa Sott ja saa silmät, kuin harjalla, niin uteliaaksi tuli hän... 'Niin', tuumii nummistolainen, 'hänen nimellänsähän tuota oli jotain tekemistä syömisen kanssa. Paras keino olisi senvuoksi kai se, että hän jonkun aikaa saisi syödä sitä, josta hän öisin oli nähnyt unta. Sehän nähtävästi olisi jossakin yhteydessä hänen nimensä kanssa. Kun hän sitte joskus oli oikein juurtajaksain uneksinut ja juurtajaksain syönyt nimensä, niin ehkä se sitte joskus juolahtaisi hänelle mieleenkin.