Part 3

Seppi istui maahan ja katseli hyvillään lahjaansa. Karitsa oli niin tuuhean, paksun villan peittämä, että kun viluinen Seppi pisti kylmän kätensä sen turkkiin, lämpisi se heti niin suloisesti, että hän heti pisti toisenkin. Nyt siirtyi hän aivan elukan viereen, se oli kuin pieni uuni hänelle, sillä vaikka se itse värisikin vilusta, oli sen villaturkki kumminkin mainio lämmityskeino Sepille.

Tuskin puolta tuntia myöhemmin palasi Helli juoksujalkaa takaisin, ja nyt aikoivat lapset viedä lahjansa iloiten kotiin isoisälle ja isoäidille. Mutta turhaan yrittivät he nostaa karitsaa jaloilleen. Se oli niin heikko, että se heti kaatui maahan, kun he olivat sitä hiukan kohottaneet, ja valitti sitten vallan haikeasti.

"Sitä täytyy kantaa", sanoi Helli, "mutta se on liian raskas minulle, sinun pitää auttaa minua", ja hän näytti Sepille, miten tämän tuli karitsaan tarttua, jottei siihen sattuisi, ja niin he kantoivat sen yhdessä pois. Matka kävi tosin hiukan hitaasti, sillä oli jotenkin hankalaa kulkea ja kahden kantaa taakkaa, mutta lapset olivat niin iloissaan lahjastaan, etteivät he hellittäneet, kunnes tulivat mökillensä ja nyt saattoivat hyökätä yllätyksineen huoneeseen.

"Me olemme saaneet lampaan, elävän lampaan, jolla on ihan lämpöinen villa", huusi Seppi jo sisään astuttaessa, ja kun he olivat päässeet sisään, laskivat he karitsan hämmästyneen isoisän viereen uuninrahille. Sitten alkoi Hellikin kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut ja kuinka oli käynyt aivan niinkuin isä Kleemens aina oli sanonut, että hyvä Jumala aina antaa jotakin sille, joka rukoilee, sitä vain ei aina voi nähdä.

"Mutta tänään sen voi nähdä", lisäsi Seppi iloissaan.

Isoisä katsahti isoäitiin, mitä hän siitä ajattelisi, ja tämä taas katsahti häneen ja sanoi: "Mitä arvelet siitä, Joosef? Sanohan sinäkin sanasi."

Hetkisen mietittyään sanoi isoisä: "Nyt pitää mennä kysymään isä Kleemensiltä, mikä lienee tämän tarkoituksena, taidan itse mennä, luulen minä," Samassa nousi hän istuimeltaan, pani vanhan karvalakin päähänsä ja lähti.

Isä Kleemens tuli isoisän mukana. Tervehdittyään isoäitiä ja sanottuaan hänelle pari ystävällistä sanaa istuutui hän lopen uupuneen karitsan viereen, joka makasi lattialla, ja katseli sitä. Sitten otti hän Hellin ja Sepin eteensä ja sanoi ystävällisesti: "Nähkääs, lapset, sillä tavalla käy: Kun joku rukoilee, antaa hyvä Jumala hänelle iloisen ja luottavan sydämen. Se on kaunis lahja ja siihen liittyy sitten vielä paljon muita, hyviä lahjoja. Mutta tämä karitsa on eksynyt, se lienee siitä suuresta laumasta, joka vielä myöhään syksyllä kerran kulki tämän kautta, paimen kyllä kysynee sitä. Sen on jo aikoja sitten täytynyt eksyä, sillä se on aivan nälkiintynyt ja puolikuollut, ehkemme saa sitä edes enää oikein henkiin. Ensiksi täytyy sille nyt antaa hiukan lämmintä maitoa ja sitten katsoa, mitä muuta se voi nauttia."

Hyvä munkki oli viimeisiä sanoja lausuessaan kohottanut vähäsen karitsaa ja pannut säälivästi kätensä sen pään alle.

Nyt sanoi isoisä arasti: "Tehkäämme voitavamme. Helli, mene katsomaan, onko yhtään maitopisaraa jälellä."

Mutta isä Kleemens esti Helliä ulos menemästä ja sanoi: "En minä niin tarkoittanut, jos suostutte ehdotukseeni, otan karitsan luokseni, sillä on minun tykönäni enempi tilaa, ja minä voin sitä hoitaa."

Se oli suuri huojennus molemmille vanhuksille, sillä eiväthän he tahtoneet antaa karitsan kuolla nälkään, eivätkä tienneet, mistä hankkia sille ravintoa.

Nyt otti isä Kleemens väsyneen pikku eläimen käsivarrelleen ja lähti siten sen kanssa vanhaa luostaria kohden. Seppi katseli kauvan hänen jälkeensä ja napisi hieman.

Parin päivän perästä näki isoisä isä Kleemensin taas tulevan mökkiään kohden ja sanoi kummastuneena isoäidille: "Mitä ajattelet, miksi tulee hyvä munkki taas luoksemme?"

"Lammas lienee kuollut, ja hän tahtoo nyt sanoa meille, ettemme muka turhaan odottaisi saavamme löytäjäisiä paimenelta", arveli isoäiti.

Isä Kleemens astui sisään, hänestä saattoi huomata, ettei hänellä ollut mitään hyvää sanomaa tuotavana. Helli ja Seppi juoksivat heti häntä vastaan antaakseen hänelle kätensä. Hän silitteli molempia ystävällisesti, sitten sanoi hän hiljaa isoisälle: "Soisin, että lähettäisitte lapset vähäksi aikaa pois, minulla on teille puhuttavaa."

Isoisän mieli kävi vähän epävarmaksi ja hän ajatteli itsekseen: "Kunpa edes voisin siirtää isoäidin vähän syrjään, ettei hän kuulisi, jos jotakin pahaa on ilmoitettavana." Hän antoi Hellin kainaloon tinapullon ja sanoi: "Mene Sepin kanssa maitoa hakemaan, ja jos tulette hiukan liian aikaisin, niin voitte odottaa ylhäällä talonpojan luona, navetassa on lämmintä."

Kun lapset olivat lähteneet, siirsi munkki tuolinsa lähemmäksi isoäidin vuodetta ja sanoi: "Tulkaa tekin, Joosef, vähän lähemmäksi, minun pitää ilmoittaa teille molemmille jotakin, mutta vastenmielisesti sen teen: Asia koskee Juusoa."

Tuskin oli tämä sanottu, kun isoäiti puhkesi äänekkääseen valitukseen ja huudahti kerta toisensa perästä: "Ah, Jumalani, että minun vielä sekin piti kokea! Minun viimeisenä toivonani oli, että Juuso vielä kerran palaisi ja auttaisi meitä vanhoilla päivillämme, ja nyt on kaikki hukassa. Ehkä meidän vielä täytyy kärsiä suurta häpeääkin, vaikka olemme rehellisesti ja kunnollisesti tulleet toimeen aina vanhuuden päiviin asti. Oi, kuinka mielelläni olisinkaan valittamatta mitään muuta ja makaisin nurkumatta kovalla sijallani ja olisin ilman kahvitilkkaa elämäni loppuun asti, jos vain ei olisi tuota Juuson asiaa! Kunpa hän ei olisi syössyt itseään ja meitä onnettomuuteen ja häpeään!"

Isoisäkin istui kovin kauhistuneena ja masentuneena.

"Mitä hän onkaan tehnyt, isä?", kysyi hän arkana, "onko se pahaa?"

Munkki vastasi, ettei hän vielä ensinkään tiennyt, mitä se oli, hän oli vain kuullut, että Juuso oli toisella puolen Ziller-puroa pannut jotakin toimeen ja nyt oli hän joutunut tekemisiin Rechbergin ylimaaherran kanssa, tämä kai vangituttaisi hänet.

"Ah, Jumalani, sielläkö hän sen on tehnyt?" huudahti isoäiti uudelleen. "Voi, kuinkahan hänen nyt käy! Kai ne rankaisevat häntä aika ankarasti jo senkin tähden, että hän on toista uskontoa."

"Ei, ei, älkää sellaista otaksuko", keskeytti tässä munkki torjuen, "ei se niin ole. Herra ylimaaherra ei harjoita vääryyttä ja, mitä uskoon tulee, on hänellä siitä hyvä mielipide, olen itse kuullut hänen sanovan useammin kuin kerran: 'Ziller-puron tällä puolen asuva hurskas ihminen ja samallainen toisella puolen, he rukoilevat molemmat aivan samaa taivaallista Isää, ja toisen rukous on hänelle aivan yhtä mieluinen kuin toisenkin.' Olen tuntenut tuon herra ylimaaherran jo vuosikausia ja voin myöskin sanoa teille, että olen jo satoja kertoja ollut rakentavissa keskusteluissa hänen ja hänen vaimonsa kanssa, ja me olemme ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, että meidän silloin on aina tullut oikein hyvä olla ja niin, että tunnen oikein vetäymystä sinne, kun en vain pitkään aikaan ole siellä käynyt. Aijonkin ennen pitkää mennä sinne taas nähdäkseni, kuinka Juuson laita on ja sanoakseni kenties jonkun sanan herra ylimaaherralle hänen hyväkseen."

Tästä aikeesta olivat molemmat vanhukset sangen iloisia ja kiitollisia, mutta isoäidin valtasi vielä kerran huoli, ja hän sanoi vaikertaen: "Kunhan en minä vain olisi syypää siihen, että meille nyt täytyy käydä niin huonosti, koska olen niin paljon nurkunut ja valittanut vähäpätöisiä asioita. Mutta sitä en varmaan enää tahdo tehdä, vaan olen kärsivällinen, isä Kleemens. Mitä arvelette, hyväksyyköhän taivaallinen Isämmekin katumukseni eikä rankaise minua niin ankarasti?"

Munkki lohdutti isoäitiä vielä ja kehotti häntä pysymään hyvässä päätöksessään. Sitten nousi hän ja lupasi vanhuksille tulevansa taas, heti kun olisi käynyt Rechbergillä ja voisi tuoda tietoja Juusosta.

Isoisä saattoi munkkia ulos, siellä kysyi hän: "Ja miten on pikku lampaan laita? Elääkö se vielä, vai onko se kuollut?"

"Ei kuolemisesta puhettakaan", vastasi isä Kleemens iloisesti, "se pyöristyy ja pullistuu ja hyppelee jo taas hullunkurisesti ja on niin tuttavallinen elukka, että minun on oikein ikävä antaa se pois, kun paimen kerran tulee. Olen lähettänyt hänelle tiedon, että karitsa on minun luonani, hän kai antaa sen olla, kunnes hänellä on asiaa tälle seudulle, ja nyt Jumalan haltuun!" Munkki pudisti isoisän kättä ja lähti kiireesti pois, sillä hänellä oli lohdutettavina vielä muita sairaita, jotka ikävöiden häntä odottivat, olihan hyvä isä Kleemens kaikkien köyhien ja sairaitten lohduttaja koko Altkirchissä ja vielä laajalti ympäristöllä.

Jouluiltana.

Kauvan kaivattu joulupäivä oli tullut. Aamusta varhain olivat Kurt ja Kaarlo kulkeneet kuumeisessa odotuksessa huoneesta toiseen, portaita ylös ja alas, eivätkä he missään saattaneet löytää pysyvää sijaa, sillä lähestyvän onnen valtava tunne ajoi heitä yhä uudelleen yltympäri. Alituisesti kulkiessaan tuntui heistä kuin voisivat he vähän nopeammin lähestyä iltaa.

Liisa istui aivan hiljaa eräässä nurkassa ja antoi tuskin vastausta, kun veljet saapuivat hänen luokseen ja tahtoivat temmata hänet mukaan korkealentoisiin toiveisiinsa. Sellaista joulupäivää ei Liisa vielä koskaan ollut elänyt. Kuinka täynnä iloista levottomuutta ja mitä palavinta illan odotusta olikaan hän ennen ollut! Kuinka täynnä onnea ja riemua hän oli ollut, niin ettei hän tiennyt mitään ihanampaa kuin nämä odotuksen hetket ja sitten niitten äkillisen toteutumisen säteilevässä kynttilänvalossa! Nyt istui hän siinä ja tahtoi niin mielellään iloita kuten veljet, mutta häntä painoi ikäänkuin kuristava taakka, joka tukahutti jokaisen ilontunteen. Ja kun hän tahtoi pakottaa itsensä heittämään pois ja unohtamaan kaiken ja sittenkin iloitsemaan illasta kuten ennen, tuntui hänestä kuin kuulisi hän yhtäkkiä jonkun tulevan, joka oli löytänyt Kutripään kuolleena ja tiesi, että hän oli sen hukannut ja unohtanut, ja aikoi juuri sanoa sen isälle. Silloin ryömi Liisa vielä peremmälle nurkkaan ja kuunteli tarkasti, ja ilo oli ihan mennyttä; se ei enää tullut hänen sydämeensä.

Iltapäivällä olivat Kurt ja Kaarlo vihdoinkin saaneet hetkisen rauhaa, tai pikemminkin oli jännitys, joka nyt oli saavuttanut korkeimman kohtansa, lumonnut heidät molemmat jakkaralle istumaan, siinä he kuunnellessaan ja odotellessaan saattoivat enää vain hiljaa puhella keskenään.

"Mitä arvelet krokettipelistä kirjavine palloineen?" kuiskasi Kaarlo, "luuletko, että Jeesus-lapsi ajattelee sitä?"

"Ehkä", vastasi Kurt hiljaa, "mutta tiedätkö mitä? Minä toivoisin vielä paljoa mieluummin, että hän olisi ajatellut uutta kelkkaa, sillä, katsos, Kessler ei luista hyvin, ja sitten on meillä vain Vuohi, ja kun Liisa taas kerran tulee iloiseksi, niin saatpahan nähdä, kuinka hän tahtoo laskea mäkeä, sen minä kyllä tiedän, emmekä me kaksi silloin saa Vuohta milloinkaan, emmekä me molemmat edes sovi istumaan Kesslerille."

"Niin, mutta entäs linnoitus sitten, tiedäthän, Kurt, kuinka monet tuhannet kerrat me jo olisimme halunneet linnoitusta?", muistutti Kaarlo, "melkein vielä mieluummin olisimme ilman kelkkaakin, eikö sinustakin?"

"Kyliähän niinkin", sanoi Kurt epäröiden, sillä hänen mieleensä oli jo taas juolahtanut uusi ajatus. "Tai mitä, jos Jeesus-lapsi toisikin värilaatikon, ja saisimme taas maalata suuria sotamieskuva-arkkia?"

"Oi, oi!", voihki Kaarlo aivan ihastuttavan odotuksen ahdistamana.

Nyt astui äiti huoneeseen. "Lapset", sanoi hän ja viittasi heille sormellaan, "tuolla pianon luona ovat kynttilät sytytetyt, menkäämme nyt laulamaan laulu. Missä Liisa on?"

Hämärässä ei äiti ollut huomannut Liisan istuvan nurkassa, eivätkä veljeltään sitä havainneet, hän kun ei ollut hiiskahtanutkaan. Nyt astui hän esiin, ja kaikki menivät pianon luo. Äiti istui sinne, soitti ja johti laulua. Kurt ja Kaarlo yhtyivät täydestä kurkusta, ja Liisa lauloi hiljaa mukana. Kun nyt laulussa tulivat sanat:

'Jeesus on suurempi, Jeesus on suurempi, Hän sydämemme suruiset lohduttaa --',

silloin lauloi Kaarlo ne niin iloisen repäisevästi, että saattoi huomata, ettei hänellä sillä kertaa ollut mikään surullinen sydän. Mutta Liisa oli kokenut, mitä on olla sydämestään surullinen, hän nielasi ja nielasi eikä saattanut laulaa edelleen. Kun laulu oli laulettu loppuun, nousi äiti ja sanoi: "Nyt jäätte hiljaa yhdessä tänne, kunnes palaan." Mutta Liisa juoksi hänen jälkeensä ja huusi surkeasti: "Äiti, äiti! Enkö saa kysyä sinulta jotakin?"

Äiti veti lapsen makuuhuoneeseensa ja kysyi, mitä tämä pyysi.

"Äiti, voiko Herra Jeesus tehdä kaikki, kaikki surulliset sydämet jälleen iloisiksi?", kysyi Liisa murheellisena.

"Kyllä, lapsi, kaikki", vastasi äiti, "kaikki, mikä heitä sitten raskauttaneekin, ainoastaan yhtä hän ei voi ilahduttaa, sitä, joka tahtoo säilyttää jonkun vääryyden eikä luopua siitä."

Nyt puhkesi Liisa ääneensä itkemään: "Enhän minä enää tahdo sitä säilyttää", nyyhkytti hän, "minähän tahdon sen sanoa. Minä otin kumminkin Kutripään mukaani ja unohdin ja hukkasin sen sitten ja sitten salasin asian ja olen syypää siihen, että se on kuollut nälkään ja viluun, enkä voi enää ensinkään iloita, en mistään."

Nyt veti äiti Liisan hellästi luokseen ja sanoi lohduttaen: "Nyt olet saanut kokea, rakas lapsi, kuinka vääryys, jota sydämessämme säilytämme, tekee meidät kauhean onnettomiksi. Kyllä sinä sen muistat etkä enää tahdo sitä tehdä. Mutta nyt olet katuen tunnustanut sen, ja nyt voi ja tahtoo pyhä Kristus tulla sydämeesi ja tehdä sen uudelleen iloiseksi, sillä tänään tahtoo hän aivan erikoisesti ilahduttaa kaikkia sydämiä. Pyyhi nyt kyyneleesi ja mene veljien luo, minä tulen kohta jälessäsi."

Liisan sydämeltä oli otettu sellainen paino, ja niin keveältä ja vapaalta tuntui hänestä, että hän olisi mieluimmin hyppinyt yli vuorten. Vasta nyt valtasi hänet yhtäkkiä voimakkaasti tietoisuus: Tänään on joulu! Mitä kaikkea voikaan tänään vielä tapahtua? Hänen koko olentonsa riemuitsi. Vain yksi ainoa varjo vielä toisinaan nousi hänen mieleensä: Kutripää! Missähän nälkään kuollut Kutripää nyt makasi?

Kun Liisa korkealle hypellen tuli veljiensä luo, olivat nämä hyvin ihmeissään, mutta Kaarlo sanoi heti: "Onpa hyvä, että taas olet tuollainen, minä jo ajattelinkin, että kyllä tulisit iloiseksi."

Nyt täytyi Liisan hiukan purkaa iloista liikutustaan ja vasta äsken heränneitä toiveitaan veljille, mutta hänen parhaillaan innokkaasti kertoessaan kajahti talon kello kovasti ja yhä kovemmin, ja Kaarlo huudahti lumivalkeana liikutuksesta: "Jeesus-lapsi!" Samassa avasi äiti oven, ja valovirta tulvehti lapsia vastaan -- he syöksyivät sitä kohden.

Siinä säteili ja kimmelsi ja säihkyi joka puolella, ja ihmeellisen ihanuuden häikäisemänä oli aluksi mahdotonta saada selville, mitä kaikkea siinä olikaan. Keskellä ainakin seisoi suuri kuusi, jossa oli kirkkaita, säteileviä kynttilöitä kaikilla oksilla ylhäältä alas asti, ja punertavia pikku enkeleitä ja loistavia perhosia liehui kynttilöiden ympärillä, ja punaisia mansikoita ja kimaltelevia kirsikoita ja kullattuja päärynöitä ja omenia riippui joka oksalla, ja lapset juoksentelivat puun ympärillä sanattomina ihastuksesta. Mutta yhtäkkiä ryntäsi jokin sisään, ja Liisa oli samassa vähältä kaatua kumoon, hän päästi suunnattoman ilohuudon -- todellakin, siinähän oli Kutripää! Pyöreänä kuin pallo, reippaana ja vallattomana puskasi se Liisaa ja hieroi pientä päätänsä häntä vasten ja määki äänekkäästi ilosta. Kurt ja Kaarlo syöksyivät tuttua ääntä kohden ja saattoivat tuskin uskoa, mitä näkivät. Ei nälkään eikä viluun kuolleena, ilmi elävänä ja iloisena seisoi Kutripää taas heidän keskellään! He olivat vähältä kuristaa sen rakkaudesta ja ilosta.

Kaarlo oli samassa huomannut vielä muuta, hän loikkasi syrjään: "Kurt! Kurt!" huusi hän ihan suunniltaan, "linnoitus, linnoitus!" Mutta Kurt oli jo hypännyt toiselle puolelle ja huusi vastaan: "Tule tänne! Tule tänne! Tässä on uusi kelkka! Voi, sitä upeata kelkkaa!" Ja Kaarlon juostessa hänen luokseen huudahti hän vielä kerran: "Voi, voi! Tuossa on värilaatikko! Voi, kuinka paljon siveltimiä siinä on!"

Liisa puristi ja hyväili yhä vielä Kutripäätä, sillä sen ilmestyminen oli hänen rakkain lahjansa. Kuinka iloinen hän nyt taas saattoikaan olla! Kaikki, kaikki oli ohi, mikä oli häntä kiusannut, kaikki oli taas hyvin! Mitenkä se olikaan mahdollista?

Yhtäkkiä huomasi Liisa kaksi silmää, jotka selkosen selällään hievahtamatta ja ihaillen tuijottivat puuta. Senhän täytyi olla pikku Seppi. Liisa nousi lattialta, missä hän oli kyykkysillään istunut Kutripään vieressä -- aivan oikein, siinähän pikku Hellikin istui Sepin vieressä ja katseli hämmästynein silmin kaikkea loistavaa ihanuutta ympärillään.

Liisa meni lasten luo: "Oletko nyt tänään kerrankin tullut luokseni, Helli?" kysyi hän. "Eikö puu olekin kaunis? Tiesitkö, että Jeesus-lapsi tulisi tänään?"

"Oi en! Oi en!" sanoi pikku Helli sangen ujosti ja hiljaa, "mutta äitisi toi meidät tuosta sisään, Tänään vasta sanoi isä Kleemens, että karitsa on teidän ja että saisimme tuoda sen tänne."

"Tekö sitten toittekin Kutripään? Mutta mistä sitten, Helli? Missä se sitten oli? Kuinka se saattaakaan olla niin terve ja lihavan näköinen?"

Nyt tuli äiti heidän luokseen ja sanoi, että Liisa sitten kuulisi kaiken häneltä, mutta nyt tuli hänen viedä lapset akkunapöydän luo, sillä Jeesus lapsi oli ajatellut heitäkin. Ensin eivät mitkään kehotukset saaneet Seppiä hievahtamaankaan, sillä sellaista loistavaa puuta houkuttelevine, kimmeltävine, ihmeellisine koruineen joka oksalla ei hän vielä eläissään ollut nähnyt, hän ei voinut enää siirtää silmiään siitä. Hän ei millään ehdolla ottanut askeltakaan eteenpäin, miten houkuttelevalta kutsumus kuuluikin. Vihdoin sanoi Liisa: "Tule nyt, Seppi, tuolta pöydän tyköä voit ihan yhtä hyvin nähdä puun ja sitten vielä lisäksi, mitä Jeesus-lapsi on sinulle tuonut."

Nyt liikahti Seppi hitaasti ja kääntämättä katsettaan puusta. Mutta pöydällä kohtasi häntä näky, jota hän ei ollut odottanut. Lautasella oli piparkakku, niin suuri, ettei hän sellaista ollut koskaan nähnyt, ja yltympäri oli koko joukko punaisia omenia ja suuria pähkinöitä. Ja niitten vieressä oli luja selkäreppu, jossa saattoi kantaa kaikki, mitä koulussa tarvitsi, niin ettei sitten mikään joutunut hukkaan. Ja kirja ja taulu ja kivikynä, joita kaikkia Seppi pääsiäisestä alkaen tulisi tarvitsemaan, olivat jo valmiina repussa. Ja sen vieressä oli vielä Sepille varsin kestävä nuttu, jollaista ei hänellä vielä milloinkaan ollut ollut. Sen jälkeen, kun Liisa oli sanonut: "Nämä ovat Sepille", seisoi tämä kuin kivettyneenä pöydän vieressä ja katsahti ensin Helliin, olisiko tämä totta, ja sitten taas aarteisiinsa.

Ei Hellikään saattanut kylliksi katsella kaunista, lämpöistä hametta ja runsaasti täytettyä ompelulipasta, joka vielä oli suuren piparkakkulautasen vieressä. Mutta nyt hän suuresti pelästyi, sillä herra ylimaaherra tuli yhtäkkiä häntä kohden erään miehen kanssa, joka äsken oli seisonut Hannun ja Katrin kera oven vieressä. Herra ylimaaherra sanoi: "Katsokaahan tuonne, ette varmaankaan tunne heitä enää."

Sitten meni hän edemmäksi.

Mies ojensi kätensä: "Anna minulle kätesi, Helli", sanoi hän. Lapsi totteli ja katsoi häneen kysyvästi vakavilla silmillään.

"Pikku Helli! Pikku Helli!" sanoi mies nyt liikutettuna, "älä minua noin viero! Sinun katsantosihan on ihan kuin äitivainajasi. Tule, sanohan edes sana, Helli, minähän olen isä, ja sinä katselet minua aivan kuin hän." Ja hänen täytyi kerta toisensa perästä pyyhkiä silmiään.

"Meillä on vain isoisä ja sitten vielä isoäiti", selitti nyt päättäväisesti Seppi, joka oli kuunnellut.

"Ei, ei, Seppi, teillä on isäkin, minä olen isänne", sanoi isä ja tarttui kummankin lapsen käteen. "Tahdon sen nyt varmaan näyttää teille, mutta teidänkin pitää tuntea minut. Tahdothan, Helli, olla ystävä isäsi kanssa, eikö niin? Sinustahan on tullut ihan äitisi tapainen."

Miehen täytyi yhä pyyhkeillä silmiään.

"Kyllähän minä tahdon", sanoi Helli empien, "mutta minä en ensinkään tunne teitä".

Ylimaaherra oli tähän saakka katsellut tuota pientä ryhmää pöydän luona, nyt hän taas lähestyi heitä. "Juuso", sanoi hän vakavasti, "tiedän vielä yhden isän ja äidinkin, joita surettaa, ettei poika tunne heitä, eikä enää yhdelläkään hyvällä sanalla eikä kiitollisella vastapalveluksella muista heitä, jotka ovat elättäneet hänen omia lapsiaan. Mutta tänään on joulu, tänään pitää kaikkien tulla iloisiksi. Menkää, Juuso, valjastakaa Rusko reen eteen, teidän pitää viedä lapsenne kotiin, loput uskon teidän tehtäväksenne."

"Palkitkoon Jumala herra ylimaaherralle kaiken, palkitkoon Jumala kaiken tuhatkertaisesti", sanoi Juuso liikutettuna. "Herra ylimaaherra saa varmaan olla tyytyväinen minuun, niin totta kuin toivon, että Herra Jumala on sieluparalleni armollinen."

"Hyvä! Hyvä! Nyt tuumasta toimeen, Juuso, ja tuo tuosta pannaan mukaan rekeen", ja ylimaaherra osoitti suunnatonta myttyä lasten pöydän vieressä. Juuso nosti sen harteillensa ja lähti.

Nyt käärittiin kauniisti kaikki lahjat, jotka kuuluivat pikku Hellille ja Sepille. Sitten jättivät lapset hyvästi, ja päätettiin, että Seppi ja Helli tulisivat taas ensimäisenä kauniina kevätsunnuntaina, ja sitten tulisivat joskus Liisa ja hänen veljensä Altkirchiin, sillä he halusivat mahdollisimman pian käydä Kutripään kanssa tervehtimässä isä Kleemensiä kiittääkseen häntä hyvästä Kutripään hoidosta. Nyt tarttui Katri kummankin lapsen käteen sijoittaakseen heidät alhaalla pihalla rekeen, ja äiti huusi vielä kerran hänen jälkeensä: "Katri, kietokaa heidät molemmat oikein hyvin suuriin peitteisiin, jottei heitä palele."

Sisällä joulukuusen alla kesti vielä kauan, kauan ilo ja riemu monista ihmeellisistä lahjoista, jotka sinne oli levitetty, ja ennen kaikkea syntyi se yhä uudelleen iloisesti määkivästä Kutripäästä, joka oli lapsille takaisin lahjoitettu.

Samaan aikaan kuin voimakas Rusko rekineen laukkasi ylimaaherran talolta, tuli isä Kleemens kuutamoista polkua pitkin alas vanhasta luostarista. Hän hymyili hyvillään itsekseen, sillä hän ajatteli Rechbergillä käyntiään kymmenen päivää sitten ja kuinka silloin oli tullut ilmi, ettei Juuson laita ollutkaan niin huonosti kuin pelättiin. Juuso oli karannut erään mestarin luota, joka oli pidellyt häntä pahoin. Mutta mestari oli rikas ja arvossa pidetty talonpoika eikä tahtonut suostua sellaiseen. Hän nosti suuren melun ja syytti Juusoa, ja siten tuli asia ylimaaherran ratkaistavaksi, mutta tämä sanoi, ettei renkiä saa pidellä pahoin, kuka tahansa isäntä lieneekin, ja Juuso sai mennä matkaansa. Niin paljon oli munkki kuullut ylimaaherralta itseltään. Sitten kertoi hän tälle vähäsen Juuson vanhemmista ja hänen kahdesta lapsestaan ja kuinka Juuso ei ollut pahanluontoinen vaan huikentelevainen, ja kuinka hän oli menetettyään vaimonsa joutuen pois hyviltä raiteilta. Hän arveli, että ylimaaherra voisi vaikuttaa hänessä muutosta hyväänpäin, jos hän vain tahtoisi vähän puhutella häntä. Ylimaaherra oli silloin luvannut munkille tehdä sen, ja sitten oli ylimaaherran rouva vielä tarkemmin kysellyt Joosefin taloutta ja lapsia, ja niin oli johduttu toisesta toiseen. Lopuksi oli munkki vielä kertonut karitsasta, jonka lapset olivat löytäneet ja joka nyt oli hänen hoidossaan. Niin selvisi yhtäkkiä, kenen kadonnut karitsa oli, ja että se oli Kutripää. Silloin olivat ylimaaherra ja hänen rouvansa tulleet hyvin iloisiksi ja antaneet munkille tehtäväksi lähettää lapset itse karitsaa tuomaan ja vieläpä joulupäivänä, jotta heilläkin olisi juhlailta joulukuusineen.

Se oli hyvälle munkille sanomaton ilo, mutta hänpä ei ollut maininnut joulukuusesta sanaakaan, ei vanhuksille eikä lapsille ja siksi hymyilikin hän taas varsin hyvillään ajatellessaan lasten yllätystä. Ja koska hän mielellään tahtoi nähdä heidän iloiset kasvonsa ja toivoi näkevänsä vanhuksetkin vielä hiukan iloisina, käveli hän nyt vielä pimeässä pajumökkiä kohden. Heti kun hän astui huoneeseen, huusi isoäiti hänelle:

"Jumalan kiitos, että tulette, isä! Sitenhän saa edes lohdutuksen sanan. Nyt on jo niin pimeä, ja lapset ovat vielä matkalla ja heidänhän täytyy kulkea Ziller-puron yli. Voi, kunpa ei heille vain olisi vielä jotain pahaa tapahtunut."