Part 1

JOOSEF VAKKAMESTARI

Kirj.

JOHANNA SPYRI

Suomennos

Täti kertoo XII.

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

SISÄLLYS:

1. Joosef vakkamestari 2. Uusi tuttavuus. 3. Mitä salaaminen vaikuttaa. 4. Mitä hyvä Jumala antaa. 5. Jouluiltana.

Ensimäinen luku.

Joosef vakkamestari.

Missä kauniita, vihreitä laidunkunnaita kohoaa taivaalle toinen toisensa perästä ja missä laaksot niiden lomassa ovat loistavien punaisten ja sinisten kesäkukkien peitossa, siellä on pieni kylä nimeltä Altkirch. Siisti, valkea pikku kirkko punaisine tornineen ja puutalot yltympäri seisovat tuulensuojassa vihreätä taustaa vasten, sillä kylän takana ja molemmilla puolin kohoaa kukkuloita, ja vain etuosa on vapaa ja avonainen. Tämä on vastapäätä kohoavalle, vihreälle Rechbergin kukkulalle päin, jonka huipulta toinen kylä valkeine kivitaloineen loistaa etäälle. Sen nimi on kuten kukkulankin Rechberg. Kunnaitten lomitse syöksyy raju Ziller-puro, joka tuo mukanaan alas vuorilta paljon puita ja vierinkiviä saineissa aalloissaan. Altkirchistä Rechbergiin johtaa ajotie, jonka täytyy tehdä suuri mutka. Aluksi kulkee se mutkistellen Ziller-purolle asti, sitten vanhan, katetun sillan yli ja toiselta puolen taas mutkaisena Rechbergin kylään. Koko matka kestänee lähes kaksi tuntia. Lyhempi ja paljon herttaisempi on kapea polku. Se vie keskeltä kukkulaa alas Ziller-purolle, suoraan kaitaa puusiltaa kohden, joka sillä paikalla johtaa vuolaan puron yli. Silta on niin kapea, että ainoastaan yksi henkilö kerrallaan saattaa kulkea sen yli, ja on hyvä, että molemmille puolille on asetettu kaidepuut, joten voi pitää kiinni niistä, sillä heikko silta vapisee ja heiluu joka askeleella, niin että kulkijan valtaa varsin epävarma tunne tästä astuessaan.

Yltympäri ei erota ainoatakaan asumusta vihreillä kukkuloilla, vain viimeisellä, jolta polku jyrkkänä laskeutuu purolle, seisoo yksinäinen kappeli ja katselee ammoisista ajoista asti vuolasta virtaa ja usein tulvan viemää ja taas korjattua siltaa.

Altkirchissä on paljon köyhiä ihmisiä, sillä siellä on vähän työnansiota saatavissa. Useimmat miehet käyvät päivätyöläisinä naapuritaloissa, muutamilla on myöskin palanen maata, jota he viljelevät, ja vain parilla kolmella kylän talonpojista on kyllin maata voidakseen pitää useampia lehmiä.

Yksi köyhimpiä koteja oli vakkamestari Joosefin, joka asui syrjäisessä, vanhassa mökissä kappelille vievän tien varrella aivan yksikseen. Tupaa peittivät melkein kokonaan ikivanhan pajun pitkälle riippuvat oksat. Ne olivat levinneet leviämistään, kunnes lopulta ympäröivät koko mökin. Joosef oli aina asunut mökkisessä, sillä se oli ollut jo hänen isälläänkin, joka siinä oli elänyt ikivanhaksi. Nyt oli Joosefista itsestään tullut vanha mies ja hän asui tuvassa ijäkkään, kauvan sairastaneen vaimonsa ja kahden lapsenlapsensa kera.

Joosefilla oli ainoa poika Juuso, joka aina oli ollut sävyisä, mutta hieman huikentelevainen ja epävakainen ihminen. Hänen nykyistä olinpaikkaansa eivät ijäkkäät vanhemmatkaan tietäneet; jo kuusi vuotta oli hän ollut poissa kotoa ja sen ajan kuluessa antanut niukasti tietoja itsestään. Juuso oli hyvin varhain mennyt naimisiin, ja se oli ollut vanhempien mieleen, sillä hänen vaimonsa oli tuo ahkera, kelpo Heleena, josta kaikki pitivät. Hän oli hyvännäköinen ja kulki aina tietään hiljaisena, ahkerana ja tunnollisena. Hän piti myös kaiken miehensä asunnossa hyvässä järjestyksessä, ja Joosefilla ja hänen vaimollaan oli hyvät päivät niinkauan kuin Heleena-tytär oli talossa. Hän teki työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään eikä antanut vanhuksien tehdä mitään, sillä hän sanoi, että isän ja äidin tuli nyt levätä, he olivat tehneet kylliksi, ja heidän kahden nuoren oli nyt valmistettava vanhuksille hyviä päiviä, Juuso kävi joka päivä työssä suuressa kartanossa Ziller-puron toisella puolen ja toi lauantaisin sievän rahasumman kotiin. Kaikki oli niin hyvin järjestetty ja kävi niin onnellisesti hyvinvoinnissa ja tyytyväisyydessä, että Juusokin tottui tasaiseen elämään eikä muuta toivonut kuin että sellaista jatkuisi.

Kolme vuotta kului siten häiritsemättömässä rauhassa ja vanha munkki isä Kleemens, joka asui pitkässä, vanhassa rakennuksessa Altkirchin takana ja usein astui Joosefin tupaan, sanoi monesti: "Joosef, teillä on hyvä asua, täällä ei kuule yhtään pahaa sanaa." Ja hänen hyvät silmänsä loistivat ilosta, kun Heleena aina yhtä puhtaana ja siistinä astui sisään ja toivotti hänet iloisella äänellään tervetulleeksi, ja kun pikku Helli hänen käsivarreltaan jo kaukaa ojensi isä Kleemensille kätösensä. Silloin toisti tämä vieläkin: "Niin tosiaan, teillä on hyvä asua, Joosef!"

Kun pikku Helli oli lähes kaksivuotias, tuli pikku Seppi maailmaan. Se oli suuri ilo kaikille, mutta heti sen jälkeen tapahtui surullisin onnettomuus, mikä saattoi kohdata Joosefin kotia: Kuolema tempasi Heleenan hänen mieheltään ja pienokaisiltaan. Hän jätti aukon, joka ei enää ollut täytettävissä. Siitä alkaen kuljeskeli Juuso niinkuin se, jolla ei enää ole mitään päämäärää. Hänet valtasi levoton, epävakainen mieli, hän ei enää saattanut jäädä kotiin sunnuntaisin kuten hän muulloin niin mielellään oli tehnyt. Jokin ajoi häntä pois, yhä kauemmas, ja lopuksi arveli hän, että hänen kävisi taas paremmin, kunhan hän vain pääsisi pois kylästä ja hakisi muualta työtä. Hän lupasi lähettää vanhemmilleen aika ajoin rahaa heidän ja lasten elatukseksi, ja niin hän lähti. Jonkun aikaa piti hän lupauksensa ja lähetti avustusta. Sitten se loppui, eivätkä he kuuteen vuoteen enää olleet saaneet tietää mitään hänestä, ei, mihin hän oli joutunut eikä edes, oliko hän enää elossakaan. Sillävälin olivat molemmat vanhukset käyneet yhä vanhemmiksi ja köyhemmiksi. Ainoa vähäinen elatuskeino, mikä heille oli jäänyt, oli siinä, että isoisä punoi pajunoksista vakkasia ja antoi ne perjantaisin juustomiehen mukaan, kun tämä vei juustonsa kaupungin torille. Paljoa ei isoisä ansainnut tekemillään vakoilla, ja isoäidin täytyi paloitella joka leivänkappale, jotta päästäisiin päivästä toiseen. Niin oli nyt Helli tullut lähes yhdeksän-, Seppi lähes seitsemänvuotiaaksi, ja Hellin täytyi jo aika lailla auttaa isoisää kaikissa toimissa, sillä yli neljä kuukautta oli isoäiti jo maannut vuoteen omana eikä voinut enää yhtään mitään tehdä. Niinpä täytyi isoisän ja pikku Hellin yhdessä päivittäin huolehtia keittämisestä, mikä tosin ei ollut varsin mutkikasta, sillä ei keitetty mitään muuta kuin maissipuuroa ja perunoita ja silloin tällöin harvinaisuuden vuoksi hiukan kahvia. Mutta tarvittiin kumminkin nuo kaksi valmistamaan ruokaa, sillä pikku Helli oli vielä liian pieni nostelemaan pannua, eikä isoisä milloinkaan oikein tiennyt, missä järjestyksessä keittohommat oli suoritettava, jonka taas pikku Helli tiesi tarkoin. Siten he aina yhdessä työskentelivät keittiössä, ja tavallisesti seisoi pikku Seppi tällöin myöskin tuossa pienessä sopessa, jossa toiset kaksi tuskin saattoivat liikkua ja oli milloin toisen, milloin toisen tiellä suurin silmin katselemassa ja odottamassa niitä ihania laitoksia, joita siinä valmisteltiin. Eivätkä isoisä ja Helli enää yrittäneetkään karkoittaa pienokaista pienestä keittiöstä, hehän kyllä hyvin tiesivät, että hän kahden minuutin kuluttua olisi taas siellä, sillä pikku Sepillä oli monessa asiassa sanomaton kestävyys.

Kaunis, lämmin syyskuun aurinko kimalteli Altkirchin ympärillä olevilla, vihreillä kukkuloilla. Nyt juuri osui muutamia säteitä himmeitten ikkunaruutujen läpi isoäidin vuoteelle.

"Oi, Jumalani!" huokasi hän, "vieläkö aurinkokin paistaa? Kunpa minäkin vietä kerran pääsisin ulos! Mutta kyllähän jo alallanikin pysyisin, kunhan ei vuode olisi kova kuin puu; patjassakaan ei ole enää mitään. Ja kun ajattelen talvea sitten, jolloin minun täytyy virua kovalla säkillä ohuen peittopahasen alla ilman kunnon patjaa: Minunhan täytyy paleltua kaiken muun lisäksi, johan minua nyt viluttaa."

"Ei nyt vielä auta talvea surra", sanoi isoisä vaimentaen, "vielähän silloinkin Taivaan isä elää, hän on auttanut meitä jo monta kertaa pulassa ollessamme, älä unohda sitä. Mitähän, jos kiehauttaisimme sinulle kahvitilkan, jotta lämpiäisit?"

Isoäiti halusi mielellään kahvikupposen, ja isoisä avasi oven keittiöön, sillä sinne pääsi suoraan huoneesta, missä isoäidin vuode oli. Pienet portaat uunin takana johtivat ylös makuukammioon, jossa isoisä nukkui lasten kera. Hän viittasi nyt pikku Helliä tulemaan mukaan, ja samassa tuli Seppikin perässä, sillä hänen täytyi katsella, mitä syötävää mahdollisesti valmistettaisiin. Keittiössä otti isoisä pannun hyllyltä ja kaatoi siihen vettä, sitten sanoi hän: "Pikku Helli, mitä nyt ensiksi pannaan?"

"Ensiksi minun täytyy jauhaa kahvipavut", ilmoitti lapsi ja istui heti jakkaralle vanha kahvimylly polvella ja väänsi kaikin voimin. Mutta hän ei liene ollut aivan tyytyväinen jauhamiseensa, sillä hän tarkasteli myllyä puolelta ja toiselta ja veti vihdoin sen laatikon huolellisesti auki. Siinä oli kauniin jauhon sijasta, jota siinä olisi pitänyt olla, suuria murenia, melkeinpä kahvipavun puolikkaitakin. Pikku Helli ojensi kauhistuneena laatikkoa isoisää kohti ja näytti hänelle vahinkoa. Tämä huomasi sen ja sanoi rauhoittaen: "Älä nyt vain nosta mellakkaa, ettei isoäiti kuule, muuten hän voivottaa ja luulee, ettei hän saa enää koskaan juoda kahvia, odotahan nyt hiukan."

Samassa meni isoisä ulos ja palasi kohta takaisin kädessä iso kivi. Sillä hän murensi ja hieroi kahvipavut paperilla, ja sitten kaatoi pikku Helli karkean jauhon pannuun. Mutta kun isoäiti pian sen jälkeen sai kupin käteensä, huudahti hän valittaen: "Voi, voi! Siinähän kelluu suuria jyväsiä pinnalla, kahvimylly on särkynyt. Voi, kunpa se olisi kestänyt, me emme jaksa ostaa uutta enää." Mutta isoisä sanoi lepyttelevällä äänellä: "Älähän nyt sitä harmittele, kärsivällisyydellä moni seikka korjataan."

"Niinpä kylläkin, muttei kahvimyllyä", voivotti isoäiti vieläkin.

Pikku Helli ja Seppi saivat myös kumpikin kupillisen kahvia ja perunanmurusia sen kanssa, sillä leipää saivat he vain sunnuntaisin kappaleen kumpikin, Sitten haki isoisä esille vakkaset, jotka oli punonut, sitoi ne parittain nuoralla yhteen ja antoi kummankin lapsen käteen kimpun pieniä vakkoja. Sitten käski hän heidän lähteä matkaan ja varoitti heitä vielä tulemasta liian myöhään kotiin. He tiesivät jo, mihin heidän vakkoinensa oli mentävä, sillä heidän oli joka toinen viikko saatettava sellainen lähetys juustomiehelle. Tämä asui jokseenkin kaukana kylästä, täytyi kulkea kukkuloitten toiselle puolelle, kappelin ohi, ylös metsään asti, siellä oli hänen mökkinsä.

Lapset lähtivät nyt yhdessä matkaan, ja kun pikku Helli yhä tunnollisesti jatkoi matkaansa, niin täytyi Sepinkin seurata, vaikkakin hän kernaasti olisi pysähdellyt ja katsellut yhtä ja toista. Vasta kun he saapuivat kappelille, pysähtyi Helli ja sanoi: "Laske vakat tähän maahan, Seppi, meidän pitää nyt mennä kappeliin rukoilemaan Isämeidän; sen aikaa ne voivat olla tässä."

Mutta Seppi oli itsepäinen.

"En tahdo mennä sisälle, minun on liian kuuma", sanoi hän ja istui maahan.

"Ei, Seppi, tule nyt, kyllä se täytyy tehdä", kehotti Helli. "Etkö muista enää isä Kleemensin sanoneen, että kappelin ohi kulkeissa aina on mentävä sisään jotakin rukoilemaan. Nouse nyt ja tule pian!"

Seppi jäi itsepintaisesti maahan istumaan. Mutta Helli ei jättänyt häntä rauhaan. Vallan surullisena tarttui hän hänen käteensä ja nosti hänet seisaalleen. "Sinun täytyy tulla, Seppi, sillä lailla ei varmaankaan käy hyvin, sinun pitäisi myös rukoilla mielelläsi."

Samassa tuli joku alhaaltapäin kappelia kohden, ja yhtäkkiä seisoi isä Kleemens lasten edessä.

Seppi oli yhdellä hyppäyksellä hänen jalkainsa juuressa. Lapset ojensivat kiireesti munkille kätensä.

"Seppi, Seppi", sanoi hän aivan ystävällisesti puristaessaan tämän kättä, "mitä olenkaan kuullut? Sinäkö et tahdo seurata pikku Helliä, kun hän mielellään menisi kanssasi kappeliin? Mutta minäpä sanon sinulle jotakin: Katsos, ei Herra Jumalamme mitenkään pakota ketään menemään kappeliin rukoilemaan, vaan meillä on lupa saada siellä rukoilla häntä. Ja joka kerta, kun sen teemme, lahjoittaa hän meille jotakin, me vain emme aina voi sitä heti nähdä."

Sitten lähti hyvä munkki taas tiehensä, ja Seppi astui nyt vastustelematta Hellin kera kappeliin ja luki hartaasti rukouksensa. Kun lapset jonkun ajan perästä taas tulivat ulos, kuulivat he kovia ääniä ja läähätystä polulta, joka tässä kohdin hyvin jyrkkänä laskeutuu Ziller-purolle. Nyt tuli peräkkäin kolme päätä esiin, ensin tytönpää ja sitten kaksi pojanpäätä, ja nyt seisoi yhtäkkiä kolme lasta vastapäätä noita toisia, ja suuresti hämmästyneinä katselivat he kaikki toisiaan.

Toinen luku.

Uusi tuttavuus.

Äsken ilmaantunut tyttö oli suurin kaikista, hän lienee ollut yhdentoistavuotias ja suurempi pojista hiukan toista vuotta nuorempi, jotavastoin toinen näytti melkoista pienemmältä, mutta sangen tanakalta. Tyttö lähestyi nyt vielä pari askelta lapsia ja kysyi:

"Mitkä teidän nimenne ovat?"

Lapset mainitsivat niinensä.

"Mistä te olette kotoisin?", kysyi lapsi edelleen.

"Altkirchistä, tuolta, mistä näkyy kirkontorni", vastasi Helli ja osoitti punaista tornia kukkuloitten välissä.

"Siellä siis on teidän kirkkonne. Meillä on myöskin sellainen kirkko, mutta se on suljettuna ja sinne mennään vain sunnuntaisin. Mutta tuollaisia kappeleita ei meillä ole ensinkään. Tuolla ylempänä on vielä yksi, katso, Kurt, ihan ylhäällä metsänrinteessä." Tyttö näytti sormellaan korkealle ylös, ja veli nyökäytti päätään merkiksi, että hän näki toivomansa esineen. "Tahtoisin vain tietää, miksi teillä täällä on sellaisia kappelia niin monella kukkulalla."

"Jotta voi mennä sisälle rukoilemaan, kun kulkee ohi", sanoi Helli nopeasti.

"Sitähän saattaa muutenkin tehdä", arveli toinen tyttö, "voihan kaikkialla rukoilla, missä on. Rakas Jumala kuulee kaikkialla rukouksemme, sen tiedän."

"Niin, mutta ei ajatellakaan, että pitäisi joskus rukoillakin, kunnes tullaan kappelille, silloin sen heti huomaa ja tekeekin sen", vastasi Helli vakavasti.

"Nyt meidän täytyy mennä, Liisa", muistutti Kurt-veikko, jota keskustelu pitkästytti. Mutta Liisalla ei ollut mitään kiirettä, hän teki mielellään hiukan tuttavuutta, ja pikku Helli miellytti häntä, koska hän vastasi niin päättävästi ja oli nyt juuri sanonut jotakin, jota Liisa ei lainkaan voinut kumota, miten hän asiaa pohtikin. Niinhän todellakin oli, ei hänenkään milloinkaan pälkähtänyt päähänsä, että saattaisi joskus rukoillakin ja kiittää hyvää Jumalaa kävellessään ja ilakoidessaan, joskin hän oli Hellille varsin varmasti sanonut, että saattaahan kaikkialla rukoilla. Nyt teki kappelikin yhtäkkiä aivan uuden vaikutuksen Liisaan, sillä siihen asti oli hän katsellut sitä kuin puuta, joka seisoi paikallaan vain siksi, että kerran, aikoja sitten oli asetettu siihen, mutta hän ei ollut vielä koskaan ajatellut, että se vielä tänään saattaisi huutaa jotain määrättyä jokaiselle ohikulkijalle. Nyt tuntui hänestä yhtäkkiä kuin olisi hyvä Jumala osoittanut taivaasta kappelia ja sanonut: "Tuossa se seisoo, jotta sinäkin kerran minua ajattelisit."

Kun Liisa mietteisiinsä vaipuneena ei pitkään aikaan virkkanut mitään, jatkoi Helli: "Eikä ole mikään käsky, vaan lupa, että saamme astua sisälle ja rukoilla, sillä niin tehdessämme antaa hyvä Jumala meille aina jotakin, joskaan emme saata sitä nähdä. Isä Kleemens on niin sanonut."

"Niin, mutta minä haluaisin mieluummin kerran jotakin, jonka saattaa nähdä", lisäsi nyt pikku Seppi, joka oli seisahtunut Hellin viereen ja tarkkaavasti kuunnellut.

"Tunnetko sinäkin isä Kleemensin?", kysyi Liisa aivan iloissaan, sillä tämä oli Ziller-puron toisellakin puolen laajalti kaikkien lasten hyvä tuttu ja ystävä. Missä ikinä he hänet näkivät pitkässä kaavussaan, suuri ristiinnaulitunkuva sivullaan, juoksivat he heti joka taholta hänen luokseen ja ojensivat hänelle kätensä, ja samassa hän veti pitkän kaapunsa alta vanhan kirjelaukun ja antoi kullekin lapsista kauniin, värillisen kuvan. Liisa oli saanut jo monta sellaista, niissä oli vaaleanpunaisia pikku enkeleitä, jotka sirottelivat kukkia, ja toisissa taas oli kukoistava ruusupensas ja pikkulintu istumassa ylinnä siinä, ja sitten oli monta muuta kuvaa, ja isä Kleemensin nimi herätti eloon Liisan rakkaimpia muistoja.

"Hän asuu siellä meillä Altkirchissä, ylhäällä vanhassa luostarissa ja tulee usein luoksemme", ilmoitti Helli.

"Niin, ja hän tuo isoäidille usein kokonaisen leivän", täydensi Seppi, joka erikoisesti muisti tämän seikan.

"Nyt meidän pitää mennä, meillä on vielä pitkälti juustomiehelle", sanoi Helli nostaessaan vakkakimppuansa ja ojentaessaan Sepille omansa.

"Tulethan joskus luokseni Rechbergille", kysyi Liisa, joka mielellään tahtoi jatkaa uutta tuttavuutta.

"En osaa sinne, en ole vielä koskaan käynyt Ziller-puron toisella puolen."

"No, sinnehän on ihan helppo löytää, tule nyt vain joskus aikaisin sunnuntai-iltapäivällä", rohkaisi häntä Liisa, "sitten leikimme iltaan asti. Sinun on vain kuljettava sillan yli tuolla alhaalla ja sitten yhä vain ylöspäin aina korkeimmalle kohdalle asti, siellä on Rechberg, ja tuo suuri talo, joka on aivan erikseen ylinnä, on meidän. Tule siis silloin!"

Nyt lapset erosivat. Helli lähti Sepin kera vuorta ylöspäin, ja Liisa alkoi tarkata veljiään, joista ei vähiin aikoihin ollut kuullut mitään. Kurt oli kiivennyt vanhaan kuuseen kappelin vieressä ja kiikkui uhkarohkeasti edestakaisin lahonneella oksalla, joka arveluttavasi rätisi, niin että Liisa mielenkiinnolla katseli, romahtaisiko Kurt kohta oksineen alas. Tämä tuntui hänestä enemmän hullunkuriselta kuin vaaralliselta. Lähelle kuusta oli pieni, paksu Kaarlo oikaissut itsensä maahan ja nukahtanut sikeästi, niin sikeästi, että Liisan äänekkäät huudot kehottaessaan häntä nousemaan häipyivät jäljettömiin. Mutta samassa tuli jotakin vierimällä kukkulaa alas, mikä yhtäkkiä sai Kurtin oksaltaan ja Kaarlon jaloilleen. Se oli suuri lammaslauma, vanhoja ja nuoria, suuria ja pieniä lampaita, Koko parvi aaltoili, hyppeli ristiin rastiin, ja lauman rinnalla juoksi suuri paimenkoira ja haukkui herkeämättä, jottei kukaan laumasta eksyisi, niin kovasti ja hartaasti, että Kaarlo silmänräpäyksessä siitä heräsi ja kiireesti hyppäsi pystyyn katsellakseen alaspäin vierivää laumaa.

Paimen ajoi laumaansa lasten ohi Altkirchiä kohden. Nuo kolme katselivat hiljaisella ihastuksella ohikulkijoita eivätkä kyllikseen saattaneet silmäillä hullunkurisia hyppyjä, joita pienet, somat karitsat tekivät emiensä viereltä, ja kuinka nämä huolestuneina seurasivat katseillaan, hyppelisivätkö karitsat vallattomina riveistä ja eksyisivät. Kun lauma oli jo melkein kulkenut ohi, ja viimeiset vanhat lampaat vain enää juoksivat jälessä, silloin hengähti yhä vielä ällistyksissään oleva Kaarlo syvään ja sanoi: "Kunpa meillä vain olisi sellainen karitsa!"

Samaapa Kurt ja Liisakin juuri sinä silmänräpäyksenä ajattelivat, ja kaikki kolme olivat yhtäkkiä harvinaisen yksimielisiä. Liisa ehdotti nyt heti, että palattaisiin kiireesti kotiin ja pyydettäisiin isää ja äitiä antamaan heille sellainen karitsa. Sitten kuvaili hän vielä veljilleen, kuinka he saattaisivat kuljettaa karitsaa kaikkialle mukanaan ja viedä sen laitumelle ja aina katsella sen hauskoja hyppyjä ja kuinka he vartioisivat sitä yhtä huolellisesti kuin isot lampaat. He riemastuivat kaikki ajatellessaan voivansa omistaa karitsan, jopa siinä määrin, että he suorastaan syöksyivät vuorta alas ja juoksivat sitten sillan yli Liisa edeltä. Häntä seurasi Kurt, ja molemmat ryntäsivät hennon portaan yli hypellen niin korkealle ilmaan, että silta heilui ja tutisi heidän jalkainsa alla, ja irtonaiset laudat keikkuivat, niin että toisten perässä juokseva Kaarlo menetti kaiken vakavan pohjan jalkojensa alta, lankesi keskellä siltaa ja oli vähältä suistua vuolaaseen Zlller-puroon. Kurt kääntyi takaisin ja nosti hänet pystyyn, ja koska Liisa sillä välin oli päässyt maalle, ei silta enää notkunut edestakaisin, ja veljekset saapuivat nyt onnellisesti toiselle puolelle. Tie sieltä ylös Rechbergille oli jokseenkin pitkä, ja lapset tarvitsivat runsaasti kolme neljännestuntia, ennenkuin saapuivat viimeiselle jyrkänteelle ja näkivät tulen tuikkivan asuinhuoneen akkunoista; oli näet jo tullut pilkkopimeä.

Jo tunnin ajan oli ylimaaherran rouva levottomana kulkenut edestakaisin kamarista kiviportaille, sitten alas puutarhaan katsellen yltympäri, palannut sitten taas takaisin ja vähän päästä tehnyt saman kierroksen uudelleen.

Hän ei ollut päivällisestä saakka nähnyt ketään lapsista, ja kello neljän tienoissa kahviaikana olisi heidän tavallisuuden mukaan pitänyt olla kotona. Äiti oli antanut heille luvan viettää vapaan lauantai-illan ylhäällä metsikössä, ja niin olivat heti syötyä kaikki kolme riemuissaan juosseet tiehensä. Mutta nyt oli tullut pimeä, eikä lapsista vieläkään kuulunut hiiskaustakaan. Missähän he olivatkaan, kun niin myöhästyivät? Vai olisikohan pikku Kaarlolle, joka ei vielä kävellyt ensinkään varmasti, tapahtunut jotakin? Äidin mieleen tuli kaikellaisia huolestuneita ajatuksia ja hän juoksi yhä rauhattomampana ulos ja takaisin sisälle ja joka akkunaan.

Mutta nyt -- siinähän ne tutut äänet olivat, ne kuuluivat jo etäältä varsin kiihtyneiltä. Äiti juoksi ulos -- aivan oikein, siinä he kiipesivät ylös, ja kun lapset huomasivat äidin, juoksivat he toinen toistaan nopeammin voidakseen ensiksi kertoa; pikku Kaarlo vain jäi kauas toisten jälkeen. Kurt ja Liisa hyökkäsivät melkein yhtaikaa äidin luo ja tahtoivat molemmat kertoa kaiken samalla kertaa, mutta samassa kuului toiselta taholta luja ääni: "Illalliselle! Illalliselle!" Nämä sanat lausui ylimaaherra, joka juuri palasi toimistaan ja rupesi kotijärjestyksen ylläpitäjäksi.

Kun nyt kaikki istuivat rauhassa pöydän ääressä, saattoi kertominen alkaa, mutta nyt se ei tahtonutkaan kohta oikein sujua, sillä ensiksi oli selitettävä, mitä oli tapahtunut, koska lapset eivät olleet tulleet kahviajaksi kotiin, -- määräys, jota oli noudatettava.

Vihdoinkin saatiin selville, että Liisan mielestä oli aika käynyt liian pitkäksi ylhäällä metsikössä ja hän oli ehdottanut, että kavuttaisiin ylös vanhan lehmuksen luo. Koska sieltä näki ylös kappelille ja alas Ziller-purolle ja kapealle sillalle, oli Liisan vallannut vastustamaton halu kerran juosta sinne asti ja katsella kaikkea ympäristöllä, ja portaan keikkumista ja vapisemista muisteli hän vielä suurena nautintona eräästä aikaisemmasta huviretkestä asti. Heti olivat veljetkin suostuneet aikeeseen, ja niin kiiruhdettiin matkalle, joka lopulta huomattiin kumminkin paljoa pitemmäksi kuin miltä se oli näyttänyt. Kun nyt luvaton retki oli tunnustettu, ja varoitettu toiste siten seuraamasta jokaista mielijohdetta, päästiin täyteen kertomisen vauhtiin. Ensin puhuttiin kappelista, sitten molemmista lapsista, sitten lammaslaumasta ja sitten vietä kerran alusta alkaen ja vielä perinpohjaisemmin. Lopuksi seurasi kuvaus hauskasta Ziller-puron yli menosta ja kuinka siinä oli käynyt. Tästä kuvauksesta kyllä seurasi, että isä ankarasti kielsi vastedes kaikki retket Ziller-purolle. Tuo häilyvä silta oli laitos, jonka poistamista ylimaaherra jo kauan oli innokkaasti ajanut, mutta joka siitä huolimatta yhä vain säilyi entisellään.

"Kaarle paksu lepää päivätyöstään, ja teidänkin päivätyönne lienee jo lopussa", sanoi nyt isä ja pudisteli vähän vieressään olevaa tuolia, jolle Kaarlo sillävälin oli nukahtanut, sillä hän oli kestänyt suuren ponnistuksen. Tätä hyvää ensi unta ei kumminkaan ollut niinkään helppo keskeyttää, ja yhtäkkiä tarttui isä tuoliin ja kantoi sen ynnä nukkujan makuuhuoneeseen, ja hypellen seurasivat muut lapset perässä ja riemuitsivat tuosta oivasta kepposesta. Viimeiseksi tuli äiti ja häneltä oli aika vaiva saada yksi lapsista hereille ja toiset levolle.

Siitä päivästä lähtien ei kulunut ainoatakaan aamiaista, päivällistä tai illallista ilman että lapset toinen toisensa perästä, yhä uudelleen ja joka äänilajissa lausuivat sanat: "Kunpahan meillä vain olisi sellainen karitsa!" Vihdoin kyllästyi ylimaaherra siihen.