Part 2

Eräänä iltana äidin istuessa lasten kera pöydän ympärillä ja pikku Kaarlon, jonka aika vanhempien lasten koulutehtäviään harjoitellessa tuli pitkäksi, juuri kuudennen kerran toistaessa: "Kunhan meillä vain olisi --", avasi isä yhtäkkiä oven selkosen selälleen, ja sisään hyppäsi todellinen, elävä karitsa. Pikku elukka oli lumivalkean, kiharaisen villan peittämä ja niin soma, etteivät lapset sellaista olleet vielä koskaan nähneet. Nyt syntyi sellainen ilometeli, sellainen hälinä ympäri huonetta, ettei enää sanaakaan saattanut kuulla, sillä karitsa kiiti etsien ja määkien nurkasta toiseen etsien tietä ulos, ja kaikki kolme lasta ilosta huutaen juoksivat sen perässä. Mutta yhtäkkiä kajahti isän luja ääni: "No niin, nyt riittää! Nyt pääsee pikku lammas ensiksikin uuden uutukaiseen navettaansa, ja te tulette luokseni kuulemaan, mitä minulla on teille sanottavana." Lapset saivat ensin saattaa karitsansa ulos, ja he tuumivat suuresti kummastuneina, missä pikku elukalle varustettu uusi navetta sijaitsisi ja minkä näköinen se olisi.

Aivan oikein, ihka uusista laudoista oli laitettu pieni osasto kauas hevostallin perälle, ja siinä oli kauniita, valkeita olkia, joilla karitsa saisi maata. Karsinaan oli asetettu pieni häkkikin; siihen sopi kaataa ruohoja, heiniä ynnä muuta, mikä karitsalle hyvältä maistui. Kun se nyt oli asetettu hyvästi nukkumaan pahnoilleen ja makasi aivan hiljaa ja hengitti enää vain hiukan pelokkaasti, silloin sanoi isä, että nyt sen piti saada nukkua, sulki matalan oven ja viittasi lapsia seuraamaan itseään.

Sisällä huoneessa istuutui hän, asetti kolme lastaan eteensä, kohotti etusormensa ja sanoi vakavasti:

"Kuunnelkaa nyt minua tarkasti ja ajatelkaa, mitä kuulette. Olen ottanut pikku lampaan emänsä luota antaakseni sen teille. Nyt tulee teidän olla sille emän sijassa, kaita ja hoitaa sitä, niin että se alkaa viihtyä luonanne eikä kuole koti-ikävään. Teidän tulee joka joutohetkenä ottaa se ulos, leikkiä sen kanssa ja kävelyttää sitä, Voitte viedä sen ylös laitumelle, sieltä saattaa se itse valikoida ruohoa itselleen; saatte mennä sen kanssa, minne haluatte. Mutta ette milloinkaan saa jättää elukkaa yksiksensä, ette silmänräpäykseksikään, se on vielä liian pieni tullakseen toimeen, se eksyisi heti, ei löytäisi enää navettaa ja saattaisi surkeasti menehtyä. Joka sen tallista ottaa, hän pitää sitä silmällä, kunnes on saattanut sen takaisin paikoilleen. Oletteko oikein ymmärtäneet minua ja tahdotteko hoitaa karitsaa niin täsmällisesti kuin olen sanonut teille, tai jos mieluummin tahdotte olla sitä tekemättä, niin sanokaa, siinä tapauksessa vien sen vielä tänään emälleen takaisin."

Lapset huudahtivat kaikki kolme, että isä jättäisi heille karitsan. He eivät mistään hinnasta tahtoneet antaa sitä pois. He lupasivat kaikki kolme sydämestään ja koko tahdostaan paimentaa karitsaa ja pitää siitä huolta kuten isä vaati eikä antaa elukan milloinkaan jäädä yksikseen. Kukin vakuutti itse haluavansa joka kerta viedä karitsan takaisin talliin, kun se aika tuli, sillä se oli oleva heille suurin ilo. Mutta isä teroitti heille vielä kerran tämän asian tärkeyttä ja sanoi, että sen lapsista, joka ottaisi karitsan ulos, tulisi myös viedä se sisälle, niin oli oleva. Vielä kerran lupasivat lapset menetellä elukkansa suhteen tarkalleen isän määräyksen mukaisesti ja antoivat kaikki kolme hänelle kätensä vahvistukseksi ja olivat niin täynnä ihastusta ajatellessaan ainaiseksi saavansa omistaa oman, elävän karitsan, että he sinä iltana vasta sangen myöhään saivat unta. Pieni, muuten niin unelle herkkä Kaarlokin seisoi pystyssä vuoteessaan ja huusi kerta toisensa perästä Kurtille: "Isä saa kyllä nähdä, ettei karitsan tarvitse meillä menehtyä, kyllä minä siitä huolen pidän."

Kolmas luku.

Mitä salaaminen vaikuttaa.

Seuraavana päivänä oli pääkysymyksenä, mikä karitsan nimeksi pantaisiin. Liisa ehdotti, että sille annettaisiin nimi "Eulalia", sillä se oli hänen ystävättärensä kissan nimi ja tuntui hänestä erittäin kauniilta. Mutta veljet eivät tahtoneet siitä mitään tietää, nimi oli heistä liian pitkäveteinen. Kurt ehdotti nimeä "Neero", sillä se oli hänen ihailemansa suunnattoman suuren koiran nimi alhaalta myllyltä. Mutta Liisa ja Kaarlo eivät ensinkään halunneet karitsan nimeksi samaa kuin tuon leveäkuonoisen koiran. Nyt kysyttiin äidin neuvoa asiassa, ja hän ehdotti, että elukkaa kutsuttaisiin oman laatunsa mukaisesti "Kutripääksi".

Tästä nimestä olivat lapset heti yksimielisiä, ja se oli karitsan nimi siitä lähtien. Valkoisen, soman Kutripään tuottama ilo oli kaikkien kolmen mielestä kaikkia muita iloja ja huveja parempi. Jokaisena lomahetkenä se haettiin navetastaan ja sitä kuljetettiin sinne tänne.

Välistä lähtivät lapset kaikin yhdessä ulos ja veivät Kutripään ylös laitumelle tai metsikköön ja istuutuivat sen kera sinne. Liisan tällöin penkillä istuessa ja elukan tuttavallisesti pannessa päänsä hänen helmaansa, juoksivat Kurt ja Kaarlo läheiselle apilaspellolle ja toivat oivia, meheviä lehtiä. Ne söi Kutripää sitten suurella mielihyvällä toisen toisensa perästä heidän kädestään ja määki vähä väliä varsin iloisesti.

Toisinaan haki joku lapsista yksinään karitsan tallista ja otti sen mukanaan retkelle, kun oli toimitettava joku asia alhaalla myllyllä tai leipurilla tai vanhan pesumummon luona. Silloin asteli karitsa aina iloisesti kuljettajansa rinnalla ja tuntui aivan hyvin ymmärtävän, kun Kurt ja Liisa ja erikoisesti sen hyvä ystävä Kaarlo sille näillä matkoilla puhelivat. Se vastasi tällöin vähäväliä myöntävällä, iloisella määkinällä ja katseli sen lisäksi seuraajaansa niin hartaan ymmärtäväisesti, ettei ollut epäilemistäkään Kutripään vilkkaasta osanotosta keskusteluun. Päivä päivältä tuli se myös yhä tuttavallisemmaksi ja hellemmäksi lapsia kohtaan. Nyt painautui se aina heti sitä vasten, joka haki sen tallista, ikäänkuin sen oma emä olisi tullut. Lapset myös rakastivat sitä päivä päivältä yhä enemmän ja hoitivat ja paimensivat sitä ja veivät sen kävelyjen ja hauskojen keskustelujen jälkeen aina huolellisesti takaisin tallissa olevaan pieneen karsinaansa pehmeälle olkivuoteelleen.

Kutripää viihtyi tuossa mainiossa hoidossa niin hyvin, että se kävi varsin lihavaksi ja näytti lumivalkeine villakiharoineen niin siistiltä ja sievältä kuin olisi se aina ollut pyhäpuvussa.

Niin kului kaunis, aurinkoinen syksy, ja oli tullut marraskuu niin pian, etteivät lapset vielä koskaan olleet sellaista huomanneet. Nythän saattoi jo puhua joulusta, sillä johan sen juhlan täytyi tulla seuraavassa kuussa. Kurt ja Kaarlo voivat hyvästi yhdistää nykyhetken ilot ja tulevaisuuden toiveet ja siten nauttia kaksin verroin. Niinpä he iloitsivatkin lakkaamatta Kutripäästään ja jokaisella kävelyllään kertoivat he sille kaikesta ihanuudesta, minkä joulujuhla toisi mukanaan, ja luettelivat sille kaikki esineet, joita he salaa toivoivat Jeesus-lapselta. Kutripää kuunteli silloin hyvin tarkkaavaisesti, eivätkä veljekset olleet antamatta sillekin toiveita saada osansa juhlalahjoista. Niinpä he useimmiten nauttivatkin kaikin kolmin näistä ihanista toiveista ja tulivat siten päivä päivältä vielä tuttavallisemmiksi keskenään.

Liisa oli hieman erilainen. Kun hänellä oli odotettavissa joku uusi, suuri ilo, valtasi se hänet kuumeentapaisesti ja täytti silloin niin kaikki hänen ajatuksensa, että entiset ilot joutuivat kaikki syrjään. Nyt oli Liisalla erikoisen hyvä ystävä suuressa talonpoikaistalossa alas Ziller-purolle johtavan tien varrella, ystävällinen Maria, joka aina mieluisasti suostui kaikkiin Liisan aikeisiin. Tätä ystävätärtä tahtoi Liisa nyt niin mielellään kerran käydä tervehtimässä, sillä hänen kanssaan saattoi hän puhella paremmin perinjuurin joulujuhlaa koskevista toiveistaan ja odotuksistaan kuin veljien kanssa, joilla oli niin peräti erilaiset toiveet ja jotka eivät edes käsittäneet hänen omiaan.

Äiti antoikin Liisan mennä kyläilylle, hän sai lähteä ensimäisenä vapaana iltapäivänä. Hän malttoi töin tuskin odottaa, kunnes äiti vielä oli sitonut hänen ympärilleen lämpimän villahuivin, joka kyllä oli tarpeen kylmässä marraskuun tuulessa. Sitten riensi Liisa hypellen tiehensä, ja äiti katseli vielä lastaan, kunnes tämä oli ehtinyt puoliväliin rinnettä alas, sitten palasi hän sisälle. Samassa juolahti Liisan mieleen, että matkaa oli koko pitkältä ja että oikeastaan olisi ollut hauskaa ottaa Kutripää seuraksi mukaan, elleivät veljet jo olleet sitä ottaneet. Nopeasti palasi hän takaisin, juoksi talliin, löysi Kutripään rauhallisena makaamassa pahnoillaan, otti sen kiireesti ulos ja juoksi nyt sen kanssa alaspäin kuivaa tietä pitkin, jolla kirjavat syyslehdet lensivät hänen ympärillään tuulessa. Lyhyessä ajassa olivat he alinomaa juosten päässeet matkansa perille. Pian käveli Liisa syvällisiin keskusteluihin vaipuneena edestakaisin talon edustalla Kutripään hyvillään pureksiessa lehtiä pensasaidasta, joka ympäröi puutarhaa. Ystävyksetkin virkistivät itseään pitkien neuvottelujen välillä syömällä makeita päärynöitä ja mehukkaita, punaisia omenia, joita oli runsaasti, sillä Marian äiti oli heti tuonut suuren kopallisen hedelmiä, ja mitä lapset eivät jaksaneet syödä, se piti Liisan ottaa mukaansa. Niin oli aina ollut, sillä talossa kasvoi runsaasti hyviä omenia ja päärynöitä.

Kun Liisan oli aika palata kotiin, lähti ystävätär heti saattamaan häntä, ja niin paljon oli heillä yhä vielä sanottavaa toisilleen, että he olivat aivan huomaamattaan ehtineet Liisan kodin luona olevalle, pienelle jyrkänteelle. Maria jätti nopeasti hyvästi, ja Liisa kiiruhti tietä ylös, olihan jo tullut pimeä. Nyt tultuaan pihalle, välähti kuin salama hänen mieleensä ajatus: "Missä on Kutripää?" Hän tiesi ottaneensa sen mukaansa, nähneensä sen sitten vielä syövän lehtiä pensasaidasta, sitten oli hän sen aivan unohtanut eikä enää yhdelläkään silmäyksellä tarkannut sitä. Mitä suurimman kauhun vallassa syöksyi hän taas vuorta alas ja huusi joka taholle: "Kutripää! Kutripää! Missä olet? Tulehan nyt! Tule nyt!" Mutta kaikki oli hiljaa, Kutripäätä ei näkynyt missään. Liisa juoksi takaisin talonpoikaistaloon asti. Asuinhuoneen akkunoista loisti jo tuli, hän saattoi kiviportailta talon edustalla hyvin nähdä sisälle. He istuivat siellä kaikin illallispöydässä, isä, äiti ja Maria, hänen veljensä ja rengit, ja uuninrahilla makasi vanha kissa. Mutta ei missään ollut jälkeäkään Kutripäästä näkyvissä, miten Liisa tähystelikin joka nurkkaan. Nyt juoksi Liisa rakennuksen ympäri puutarhaan, ympäri koko pensasaidan ja taas puutarhaan ja siellä pensasaidan sisäpuolitse yhä houkutellen: "Kutripää, tulehan nyt! Tulehan nyt!" Kaikki turhaan, karitsasta ei ollut jälkeäkään näkyvissä eikä kuuluvissa. Liisan tuska yhä kasvoi. Tuli yhä pimeämpi, ja tuuli ulvoi yhä kovemmin ja oli vähällä pyyhkäistä hänet mukaansa. Hänen täytyi palata kotiin, mitä piti hänen tehdä? Hän ei voinut sanoa kadottaneensa Kutripäätä, koska hän oli sen unohtanut. Mutta äidille tahtoi hän sen sanoa. Hän juoksi voimainsa perästä vuorta ylös. Kotona oli jo kaikki illallista varten valmiina, isäkin oli jo saapunut. Liisa hyökkäsi huoneeseen niin punaisena ja kuumana, tukka hajallaan, että äiti sanoi: "Tuollaisena et voi tulla pöytään, lapsi; mene ensin siistimään itsesi." Ja isä lisäsi: "Näin myöhään ei sinun yleensä pidä tulla kotiin! Häviä nyt ja tule heti muuttuneena takaisin, taikka ei ole enää mitään syötävää." Liisa totteli nopeasti. Syömisestä ei ollut väliä, paljon mieluummin olisi hän ollut tulematta enää ollenkaan, mutta se ei käynyt päinsä. Hän palasi masentuneena paikalleen. Hän pelkäsi hirveästi, mitä muita huomautuksia ja kysymyksiä vielä tulisi. Mutta ennenkuin kukaan vielä saattoi sanoa hänelle sanaakaan, kiinnitti kaikkien perheenjäsenten huomiota eräs uusi tapaus.

Hannu-renki pisti päänsä ovesta sisään ja sanoi: "Luvallanne, herra ylimaaherra, ovathan lapset kaikki kotona kuten Katri sanoo, eikä pikkulammas ole vielä tallissa."

"Mitä?", sanoi ylimaaherra tulistuen. "Siinä nyt ollaan! Kuka on ottanut sen ulos? Kuka sen on tehnyt?"

"En minä vain!" -- "En minä vain!" -- "Minä en varmastikaan!" -- "En minäkään!", huusivat Kurt ja Kaarlo niin raivokkaasti yhteen ääneen, ettei ensinkään saattanut kuulla, vaikeniko Liisa, vai huusiko hänkin. Äiti sanoi hilliten: "Älkäähän nyt niin myrskyisesti. Liisa varmaan ei ole sitä tehnyt, jo iltapäivällä juoksi hän yksin ystävättärensä Marian luo ja palasi vasta muutamia hetkiä sitten."

"Siis on kumminkin toinen teistä sen tehnyt", keskeytti isä nopeasti suunnatessaan läpitunkevan katseen molempiin poikiin.

Vastaukseksi kaikui hänelle suunnaton huuto: "En minä vain!" -- "En minä vain!" -- "Minä en varmastikaan!" ja molemmat katselivat niin rehellisesti silmät selällään isää, että tämä heti huudahti: "Ei, ei, eivät he sitä ole tehneet. Sitten on Hannu mahtanut jättää tallinoven auki lampaan ollessa siellä, ja se lienee samassa silmänräpäyksessä juossut ulos; mutta sekin näyttää minusta niin epätodenmukaiselta, pitääpä käydä katsomassa."

Isä jätti huoneen tutkiakseen asiaa vielä ulkona tallissa.

Kun nyt syyttämisen ja puolustuksen aiheuttama kiihtymys oli ohi, sai toinen vaikutus vallan. Yhtäkkiä pani Kaarlo päänsä käsivarrelleen ja nyyhkytti ääneen surkeasti: "Nyt on Kutripää hukassa! Me emme saa sitä enää! Nyt täytyy sen kuolla kurjuuteen!"

Nyt yhtyi Kurtkin häneen. Ääneen itkien huudahti hän: "Niin, nyt tulee yhä kylmempää, eikä sillä ole mitään syötävää ja sen täytyy paleltua ja menehtyä." Ja vielä kovemmin kuin nämä molemmat alkoi nyt Liisa itkeä ja valittaa. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta saattoi selvästi kuulla, kuinka paljon tuskaisempi ja syvempi hänen surunsa vielä oli kuin hänen veljiensä, ja Liisahan kyllä tiesi, miksi. Vielä kun myöhemmin Kurt ja Kaarlo aikoja sitten olivat nukahtaneet patjoilleen ja näkivät iloisia unia Kutripäästä, makasi Liisa vielä levottomuuden vallassa vuoteessaan eikä saanut unta. Häntä ei vaivannut ainoastaan sääli karitsaa kohtaan, joka nyt arkana ja hyljättynä harhaili ulkona, vaan hän myös tiesi itse aiheuttaneensa sen ja lisäksi oli hän vielä salannut asian, vaikka hänen olisi pitänyt se tunnustaa.

Liisa ei tosin ollut huutanut mukana: "En minä vain! En minä vain!" mutta hän oli vaijennut, kun äiti niin luottavasti sanoi: "Liisa ei ole voinut sitä tehdä", ja lapsi tunsi kyllin selvästi, että hän oli salaamisellaan tehnyt saman vääryyden kuin jos hän olisi valehdellut. Liisa oli sangen onneton eikä saanut lohdutusta eikä rauhaa, kunnes hän päätti heti seuraavana aamuna ilmaista kaikki äidille, ehkäpä Kutripää sentään vielä löytyisi.

Seuraavana aamuna paistoi aurinko kirkkaasti, ja heti aamiaisen jälkeen päätettiin, että kaikki kolme heti koulun päätyttyä lähtisivät Kutripäätä etsimään, senhän täytyi olla jossakin. Iltapäivällä tahtoivat he tehdä samaa ja olivat kaikki vakuutettuja, että sen illaksi täytyisi löytyä. Äitikin sanoi lapsille vielä lohdutukseksi, että isä oli jo varhain aamulla lähettänyt Hannun etsimään elukkaa kaikkialta, sitenhän oli hyviä toiveita sen löytämisestä. Onnellisimmaksi tunsi näistä toiveista itsensä Liisa, joka ajatteli, ettei hänen nyt tarvitsisikaan sanoa mitään, kaikki tulisi kai ilmankin ennalleen.

Sinä päivänä etsittiin karitsaa pitkin koko Rechbergiä, joka talosta sitä kysyttiin, mutta Kutripää oli kuin hävinnyt maan pinnalta. Ei yksikään ihminen ollut sitä koskaan nähnyt, ei missään näkynyt siitä jälkeäkään. Sitä etsittiin ja kyseltiin vielä muutamia päiviä, mutta turhaan. Sitten sanoi ylimaaherra, että oli kylliksi haettu, se ei auttaisi enää mitään, joko ei eläinrukka enää ollut elossa tai oli se eksynyt aivan etäälle.

Muutaman päivän perästä satoi ensi lumi, ja niin taajaan ja suurina putoilivat hiutaleet, että lyhyessä ajassa koko puutarha oli lumen peitossa, ja tuo valkea peite kohosi puoliväliin pensasaitaa. Muulloin olivat lapset joka vuosi suunnattomasti iloinneet ensi lumesta ja huudahdelleet ja riemahdelleet sitä enemmän, kuta enemmän hiutaleet ryöppysivät.

Nyt olivat he aivan hiljaa ja katselivat mikä mistäkin akkunasta, ja jokaisen täytyi itsekseen ajatella Kutripäätä, joka ehkä makasi jossain kylmän lumen alla, tai koetti kahlata siinä eikä voinut ja huusi tutulla äänellään surkeasti apua, eikä kukaan kuullut eikä auttanut sitä. Kun isä vielä illalla kotiin tullessaan sanoi: "Tulee pureva pakkanen yöksi, lumi on jo kovaksi jäätynyt. Jos eläinrukka vielä on jossain ulkona eikä ole kuollut, niin menehtyy se ensi yönä surkealla tavalla. Kunpa en olisi koskaan tuonut karitsaraukkaa kotiin!" --, silloin puhkesi Kaarlo niin surkeaan valitukseen, ja Kurt ja Liisa, myöskin täynnä tuskaa yhtyivät siihen niin sydäntä vihlovasti, että isä jätti huoneen, ja äiti koetti nyt parhaansa mukaan lohduttaa. Siitä alkaen ei ylimaaherra enää milloinkaan puhunut karitsasta, ja äiti puhui lapsille armaasta joulujuhlasta, kun he uudelleen alkoivat surra Kutripäätä. Hän sanoi heille, että Jeesus-lapsi oli tullut ilahuttamaan kaikkia sydämiä, ja että tämä juhlapäivä nyt pian tulisi ja tekisi heidätkin taas iloisiksi. Mutta kun säälivä Kaarlo kylminä, pimeinä iltoina taas alkoi valitella: "Kunpa vain ei Kutripään täytyisi palella tai väristä kuoliaaksi tuolla ulkona!", silloin lohdutti äiti: "Katsohan, Kaarlo, kyllä hyvä Jumala huomaa pienet eläimetkin, hän on voinut valmistaa Kutripäälle johonkin lämpimän vuoteen ja antaa sille hyvin käydä. Ja joskaan se ei enää ole meidän luonamme, emmekä voi sitä hoitaa, niin tyytykäämme nyt kumminkin ja jättäkäämme Kutripää kokonaan hyvän Jumalan haltuun."

Kurtkin kuunteli tarkkaavaisesti äidin siten lohduttaessa Kaarloa, ja niin veljekset vähitellen tulivat taas ihan iloisiksi, uskoivat Kutripään kokonaan hyvän Jumalan haltuun ja iloitsivat nyt päivä päivältä enemmän ja toivehikkaammin lähestyvästä joulujuhlasta. Mutta Liisa ei tullut iloiseksi heidän kerallaan, häntä ikäänkuin painoi raskas kuorma, joka aivan masensi hänet eikä koskaan enää antanut hänen tulla iloiseksi. Öisin näki hän unissaan Kutripään makaavan nälkään kuolemaisillaan ja jähmettyneenä lumessa, ja se katsoi häneen kovin surullisin silmin ja sanoi: "Sinä sen teit." Silloin heräsi Liisa itkien, ja kun hän myöhemmin tahtoi hauskutella veljien kanssa, ei hän voinut, sillä hänen täytyi aina ajatella: Jos nuo molemmat tietäisivät, että hän sen oli tehnyt! Isää ja äitiä ei hän enää koskaan saattanut katsoa suoraan silmiin, sillä hänhän oli salannut heiltä, mitä hänen olisi pitänyt tunnustaa, eikä hän nyt enää mitenkään voinut saada sitä sanotuksi, sillä nyt oli hän jo niin kauan luulotellut vanhemmille olevansa tietämätön asiasta.

Siten ei Liisalla ollut yhtään hauskaa hetkeä enää, ja päivä päivältä näytti hän surullisemmalta ja onnettomammalta, ja kun Kurt ja Kaarlo tulivat hänen luokseen ja sanoivat: "Iloitsehan sinäkin, Liisa, kerran, nyt tulee joulu joka päivä lähemmäksi, ja ajatteleppas, mitä kaikkea saattaakaan tulla!" silloin nousivat heti kyyneleet Liisan silmiin ja puoleksi itkien sanoi hän: "Minä en voi enää iloita, en milloinkaan, en ikinä enää, en joulunakaan." Se tuntui sääliväisestä Kaarlosta sentään liian surulliselta ja hän sanoi Liisalle kylläkin lohduttavasti: "Katsos, Liisa, kun ei enää voi mitään tehdä, silloin jättää kaikki hyvän Jumalan haltuun ja silloin tulee taas iloiseksi, kun vain ei ole tehnyt mitään pahaa, äiti on sen sanonut." Mutta silloin Liisa vasta oikein alkoikin itkeä, niin että Kaarloa rupesi pelottamaan ja hän hyppäsi pystyyn ja juoksi pois kuten Kurt jo ennen oli tehnyt, sillä hänestä oli kovin ikävää, että iloinen Liisa oli niin muuttunut.

Äitikään ei ollut voinut olla huomaamatta muutosta Liisan olennossa. Usein hän hiljaisuudessa tarkkasi lasta, mutta ei tehnyt mitään kysymyksiä hänelle.

Neljäs luku.

Mitä hyvä Jumala antaa.

Marraskuu oli loppuun kulumassa. Lumi oli kohonnut vielä paljon ylemmäs, päivä päivältä yltyi nyt pakkanen. Altkirchissä siirteli isoäiti ohutta peittoansa edestakaisin, hän ei tahtonut enää ensinkään lämmetä sen alla. Huone olikin aika kylmä, sillä siellä oli vain pieni puuvarasto, ja tässä paksussa lumessahan ei saattanut löytää yhtään risua. Kahvia keitettiin vain harvoin ja pavut täytyi nyt aina survoa kivillä, mylly oli ainaiseksi pilalla, eikä ollut varaa uuteen. Isoäiti paralla oli paljon valitettavaa ja voivoteltavaa. Isoisä istui enimmäkseen uuninrahilla, koetti viihdyttää valittelevaa ja punoi sillävälin pieniä pajuvakkojaan.

Niinkauan kuin oli herkeämättä satanut lunta ja syvä hanki oli pysynyt pehmeänä, oli isoisän itse täytynyt kantaa vakkasensa juustomiehelle, sillä jos hän olisi lähettänyt lapset, olisivat ne painuneet lumeen. Ei ollut mitään aurattua tietä vuorta ylöspäin, isoisänkin oli vaikea päästä kulkemaan, niin syvään hän välistä vaipui kinoksiin.

Mutta nyt oli taivas kirkastunut, ja aavat lumikentät olivat yltympäri jäätyneet niin lujasti, että saattoi kävellä niitten yli kuin kovaa katua, hanki ei pettänyt painavien miestenkään alla. Nyt saattoi taas kerran lähettää lapsetkin kävelylle, Helli kietoi huivin ympärilleen ja pikku Seppi pani villalakin päähänsä, sitten he lähtivät matkaan kummallakin vakkakimppunsa käsivarrellaan. Kun he runsaan puolentunnin kuluttua saapuivat kappelille, laski Helli vakkansa maahan ja tarttui pikku Sepin käteen astuakseen sisään. Mutta Seppi oli taaskin vastahakoinen: "En tule, en tahdo nyt rukoilla, sormiani palelee", väitti hän ja ponnisti jaloillaan maata vasten, jottei Helli saisi häntä siirretyksi eteenpäin, Mutta tämä pyysi ja veti häntä ja muistutti, mitä isä Kleemens oli sanonut, ja oli ihan suruissaan, ikäänkuin saattaisi Seppi heidät molemmat menettämään jonkin suuren lahjan. Helli oli jo kuullut ja ymmärtänyt niin paljon hätää ja kurjuutta, että hänestä tuntui suurelta onnelta ja lohdutukselta saada siten polvistua ja rukoilla Taivaallista isää, joka tahtoo auttaa kaikkia köyhiä. Vihdoin Seppi suostui, ja he astuivat hiljaiseen kappeliin. Helli lausui hiljaa ja hartaasti rukouksensa. Yhtäkkiä kuului syvässä hiljaisuudessa omituinen, valittava ääni. Vähän pelästyneenä kääntyi Helli Sepin puoleen ja sanoi hiljaa: "Älä niin sano kappelissa, sinun pitää olla hiljaa." Yhtä hiljaa, mutta julmistuneena vastasi Seppi: "Enhän minä mitään sanonut, sinähän sanoit."

Samassa kuului valitus uudelleen, mutta kovemmin. Seppi katseli tutkivasti erästä kohtaa alttarin luona. Yhtäkkiä tarttui hän Helliä käsivarteen ja veti hänet sellaisella voimalla penkiltään alttaria kohden, ettei hän voinut olla seuraamatta. Siellä alttarin juurella, puoleksi alttariliinan peitossa makasi valkea karitsa vavisten ja väristen vilusta ja oikoen hentoja jalkojaan ikäänkuin se ei olisi voinut uupumuksesta enää liikahtaakaan.

"Se on lammas, nyt me kerrankin saimme lahjaksi jotain, minkä voi nähdä", selitti pikku Seppi iloisena.

Helli katseli ihmeissään elukkaa. Hänen mieleensä olivat johtuneet isä Kleemensin sanat eikä hän voinut muuta uskoa kuin että hyvä Jumala, joka antaa jokaiselle rukoilevalle jotakin, tänään oli lähettänyt heille karitsan. Sitä Helli vain ei ymmärtänyt, miksi se makasi niin näännyksissä ja kuin puolikuolleena. Hän alkoi silitellä eläintä näyttääkseen sille, ettei sen tarvinnut pelätä, mutta tämä tuskin hievahti ja vain silloin tällöin valitti surunvoittoisesti.

"Mennään kotiin sen kanssa ja annetaan sille perunaa, sen on nälkä", sanoi Seppi, sillä hän tiesi vain siitä pahasta, joka jo usein oli saanut hänetkin valittamaan.

"Mitä sinä oikein ajattelet, Seppi? Meidänhän pitää mennä ylös juustomiehen luo", muistutti velvollisuuksistaan tarkka Helli. "Mutta noin yksikseen emme sitä tännekään voi jättää", ja miettiväisenä katseli lapsi levottomasti hengittelevää elukkaa. "Nyt minä tiedän jotakin", jatkoi Helli hieman mietittyään, "näinhän voidaan tehdä. Sinä vartioit karitsaa täällä ja minä juoksen parhaani mukaan juustomiehelle ja tulen takaisin, ja sitten menemme kotiin!"

Seppi oli sangen tyytyväinen ehdotukseen, ja Helli juoksi heti tiehensä, kuin kepeä metsäkauris kiiti hän lumiaavikkoa ylös.