Part 5

Lovan lupaama "pitkä, oikea kirje" teki käänteen asiassa. Häät pidettäisiin jo parin viikon kuluttua; kolme välttämätöntä kuulutuspyhää sattuivat kuin sallimuksen mukaan lankeamaan viidentoista päivän sisään; ja setä Eneman oli löytänyt erään talonpojan, jolla oli noin tuhat riikin taaleria, ja joka halusi ruveta asumaan Louisenrota ja lunastaa sen elukat. Kun velat olivat maksetut ja samoin takaussitoumus, oli Arthur Brandmarkilla 370 riikin taaleria palkkana kolmen vuoden ahkerasta raadannasta. Se riitti vähän yli pilettien hintojen, ja rouva Strand, Lovan äiti, johon pian tapahtuva ero koski syvästi, ei, Arthurin ja Lovan itsepintaisista vastaväitteistä huolimatta, hellittänyt ennenkuin nämä olivat vastaanottaneet häneltä suunnilleen saman verran Lovan isän jättämästä perinnöstä.

Jokainen tunti, minkä Brandmarkin vielä täytyi työskennellä elonkorjuussa, oli hänelle nyt suurta kiusausta, tietäessään, että kaikki vaivat olivat olleet turhaa, ja lopuksi järjestettiinkin siten, että hän sai jokseenkin pian jättää kaikki maantyöt uudelle vuokraajalle.

Eivät ensimäisenä eivätkä vielä toisenakaan kuulutuspäivänä saaneet nuorikot tavata toisiaan. Vasta myöhemmin saisi Brandmark tilaisuuden tavata morsiamensa. Mutta toisena kuulutuspäivänä saapui Hammar Brandmarkin luo ja kysyi:

-- Missä aiot viettää hääsi?

-- Äiti Strandin ruokasalissa klo 11 aamupäivällä parin eukon tuttavan ollessa läsnä tarpeellisina todistajina.

-- Siitä ei tule mitään. Sinä olet velkaa siirtolalle kaikista pettyneistä toiveista sinun tulevaisuudestasi, perustamasi kvartetin loistavista voitoista sekä Louisenron hupaisesta perheestä. Nyt pyytää siirtola minun kauttani saada viettää sinun hääsi Durmanin "linnassa". Mamma Strand saa kustantaa kruunun, seppeleen ja kaakun -- olisihan synti ryöstää häneltä se ilo --, mutta kaikesta muusta pitävät huolen sinun vanhat ystäväsi täällä.

Se oli lämpimästä sydämestä lähtenyt vilpitön pyyntö, jota ei voinut vastustaa. Brandmark puristi lujasti ystävänsä kättä ja mutisi:

-- Sano tovereillesi, mitä luulet minun tällä hetkellä tuntevan heidän rehdistä ystävyydenosoituksestaan.

* * * * *

Durmanin suuressa salissa oli kaikki siistittyä ja hienoa. Kauniiden kukkaköynnösten keskellä hohtelivat syksyn ensimäiset virkeät ruusut. "Linnan" katolla liehui suuri sinikeltainen lippu, sekä samoin kaikkien, kaukaisempienkin huvilain harjoilla, sillä kukaan ei ollut ennen häätilaisuuteen lähtöään unohtanut vetää katonharjalle lepattelevaa lippua.

Häiden piti kestää koko päivän. Kaikki Durmanin siirtolan asukkaat olivat juhlatamineissaan kokoontuneet saliin, kaikki, paitsi rouva Johansson Hyltasta, joka opettajatar-aikanaan oli oppinut soittamaan urkuja ja istui nyt viereisessä huoneessa suuressa jännityksessä siirtolan äsken hankitun uuden soittokoneen ääressä, odottaen morsiusparin ilmaantumista salin kynnykselle.

"Klaara, Klaara!" huusi äkkiä herra Johansson salista ja heilutti nenäliinaansa, ja samalla alkoivat urut soida mahtavaa virttä.

Kaksisataa silmäparia tähtäsi morsianta. Kaikki tiesivät, mitä hän oli uskaltanut ja uhrannut, kaikkien sydänten lämpimän osanoton sai hän osakseen, hän, joka kohta jättäisi kotinsa ja vanhan äitinsä sekä matkaisi valtameren taa rakkautensa tähden mieheensä, jolla ei ollut heikointa kattoa tarjota hänen päänsä päälle.

Lovisa Strand oli kiireestä kantapäähän puettu mustiin. Surun värit ilon päivänä! Olisi nimittäin ollut hullua hankkia puku, josta ei sen jälkeen olisi mitään hyötyä. Tästä mustasta puvusta oli tuleva Lovan "sunnuntaipuku". Miltä maailma näyttäisi silloin, kun hänellä tulisi tilaisuus saada uusi sellainen? Hän oli nyt, samoin kuin Arthurkin, 29 vuotias, ja kaunis hän ei ollut koskaan ollut. Vaan morsian näyttää aina hääpäivänä ylhäisen ihanalta. Häntä ympäröivät rakkaus, vanhempien silmissä kimeltävät kyyneleet sekä niiden enkelien siipien suhina, jotka sillä hetkellä rukoilevat hänen onnensa puolesta, muodostavat häätilaisuudessa hänen kauneutensa. Myöskin Lovan silmät loistivat ihmeellisesti, ja kun ne katsoivat kookasta miestään, säteili niistä sellainen kirkkaus, jonka vain suuri rakkaus voi synnyttää.

Epävarmoin, lyhyin askelin, jotka hän koetti sovittaa Lovan askelien mukaan, kulki Arthur hänen vieressään vanhassa ylioppilas-hännystakissaan, joka ei ollut moniin vuosiin ollut hänen yllään. Hänen luisevat kasvonsa hehkuivat liikutuksesta, ja terävissä, ruskeissa silmissä oli kaukainen, uneksiva ilme. Lova oli tuonut hänelle kaupungista mukanaan valkoiset hansikkaat, numeroa 9-1/4, jotka sopi hänelle ennen, kun hän lauloi kvartetissa. Vaan ylioppilaan hansikkaat eivät enää sopineet maamiehen käteen; ne olivat liian pienet. Ja Arthur virkkoi hymyillen: "Pane ne pois, kultaseni! Sellainen kömpelö juuri kuin minä voin kyllä tarttua onneeni paljainkin käsin".

Vieraiden etunenässä nähtiin vanha, köyryselkäinen rouva, jonka kyyneleiset silmät herkeämättä tuijottivat morsiameen. Hänen katseestaan saattoi niin helposti lukea: "Tämä on minun _viimeinen_ uhrini. Oi, Herra, nyt ei minulla enää ole enempää antaa!"

Miehen ja viisi lasta oli tuoni rouva Strandilta ryöstänyt. Kuuden ruumisarkun, suuren ja pienen, ääressä hän oli polvistunut, kuudet katkerat jäähyväiset hän oli saanut sanoa. Mutta aika oli haavat parantanut. Hänelle oli jäänyt jäljelle vain Lova, jolle hän nyt tuhlasi kaiken rakkautensa. Hänen unelmainsa päämäärä oli, että hän kerran saisi sanoa viimeiselle ylioppilas-ruokavieraalleen: "Ensi lukukautena täytyy kandidaatin etsiä itselleen toinen ruokapaikka; minä muutan nyt asumaan tyttäreni ja hänen miehensä luokse".

Ja nyt ... nyt avautui monen miljoonan penikulman suuruinen meri hänen ja rakastamansa lapsen välille. Hän katseli tyttärensä mustaa hääpukua, joka niin suuresti muistutti häntä niistä hetkistä, jolloin hän oli seisonut rakkaitten omaistensa ruumisarkkujen ääressä ... heidän, joille hänen oli täytynyt lausua viimeiset jäähyväiset...

Jo ehti nuori pari kukille koristettujen vihkituolien ääreen, urut vaikenivat, ja vanha komministeri Bengtsson alkoi lukea niitä sanoja, jotka maailman ja ihmisten edessä sitovat kaksi ihmistä yhdeksi.

Niin tuli sitten hetki, jolloin oli tehtävä lupaus rakastaa toinen toisiansa "myötä- ja vastoinkäymisessä". Kaikki silmäilivät toinen toisiansa. Nuo sanat lausutaan iloisessa häähumussa useinkin hyvin ohimennen. "Myötäkäyminen", -- niin, sitä on toinen toisensa omistaminen, rakkauden voitto ja huumaava riemu. "Vastoinkäyminen" taas -- ehkä sellaistakin voi sattua. Sitä sanaa häätilaisuudessa mainitessa vilahtaa mieleen vain kevyt, pian pois häipyvä pilvi, jonkun päivän levottomuus, lyhytaikaiset huolet, tai kyynel, joka suudellaan pois, tai varjo, joka häviää. Mutta nyt, nyt tiesi jokainen läsnäoleva, että "myötä- ja vastoinkäyminen" seuraisivat toistaan päinvastaisessa järjestyksessä kuin pastori Bengtsson ne sanat luki. Ensin olisi edessä vastoinkäymistä, vaan onnenkin toivottiin nuorelle parille kerran koittavan.

Puoleksi tukahtuneella äänellä, joka todisti suurta edesvastuun-tunnetta, teki Arthur Brandmark lupauksensa. Sitten tuli Lovan vuoro. Sellaista morsianta ei pastori Bengtsson ollut koskaan nähnyt. Ylpeimmätkin tytöt, joille tulevaisuus vilkkuu valoisana ja ihanana, lausuvat tämän lupauksen usein sammaltaen ja kyyneleet silmissä. Mutta tuo pieni, kalpea Lova Strand, hän melkein tällä hetkellä kasvoi pari tuumaa, hänen kasvonsa loistivat, harmaat silmänsä säteilivät ja, Arthuriin nojautuen, hän lausui korkealla, kirkkaalla ja varmalla äänellä: "myötä- ja vastoinkäymisessä".

Pastori Bengtssonin lopetettua toimituksen tarttui ruununvouti Eneman rouva Strandin käsivarteen ja ohjasi hänet syleilemään Lovaa. Ukko itse tarttui Arthurin molempiin käsiin ja sanoi: "Jumala sinua suojelkoon ja auttakoon!" Ja ukko Enemanin sanat toistivat kaikki muutkin. Muut tavalliset onnitteluparret eivät tässä tilaisuudessa tahtoneet sopia. "Toivotan onnea sydämestäni!" "Minulla on kunnia onnitella!" "Onnea nyt vaan!" -- Kaikki nuo erimuotoiset onnittelut sulivat yhdeksi ainoaksi hartaaksi toivomukseksi: "Jumala sinua suojelkoon ja auttakoon!"

Vähän aikaa tämän jälkeen seisoivat morsian ja sulhanen ulkona kastanjain alla innokkaasti keskustelien.

--- No mutta Lova, mitä se hyödyttää? Se on meiltä kokonaan jäänyt. Miksi kiusaisimme itseämme suotta?

-- Tee nyt minulle mieliksi, Arthur, minä pyydän sinua! Minä tahdon nähdä, mitä kaikkea sinä olet tehnyt -- minun tähteni.

-- Mitä nyt, lapset? Joko te riitelette heti hääpäivänänne? kysyi Eneman.

-- Lova tahtoo välttämättömästi nähdä Louisenron.

-- Se on ehkä tyhmää, herra ruununvouti, mutta minä niin mielelläni tahtoisin nähdä sen paikan, missä Arthur on niin paljon tehnyt työtä ja raatanut.

-- Sen halun minä kyllä ymmärrän. Minä kutsun vaununi, virkkoi vanhus.

Ja niin saapui Lova Louisenron alueelle juuri siten kuin Arthur oli haaveillut; morsiamena seppel päässä, mutta...

Lova oli syvästi liikutettu nähdessään tuon pienen talon koivikkoisella mäellä, ja kun vanha Eneman kertoi siitä kovasta työstä, mitä Arthur oli saanut tehdä, puhkesi hän, joka tähän saakka oli ollut niin urhoollinen, nyyhkytyksiin. Hän ajatteli sitä, miten nyt _voisi_ olla, miten todellisuudessa oli, ja kun hän katsahti Arthuriin, oli tämä aivan kalpea, ja suuret hikipisarat olivat kihonneet hänen otsalleen. Samassa kietoi Lova kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi:

-- Anna minulle anteeksi, Arthur. Minä en aavistanut, mitä tämä näky vaikuttaisi. Lähtekäämme pois.

Ja niin he pakenivat pois onnensa maalta, ja ainoastaan kolme koivunlehteä otti Lova mukaansa Louisenrostaan.

Keskelle pihamaata oli katettu hää-ateria. Neitsyt Malin oli tehnyt parhaansa ja pastorska Strömberg Lydiansa kanssa oli valvonut pöydän kattamista. Kukat olivat keränneet ja järjestäneet Gerda Alm ja Bredinin tytöt, jotka kaikki kolme myös olivat siellä.

Paljon oli keskusteltu siitä, pitäisikö ateriaa varten hankkia viiniä vai eikö. Toiset pitivät sitä huonona esimerkkinä siirtolan yksinkertaisissa oloissa, vaan toisten mielestä taas ne eivät olisi häät eivätkä mitkään, joissa ei juotaisi nuorikkojen maljaa. Viimemainittujen mielipiteen kannattajat pääsivät voitolle. Herra Johansson hommasi pullon halpaa sherryä jokaista seitsemää henkeä kohti, ja herra Hammar otti pitääkseen puheen.

Hän ei juuri yleensä ollut mikään puhuja. Ennen kaikkea puuttui häneltä harjaantumista. Mutta hänellä oli terävä pää, hän esiintyi miellyttävästi, ja hän oli nyt opetellut ulkoa lyhyen, kauniin puheen. Vaan kun hän seisoi siinä lasi kädessä vastapäätä vanhaa ystävätään ja työtoveriaan ja ajatteli kaikkia niitä kohtaloita, mitkä saattoivat Arthuria odottaa, hän unohti opitut lauseet, hänen lämmin sydämensä kohosi hänen huulilleen, ja hän piti morsiusparille sellaisen puheen, jollaista läsnäolijat eivät koskaan ennen olleet kuulleet. Sujuvasti ja vaatimattomasti lausui hän kauniita asioita ja johdatti sähkövirran sydämestä sydämeen.

-- Hyvä Jumala, kuinka hän on herttainen! kuiskasi Lydia Strömbom Gerda Almille, joka istui hänen vieressään.

Gerda ei vastannut. Mutta hänen poskensa paloivat ja kostea kirkkaus loisti hänen silmissään, jotka kerkeämättä tuijottivat nuoreen, uhkeamuotoiseen, innostuksen valtaamaan puhujaan. Ellei Hammar hänen mielestään ollut juuri "herttainen", niin antoi hän hänelle sisimmässään paljon korkeamman arvolauseen.

Iltapäivällä vallitsi "linnassa" tavallista suurempi iloisuus ja äänekkyys. Kvartetti, jossa Lindqvist ryhtyi Brandmarkin jälkeen laulamaan ensi tenoria, kunnioitti esityksillään toinen toisensa perään vanhaa johtajaansa, ja väliin ei Arthur voinut olla yhtymättä sävelten laineisiin. Gerda Alm lauloi pari kaunista laulua urkujen säestyksellä, ja Lydia Strömbom, joka kertoi osaavansa soittaa pianolla iloisia kappaleita, kulki yhden luota toisen luokse valittamassa sitä seikkaa, ettei "linnassa" ollut mainittua soittokonetta.

Ja niin koitti ilta. Yksi ja toinen kauempana asuva siirtolainen lähti jo kotimatkalle, ja neitsyt Malin veti lipun alas katon harjalta. "Hyvästi!" "Hyvästi!" kuului yhtämittaa morsiusparin ympäriltä, ja pian oli jäljellä enää vain Almit, Hammar ja Lovan äiti.

Morsiuskammio oli laitettu Almien huoneistoon. Gerda oli siirtynyt äitinsä huoneeseen ja ukko Alm nukkui Hammarin luona. Kauan seisoivat nuorikot käsivarret toistensa ympärillä verannalla, kuiskien kaikesta siitä, mikä tällä hetkellä täytti heidän sydämensä.

Kahdentoista aikaan koputettiin Hammarin ovelle, ja kun tämä riensi avaamaan, seisoi kynnyksellä Brandmark vielä valkoisessa rusetissaan. Ainoastaan hännystakin hän oli vaihtanut tavalliseen nuttuun.

-- Mitä ihmettä sinä haluat keskellä yötä? kysyi Hammar hämmästyneenä.

Brandmark astui sisään ja tarttui Hammaria kädestä.

-- Veli, sinä olet ollut minun paras ja uskollisin ystäväni ja olet aina seisonut minun sivullani työn ja surun hetkinä. Me emme ehkä enää koskaan näe toisiamme... Tahdotko omistaa minulle muutaman tunnin ennen aamun koittoa.

-- Nyt yöllä ... sinun morsiusyönäsi?

Brandmark hymyili.

-- Muistatko, mitä Lova minulle kirjoitti: "En tahdo suuresti raskauttaa sinun taakkaasi". Hän tarkotti totta ... _Meidän_ hääyömme! Se on toisella puolen Atlannin ehkä vuoden tai parin perästä. Mistä sen vielä tietää? Tule, menkäämme viimeisen kerran yhdessä Durmanin vanhaan puistoon.

Hammar puki ylleen nopeasti ja seurasi häntä. Tiellä tarttui hän Brandmarkin käsivarteen.

-- Oli aika, Arthur, jolloin minä luulin _sinun_ olevan meistä heikomman. Se oli silloin kun minä löysin sinut paleltunein jaloin ja rakkoisin käsin istumassa särkyneen rekesi päällä Durmanin metsässä. Nyt huomaan sinun päässeen minun sivutseni ja tulleen minua voimakkaammaksi. Minä luulen, että sinun tulevaisuutesi valkenee. Niin suuri tarmo ja rakkaus tuo varmasti mukanaan onnea!

.. Niinkö arvelet? virkkoi Brandmark ja puristi hymyillen ystävänsä kättä.

* * * * *

Seuraavana päivänä lankesivat tummat varjot Durmanin siirtolan yli. Ensimäinen kylmä syyssade ruoski tuimina kuuroina maata, ja puutarhan puista lentelivät lehdet vettä virtaaville käytäville.

Rappusten edessä olivat ruununvoudin vaunut, joiden piti viedä nuori pari asemalle.

Sisällä salissa puristi Arthur viimeisen kerran häntä hyvästelemään saapuneitten toverien käsiä, ja Lova riippui itkien äitinsä kaulassa.

-- Anna anteeksi, äiti, anna anteeksi, mutta minä en voinut muuta!

-- Lova, tule onnelliseksi, niin kaikki on hyvin. Mitä muuta voi äidin sydän toivoa kuin lapselleen iloa!

Veli, jos joudut siellä kaukana pulaan, niin tiedäthän ... tiedäthän ... kuiskasi neljä, viisi ääntä yhtä aikaa hänen korvaansa.

-- Minä tiedän, että sellaisia ystäviä kuin te minä en enää koskaan saa maailmassa, sanoi Arthur ja nousi vaunuihin.

Viimeisessä tienkäänteessä katsoivat poistuvat vielä kerran läpi sateen taaksensa.

Portailla horjahti vanha nainen ja vaipui tiedottomana Hammarin käsivarsille.

Vaan läpi tuulen, sateen ja tummien varjojen vei Arthur Brandmark nuorta, kalpeata, tarmokasta morsiotaan kohti tuntemattomia kohtaloita.

IX.

Durmanin siirtolan kuningas.

Häiden perästä tunsivat Durmanin siirtolan jäsenet samanlaista väsymystä kuin hieno maailma "sesongin" jälkeen. Luonnollisista syistä oli huvittelukausi siirtolassa keskellä kesää, sillä talvella tehtiin paljon työtä ja hiljaisuus vallitsi. Kesällä taas saapuivat sinne siirtolaisten ja heidän vuokralaistensa sukulaiset ja ystävät. Silloin oli siellä aina eloa ja vilkkautta.

Päivät alkoivat käydä koleiksi ja illat hämäriksi. Bredinin tytöt eivät enää sunnuntaisin saapuneet siirtolaan ja Lydia Strömbom puheli joka päivä palaamisesta toimeensa "rakkaan vapaaherrattarensa luokse", vaan yökaudet hän valvoi äitinsä kanssa neuvotellen, sillä hänellä ei todellisuudessa enää ollut mitään tointa. Pikku rouva Johansson ei enää käynyt soittelemassa urkuja "linnassa", sillä Hyltaan oli tullut pieni vieras, joka nyt vaati kaikki hänen musikaaliset harrastuksensa.

Hammarin saapuessa iltasin kotiin työstään ei häntä oltu enää vastaanottamassa Hammarbon verannalla. Keittiön avatun ikkunan luona istui Emma Bredin, joka tavallisesti kuori perunoita, ja jolla aina oli sanottava joku sana "Almin tyttärestä", ja ylhäällä arkihuoneessa istuivat Almit Gerdansa kanssa lampun ääressä, kysyen hänen saapuessaan, miten työ oli sujunut, oliko hän hyvin väsynyt tai joko vilja alkoi tuleentua.

Nurkassa olevassa pehmeässä tuolissa, josta muori tiesi Hammarin pitävän, ja jolta hän aina hänen saapuessaan noukki pois kaikki siihen kerääntyneet langat ja tilkut, katseli Hammar illat toisensa perään vaaleata keijukaista, hänen korkeata otsaansa, hienoa, terävää ja tarmokasta leukaansa sekä tuuheina putoavia hiuksia. Ja kun Gerda joskus nosti päänsä työstään ja katsahti häneen suurilla, sinisillä silmillään, silloin hän ajatteli, että niinkuin hän oli ulkona nähnyt lintujen jo muuttavan pois niiltä tienoilta, niin myös Gerdakin kai pian katoaa Durmanin siirtolan alueelta.

Palaisikohan hän ja milloin? Ja milloin hän matkustaa?

Sitä hän ajatteli yötä päivää. Ulkona pellolla työskennellessään hän aina tuumi sitä ja joskus päivällispöydässä hän aikoi välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin se olisi maailman jokapäiväisin asia, kysäistä: "No, miten kauan meillä on ilo pitää täällä neiti Almia?" Vaan kun hän aikoi sen tehdä takertuivat sanat aina hänen kurkkuunsa. Niin hänelle oli käynyt kerran lapsuudessaankin, kun hänen piti arpapelissä kysyä, miten kauvan hänen äitinsä vielä eläisi. Hän ei tohtinut.

Sitten se eräänä iltana laukesi. Vanha fanjunkkari löi häntä olalle ja kysyi:

-- Saanko lainata huomenna hevostasi, Hammar? Kas, täytyy saattaa tyttölapsi asemalle.

-- Ai ... aikooko ... neiti Gerda jo matkustaa Tukholmaan? huudahti Hammar merkillisellä äänellä.

-- Viimeinen hetki on jo käsissä. Olen iloinen, Karl, ettei sinulla ole ketään niin läheistä. Nyt on meidän vanhusten kesähupi lopussa, huokasi eukko, antoi sukkakutimen pudota syliinsä ja katsoi hellästi tyttäreensä.

-- Teidän ei ollenkaan tarvitse tuntea itseänne yksinäiseksi, onhan herra Hammar teille niin hyvä, virkkoi Gerda.

Vaan hän itse sitten, Hammar! Olivatko he sokeita, kun he eivät mitään huomanneet hänessä.

Seuraavana aamuna, heidän syötyään aamiaista, sanoi Hammar:

-- Olen vetänyt vaunut ulos ja ruoska on portaalla. Anteeksi, etten voi auttaa setää valjastamisessa, vaan meillä on tänään "linnassa" kokous.

Senjälkeen meni hän ripein askelin Gerdan luo.

-- Hyvästi, neiti, ja sydämellinen kiitos tästä hauskasta kesästä! Ja kiitos siitä, että olette mukautuneet kaikkeen vaatimattomuuteen ja yksinkertaisuuteen täällä Hammarbossa!

Gerda näytti hiukan totiselta.

-- No, joko te nyt menette? Onko se hyvin _tärkeä_ kokous?

Hänen mielestään olisi Hammar voinut odottaa siksi kuin hän lähtisi. Olivathan he sentään olleet yhdessä niin monta viikkoa.

-- Meillä on tänään tärkein kokous, mitä meillä koskaan on ollut. Ruukinpatruuna Lörman on kuollut, ja siirtola valitsee hänelle seuraajan.

-- Mitä? Valitsetteko _te_ ruukinpatruunin.

Hammar hymyili.

-- Anteeksi, neiti Gerda! Olen niin itserakas, että luulen kaikkien olevan selvillä siitä, mikä täällä on tärkeätä. Ruukinpatruuna Lörman oli yksi Jonas Durmanin testamentissa määrätyistä siirtolan hallinnon jäsenistä; kaksi ensimäistä avoimeksi joutunutta paikkaa saavat siirtolan jäsenet täyttää valitsemalla keskuudestaan heidän seuralaisensa, ja siihen vaaliin on kaikkien tyydyttävä.

-- Hyvästi siis, herra Hammar! Ja kiitos kaikesta hyväntahtoisuudestanne, minua ja vanhuksia kohtaan!

Hän ojensi Hammarille hennon valkoisen kätensä. Tämän valtasi palava halu painaa huulensa noita pienoisia sormia vastaan. Se ei olisi ollut ollenkaan epätavallista. Vaan sopiko se _hänelle_. Ei.

-- Hyvästi, neiti! Kiitos kesästä!

Ulkona pihamaalla hän vielä katsoi taaksensa ja katsoi ylös ikkunaan. Siellä seisoi Gerda ja todellakin katseli hänen jälkeensä. Tyttö nyökäytti päätään ja hymyili. Hammar lensi tulipunaiseksi ja kohotti kömpelösti hattuaan.

Aamupäivällä ajoi ukko Alm "tyttölapsensa" kanssa asemalle. Tie kulki aivan "linnan" sivuitse, ja kun he pääsivät sille kohdalle, kuului sisältä äänekästä sorinaa.

Durmanin suuressa salissa kerääntyivät siirtolaiset yhteen, nostivat erään käsivarsilleen ja hurraa-huutojen kaikuessa heittivät hänet korkealle kattoon.

Kolme vuotta olivat heitä hallinneet vieraat, tosin hyvät ja ystävälliset miehet, vaan nämä eivät kuitenkaan olleet heidän omasta keskuudestaan. Tänä päivänä he nyt olivat saaneet valita hallinnon jäseneksi yhden omistaan. Ja hänet, joka oli yksimielisesti valittu, hänet he nyt riemuhuudoin nostivat ilmaan. Se oli Karl Hammar.

-- Mitä ne siellä meluavat? kysyi Gerda isältään.

-- _Ne kruunaavat Durmanin siirtolan ensimäisen kuninkaan_, tyttö, vastasi vanha Alm.

Hammar näki heidän ajavan ohi, ja hymyn väre ilmestyi hänen huulilleen. Pitäköönpä Gerda häntä kuinka tuhmana ja yksinkertaisena tahansa; sillä paikalla, jolle hän nyt oli valittu, sai hän osakseen kunnioitusta ja arvonantoa, ja sen tyttö vielä kerran saa nähdä. Ja siinä mielessä kohotti hän nyt hänelle hattuaan itsetietoisemmin kuin aamulla pihamaalla.

Ja se pieni nenäliina, jota hänelle heilutettiin vastaukseksi, jäi Durmanin siirtolan kuninkaan rakkaimmaksi muistokseen hänen kruunajaispäivästään. Yhä kauemmaksi kuletti höyryhepo sitä keijukaista, joka kuluneen kesän aikana oli Hammarbossa levittänyt ympärilleen niin runsaasti auringonpaistetta. Ja yhä lämpimämpinä ja lämpimämpinä seurasivat Hammarin ajatukset häntä, joka lähti valmistautumaan kullan ja maineen niittoon.

Parin viikon päästä oli Gerda Alm jälleen täysin syventynyt opintoihinsa. Durmanin siirtolassa viettämänsä kesä olisi muuten tuntunut hänestä vain kaukaiselta unelta, elleivät hänet monet ystävänsä pääkaupungeissa olisi innokkaasti kyselleet häneltä oloista siellä "vanhan miljonäärihoukkion kuuluisassa sosialistisessa, rappiolle joutuneiden ylioppilaiden pelastuskodissa". Neiti Almin isä kai oli siellä jonkinlaisena tarkastajana, vai kuinka?

Välisti Gerda nauroi, välisti taas suuttui ja polki jalkaa ja vakuutti, että Durmanin siirtolan pojat olivat maailman parhaimpia nuoria miehiä, jotka vähitellen omien kättensä avulla olivat saavuttaneet itsenäisyyden ja hyvinvoinnin. Silloin kumarrettiin, hymyiltiin ja sanottiin: "Merkillistä, todellakin hyvin merkillistä! Neidin kertomus tuntuu melkein sadulta".

Väliin äiti kirjoitti, että viljat jo oli saatu sisään, että lampaista oli saatu 24 naulaa villoja tai että Emma Bredin oli viiltänyt veitsellä haavan sormeensa. Gerda luki kirjeet suurella mielenkiinnolla ja oli iloinen siitä, että vanhemmat olivat saaneet niin hyvät ja mukavat vanhuudenpäivät. Vaan monet muut tapahtumat häivyttivät piankin hänen mielestään Hammarbon muistot.

Hän sai olla mukana taiteilijatanssiaisissa, hän esiintyi parissa konsertissa, muuan proviisori Venersborista kutsui hänet farmaseuttien kemuihin ja Hasselbackin omistajan rouvan sisar vei hänet lopettajaisjuhlaan. Mustasilmäinen viuluniekka saapui jälleen säännöllisesti juttelemaan hänelle opinnoista, todistuksista ja tulevista sitoumuksista.

Mutta vielä joskus talvella pienessä huoneessaan viidennessä kerroksessa Kommendörgatanin varrella illalla nukkumaan mennessään hän muisti pari väkevää käsivartta, jotka kevyesti nostivat heinäkasoja häkkirekeen, missä nuori tyttö nauroi ja temmelsi. Ja sulkiessaan silmänsä näki hän voimakkaan Frithiof-olennon, jonka piirteitä syysaurinko valaisi, ja jonka monet vahvat käsivarret nostivat ilmaan, ja joka heilutti hattuaan samalle pienelle tytölle tämän ajaessa ohi, ei silloin kuitenkaan heinäkuorman päällä.

Silloin hän hymyili unissaan, nosti paljaat, valkoiset käsivartensa päänsä alle ja myhäili: "Ahaa se on Durmanin siirtolan kuningas".

X.

"Uhrautuva" nainen.