Part 15

"Noh, nytpäs alkoi peli: kukaan ei olisi enää voinut sitä pidättää. Kuusi yötä peräkkäin näki nummistolainen aina unta hapankaalista, ja saikin sitä ja söi vahvasti. Meillä oli nimittäin juuri hyvää tuoretta hapankaalia kellarissa. Noh... Sen jälkeen sanoo nummistolainen: 'Nyt hän oli unissa nähnyt kirnuja, joissa oli mahtavia voiläjiä'. Emäntä näyttää happamelta, mutta Sott sanoo: 'ei tässä auta. Meidän täytyy saada tietää, mikä miehen nimi on', Ja mies kun syö kuus pitkää päivää taas voita, niin paljon kuin poskiinsa pistetyksi saa vaan. Niin noh, muutaman päivän perästä rupeaa hän uneksumaan piimästä. 'Millaisesta piimästä?' kysyy Sott, ja emäntä kurottautuu puoliväliin pöydän ylitse ja törröttää jännittyneessä odotuksessa häntä silmästä silmään. 'Kuoritustako?' kysyy Sott. 'Ehei', vastaa hän, 'sillä oli paksulta kermaa päällä'. Noh, nytkös juhlaa taaskin, joka päivä on meillä pöydässä ruukullinen makeata hyvää viiliä, ja jokainen me siitä särppäisemme. Niinpä syö mies talven ja kostuu vahvasti. Sitte yhtenä päivänä, kun vähitellen rupesi ulkona vihannoitsemaan, noin keskipalkoilla maaliskuuta, pyytää hän eräänä iltana palkkaansa, ja saatuaan sen, menee hän huoneeseensa, kokoo tavaransa, ja kohta jälkeenpäin ilmestyy hän pihalle ikkunan taakse ja sanoo, että nyt hän on saanut syödyksi valmiiksi nimensä ja että nyt hän muistaa sen. 'Mitäh?' kirkasee Sott ja hypähtää suorana ylös. 'Niin tuota', vastaa mies, 'että mikä nimeni on, niin tiedän minä sen nyt. Nimeni on Johann Stoffer Hapankirnupiimä'. 'Hapankirnupiimä?' karjasee Sott. 'Miks'et siitä sitte kohta uneksinut? Häh? Sehän olisi tullut helpommaksi.' 'Niin', tuumaa mies ja nauraa sydämen pohjastaan ja leikkii taas päällään ja silmillään heitinpalloa, 'niinhän minun aina käy, näen aina vaan osasta unta.' Sott tekeytyy ystävälliseksi kuin kettu jänikselle: 'Noh', sanoo hän, 'tule sisään nyt sentään vielä, nythän voit vielä kahdeksan päivää saada hapanta kirnupiimää poskiisi.' Silloin puistattaa miestä ikäänkuin kiemuroisi selkäänsä pitkin parikymmentä kylmää ankeriaista: 'Siinäpäs se juuri olikin, isäntä', vastasi hän. 'Emäntä pani aluksi aina pöytään hapanta kirnupiimää, ja sitä nyt en minä siedä kaiket päivät,' Ja niin lähtee mies pois, eikä häntä sen koommin ole sielläpäin nähty... Minä tietysti taaskin sain kuitata lystit, sillä kun sitte hämärissä myöhempään menin huoneeseeni, seisoi iso Sott käytävällä, missä oli pimeä jo ja odotti minua ja sanoi, että minä olin yhdessä nummistolaisen kanssa sommitellut koko jutun, ja palvasi kaikessa hiljaisuudessa hyvänpäiväisesti minut."

"Sinä sen olit sommitellutkin", sanoi Jörn Uhl ja nauroi. Toisetkin sanoivat: "Hyvin sinä sen selkäsaunan ansaitsit... Juttu ei muuten ollut juuri niin lipilaari, kuin tavallisesti. Kerroppa siis joku vieläkin."

"Niin mutta",... alkoi Geert Dose... "kun te aina sanotte että minä valehtelen..."

"Turhia, kerro nyt vaan, Geert! Jollet paikalla ala, niin käymme rinnuksiisi. Ellet tänään valehdellut, niin olet muulloin sitä perusteellisemmin. Noh, antaa tulla! Taikka rupeaa paukkumaan."

Geert Dose katsahtaa Jörn Uhliin ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Me, Jörn, me olemme sentään ainoat järkevät koko joukossa." Mutta kun ne jo nousevat ja härittelevät nyrkkiä hänelle, alkaa hän taas yksitoikkoisella äänellä.

"Noh... Te meluatte siitä, että jefreitteri Kickbusch on semmoinen suursyömäri, mutta meilläpä oli ison Sott'in luona kerran taaskin semmoinen talvehtija, oli puimassa meillä marraskuusta maaliskuuhun asti. Ensin se söi meidän toisten kanssa yhdessä pöydässä. Mutta me näimme kohta, ettei se käynyt. Kohta oli kaikki tyhjänä. Vasta kun meidän piti oikein alkaa, oli rasvakuppi tyhjänä jo. Silloin sanoi Sott, että hänelle piti keittää isossa haudepadassa, ravituksi piti miehen tulla, menköön sitte vaikka koko talo siihen. Niin noh... keitettiin sitte haudepadassa, ja ravituksi tulikin mies. Mutta ottipa aikaakin; kesti kaksi tuntia ennenkuin pata oli tyhjänä. Niin noh!... minkä sille taisi? Sott menee itse luvaan ja kysyy: Kuulesta, mies, sano nyt kerran oikein suoraan, kuinka sinä kotona järjestät asiasi, että saat syödä täytesi, ja että sinulle sentään jää hiukan aikaa työhönkin. Kyllä me puolestamme koetamme tehdä parastamme. Nummistolainen aukasee kitansa selkosen selälleen ja sanoo: _noin_ oli tehty. Eukko oli naulannut luudan tyven poikittain vasikkaruuhen ylitse, ja sitte oli hän asettunut kyökin ovelle ja eukko oli kaatanut suuhun hänelle. 'Mies!' huudahtaa Sott, 'oletko sinä hullu? Niinkö olette tehneet. Noh, me teemme samaten. Aivan samaten teemme'."

"Ja totisen totta, niin tehtiin. Sott sanoo minulle: 'Geert, sinä saat tehdä sen, sinä olet näppäräpäinen 'ja saat kai vauhtia mieheen'. 'Tietysti!' vastasin minä. 'Ei ole peukalo kasvanut keskelle kämmentä minulle, kyllä minä sen toimitan'. Noh, ja niinpä ryhdyttiin työhön, ja saammekin miehen onnellisesti talven ylitse."

"Mutta noin keväämmällä sitte tulee eukkonsa noutamaan häntä ja sanoo ettei miehensä ole vielä koskaan ollut niin hyväin ihmisten luona. Hänhän oli ihan ruvennut saamaan ihravatsaa. Hän tunnustelee häntä joka puolelta, nyökäyttää tuontuostakin mielihyvissään päätään ja kehuu Sottia. Sitä kuuntelee tämä mielellään. Kesällä, puhelee eukko, ei hän suuria tarvitse ."

"'Mitäh?' kirkasee Sott. 'Mitä sinä puhelet? Ettei hän tarvitse kesällä paljoa? Käpäliäänkö hän silloin sitte imee?"

"'Ei', tuumaa eukko, 'ei niin. Vaan... hyvät ihmiset!... Ajatelkaahan!... Hän on jonkinlainen märehtijä', sanoo eukko."

"Dose, nyt sinä valehtelet!" huutavaa toiset. "Tämä on jo liikaa! Antakaa sille!"

Jörn Uhl naureskeli vaan ja torjui kädellään. "Jättäkää hän rauhaan. Kaikki on totta, mitä hän kertoo, ja ellei se totta ole, niin miksi viitsitte kuunnella?"

Geert Dose istui aivan hiljaa, ikäänkuin ei koko asia koskisi häntä tuon taivaallista ja ikäänkuin olisi hän vallan viaton. Hän heitti kaikkiin moittivan katseen ja sanoi: "Kuuletteko? Jörn Uhl hän puhuu aina totta."

"Noh, jatka, jatka vaan! Mutta jos vallan liikoja rupeat laskettelemaan, niin saat takkuusi sentään. Mahdathan toki hiukan malttaa itsesi, mies? Pitääkö sinun sitte ihan valehdella niin että sen jo tuntee virstan päästä? Noh, jatka vaan!"

"Jatka, jatka!" sanotte te. "Te arvelette että ne lentelevät minulle vaan noin valmiina suuhuni, niinkö? Noh, kerranpa, muistan... mutta kun te aina sanotte että minä panen omiani..."

"Noh... ala nyt vaan!"

"Niin noh... siinä loppupuolella talvea, silloin käyvät asiat hullusti monelle talonpojalle. Ne tulevat silloin enemmän tai vähemmän kummallisiksi, varsinkin alamaatalonpojat. Muutamasta on liika lämmintä, toista palelee. Toiset saavat tämän kohtauksensa jo maaliskuussa, toiset vasta niihin aikoihin, kun karja lasketaan ulos, noin toukokuun alkupäivinä. Onpa niitäkin, jotka niihin aikoihin, kun tuntevat saavansa tämän hohkopään, itsestään lähtevät neljäksi viikoksi Schleswigiin. Lääkärit siellä ovat vartavasten valmistauneet vastaanottamaan heitä sinne. Noh niin, semmoisina aikoina tuli Sottiin aina ikäänkuin jotain jäätynyttä, jotain lasittunutta. Hänessä oli eloa yhtä vähän kuin kuolleessa myyrässä. Noh, niin pitkälle on siis päästy.

"Kerran sitte, noin maaliskuussa, oli juuri semmoinen kosteankylmä jäisevä ilma, jolloin koko piha on sumun ja veden peitossa ja jääpuikot riippuvat räystäiltä kuin tarikon piikit. Silloin oli eukollaan hänestä taas aika vastus. Hän seisoi kyökissä ja harisi jotain muijalleen. Silloin rupesivat sanansa yht'äkkiä harvenemaan, lopuksi kaatui hän turvelaatikkoon ja jäi makaamaan siihen. Kun hän oli tiellä siinä, torasivat piiat hänen kanssaan ja antoivat hänelle silloin tällöin puukengästäkin. Viimein saivat he hänen sen verran liikkeelle että hän lähti ulos; kyökissä iloitsivat, kun viimeinkin saivat eron hänestä. Mutta häntä ei kuulunutkaan takaisin, ei sittenkään, vaikka jo rupesi pimenemään. Etsimme häntä jokapaikasta, mutta emme vaan löytäneet. Viimein sanoi emäntä: 'ihmettelen vaan, mitä hänestä nyt rupeaa kuulumaan'. Minä yksin pysyin varsin levollisena ja aattelin: 'Hän on mennyt jonnekin latoon vaan, ja makaa siellä nyt heinissä'.

"Niin noh, seuraavana aamuna, kun istumme puurovadin ympärillä, sanoo pieni piika: 'Minä näin isännän eilisiltana vielä. Hän seisoi seinämällä jääpuikkojen alla ja näytti varsin kirkkaalta ja liukkaalta'. Noh, minäpä katsahdan kohta ikkunasta ulos ja näen että räystäiltä riippuu pitkiä paksuja jääpuikkoja. Minulle tuli kohta omat tuumani asiasta. Sanonpa silloin: 'Emäntä hyvä', -- tarkoitin sillä Sottin emäntää, -- 'ja hyvät lapset' -- sillä tarkoitin toisia siellä: 'Luulenpa jo tietäväni, missä isäntä on. Tulkaappas vaan mukaan'.

"Noh, me lähdemme ulos. Ja aivan oikein. Sinne oli hän mennyt riihen räystään alle ja jäänyt siihen katselemaan laihojaan, joko ne pian rupesivat vihannoimaan, ja oli siinä seisoessaan nukahtanut, ja kylmä ja vähäeloinen kun jo olikin, ei ollut ollenkaan huomannut, kuinka vesi tippui hänen päälleen ja sitte muuttui jääksi. Niinpä olikin hän vähitellen saanut ylleen lasisen jääkerroksen. Nyt hän oli kokonaan jäässä. Kokonaan, sanon minä teille, takaa ja edestä, kasvot ja kaikki. Päänsä päällä oli hänellä ylös räystäälle asti ikäänkuin lasinen huippulakki, joka kohosi suorana ylös.

"Niinpä siis... me murramme hänet irti sekä ylä- että alapäästä ja kannamme hänet neljän miehen kyökkiin. Olipas työtä, ennenkuin saimme oikein hänestä kiinni, niin liukas hän oli. Emäntä toraili hänelle jo silloin. Hän ei sentään osannut siihen muuta, kuin että hän jään lävitse hiukan räpäytteli vasenta silmäänsä minulle, niinkuin hänen tapansa oli aina, kun eukkonsa ripitti häntä ja minä satuin olemaan kuulemassa. Poika tokaisi: 'Jätetään hän tuommoiseksi ja viedään Mehldorffin markkinoille ja näytellään siellä rahan edestä', mutta sai korvalleen.

"Noh... mitäpä tehdä? Kertoakseni lyhyesti: me panimme ensiksi hänet nurkkaan ja rupesimme syömään kaikessa rauhassa. Sitä katseli ukko hyvin nälkäisin silmin ja nuoleskeli tuontuostakin kielellään jäätä, emäntä tiuski aina vähän päästä hänelle jotakin. Sitte panimme me koko jääukon, niinepäivineen papupataan, ensin yläruumiin -- eukko tahtoi nimittäin välttämättä päästä siihen käsiksi, -- sitte muun ja niin saimme hänet käytettyämme ensin sentään runsaan puolikuormallisen mustaa turvetta taaskin liukkaaksi ja sitten soodan ja natriinin avulla vallan norjaksi."

Nyt karasivat kaikki Geert Dosen kimppuun, ja nyt ei enää Jörn Uhlkaan voinut pelastaa häntä. Hän torjui sentään, ettei aivan liikoja sadellut.

Sen jälkeen tuli hiljaista. Dose nukahti ja Jörn Uhl vaipui ajatuksiinsa. Toiset juttelivat hiljaa päivän töistä, jotka nyt olivat takana.

Viimeisen vuotensa, kun palvelus solui melkein kuin itsestään, vietti Jörn Uhl vapaan aikansa enimmäkseen erään pienen kaupunkivirkamiehen luona, joka oli noin kymmenen vuotta vanhempi kuin hän. Tämä oli rouvineen kotoperää Wentorffin seuduilta, oli lapsena käynyt Thiess Thiessenin luona Aulangossa ja oli tuntenut Fiete Kreyn. Hän oli erinomaisen säännöllinen mies, hänen hiuksensa olivat aina sileästi kammatut ja paidanhihansa huikaisevan valkeat. Hän oli ahkera, kunnollinen, raitis ja säästäväinen, ehkä oli hänellä vielä muitakin hyviä ominaisuuksia. Hän moitti Thiess Thiessenin isännöimistä ja samoin sen kaupungin maistraatin, jonka palveluksessa hän oli. Hän moitti, että Fiete Krey silloin kun hän viimeksi oli nähnyt hänen oli istunut hajareisin koiravankkureillaan, hän moitti hallituksen toimenpiteitä ja kuninkaan lausuntoja. Hän moitti kaikkea. Ainoastaan itseänsä hän kiitti ja välistä rouvaansa, joka joskus harvoin arkana uskalsi myönnytellä hänen paheisiinsa. Mutta kun hän kiitti tätä, lisäsi hän aina: "Minä olen huomauttanut hänelle siitä. Nyt hän tekee aina siten." Jos sairaus, jota tuo kunnon mies poti, olisi tarttuvaista laatua, olisi hänen seuransa ollut vaarallinen Jörn Uhlille, varsinkin kun tämä vielä oli nuori. Mutta tämä sairaus ei ole tarttuvaista, se herää jossakin yksityisessä ihmisessä, riehuu aikansa hänessä, ja häviää hänen mukanaan, Sen jälkeen ilmenee se jossakin toisessa paikassa ja jossakin toisessa henkilössä taaskin. Sairaan ympäristö kuuntelee kärsivällisenä hänen kerskumisiaan ja nauraa hänelle, kun hän kääntää selkänsä. Jos joskus joku hänen tuttaviaan sattuu ravintolassa istuessaan antamaan suotuisan tilaisuuden viekoitella itsensäkin rupeamaan kehuskelemaan itseänsä, muistuu hänelle samassa mieleen naapurinsa heikkous. Silloin tukitsee hän nopeasti suunsa ja pelastuu laskettelemasta tuhmuuksia.

Jörn Uhl oli kaksikymmenvuotias. Hän ei voinut vielä täysin älytä kestitsijänsä kamalaa sisäistä tyhjyyttä ja houkkiomaisuutta. Vaikka hän vähin pitikin tungetteliaana ja sopimattomana tuota iänikuista itseänsäkehumista, kärsi hän sitä sentään ajatellen, että kaikilla on nyt oma tapansa. Hän ei siis suuriakaan virkannut siihen, ja ylialaankin sai hän harvoin puheenvuoron. Hän istui enimmäkseen hiljaa vaan pehmeässä lämpimässä sohvassa, poltteli hiukan, hiukan kuunteli myös, oli hieman mielihyvillään siitä, että tuommoinen arvokas hieno mies tuhlasi niin paljon sanoja ja elämän viisautta hänelle, lyhyesti: hänestä tuntui erinomaisen mukavalta tässä siistissä, sirossa, hupaisen pienessä kodikkuudessa tämän rauhaisen lapsettoman perheen keskellä.

Mutta eräänä sunnuntai-iltapäivänä viimein, kun Jörn Uhl taaskin tuli sinne, makasi tuo korea mies pitkänään sohvalla, hänellä oli hammassärkyä, eikä voinut puhua, vaan pyysi nuorta ystäväänsä hiukan juttelemaan hänelle nyt. Niinpä sai Jörn Uhl ensikerran tässä huoneessa puheen vuoron. Hän puheli -- mistä hän muutoin olisi puhunutkaan? -- Uhlista, ja huolistaan ja toimistaan siellä: kuinka hän järkevällä viljelyksellä oli saanut kuntoon sen ja sen pellon, ja kuinka hän oli edullisesti myynyt sen ja sen lehmän. Hän innostui ja puhui pari tuntia aineestaan: Jörn Uhlin elämä, toimet ja mielipiteet Herralla oli hammassärkyä, oli vaiti ja kuunteli. Rouva kulki levottoman näköisenä edestakaisin ja näytti hyvin huolestuneelta sairaansa tähden.

Kun Jörn Uhl jo seuraavana päivänä palasi kuulemaan, kummoisissa voimissa sairas oli, -- hän oli myöskin hiukan hyvillään saatuaan kerran puhella itsestäänkin, vei rouva salaperäisen näköisenä hänet kyökkiin ja ilmaisi siellä itkusilmin hänelle, että hänen miehensä eilen illalla Jörn Uhlin lähdettyä oli ollut hirveän pahalla päällä ja lyönyt häntäkin. Hän ei ollenkaan voinut sietää sitä, että joku puhui itsestään. Hän ei tahtonut tietää enää mistään seurustelusta Jörn Uhlin kanssa Wentorffista.

Monasti on Jörn Uhl elämässään joutunut näyttämään ällistynyttä ja noloa naamaa, se kävikin häneltä varsin helposti päinsä, hän pitensi vaan hiukan jo muutenkin pitkiä kasvojaan. Milloinkaan ne eivät sentään näyttäneet pitemmältä kuin nyt, kun hän sulki takanaan tuon sileäksi kiillotetun oven ja lähti alas noita vastaöljyttyjä portaita, joita hän ei enää koskaan ollut astuva ylös. Hän laski tämän kokemuksen entisiin ja vaikeni visusti siitä. Vasta paljoa myöhemmin kahtakymmentä vuotta jälkeenpäin oli hän siksi kirkastunut, oli tullut niin koruttomasti todelliseksi, ja oli itsetuntemuksessaan tullut niin varmaksi, että hän nauraen saattoi kertoa jutun vaimolleen. Mutta vielä silloinkin voi tämä laittaa aseen siitä, ja käytti hän sitä joskus tilapäisesti häntä vastaankin. "Noh, kuinkahan nyt olikaan se juttu, Jörn? Tehän olitte molemmat varsin sirot ja sileät, niinhän? Aha, punastutko, Jörn? Tällä kertaa se onkin paikallaan, Jörn Uhl."

Ainoastaan yhden ainoan kerran antoi hän huonetoveriensa viekoitella itsensä erääseen tanssitilaisuuteen. Hän katseli, kuinka siinä hartaasti kierreltiin, ja miellyttivätpä muutamat tytöt, jotka tanssivat koko hyvästi, kokolailla häntä. Niinpä miellytti häntä varsinkin eräs, joka oli kookas ja notkea ja kuitenkin voimakas, ja seurasi hän häntä silmillään. Tämä huomasi sen pian, otti jotakin ystävätärtään käsivarresta ja tuli hänen ohitsensa, ja katseli häneen. Kun hän ei sentään millään osoittanut aikovansa lähteä hänen kanssaan tanssiin, jätti hän silleen koko tuon pitkän, kankean miestolvanan, ja meni toisten tykö. Jörn jätti salin ja lähti takaisin huoneeseensa, pani tupakkaa piippuunsa ja asettui itseensä tyytyväisenä istumaan ikkunan ääreen, ajatteli kotiinpalaamistaan ja kummoiseltahan mahtaa näyttää Uhlilla ja kuvitteli, kuinka hän taas saisi kaiken järjestykseen siellä, ja kummasteli tovereitaan, kuinka heillä ei ollut mitään varmoja huolia ja varmaa päämäärää. Ja kun ne puhelivat hänelle: "Etpä tee oikein, kun aina olet noin tuiki yksikseen, olethan sentään yhtä nuori kuin mekin", niin silloin ei hän voinut olla tekeytymättä jonkunverran salaperäiseksi ja antamatta epämääräisiä viittauksia siitä, että hänellä oli paljon huolia.

Olihan se hyvin ja oikein ettei jefreiteri Jürgen Uhl nuorina vuosinaan juossut toisten laumassa, vaan että hän itsenäisenä ja ajattelevana kulki omia tyystinpunnittuja teitään. Mutta se oli naurettavaa hänessä, että hän piti nuoruuttaan kuolleena, ja että hän viettääkseen sen hautajaisia kantoi tuommoista pitkää itsevanhurskasta naamaa ja silmiä, semmoisia, kuin piilisi hänessä kaikkien varovaisten ihmisten kaikki punnitseva varovaisuus. Nuoruus on kostava sinulle, Jörn Uhl! Liikkeelle, nuori veri! Liikkeelle, ett'ei Jörn Uhlista tule narria. On parempi olla synnintekijäkin kuin tuommoinen oikeamielisyyden puukuva.

KAHDESTOISTA LUKU.

Sotapalveluksensa viimeisinä viikkoina heräsi hänessä erinomaisen ankara koti-ikävä, hän ikävöitsi talleja ja peltoja, jokaista juhtaa, olisiko se vielä elossa, ja jokaista työkalua, joka joskuskaan oli ollut hänellä kädessä. Hän hoiti ja vaali itsessään sitä pettävää toivoa, että ajat nyt olivat muuttuneet, että isä oli vanhentunut ja veljet viisastuneet, ja että hänellä itsellään tulisi olemaan suurempi vaikutus talouden pitoon. Hän oli kuvitellut kuinka hän hupaisen rattoisasti istuisi illat Elsben ja Wietenin kanssa. Heistä tulisi soma viheriä kolmiapilas.

Kun hän sitte huomaamatta ja odottamatta oli tullut vanhaan kammariinsa ja avannut kirstunsa ja saanut esiin siniliinaisen työpukunsa ja hiukan kurkistanut Littrowin "Taivaan ihmeisiin", katsahti hän ympärilleen ja jäi kummastuneena katselemaan sisartansa, joka seisoi siinä hänen vieressään. "Katsoppas sinua", sanoi hän, "pieneksi olet sinä jäänytkin, mutta pyöreä ja täyteläinen olet. Sinusta on tullut soma tyttö, niinkuin asiaan kuuluukin."

Mutta Elsbe antoi kasvoilleen ikävystyneen, melkein katkeran ilmeen. Jörn kyseli hänen oloaan ja mitä seuraa hänellä oli. Mutta hän vastasi vähäsanaisesti ja alakuloisesti. Hän näytti kuin nuori, täyteläinen ja hedelmällinen toukokuun aamu, mutta koko hänen olentonsa oli masennuksissa, ikäänkuin ihmisen, joka kauan on kärsinyt ankaraa vääryyttä.

Jörn Uhl, liika viisaana epäilläkseen omaa päätäntökykyään, ja varovasti ja vaatimattomasti tutkiakseen, mitä sisaren rinnassa liikkui, arveli itsetyytyväisyydessään vaan, että kyllähän hän tästä oikealle tolalle saadaan. Hän arveli, että hän on ollut liiaksi yksikseen ja että hänen läsnäolonsa kyliä saisi häneen reippautta taas. Niin sanoi hän Wietenillekin, ja tämä nyökäytti päätään siihen. Mutta kun hän lähti kyökistä, katsoi tämä pitkästi häntä jälkeen katseella, jossa ei juuri voinut sanoa olleen kunnioitusta.

Sattuipa sitte eräänä iltana, -- hän oli silloin ollut jo pari viikkoa kotona --, että Heikki ja Hannu olivat kutsuneet nuoria luokseen, ja yht'äkkiä ilmestyi Harro Heinsen takatupaan, jossa nämä kolme kuivakiskoisina istuivat toistensa seurassa. Hän oli palvellut ulaanina Moabitissa ja oli kuluttanut rahaa mahdottomat määrät. Hän tuli, kuten sanoi, Jürgeniä tervehtimään. "Tahdoinpa sentään hyvää päivää sanoa sinulle. Ollaanhan nyt molemmat siitä sotamiesleikistä vapaat. Tuletkohan käväisemään tuolla etuhuoneissa myös?"

Jörn puisti päätään ja jäi istumaan ja kätki itsensä paksuun savupilveen.

Silloin istui Harro Heinsen alas ja rupesi juttelemaan ja kehuskelemaan sotilasajastaan ja Jörn, jolla kaikesta, mitä tuo moabiti puheli, oli eriävä mielipiteensä, ei virkannut sanaakaan. Silloin pyysi hän Elsbeä, jota hän aina tuontuostakin katseli kauniilla silmillään, eikö hän hiukan tulisi sinne etuhuoneihin: hänen pitäisi toki, sillä jos hän tulisi, tulisi muutamia toisiakin tyttöjä, jotka nyt seisoivat naapuritalon pihalla. Elsbe istui kuin olisi hän kivikuva. Silloin katsahti hän veljeensä, mutta tämä purasi huuliinsa ja paljasti liika selvästi neuvottomuutensa tämmöisessä asiainkäänteessä. Silloin kokosi tyttö käsityönsä, huoahti syvään ja lähti hänen kanssaan; kun he astuivat ulos solisi heille vastaan jo meluava tyttöparvi. Oli myöhäinen ilta jo ja synkeä marraskuun yö.

Nyt käveli Jörn tuvassa edes ja takaisin, ja katsahti silloin tällöin Wieteniin. Mutta tämä tuijotti umpimielisenä käsityöhönsä eikä virkannut sanaakaan. Näinä parina tuntina oppi Jörn erään suuren ja uuden asian: tuntemaan syvää huolta toisen ihmisen puolesta.

Lopuksi lähti hän kammariinsa ja käveli sielläkin edestakaisin ja seisoskeli ikkunassa ja katseli ulos pimeään. Hän syytteli Jumalaa ja koko maailmaa siitä, että kaiken, joka kuului tähän taloon, näkyi armotta täytyvän joutua likaan. Häntä kiusasi se, ettei hänellä ollut mitään itsetietoisuuden varmuutta ja ettei hänellä ollut rohkeutta astua keskelle tuota seuraa ja sanoa: "Antakaa sisareni minulle." Hänestä tuntui kuin ei hänestä koskaan voisi tulla miestä. "Olen katseleva vaan kaikkea", sanoi hän, "olen tekevä työni pellolla ja tallissa ja olen koko elämäni ajan pysyvä renkinä, aivan kuten isäni sanoi minusta."

Kun hän yhä raskasmielisenä mietti tuommoisia, aukaistun äkisti takahuoneen ovi, kuului juopuneiden äänien sorinaa, ovi suljettiin taas, ja väliköltä kuului hätäisiä askeleita. Hän aukaisi huoneensa oven, silloin lankesi Elsbe melkein hänen syliinsä, hän hengitti nopeaan ja kuuluvasti: "Minä karasin häneltä", sanoi hän.

"Jos tuommoinen olet", sanoi veljensä, "niin eipä pääty hyvin kanssasi. Noin virma kuin olet."

"Jo sitä riittikin", vastasi Elsbe ja lähti kirstulle ikkunan ääreen ja istahti sille, niin kuin hänellä oli ollut tapana lapsenakin.

"Nytpä sanon sinulle jotakin, Elsbe: eipä kestä moniatakaan vuotta ennenkuin Heinsenit kaikki ovat taloiltaan ja kaupustelevat Hampurissa heiniä ja kahvia. Usko sinä se."

Elsbe juoksi kirstun sivutse ja kurkisti ikkunasta: "Haluaisinpa nähdä, etsiikö hän minua... Miks'et vielä ole levolla? Minä sanoin hänelle, että lähden sinun tykösi, mutta luulin että sinä jo olit nukkumassa ja ovesi lukossa. Silloin olisin juossut latoon. Minä pelkäsin _niin_."

Jörn seisoi keskellä huonetta: "En voinut mennä nukkumaan. Täytyi yhtämittaa ajatella, mitä sinä mahdoit tehdä."

"Mitäkö minä mahdoin tehdä?"

"Sinä olet ennen aina pitänyt minun kanssani yhtä."

Elsbe katsahti pikaisesti häneen. "Mutta velirakkaani, mitä siitä sitte minulle?" Hän nauroi. Sitte kääntyi hän taas katsomaan ikkunasta ulos. "Kummallista, ettei hän lähde jälestä. Kurkistanpa varovasti kyökin ovesta. Hän luulee ehkä että olen mennyt puutarhan puolelle. Pane nukkumaan nyt. Ja nuku hyvin!"

Hän juoksi ulos, ennenkuin Jörn ennätti sanaa sanoa.

Sade valeli taas yöpimeätä ikkunanruutua vastaan; syvästä yöstä kuului poppelien mahtavaa umeata kohinaa. Hän kuunteli yön ääniä, kuunteli mielellään niitä ja jättäytyi tuokioksi tahdottomana niiden kuuntelemiseen.