Part 13

Hän nukkui, kunnes Wieten herätti hänet ja sanoi hänelle: "Jörn, jos sinä tänään aiot kyntää kesän valmiiksi, niin pitää sinun nousta ylös jo, poikani. Aurinko on jo Ringelshörnin yllä."

KYMMENES LUKU.

Tämän päivän tapaukset vaikuttivat vuosikausia hänessä. Ne vaikuttivat häneen, kuin terävänkylmä talvi ihmeellisine tähtiöineen vaikuttaa nuoreen puuhun. Pakkasen koskemana ytimeensä asti, vetäytyy se itseensä ja uinailee elämäänsä valveillaolon ja unen, selvän tuskan ja suloisen uneksunnan välillä. Vähitellen, kun aurinko kauan on hyväillyt sitä ja pitkät hetket laskenut hellät poskensa sen parkille, sulaa se vasta ja puhkee iloiseksi. Samoin sulki nuorukainenkin itseensä kaiken sen suloisan ja suruisan, jonka hän silloin aamupuhteella oli elänyt aulankometsässä. Hän sulki silmänsä ja suunsa, jäädäkseen sisäiseen rauhaan. Hänestä tuli hiljainen, harvasanainen ihminen. Muutamat ymmärtämättömät sanoivat, että hän oli yksinkertainen. Mutta se joka kohtasi hänet näinä vuosina ja itse oli viisas ja hieno ihminen, ja heitti ainoankin katseen noihin arkoihin, syviin ja totisenvakaviin silmiin, hän sai nähdä ikäänkuin vanhaan maalaiskirkkoon, hämärään ja hämyiseen, jonka läpi lankesi joku kultainen auringonsäde korkeasta ikkunasta viistoon; ja taustassa aivan on hän nähnyt korkeiden vakaan hiljaisten kynttiläin palavan kullalle loistavalla alttarilla.

Hänellä ei ollut ystäviä eikä kirjoja, hän oli yksinomaan viitattu itseensä. Silloin koristikin hän sielunsa kirjavasti, oman makunsa mukaan.

Niinkuin teki Jan Reepen, hän joka oli renkinä Volkmar Harsenilla. Tämä oli filosofi tai runoilija tai jonninjoutava. Hän kirjaili huoneensa paljaat kalkkiseinät ylhäältä alas asti, lopulta vatsallaan maaten ja pöydällä seisten, kaikella, kuten sanansa kuuluivat, kaikella mitä maailmassa löytyy, jokaista lajinsa. Siinä oli ihmisiä ja jokaista eläinlaatua. Lopuksi uskalsi hän ryhtyä alkuvoimiinkin, ja taivaankappaleihin, pahoihin ja hyviin enkeleihin ja pyhään kolmiyhteyteen. Kaikelle löysi hän vastaavan muodon. Ei saanut kukaan tietää, mitä hänessä oikein piili, sillä hän kuoli samassa huoneessaan aivotulehdukseen, puhuttuaan viimeisen yönsä ihania ja eriskummallisia mielikuvituksia kuvistaan.

Yhtä kirjavasti koristi Jörn Uhlkin sielunsa.

Monesta talonpoikaispojasta maassamme, joka ankaran isän tahdon mukaisesti käy kimnaasit ja yliopistot, tuntuu äärettömän katkeralta jättää koto, kun loma on lopussa. Tapahtuupa toisinaan, että isä löytää isokokoisen poikansa tallin takimmaisesta pilttuusta itkemässä, ja että hänen täytyy käyttää hevospiiskaa, ennenkun saa hänet lähtemään pihaltaan. Koulupenkillä istuu hän semmoisen jälkeen vielä pitkät ajat ainoastaan ruumiillisesti, sielunsa liikkuu ulkona latojen ja välikköjen välillä. Uskonnon opettajan nurina -- useimmat uskonnonopettajat nurisevat, heillä kun sentään olisi syytä olla niin iloisia -- antaa hänelle aiheen kohta ruveta kuuntelemaan ja olla kuulevinaan mehiläisten surinaa, ja kun rehtori nyrkillään takoo pöytää vastaan oodien poljentaa, on hän kuulevinaan talvista riihenpuintia. Jos kohtalonsa on suopea, pääsee hän jälkeenpäin maalaiseen ympäristöön, ja saa, taluttaen poikaansa kädestä, sunnuntai-iltapäivisin tehdä retkeilyjä ulos ja jäädä seisomaan jonnekin veräjälle, tai saa hän talvisaikaan käydä jonkun talonpoikaisystävänsä täysinäisen tallin lävitse, joka vaan puolella korvallaan kuuntelee hänen puheitaan maanviljelyksestä, ja ajatella: "Miks'ei antanut isäsi sinustakin tulla kuningasta? Nyt saat olla orjana." Mutta jos kohtalonsa on kova, ja hänen täytyy nauttia oppineenleipäänsä suuressa kaupungissa korkeiden muurien välillä, keksii hän hädissään sen neuvon, että itse perustaa pienen talouden, alkaa kyyhkysparilla, jatkaa siitä kaniineihin ja tulee kotiin viimein vuohi mukanaan ja saa haasteita ja muuta mieliharmia.

Mutta on niitäkin talonpoikaispoikia, -- eivätkä ne ole niin harvinaisiakaan täällä näillä seuduin, friesien ja saksien mietiskeliään kansan keskuudessa, -- joissa on vastustamaton veto opintielle, mutta jotka isän rautainen tahto pidättää talossa ja auran kurjessa. Nämä ovat melkein vielä onnettomampia kuin edelliset. "Isä", sanoo poika, "minä tahtoisin oppia jotakin." Mutta isä vastaa: "Sinusta tulee talonpoika." Isä pelkää nimittäin opintokuluja, tai pitää hän talonpojan asemaa parhaimpana maailmassa tai tuumii hän, että tuo on vaan nuoruuden päähänpisto, joka menee ohitse kuin pitkäveteisinkin sadepäivä; tai ovat kirjat hänelle vastenmieliset: "Mitä kaikkea? Kirjojen ääreenkö torkkumaan? Pidä suusi! Ja käy sepällä kysymässä onko auranterä jo valmis."

Niin saa poika kasvatuksensa talossa ja tallissa ja auran kurjessa, tänään on kädessään tarikko, huomenna harava, ja niin kaiket päivät. Ja siinä askaroidessa tulee sielu levottomaksi, lähtee juoksuun ja lentää täyttä karua lopulta. Ikäänkuin jalo ja vapaa eläin vankeudessa ristikon takana levottomana ja taukoamatta astelee edes ja takaisin lohdutonna turhassa levottomuudessa ja toivottomuudessa, niin on hänenkin sielunsa yhtäpäätä levoton ja tuijottaa jokaisen rautasilmukan kautta, tuijottaa ja tuijottaa. Ja oppimatonna ja ilman ohjaajaa näkee ja kuvittelee ja rakentelee hän jos mitä ihmeellisiä eriskummallisia asioita. Kun lahjat sielläpäin ovat taipuvat filosofiaan ja matematiikkaan, joutuu hän pian liukkaalle jäälle ja tulee paikkoihin, joissa hämärän läpinäkyvän peitteen alla ammottaa vihervä pohjaton syvyys, joka kuhisee olentoja ja näkyjä, jotka saavat hänen ymmärryskykynsä ymmälle, ja joita hän ei voi selvittää itselleen. Niinpä käväsee hän viimein ehkä arkana ja raskasmielisenä kirjakauppiaalla kaupungissa ja pyytää siellä kirjaa, jossa puhutaan: "Ihmissuvusta, mistä se on alkuisin, ja mitä siitä tulee", tai tähän tapaan: "Onkohan kirjaa, jossa kaikki tasot ja avaruudet ovat mitatut ja jossa on selitetty maailman rakenne?" Sitte istuu hän kirjansa ääressä tallilampun heikossa valossa syvälle yöhön ja sekaantuu ja arvelee, että nyt hän ymmärtää sen viimeinkin, ja elää näin tämmöisissä sekavissa ajatuksissa ja takertuu yhä syvemmälle niihin. Ympäristössä ei ymmärretä häntä, hänen omat veljensä kutsuvat häntä pappitalonpojaksi. Tyttöjä, jotka kukoistavat ympärillä ja katselevat häntä, hän ei huomaakaan ja jos hän joskus heittäytyy mukaan, liikkuu hän kömpelösti kuin koiranpentu, joka on hyökännyt kanaparveen. Hänen katseensa kohdistuu yhä enemmän sisällepäin. Siellä näkee hän aina ihmeellistä, viimein lukee hän siellä selvästi ja kirkkaasti räikeällä punaisella kirjoituksella kirjoitetut sanat: "Lähde sinä kuolemaan. Et sinä kelpaa ihmisten joukkoon." Sitte saattavat he hänet hautaan talonpoikaisessa hautajaissaatossa, joka on upea sitä mukaan, kuinka varakas isä on ollut, eivätkä jälkeenpäin suuriakaan kummastele, sanovathan vaan: "Hän meni sekaisin." Ja vielä hautausmaan aitauksen sisäpuolella rupeavat he puhumaan viljanhinnoista ja vuokraveroista.

* * * * *

Oli sattunut eräs kaupunkilainen Uhliin, oli kysellyt muinaiskaluja, oli sitte nähnyt kirstun hevostallissa, ja tehnyt rahatarjouksen siitä, mutta oli saanut lähteä tyhjin toimin talosta. Jörn, joka oli huomannut, että vanha kirstu oli näyttänyt vieraalle kallisarvoiselta, otti sen nyt ensi kerran tarkemmin katsellakseen, mielistyi siihen ja puhdisti sen eräänä rauhaisana sunnuntai-iltapäivänä tomusta, korjasi lukon ja vei sen kammariinsa ja laski siihen pyhäpäivävaatteensa. Sitäpaitsi pani hän siihen vielä virsikirjan ja Klaus Haraisin vanhan revityn lukukirjan ja lisäksi erään vanhan kirjan kellastuneissa, raihnaisissa kansissa: Littrow: Taivaan ihmeet. Kirja oli tullut Jörnin äidin mukana Aulangolta ja oli eräänlaatuinen helppotajuinen tähtitieteen oppikirja. Muuta ei kirstussa ollut.

Juhla-aattoina ja sunnuntai-iltapuolisin istuutui Jörn Uhl vanhaan saksilaiseen tuoliin, jossa oli syrjänojat ja oljista nidottu istuinpohja, oijensi jalkansa kirstulle, sytytti lyhyen piippunysänsä, ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka valkoisiksi kalkituilla seinillä muutoin ei ollut muuta koristetta kuin pieni peili, ja katseli ikkunasta hedelmäpuutarhaan ja poltteli, oli totinen ja vakaa pitkähköine kasvoineen ja nautti olostaan.

Naimisiin hän ei mene. Se nyt oli ohitse kumminkin. Siinä asiassa oli hän saanut kokea enemmän kuin moni vanhempi. Olihan nyt niinkin myöskin, että mahtaisi tuo tuntua somalta saada joku noita ihmeellisiä lempeäsilmäisiä ja hentojäsenisiä olentoja omakseen, mutta niistä nyt ei ollut hänelle mitään. Hän oli nyt kerran semmoinen omituinen harvinainen poikkeus. Surullista kyllä, mutta totta. Olihan hän saanut kokea sen. Hän, joka lapsuuden päivinä oli ollut hänen toverinsa, hän oli vieraantunut hänelle, oli noinikään ylhäältäpäin katsellut häntä, ja sitte säikähtyneenä väistänyt, kun oli nähnyt hänen kasvoissaan sen ilmeen, minkä se toinen oli herättänyt hänessä. Tämä toinen taas, jonka edessä hän oli seisonut hurjassa levottomuudessa ja kuumin oudoin haluin, hän oli ollut pyhimys. Häpeän puna nousi kasvoilleen, kun hän ajatteli kumpaakin. Niin hän ei toista kertaa tahtonut seista naisen edessä. Ainiaaksi päätti hän pysyä kaukana tältä työläältä ihmisolemisen polulta. Vanhaksinuoreksipojaksi hän jää. "Semmoinen on Thiess'kin", ajatteli hän. "Se näkyy olevan suvussa."

Tämä asia nyt siis oli päätetty, kerrassaan. Naapuritalon tytär tuli toisinaan, maitojuko olalla hänen ohitsensa, kun hän oli juhtineen pellolla. Se tervehti ja näytti halukkaalta vaihtamaan sanan pari hänen kanssaan. Sunnuntai-iltapäivisin kävi se Elsbeäkin tervehtimässä ja meni ikkunan ohitse hedelmäpuutarhan läpi ja nyökäytti päätään hänelle ja katseli älykkäästi ja lempeästi. Hän oli soma ystävällinen tyttö. Mutta Jörn, kun näki hänen lähestyvän, veti kulmansa yhteen, ikäänkuin semmoinen, jolla on vaikeita ja vakavia asioita ajateltavanaan, ja jolla kuuskymmenvuotiaana ei ole aikaa ja halua askaroida tyttöjen kanssa. Toisinaan kyllä heräsi hänessä ajatus: kummallista, kuinka se ottaa askelensa, tai tähän tapaan: Sepä on norja ja sorja, ja soma ja reipas, kuin meidän kolmivuotias varsamme; tai näin: Korealtapa näyttää, kuinka sen vyötäiset taipuvat maitojukon alla. Mutta enempää ei. Pois mielestä semmoiset ajatukset! Tuo sukupuoli saa vaan aikaan levottomuutta, ajan hukkaa ja häpeätä.

Mutta pariin kolmeen kertaan lankesi hän taas, molemmat kerrat sunnuntaina. Hän oli ollut koko iltapäivän toimetonna ja oli illemmalla yksikseen lähtenyt ulos pelloille. Siellä hän ei ollut osannut hillitä ajatuksiaan, ne olivat lähteä vilistäneet hiekkatyttöön. Hän eli mielikuvituksissaan uudelleen taaskin kaiken, hän joutui niin uniensa valtaan, näki niin elävästi hänen nuoren voimakkaan vartalonsa ja hänen rauhalliset silmänsä ja kuuli hänen syvän äänensä, ettei hän havahtunut ennenkuin yht'äkkiä kuuli oman äänensä ja havaitsi, että hän nopeasti ja ripeästi puheli hänelle. Hän nojasi aitaa vastaan, eikä tiennyt kuinka hän oli tullut siihen. Silloin ravisti hän itsensä hereille taas, ja verensä nousi päähän. Lopun iltaa oli hän levoton. Hän otti hevosen ja lähti ratsastamaan ulos varsoja katsomaan, jotka olivat laitumella takamailla; palasi takaisin taaskin ja meni puutarhaan ja kävi siellä puulta puulle, kosketteli kädellään puiden runkoja, ja kaapi sammalta niiden kuorilta, tai tuijoitteli ylös lehvistöihin ja hymyili ja tunsi taaskin itsensä onnettomaksi, ja tahtoi jotakin, josta hän ei tietänyt, mitä se oli, häpesi itseään ja olisi mielellään lähtenyt avaraan maailmaan, jonnekin kirjavaan elämään, työhön ja taisteluun, vapahtuakseen siitä, joka nyt sai hänet niin haikeasti levottomaksi.

Ja sitte, yöllä, tapahtuiko se unissa vai valveilla, tuli tyttö hänen luokseen huoneeseen koko norjassa terveessä kauneudessaan semmoisena kuin hän oli kumartunut häntä kohden pöydässä vastapäätä häntä, yhtä lähellä häntä kuin silloinkin, ja oli armas ja hellä ja sanoi että hän kaipasi häntä niin. Silloin suuteli hän häntä, niin pitkään ja tulisesti, aina rakkaammin ja kuumemmin, kunnes liikutuksensa herätti hänen. Silloin häpesi hän kovasti. Kulki päivät pitkät synkkänä työssään, ei puhunut sanaakaan, ja oli tyly varsinkin Elsbelle.

Eräänä päivänä, kun hän oli vienyt kaupunkiin kuormallisen viljaa ja asteli katua matkalla kaupanvälittäjän luokse, näki hän erään paperikaupan ikkunassa noin käden kokoisen kuvan, joka esitti kahta naista, jotka istuivat kahdenpuolen jotakin marmorilähdettä, toinen vasemmalla toinen oikealla. Molemmat olivat kookkaat ja voimakasrakenteiset, ja silläkin joka oli melkein alaston, oli hienot ja ystävälliset kasvot. Naisissa oli jotain ylhäistä ja ylimyksellistä, eikä hän käsittänyt, kuinka ne olivat johtuneet antamaan kuvata itsensä noin. Alla seisoi latinalaisilla kirjaimilla: Taivaallinen ja maallinen rakkaus, Tizianilta. Hän seisoi kauan ja katseli sitä, viimein lähti hän päättävästi ja astui kauppaan sisään, mutta tuli kovasti hämilleen, kun siellä tapasi nuoren naisen, joka kysyi mitä hän halusi. Hän tekeysi kopeaksi ja huolettomaksi ja osoitti piiskanvarrellaan kuvaa, ja sai sen muutamasta markasta. Hän kätki sen kuin suuren aarteen ikään huolellisesti takkinsa ja liivinsä väliin ja toi sen kotiin ja kätki sen alimmaksi kirstun pohjalle; sunnuntai-iltapäivin, kun hän istui poltellen ja mietiskellen, otti hän sen sieltä esiin ja pani eteensä kirstun kannalle vastapäätä itseään, ja katseli sitä sitte pitkät ajat, ja piti aina hyvää huolta siitä ettei kukaan pääsisi hänen salaisuutensa perille.

Vaikeammaksi kuin naisten kanssa, kävi Jörnille saada välit selville maailman kanssa. Ei ole niinkään helppoa irtautua maailmasta: kääntyy ympäri: siinä on maailma edessä; kääntyy uudestaan: siinä se vieläkin on. Sulkee silmänsä: kuulee sen humun ja hälinän: pitää korvistaan: silloin tekee se silmäimme edessä temppujaan ja tepastuksiaan. Täytyy ottaa suhde siihen, täytyy pysyä rauhassa sen kanssa tai alkaa taistelu. Hän, ikäisenään ja silloisessa mielentilassaan, sen lisäksi suvusta, joka ammoisista ajoista oli kuulu riidanhaluisuudestaan, hän alkoi taistella: "Rouva Maailma! Vanha sinä olet ja ruma! Nurinkurista ja kiperää on sinussa kaikki, kiireestä kantapäähän. Minä olen Jörn Uhl Wentorffista..." Hän rypisti silmäkulmansa Inka tiukkaan, siksipä ei hän nähnytkään maailman suuria ihmeitä; hän nosti nenänsä liika korkealle, siksipä ei hän huomannutkaan maailman suurta ihanuutta.

Eipä ollut mitään maailmassa, josta ei Jörn Uhl olisi ollut selvillä, kaikesta, mateli se sitte tai lensi, hynyili tai suri, kantoi takkia tai hametta, kaikesta, on se sitte pyöreätä tai kulmikasta, oli hänellä oikea ja ankara mielipiteensä. Siksipä näkikin hän selvästi, ettei hänellä ollut sijaa maailmassa. Puhdas pesäero hänen ja maailman välillä: se oli selvä juttu. Niinpä päätti hän jäädä rengiksi tänne tämän kamarinsa ja Uhlin takapihan suojaan, päätti jäädä palvelemaan ensin isäänsä ja sitte veljiään, mutta palkan hän päätti kantaa. Sen minkä hän siten ansaitsisi, sen sijoittaisi hän kaupungin säästöpankkiin, josta oli kuullut, että se oli ihan varma. Sitte, vanhennettuaan renkinä ostaisi hän säästöillään pienen yksinäisen talon ja asettuisi sinne Wietenin kanssa kauas maailman touhusta ja asuisi siellä kuolemaansa saakka. Niinpä hän samalla kertaa saisi sekä vältetyksi maailmaa sekä myöskin uhitelluksi sitä.

Kun ei maailma nyt siis kaikkine luonnollisine ja ihmisellisine järjestyksineen saanut Jörn Uhlin tunnustusta, niin täytyipä hänen silmissään siis sen, joka oli luonut taivaan ja maan, joutua pahaan välikäteen.

Kirkossa hän kyllä kävi. Hän alkoi käydä siellä jo puoli vuotta sitte, hän oli nimittäin huomannut, että ainoastaan säästeliäät, raittiit ja jonkun verran vanhanaikuiset ihmiset kävivät kirkossa, ja hän oli vakaasti päättänyt tulla juuri semmoiseksi. Vanha Dreyer kävi kirkossa, hän joka oli alkanut renkinä ja nyt oli varakas mies. Vanha Klempner Reder kävi kirkossa. Häntä pidettiin kyllä kovasydämisenä ja itarana, mutta häntä suositteli se, että hän yhä käytti samaa takkia, jossa hän viisikymmentä vuotta sitte oli ensi kertaa ollut ripillä. Kävi siellä Tuomas Lucht'in vaimokin, hän, joka aina lähti yhteisestä makuuhuoneesta, jossa hän oli lapsineen, kun miehensä palasi juomasta ja pelaamasta, hän istui siellä kirkossa joka sunnuntai huulet yhteenpuristettuina ja ankarakasvoisena perhepenkissään. Nämä ja heidänkaltaisensa, kunnioitettavia ja säästeliäitä ihmisiä, kaikki ne kävivät kirkossa. Mutta nuoret ja hurjaluontoisemmat ja koreilijat, ne eivät siellä käyneet.

Jörn Uhl kävi kirkossa, koska hän tahtoi olla säännöllinen elämässään, ja semmoiseksi jäädä. Hän tahtoi ulkonaisestikin näyttää sen, ja siksi kävi hän kirkossa.

Hän kävi kirkossa ja piti menoja yksitoikkoisina siellä. Ensinnäkin loukkasi häntä se, eikä hän ollenkaan osannut mukautua siihen, että sama mies, joka saarnasi siellä jo toista vuotta, oli koko paikkakunnalla tunnettu suurena juomarina ja hartaana kortinpelaajana. Dreyer oli kyllä sanonut: "Eihän asia riipu miehestä, Jörn, ja hänen elämäntavoistaan, vaan siitä, että hän puhuu puhdasta Jumalan sanaa." Tämä ei tahtonut mennä Jörn Uhlin päähän. Mutta huolimatta siitäkään, niin ei koko se puhdas oppikaan, jota tuo pienenläntä pyylevä mies siellä julisti, ollenkaan tahtonut mennä Jörn Uhliin. Siinähän uudestaan ja uudestaan sanottiin: "Kaikki meidän tekomme ja aivotuksemme ovat pahat hamasta lapsuudesta asti", tai: "Se joka luottaa omaan elämäänsä ja omiin töihinsä, hän joutuu iäiseen kadotukseen", tai: "Ylistetty olkoon Pyhä Kolmiyhteys ijankaikkisesta ijankaikkiseen", tai näin: "Jos uskot vaan, niin tulet autuaaksi." Semmoinen oli niiden kaikkien saarnojen sisältö.

Jörn Uhl istui ja kuunteli tarkasti sitä, mutta ei voinut ollenkaan keksiä, mitä tämmöisillä opeilla oli tekemistä hurjan elämän kanssa kylässä ja hänen omien aurojensa ja karhiensa kanssa. Hän kummeksi itsekseen, että Jumalan sana oli niin tuiki epäkäytöllistä. Hänen mielestään olisi sen pitänyt värssy värssyltä kuulua tähän tapaan: "Se isäntä, joka ei kitke rikkaruohoja pellostaan, se ei tule autuaaksi. Hän joka ahkeralla työllä ja kunniallisella raittiilla elämällä saa omaisuutensa karttumaan kahdenkertaiseksi, hän pääsee taivaaseen." "Jokaisesta illasta, jonka nuori mies istuu kapakassa, kadottaa hän yhden vuoden autuusajastaan" j.n.e. Siihen tapaan olisi hän raamatun laatinut.

Toisinaan, kun tuo pienenläntä pappi alttariltaan tai saarnastuoliltaan laulavalla, nuotikkaalla äänellä luki määrätyt raamatun kohdat, tuntui Jörn Uhlista kuin kuulisi hän jotain aivan toista, kuin mitä pappi sitte saarnassaan puhui. Hänellä oli sama tunne kuin ihmisellä, joka makaa metsänrannassa, ja jonka ympärillä linnut ja hyönteiset surisevat ja hyrisevät, ja joka kaukaa metsästä kuulee täys- ja runsas- ja kirkasvetisen lähteen solisevan. Mutta nuorekkaan epäitsenäinen kun oli vielä ja sisällisesti hidasajatuksinen ei hänelle tullut mieleen kerran itse lukea Mateusta tai Markusta ja tutkia, salaisiko ehkä tuo papin typykkä jonkun evankeliumikohdan, tai ehkä väärensikin jonkun toisen.

"Istu aina samassa penkissä", oli Dreyer-ukko sanonut. "Jo kuusikymmentä vuotta istun minä joka sunnuntai omalla paikallani kolmannessa penkkirivissä, lukuunottamatta niitä kahta vuotta, joina olin sodassa tanskalaisia vastaan."

Niinpä istuikin Jörn Uhl joka sunnuntai samalla paikallaan.

Ja niinpä oli kuin olikin siten, että Jörn Uhl piti Jumalaa ainoastaan sentähden jommoisessakin arvossa, että siinä oli jotakin vanhanaikuista.

* * * * *

Syksyllä seuraavana vuonna tapahtui sentään jotakin, joka laskeusi kuin sulattavana kasteena hänen sisäiselle elämälleen. Ja hyvä se olikin. Sillä hän oli vaarassa kokonaan kuivua ikäänkuin nuori laidunmaa kun huhtikuussa on neljä viikkoa yhtäpäätä puhaltanut itätuuli.

Niihin aikoihin, kun pellot tyhjenevät viljastaan, villiytyivät muutamat metsästyskoirat, joiden isännät juopottelivat liiaksi, eivätkä muutenkaan olisi pystyneet edes eläintä kasvattamaan. Niinpä kuluttivat koirat aikansa ulkona pelloilla, isännät kapakoissa.

Pian tuli tietoon, että oli revelty lampaita ja kanatarhoja hävitetty. Työväen lapset, joiden täytyi mennä kouluun kirkkotietä myöten, alkoivat tämän matkansa aina pelokkaina. Joku niistä palasi hengästyneenä ja aivan säikähdyksissään kylään takaisinkin ja väitti että koirat käsittivät häntä. Ei tehty sentään mitään pahan ehkäisemiseksi, sillä koirain omistajat naureskelivat vaan; ja kukaan muita ei tohtinut ryhtyä toimiin heitä vastaan he kun olivat kylän varakkaimpia miehiä ja istuivat pankin johtokunnassa ja voivat kostaa niin hyvän kuin pahankin. Tapahtuipa sitte kerran muutamana sunnuntaiaamuna, kun Kampin lapset kulkivat kirkkotietä, että he näkivät koirien ahdistavan erään Kampin rengin vasikkaa. Rengin lapset rupesivat itkemään ja vaikertelemaan että heillä oli vaan se ainoa vasikka, ja koettivat saada pari suurempaa poikaa kanssaan koiria hätyyttämään. Mutta nämä pelkäsivät. Silloin lähtivät molemmat pienet hädissään yksin koiria vastaan, he kun lapsellisessa ymmärtämättömyydessään ehkä pelkäsivät saavansa vanhemmiltaan toruakin, jos eivät pelastaisi vasikkaa. Mutta kun lapset, peloissaan nyyhkyen tulivat lähemmäksi, eivät koirat väistyneeetkään, vaan rupesivat hätyyttämään pientä tyttöäkin, joka pyrki vasikan luoksi ja hosui käsillään ja huusi taukoamatta: "Minun vasikkani, minun vasikkani." Silloin haihtui suurempien poikien viimeinenkin rohkeus ja he lähtivät huutaen juoksemaan kylää kohden, jonne oli pitkä matka. Molemmat lapset jäivät nyt yksin ja koirat rupesivat tekemään leikkiään niiden kanssa. Ne kyyristyivät maahan, hypähtivät ylös, hypähtivät takaisin taas ja kyyristyivät maahan, repivät lapsia vaatteista, toinen lapsista kaatuikin ja olipa jo hyvin lähellä kamala tapaturma.

Osui silloin, että Jörn Uhl, sunnuntaipuvussaan tuli mustevasta papumaasta esiin siihen ja näki, mitä tapahtui. Hän puri hammastaan ja ajatteli: "niitä kirottuja! Näin kauas on nyt päästy: koirat repivät kylän lapsia." Hänen kasvonsa mustenivat vihasta, ja silmänsä leimuivat. Kolmella pitkällä harppauksella oli hän paikalla. Toinen koirista lähti pakoon, toinen taas, joka vimmoissaan, niskakarvat pystyssä, jäi paikalleen, sai kylkeensä saappaankärjestä aika potkun. Ulvahtaen karasi se vaahtoavin suin Jörn Uhlin kimppuun, joka oli kumartunut lasta kohden. Juuri kun hänen piti nostaa se, kohtasi häntä koiran hyökkäys, ja kun hän ei ollut missään varmassa asennossa, vaipui hän koiran painon alla polvilleen. Suurella jänterällä kädellään tarttui hän lujasti koiraan ja rutisti sitä rintaansa vastaan ja sai hädin tuskin torjutuksi sen kurkustaan, johon se vimmatusti ponnistellen, kamalasti vääntynein ruumiin ja paljain kuolaisin kidoin tavoitteli. Vaivoin, ja liituvalkeana kasvoiltaan onnistui hänen pysytellä pystyssä. Mutta kun hän oli päässyt lujasti ja varmasti polvilleen, kirkasi hän hurjistuneesta ja kovasti, kokosi koko nuoren voimansa, otti eläintä kurkusta, kumartui ja mursi vihassaan sen selkärangan.

Siitä teosta puhuttiin monta vuotta jälkeenkin vielä. Hän itsekin myöhempinä vuosinaan, kun onnellisemmat olosuhteet sallivat hänen luonteensa ystävällisemmän, Thiesseniläisemmän puolen tulla näkyviin, puhui mielluummin tästä tapauksesta papusängen vieressä kirkkotiellä, jolloin hän mursi selkärangan koiralta, joka hätyytti pientä lasta, kuin eräästä toisesta päivästä, jolloin hän seisoi kumartuneena lavetin ylitse ja sinkautteli särmikkäitä rautamöhkäleitä ihmisiä vastaan, jotka, kuten hän hiljemmällä äänellä lisäsi "eivät olleet tehneet mitään minua itseäni vastaan, ja jotka eivät myöskään olleet pahempiakaan kuin minä."