Part 6

Joskaan siirtolassa yleisestikään ei nykyisin vietetty mitään iloista elämää, niin vielä sitä hiljaisempaa oli siinä huoneessa siirtolan jäsenen Lindqvistin omistamassa Kvarnenissa, missä pastorska Strömbom asui tyttärensä Lydian kanssa, joka keväällä siirtolaan saapuessaan oli paikatta, vaan josta eivät hän eikä äiti, toivoen toimeentulon syksyyn mennessä järjestyvän, tahtoneet kenellekään hiiskua mitään.

Senvuoksi he vaan aina ylpeästi puhuivat Lydian suosiollisesta emännästä, tuosta hienosta vapaaherrattaresta Länsigötlannissa, joka ylhäinen ja ystävällinen nainen hartaasti odotteli Lydiaa takaisin -- puhumattakaan pikku oppilaasta Klaara Refvingsvärdistä, joka myöskin kärsimättömänä toivoi loma-ajan pian päättyvän, saadakseen jälleen takaisin rakkaan opettajattarensa -- muuten merkillinen lapsi siitä, että hän tarvitsi paljon etevämmän opettajan kuin minkä Lydia Strömbomin vähän ajan kuluttua huomattiin olevan.

Mutta tiedustelut eivät tuottaneet mitään tulosta. Sanomalehti-ilmoituksiin ei saatu vastauksia, ja vanhat ystävätkään eivät onnistuneet välittää hänelle paikkaa. Itse kaino ja vähäpuheinen rouva Lindqvistkin alkoi ihmetellä sellaista kesälomaa, joka kesti marraskuuhun saakka. Pastorska piti päätään arvokkaasti kenossa, kietoi villavaipan huolellisemmin ympärilleen ja kertoi:

-- Lydia raukan rinta on käynyt viime aikoina hyvin heikoksi, ja kun hänen hyvä ystävättärensä vapaaherratar sai siitä kuulla kirjoitti hän: "Rakas Lydia! Klaaran laiminlyöty opetus voidaan vielä korvata, vaan sinun kaltaistasi ystävää minä en enää koskaan maailmassa saa: Viivy vielä Durmanin voimakastuoksuisissa metsissä. Se ilmanala tekee sinulle hyvää. Minun suurin iloni on järjestää kaikki sinun parhaaksesi". -- Aivan niin, sanasta sanaan, kirjoitti vapaaherratar.

-- Herra Jumala, hän mahtaa olla vallan erinomainen ihminen! huudahti kiltti rouva Lindqvist kummastuneena ja herkkäuskoisena.

-- Herran tähden sentään sellaista ystävällisyyttä! ihmetteli rouva Lindqvist edelleen.

Pelastuminen Anna Lindqvistin silmissä ei kuitenkaan paljon antanut sitä huolta, mikä heillä todellisuudessa oli. Vaikeata oli näiden kahden naisen tulla toimeen pastorskan vaille 40 kruunun suuruisella eläkkeellä sekä niillä vähäisillä jäännöksillä, mitkä hänellä oli irtaimiston huutokaupassa saaduista rahoista, jälellä kun niistä oli vähennetty pois kaikenlaisia pikku velkoja. Tosin oli sekä asunto että ruoka halpaa, vaan jos koskettaisiin tuohon pieneen pääomaan, niin miten sitten kävisi mamman vanhoilla päivillään.

Naisraukat! Heidän väärä ylpeytensä ei saattanut heitä yksinomaan valhettelemaan toisille ihmisille, vaan oli Lydia omalle äidilleenkin kertonut kaikenmoisia keksittyjä juttuja "voitoistaan" herrojen keskuudessa.

Pastorska silitti tyttärensä hiuksia ja virkkoi hellästi:

-- Sinä olet sanonut, ettet voi rakastaa sitä tilanomistaja Karlssonia siellä Länsigötlannissa, vaan ehkä sinä sentään lopuksikin voit ottaa hänet?

Lydia vastasi, ettei kokonainen talvi Durmanin siirtolassa taivuttaisi häntä ottamaan miestä, jota hän ei rakasta.

Naiset alkoivat nyt koettaa ansaita käsitöillä. Naissormien nypläyksillä ei pohjoismaissa yleensä juuri runsaasti kultaa koota, elleivät ne ole jotain aivan erikoista laatua. He laittoivat pieniä kauluksia, jotka Fanny Bredin koetti saada myydyksi kaupungissa, ja he odottivat niistä suurta ansiota. Vaan Fanny kirjoitti, ettei hän voinut saada enempää kuin kolme kruunua kappaleelta ja sitä varten tarvittava lanka maksoi 2:50, ja nypläämiseen kului aikaa kokonaista neljätoista päivää...

Oli muuan, joka joskus katseli Lydiaa, nimittäin sahalaitoksen johtaja Jakobson, hän, joka oli neljä vuotta lukenut medikofilia, vaan ei koskaan saanut sitä suoritetuksi, ja joka osasi niin erinomaisesti lausua "Niagaran" ja "Döbeln Juuttaalla".

Kaikista siirtolaisista oli Jakobsonin ollut vaikeinta mukautua oloihin. Sahalaitoksella sai hän tehdä etupäässä konttoritöitä, ja ne muutamat päivät, jolloin hänen kaikkien kiireimpinä aikoina piti auttaa vetämisessä, eivät oikein olleet ehtineet himmentää hänessä herramaista kiiltoa. Hän seurusteli yleensä mielellään ja kärsi edellisenä talvena kovin senjälkeen kuin Durmanin siirtolassa kesää viettäneet neitoset olivat lähteneet pois ja neitsyt Malin sekä Ida ja Hanna Falk olivat siellä olleet ainoina suloisemman sukupuolen edustajina.

Ei ollut senvuoksi ollenkaan ihmeteltävää, että hän nyt toisena talvena usein mielellään pistäytyi Kvarngårdenissa Per Lindqvistiä tapaamassa, saaden aina samalla tilaisuuden nähdä Strömbomin naisiakin. Ja sellainen herrasneitonen kuin Lydia, tummine, raukeine silmineen ja kokettine tukkalaitteineen sekä puseroineen ja leninkineen, jotka olivat jostain muualta kuin Hanna Falkin ateliesta, oli hänelle todellakin virkistys tuolla erämaan hiljaisessa yksinäisyydessä.

Jakobson oli luonteeltaan iloinen, ja kun hän saapui talvi-iltaisin pastorskan pieneen huoneeseen, tuntui naisista, ikäänkuin siellä äkkiä olisivat monet kynttilät syttyneet. Hän rupatteli ja laski leikkiä ja otti kaikki asiat parhaimmalta puolelta. Hän huomasi pian, miten todellisuudessa oli Lydian "paikan" laita, vaan naisten selitykset tuntuivat hänestä tuhmilta, ja hän pysyi heidän luotaan poissa kokonaista neljätoista päivää.

Mutta kaukana sahalla alkoi tuntua ikävältä. Sahan terien alituinen rätiseminen ja virran yötäpäiväinen kohina teki hänet surumieliseksi. "Mitä turhia, ne ovat vain eukon päähänpistoja; vaan sääliksi käy sitä tyttöä!" tuumi hän, ja koska hän huomasi jauhovaraston käyneen pieneksi, heitti hän säkin rekeen ja ajoi Kvarnenille. Siellä hän sillä aikaa kun jyvät murskattiin jauhoiksi katseli hämärässä kauan neiti Lydian hiukan kulmikkaita vaan miellyttävän näköisiä kasvoja, ja kotiin saavuttuaan hän tuumi tarkastelleensa niitä vähän enemmän kuin oikeastaan olisi ollut tarpeellista. Senvuoksi hän päättikin olla urhoollinen ja pysytellä sieltä poissa kokonaisen viikon. Mutta sitten hän otti vahingon takaisin ja asetti tiensä kolmekin kertaa peräkkäin sen kautta.

Nyttemmin punehtui Lydia aina niin sievästi, kun Jakobsonin täyteläiset ja hieman punakat kasvot sekä hänen jotenkin kalju päälakensa ilmestyivät ovelle. Ja kun tämä kolmannen kerran jälkeen oli lähtenyt kotiinsa, taittoi pastorska suuren paperiarkin ja kirjoitti eräälle vanhalle ystävättärelleen seuraavat rivit:

"Voi, rakas ystävä, miten niistä lapsista on huolta! Luulin, että pikku Lydiani saisi olla täällä, missä hän lepäilee terveytensä tähden, rauhassa kaikilta niiltä houkutuksilta ja huomionosotuksilta, jotka häntä Länsigötlannissa ympäröivät kaikkialla. Mutta mitä onkaan tapahtunut? Täällä asuu muuan nuori, komea mies, tohtori Jakobson, joka, hyljäten loistavan lääkäri-uran, asettui tänne tavattoman suuren sahalaitoksen johtajaksi, samanlaisen, mikä aikaisemmin teki Jonas Durmanista, siirtolan perustajasta, rikkaan miehen. Harva se päivä, jolloin ei tohtori ja isännöitsijä Jakobsonin kaksivaljakko pysähdy sen talon edustalle, missä me asumme, ja sittenkös syntyy vilkas keskustelu minun Lydiani ja tuon todellakin hienon ja sivistyneen miehen kanssa. Herra yksin tietää, mitä tulevaisuus tuo mukanaan! Me äidit saamme aina uhrata. Minä sanon vain: Jumala tehköön lapseni onnelliseksi!"

Parin päivän päästä pysähtyi "tohtori ja isännöitsijä Jakobsonin kaksivaljakko", eli vanhaa metsärekeä vetävä, vanha, takkuinen ja laiska hevoskaakki, Kvarngårdenin edustalle. Jakobson ei ollut niin iloinen ja reipas kuin tavallisesti. Pastorska muisti, että hänellä oli jotain tekemistä keittiössä, ja hän poistui. Silloin Jakobson nousi tuoliltaan ikkunan luota, meni Lydian luo pöydän ääreen ja laski paksun, lihavan kätensä hänen olalleen.

-- Neiti Lydia, tällaista ei voi jatkua kauemmin.

Neiti Lydia, jolla kyllä oli kokemusta tällaisista ratkaisevista hetkistä, vaikk'eivätkään ne tähän saakka olleet johtaneet mihinkään tuloksiin, silmäili häneen seitsentoistavuotiaan kainolla, viattomalla katseella:

-- Eikö! Vai ei vieläkään ole tullut kunnollista rekikeliä!

Jakobson mutisi jotain ja punastui aina kaljua päälakeaan myöten.

-- Älkäämme teeskennelkö, neiti! Kyllähän te arvaatte, miksi minä käyn täällä niin usein.

Tällä kertaa se nyt varmaan vihdoinkin tapahtuisi, ensimäisen kerran kahdenkymmenenyhdeksän vuoden kuluessa. Lydia oikein lämpeni -- ja tietysti punastui.

-- Mamma ja minä elämme yksinäistä elämää. Olemme hyvin kiitollisia, että herra Jakobson on ystävällisesti käynyt meitä tervehtimässä.

Jakobson otti hellästi hänen kädestään ompeluksen, tarttui niihin ja pakotti hänet katsomaan suoraan silmiinsä.

-- Paljon minulla ei ole teille tarjottavana, vaan enhän minä myöskään ryöstä teitä minkään loiston ja komeuden keskeltä; tahdotko tulla minun köyhäksi pikku vaimokseni, Lydia?

Lydia Strömbom oli aina ajatellut, että jos tämä hetki kerran koittaisi -- ja varsinkin viime aikoina hän oli suuresti toivonut sitä -- lyöttäytyisi hän oikein ylpeäksi ja kohottaisi itsensä korkealle hänen silmissään, jotta Jakobson kerta kaikkiaan huomaisi, mitenkä paljon hän todellakin uhrasi hänen tähtensä. Vaan kun se hetki nyt oli lyönyt, tunsi hän sydämensä niin täydeksi; tummista, välähtelevistä silmistä loisti kostea kimellys; hän nousi, kietoi käsivartensa hänen lihavan kaulansa ympäri ja kuiskasi:

-- Gustaf, minä tahdon.

Omaten hellien äitien ihmeellisen taidon astui rouva Strömbomkin sisään juuri ratkaisevalla hetkellä. Kun vastakihlautuneet eivät häntä huomanneet, otti hän tuolilta villavaippansa, kietoi sen huolellisesti ympärilleen, istuutui arvokkaasti keskelle sohvaa ja lausui äidillisen lempeästi:

-- Olen nähnyt, mitä on tapahtunut. Herra tohtori, tyttärelleni ei nyt todellakaan koita sellainen tulevaisuus, jota minä olen hänelle uneksinut, ja jonka hän monta, minä sanon, herra isännöitsijä, monta kertaa olisi itselleen saavuttanut, vaan minä kyllä olen myöhemmin huomannut, että hänen hyvä ja hellä sydämensä saattaisi hänet kyllä ennen pitkää uhrautumaan. Minä annan tohtorille anteeksi; eihän isännöitsijä voi mitään sille, että Lydia on tehnyt syvän vaikutuksen tohtorin sydämeen... Jumala teitä, lapset, siunatkoon!

Jakobson katseli eukkoa kummissaan. Ettei voinut sellaisessakaan tilaisuudessa olla latelematta noita tyhmyyksiään!

-- Älä loukkaa häntä, mamma! kuiskasi Lydia.

-- Pikku raukka, miten hyvä sydän sinulla on, miten hyvä! Mutta se on niinkuin autuas Strömbomvainaja sanoi: "Harvoin käyvät nuoruus ja viisaus käsi kädessä". Niin sanoi Strömbom. Mitenkä ystäväsi vapaaherratar mahtaakaan nyt surra, Lydia!

Kun Anna näki Jakobsonin hevosen seisovan ulkona tunnin toisensa jälkeen, meni hän myllylle ja sanoi Lindqvistille:

-- Per, viehän talliin Jakobsonin hevonen. Sen isäntä viipynee pastorskan luona kosintamatkalla.

Sisällä pastorskan huoneessa istui kaikki kolme kahvipöydän ääressä ja puhelivat tulevaisuudesta. Pastorskalla oli kuitenkin eniten huolta saada Jakobson käsittämään, kuinka paljon Lydia oli "uhrannut" hänen tähtensä.

-- Hyvä Jumala, miten paljon hämmästystä tämä tapaus herättääkään sinun seurapiirissäsi Länsigötlannissa! Ettei se vaan keneenkään koskisi liian kovasti! Minä ihan vapisen ajatellessani tilanomistaja Ka...

-- Mutta _mamma_ ... pyyteli Lydia hellästi.

Pastorska hymyili ja taputti tulevaa vävyään ystävällisesti olalle.

-- Hän ei tahdo siitä edes puhuttavan, rakas ystävä. Kun Lydian kaltainen syvä sielu uhrautuu, niin se uhrautuu _kokonaan_.

XI.

Neljä vuotta.

Neljä vuotta on pitkä aika, kun ajatellaan eteenpäin ja tuumitaan, mitä kaikkea sinä aikana on tehtävä ja mitä ei saa tekemättä jättää ja kaikkia niitä esteitä, jotka sinä aikana saattavat ihmistä kohdata.

Mutta vanhemmille, jotka katsovat aikaa taapäin, on neljä vuotta hyvin lyhyt aika... "Se tapahtui kuusikymmenluvulla, kuusikymmentäyksi tai kuusikymmentäkaksi", sanovat he, ikäänkuin siinä olisi eroa vain kuukausi tai muutamia päiviä. Silmäillessä neljä vuotta taaksepäin Durmanin siirtolassa, niin huomaa, miten kovin äkkiä ne ovat kuluneet, ja kuitenkin on sillä ajalla tehty paljon rakasta ja pitkällistä työtä.

Vuodet olivat vierineet tasaista kulkua ilman suurempia tapauksia, vaan se, joka oli sieltä poissa neljä vuotta, kuten nyt mekin, havaitsi kyllä huomattavia muutoksia.

Siirtola oli kasvanut, suunnitelmat olivat toteutuneet. Peltomaat, jotka neljä vuotta sitten vielä olivat vain ukko Bredinin merkitsemät tai joihin korkeintaan oli kaivettu joku laskuoja, tuottivat nyt kesällä, Durmanin siirtolan seitsemäntenä olemassaolovuotena kauniita satoja. Talojen ympärille istutetut omenapuut olivat jo kahtena vuotena kantaneet hedelmiä ja olivat nyt kesäkuussa kaikki täydessä kukassa. Keittiö- ja kukkatarhat rehottivat ja kaikki nurkkaukset olivat jo ehtineet kadottaa uudisrakennuksen alastoman leiman. Siellä ja täällä jo korjattiin kattoja ja päätyjä.

Yleensä oli onni suosinut siirtolaisia. Oli kyllä poikkeuksia, vaan milloin se riippui sairaudesta, häviöstä, epäonnistumisesta tai muusta semmoisesta, silloin ojensi siirtolan hallinto auttavan kätensä, ja milloin säännöt eivät enää myöntäneet avunantoa, silloin seisoi vieressä ystäväin joukko. Durmanin siirtolan jäsenistä ei kukaan saanut mennä nurin, jos hänellä vaan oli todellinen ja vakava pyrkimys päästä eteenpäin.

Mutta huolimatta tarkasta valinnasta oli joukkoon sentään joutunut hutiluksiakin, nuoria miehiä, jotka olivat liittyneet siirtolan jäseniksi lähemmin punnitsematta, mitä tarmoa ja työkykyä heiltä siellä vaadittiin. Muutamat olivat kokonaan poistuneet siirtolasta, ja parille, jotka kevyesti onnelliseen tulevaisuuteen luottaen olivat menneet liian varhain naimisiin, oli käynyt hyvin huonosti. "Näiden perheiden huolet ja kärsimykset ovat mustia pilkkuja Durmanin siirtolan historiassa; elleivät miehet olisi eksyneet tänne eivät he ainakaan olisi tulleet vetäneeksi naisraukkoja kurjuuteen", virkkoi ukko Eneman, joskin surullisena. "Vaan", lisäsi hän tavallisesti, ja hänen silmänsä kirkastuivat, "tarkoin laskien onkin se ainoa paha, mitä me olemme tehneet, ja olemmehan me sensijaan tehneet enemmän hyvää". Ja samalla hän katsahti ulos ikkunasta ja silmäili hymyileviä niittyjä, viljavia peltomaita, joita hoitelivat monet onnelliset ihmiset, jotka näkivät kodin miellyttävyyden päivä päivältä lisääntyvän. Kohta koitti se aika, jolloin siirtolaisten alueet joutuivat kokonaan heidän omikseen, kun lainatut pääomat olivat suurimmaksi osaksi maksetut takaisin, kun kaikki olivat itsenäisiä farmareita ja "Durmanin siirtola" saisi siirtyä toiselle seudulle onnellistuttamaan toisia ihmisiä.

Muutamissa taloissa oli kuolemakin vieraillut, niinpä Durmanin "linnassakin". Neitsyt Malinin risatautinen Ida oli mennyt sinne, missä kaikki ovat yhtä kauniita, ja missä ei kenenkään tyttöraukan tarvitse surra kasvojensa tähden. Samaan aikaan kuoli myöskin muuan nuori siirtolainen, teknoloogi Öberg, joka ei koskaan ollut saanut paikkaa, ja oli senvuoksi ryhtynyt käyttämään ammattitaitoaan rupeamalla Durmanin siirtolan öljy- ja tärkkelystehtaan pienipalkkaiseksi johtajaksi. Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa hän oli mennyt naimisiin, ja se kelpo, mustapukuinen nainen, joka senjälkeen nähtiin auttamassa neitsyt Malinia, joka jo oli alkanut väsyä, oli juuri rouva Öberg. Väliin kauneina sunnuntai-iltoina nuorten leikkiessä "linnan" puutarhassa hän nojasi hetkiseksi oven pieleen ja kyyneleet silmissä katseli noita iloisia ihmisiä, joiden joukossa hänen nuori ja voimakas miehensä, hilpeimmistä hilpein, vielä vähän aikaa sitten oli ylinnä näkynyt.

Kyttyräselkäinen ompelijatar Hanna Falk on entisen kaltainen. Toisten mennessä "linnaan" jää hän väliin kotiin, ettei hän siten niin paljon kärsisi niiden iloista ja leikeistä, joilla on suorat selät ja tulevaisuus edessään, ja ettei näiden tarvitsisi vaivautua osottamaan ystävällisyyttä häntä kohtaan -- ystävällisyyttä, joka kaikkien taholta on vilpitöntä, vaan jota Hanna itse piti almuna. Vaan usein hän sentään lopuksi antoi palttua surullisille mietteilleen, meni ja asettui johonkin syrjäiseen nurkkaan, mistä hän mustin, janoisin silmin seurasi toisten riemua.

Mutta siirtolaan on ilmestynyt aivan uusiakin tulokkaita. Pienet, lyhyet, väärät ja epävarmat sääret tepastelevat siellä ja täällä, pyrkivät kukkapenkereille, lankeavat krokettipaaluihin ja kantavat likaa ja santaa itse täti Strömbominkin sunnuntaileningille. Vaan täti Strömbom ei pahastu eikä kierrä arvokkaasti vaippaa paremmin ympärilleen. Hän itse on päässyt isoäidiksi ja se sopii hänelle mainiosti. Suuri osa hänen turhanaikaisesta arvokkuudestaan on kadonnut, ja nyt ylpeilee hän vain Lyydian pikku Kallesta, ja isoäidin ylpeyshän on anteeksiannettavaa.

"Vävyni isännöitsijä", kirjoittelee hän ystävilleen, "menee erinomaisesti eteenpäin ja hän pitää hyvän huolen Lydiasta." Kuka olisi luullut, että hienosta kotiopettajattaresta oli tullut niin kelpo vaimo ja uskollinen auttaja, joka tosin kyllä joskus mielellään vetää käsiinsä nelinappiset hansikkaat, vaan on kokonaan jättänyt päivänvarjostimen ja hyvän ystävättärensä vapaaherrattaren. Tämä olikin vanhan tuttavuuden nimessä lähettänyt häälahjaksi hedelmämaljakon, jonka rva Strömbom aina tahtoi pestä itse, vakuuttaen palvelustytölle, että se on "oikeata vanhaa hopeata". "Isännöitsijän kaksivaljakko" on nyt todellakin totta siinä määrässä, että Jakobson oli ostanut itselleen laihan pörröisen hevosen entisen konkarin lisäksi, jonka isäntä alkoi senjälkeen uneksia uusista, hienoista kääseistä.

Brandmarkilta saapui kirje silloin tällöin. Aluksi olivat he saaneet kokea kovempaa kuin Lovakaan oli aavistanut. Heillä oli Kansaksessa yksi tulisijalla varustettu huone. Arthur palveli ensin renkinä ja Lova ansaitsi joskus pesulla 50 centtiä. Senjälkeen sai Arthur naapurivaltiossa kuorolaulajan paikan eräässä teatterissa ja Lova teki siivoustyötä. Pian oli kuitenkin ylioppilashännystakki repaleina ja Lova sairas.

Kaksi kuukautta sen perästä hän matkusteli ympäri komeana ja hienona, myyden erään liikkeen pianoja, Lova sai _kaksi_ uutta leninkiä, ja herrasväki vuokrasi itselleen kaksi huonetta ja keittiön. Siihen loppuivatkin sitten koettelemukset. Seuraavana vuonna sai Karl Hammar kultaraameilla varustetun painetun kortin, missä ilmoitettiin, että mrs Lovisa Brandmark ja mr A. Brandmark olivat saaneet pojan. Mitään kirjettä ei ollut mukana, vaan oli ainoastaan lyijykynällä kirjoitettu kortin laitaan: "Isällä on nyt 150 dollaria kuukaudessa".

Kolme kuukautta senjälkeen oli Durmanin "linnan" lukusalin pöydällä, jonka ääressä Brandmark niin usein oli istuskellut, ristisiteessä saapunut amerikkalainen sanomalehti, missä punakynällä merkityssä uutisessa kerrottiin, että Steel & Jacksonin pianokaupan tarmokas ja pidetty matkustaja mr Arthur Brandmark oli osakkaana liittynyt sanottuun liikkeeseen, jonka tuotteiden rinnalla esim. Steinwayn puhutut pianot olivat paljasta roskaa.

Ja neljätoista päivää sitten olivat ruununvouti Eneman ja Hammar olleet rautatienasemalla ottamassa jäähyväiset vanhalta rouva Strandilta, joka 68 vuotiaana aikoi uhmata Atlannin aaltoja päästäkseen Lovan ja hänen miehensä luokse, koska nämä nyt kerran olivat asettuneet sinne, ja koska Arthur oli niin tavattoman kiltti ja tahtoi hänetkin sinne heidän luokseen.

Palatessaan asemalta olivat Eneman ja Hammar kumpikin vaiti. Äkkiä virkkoi ukko Eneman huoahtain:

-- Enpä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että Brandmark raukka tulisi onnellisemmaksi kuin "Durmanin siirtolan kuningas", joksi vanha Alm sinua kutsuu!

-- Mitä setä tarkottaa? Enkö minä olisi onnellinen? Onhan onni suosinut minua enemmän kuin ketään. Tietääkö setä, mitä sanoi se sanomalehtireportteri, joka viime viikolla kävi siirtolassa?

-- Tietysti valehteli, kuten sellaiset ihmiset aina!

-- Ei, hän kysyi, kuinka minä, kun Durmanin siirtola on sosialistinen, olen voinut "keinotella" omaisuudekseni sekä öljy- että tärkkelystehtaan?

-- Vai niin, mutta minä luulen, ettet sinä, Hammar, taloudellisesta edistymisestäsi huolimatta, ole onnellinen. En tahdo sinun lavertelevan minulle salaisuuksiasi, vaan minä sanon, että piru periköön kaikki kiekuvat kanat ja komeljanttiryökkinät! Hyvästi! Tästä kääntyy tie sinun kotiisi. Minä kävelen tämän pikku matkan.

Ja ennenkuin Hammar ehti sanoa sanaakaan oli ukko hypännyt kärryiltä ja lähtenyt astelemaan eteenpäin.

Hammarin totisille kasvoille levisi katkera hymy. "Olin todellakin toivonut pääseväni toisten surkutteluista", mutisi hän, hänen hevosensa hiljalleen astuessa Hammarbota kohti.

XII.

Muuan konsertti X:n kauppalassa.

Hammar oli, kuten hän itsekin oli ukko Enemanille huomauttanut, suuresti edistynyt taloudellisessa suhteessa. Silloin kun toiset siirtolaiset vielä tekivät kovaa työtä päästäkseen itsenäisiksi, kokosi hän jo omaisuutta.

Niin iloinen hän ei enää ollut kuin ennen, senjälkeen kun pikku laululintunen oli lentänyt pois, vaan toimettomaksi hän ei suinkaan ruvennut. Talven tultua, kun hän oli saanut kauniit rahat syksyn sadoista sekä lopullisesti kuolettanut velkansa lainarahastoon, valjasti hän hevosen reen eteen, ajoi Durmanin siirtolan naapuri-alueelle ja osti sieltä sievoisen metsäpalstan. Osan maksua hän suoritti käteisesti sekä loput senjälkeen kun tukit olivat kaadetut, missä työssä useat hänen toverinsa saivat hyvää ansiota. Sattui suotuisa talvi ja kun maaliskuussa rekikeli loppui, oli Hammar voittanut siitä 1,250 kruunua. Niillä rahoilla hän seuraavana vuonna uudisti kokeen. Kauppa ei silloin kuitenkaan suhteellisesti onnistunut yhtä hyvin, sillä suot eivät silloin kantaneet ja kuljetus maksoi enemmän.

Juuri siihen aikaan insinööri Öberg kuoli, ja hallinto huomasi, ettei öljy- ja tärkkelystehdas olleet tuottaneet voittoa enempää kuin 500 kruunua. Itse hallintoon kuuluen oli Hammarilla nyt erinomainen tilaisuus tehdä tarjous; mutta vaikka hän kokouksessa lausui mielipiteenään, että ne vielä tulevaisuudessa kannattaisivat hyvinkin, eivät toverit tahtoneet niitä enää harjoitettavan siirtolan laskuun, ja niin ne sitten luovutettiin Hammarille. Velka kyllä tuli suureksi, vaan se väheni vähenemistään; ja jos yritys otti niin menestyäkseen, olisi Hammar muutaman vuoden perästä rikas mies.

Ensi kerran sitä ajatellessaan löi hänen sydämensä kovasti, ja veri virtasi lämpimänä sydämeen. _Silloin_, jolloin hänellä olisi hänelle tarjottavana muutakin kuin köyhä maanviljelijän elämä, silloin hän ehkä voisi pyytää omakseen häntä, jota hän yöt ja päivät ajatteli. Vaan siihen viipyisi vielä moniaita vuosia, ennenkuin hänellä olisi varaa rakentaa sellainen maja, joka olisi hänelle arvoinen, ja joka ei saattaisi häntä niin paljon kaipaamaan kaikkea sitä, mitä hänen täytyi jättää. Olisiko Gerda silloin vielä vapaa? Ja vaikka hän voisi rakentaa kullatun, maailman kauneimman häkin, olisiko hänellä silti oikeutta houkutella sinne pientä laululintua auringosta, valosta ja voitoista? Eikö lintu särkisi siipiään ristikkoa vastaan, eikö hän kaipaisi suosionosoituksia ja ihailua?

Ja vaikuttaisivatkohan hänen houkuttelunsa mitään?

Hän ainakin toivoi. Neljän vuoden aikana ei "tyttölapsi" tosin ollut oleskellut kotona kuin jonkun aikaa kolmantena vuotena. Muuten kului hänen vapaa-aikansa käynteihin ystäviensä luona, joiden seura sopi hänelle paremmin kuin se mikä Hammarbossa oli saatavissa, heidän kanssaan kun hän sai harjoittaa ja täydentää taidettaan; ja sitäpaitsi hän oli ollut mukana konserttikiertueissa, joilla hän oli niittänyt kukkia ja suosionosoituksia sekä hyviä arvosteluja maaseutulehdissä, vaan ei tosin paljon rahaa.

Jokainen päivä, minkä Gerda vietti Hammarbossa, vei hänet lähemmä Hammaria. Tämä oli ikäänkuin kasvanut hänen silmissään. Hammaria oli rakkaus kypsyttänyt ja menestys oli tehnyt hänet varmaksi ja itsetietoiseksi.