Part 4

-- Minussa on herännyt suuri kunnioitus teitä kohtaan. Täällä kotona te olette minusta vain suuri, kiltti poika -- älkää vaan suuttuko minulle! -- mutta "linnassa" kohositte te minun silmissäni monta tuumaa. _Kaikki_ kysyivät teiltä neuvoa. _Kaikkia_ te ohjasitte. Ja kun te piditte esitelmän -- se oli kai lehmistä, mutta kyllä te puhuitte vähän sioistakin -- kuuntelivat kaikki teitä henkeään pidättäen, ikäänkuin te olisitte ollut joku oppinut professori. Tehän olette siirtolan kuningas, Hammar!

Hammar nauroi iloisesti.

-- Durmanin siirtolan kuningas! Mitä hullutuksia te puhuttekaan, neiti? Kuulisipa sen ukko Eneman, joka on hallinnon puheenjohtaja ja _oikea_ kuningas! Vaan lienee kyllä totta, että minä heti alussa pääsin vähän muita edelle, sillä minä olin näistä meidän n.k. herroista ainoa, jolla aikaisemmin oli hieman käytännöllistä kokemusta maanviljelyksessä.

-- Tännekö te siis jäätte koko elämänne ajaksi?

-- Niinpä melkein luulen. Nykyisin en minä ajattele muuta kuin Hammarbota ja miten sen pikemmin saisin aivan omakseni. Vaan en minä silti tahdo väistää onneani. _Jos_ voin tehdä jotain enemmän, jos voin ryhtyä jonkin täällä vaurastuvan teollisuuslaitoksen palvelukseen, tai jos tielleni ilmestyy joku jota ymmärrän ja joka saattaa auttaa minua nopeammin eteenpäin, en suinkaan tahdo lyödä sellaisia tilaisuuksia laimin. Vaan muuten kyllä luulen, että ainaiseksi jään vain yksinkertaiseksi työmieheksi.

Suuret, siniset silmät säteilivät, ja Hammarin puhuessa kohotti hän päätään. Tuon nuorukaisen lauseissa ilmeni rauhallista voimaa ja hänen olennossaan järkkymätöntä tarmoa, jotka seikat pitivät Gerdan silmät kääntyneinä hänen kasvoihinsa kauemmin kuin tavallisesti. Oliko se sama kömpelö nuori mies, joka hänen ollessaan ensi iltaa Hammarbossa seisoi kädet selän takana muuriin nojaten?

Monet kyttyräselät ovat tulleet rakastetuiksi sydämensä tähden, heikot keuhkotautiset ovat monesti vaarallisia naissieluille, ja henkilöt, joilla on ollut kaikkea muuta kuin ulkonaisia etuja, saavat usein osakseen paljonkin rakkautta; vaan niin kauan kuin maailma seisoo, ei miehen uskallus ja voima koskaan kadota viehätysvoimaansa naisiin.

Mutta kun maanantai-aamu valkeni ja Gerda haukotellen hiukan nosti ikkunaverhoa nähdäkseen, minkälainen ilma oli ulkona, huomasi hän Hammarin suuret talonpoikaiset saappaat jalassaan käyränä kantavan tavattoman raskasta säkkiä, silloin tuumi hän, että kaksi viikkoa oli kulunut kovin hitaasti, ja että ne kolme viikkoa, mitkä hänellä vielä oli loma-ajasta jälellä, olisivat varmaan entistä pitemmät. Ja niin kömpi hän jälleen peitteen alle ja nukkui vielä parisen tuntia ja uneksi matka-apurahasta, ulkomailla olosta, ja siitä, mitä professori oli sanonut julkisissa näytteissä sekä eräästä mustasilmäisestä viuluniekasta, joka aina, lupaa kysymättä, teki hänelle seuraa iltakävelyillä linnan mäellä, ja jonka kanssa hän oli monet puolet tunnit katsellut Norrströmin pyörteitä.

Mutta hauskaa oli, että vanhemmilla oli kaikki niin hyvin, ja että he tulivat toimeen niin halvalla. Kiitollisuudesta hän tahtoi olla _oikein_ hyvä tuota nuorta miestä kohtaan.

* * * * *

Maanviljelijän ensi palkka on ruis korkeine korsineen ja täyteläisine tähkäpäineen. Tosin kyllä valmistuvat perunat jo aikaisemmin, vaan ne ovat vain makupaloja, ja näiden sato saadaan vasta syyskuun loppupuolella.

Kun ruis on leikattu ja pantu kuhiloihin, katselee maanmies huolestuneena taivasta, sillä sade voi saada paljon vauriota aikaan. Sen vuoksi vallitseekin maakylissä elonkorjuun aikana tulinen kiire.

Hauskat iltahetket Hammarbon verannalla olivat loppuneet. Iltasin oli Hammar kuoleman väsynyt, aamusin hän nousi ani varahin, ja aterian jälkeisen puolen tunnin lepoajan täytyi hänen olla levossa ja rauhassa sohvallaan. Syödessä puheltiin etupäässä vain ilmasta ja tuulesta, ja eukko ja Gerda istuivat päivät pitkät lehmusten alla kutimineen ja kirjoineen, kun taas vanha Alm hommaili pihamaalla yhtä ja toista.

Rukiin jälkeen kellastuu ohra, vaan Hammarbossa ei vielä tarvittu paljonkaan viljellä tuota arkaa ja runsasta huolta vaativaa viljaa, ja kauran kypsymistä saatiin odottaa vielä kauan sen jälkeen, kun ruis oli saatu onnellisesti ja kuivana suojiin.

Nyt seurasi parempi aika ja päivät olivat kauniita. Itse ukko Bredinkin, noiden kolmen ystävällisen tytön luuvaloinen isä, joka yleensä aina oli näkymättömissä, kömpi ulos verannalle, ja istuen tuntikausia, partainen leuka kepinnuppiin painuneena, katseli unisin silmin pihamaalle.

Lydia Srömbom oli lyöttäytynyt hellään ystävyyssuhteeseen Gerdan kanssa, vaan hän saapui Hammarbon huvilaan aina kaikkein mieluummin silloin, kun sen nuorella vuokraajallakin oli aikaa istua mukana seurassa. Nelinappiset hansikkaat olivat hävinneet ja hänen päälleen oli ilmestynyt yksinkertainen pumpulileninki. Leskirouva pastorska seurasi myös joskus mukana ja esiintyi hyvin ystävällisenä. Välisti jutteli hän Hammarille kerrassaan tutunomaisesta.

-- On oikein merkillistä, herra Hammar, että minun Lydiani, joka, sen uskallan sanoa, on hienosti sivistynyt tyttö, sekä, senkin rohkenen väittää, suuressakin maailmassa sangen huomattu, viihtyy niin tavattoman hyvin täällä Durmanin siirtolassa. Viimeksi eilen hän virkkoi: "Tietääpäs mamma, minä voisin olla täällä vaikka koko ikäni."

-- Onko se todellakin mahdollista?

-- Minä _vakuutan_, herra Hammar.

-- Vaan sehän olisi ihan ajanhukkaa.

-- Niinpä tietenkin, ja sitä minäkin hänelle sanoin: "Rakas lapseni", minä sanoin, "sehän on aivan mahdotonta muuten kun sinulla olisi täällä joku elämäntehtävä". -- "Niin mamma", sanoi Lydia, "olisipa se elämäntehtävä _kuinka vähäinen tahansa_". Eikö se ole todellakin ihmeellistä, herra Hammar, -- ja niin sivistynyt tyttö kuin hän on!

-- Se on kerrassaan käsittämätöntä.

-- Eikö neiti Lydia ole menett ... hm ... _jättänyt_ paikkaansa, joten hän ei tiedä, mitä hän nyt ryhtyisi tekemään? huomautti tuo parantumaton Emma Bredin.

Pastorskan kasvot lensivät tulipunaisiksi. Hän vavahti hermostuneesti ja kietoi vaipan paremmin ympärilleen, kuten hän teki aina silloin kun hän tahtoi osoittaa arvokkuutta.

-- Hän ei suinkaan ole jättänyt paikkaansa. Hän oleskelee täällä vain loma-aikoinaan. Hänellä on _erinomainen_ paikka, on minulla kunnia neidille ilmoittaa, ja hän on "sinä" vapaaherrattaren kanssa; vaan minun Lydiani on aina pitänyt yksinkertaisuudesta ja vaatimattomuudesta.

Kun kaikki toiset olivat menneet ja Hammar oli jäänyt yksin Almin kanssa, virkkoi Gerda:

-- No, herra Hammar on tehnyt valloituksen!

-- Kuinka niin?

-- Sanotaan, että naiset aina puhuvat pahaa toisistaan, vaan että Srömbomin naiset ovat suuresti ihastuneet nuoreen patruuniin, se on selvä, eikä liene mikään synti huomauttaa siitä.

Hammar nousi ja näytti hyvin vakavalta.

-- Kuulkaahan, neiti Alm, _niin_ yksinkertaisen ja naimahaluisen en luule sen tytön olevan, ja mitä minuun tulee, tiedän minä _nyttemmin_ arvoni varsin hyvin, enkä suinkaan tahdo houkutella jäämään luokseni ketään tyttöä, joka on minua parempi ja hienompi.

Kaikki kolme oikein hämmästyivät tätä Hammarin äkkinäistä ja jokseenkin perusteetonta sisunpurkausta, ja Gerda katsoi hajamielisenä hänen jälkeensä, kun hän ripein askelin riensi pihan poikki jollekin askareelle aittaan.

Aina yhtä järkevä, terve ja käytännöllinen, ajatteli hän. Aina hänellä on silmänä ratansa ja tulevaisuutensa. Hän ei koskaan hetkeäkään, haaveillut, tuo suuri poika.

Ja kuitenkin oli hänellä aatteellisia harrastuksia ja hän oli pitkän aikaa lueskellut. Kun he erään kerran olivat keskustelleet niistä asioista, ja Hammar oli puhunut hyvin hartaana ja lämpimästi, oli Gerda katsahtanut häneen ja lausunut: "Eiköhän se sittenkin ollut erehdys, että te jätitte lukunne?" Aivan huolettomasti ja pienimmänkään surun väreen ilmaantumatta kasvoilleen oli Hammar silloin nauraen vastannut: "Hm, minussa ei kirkko eikä valtio ole mitään kadottanut. Minun valtiolliset harrastukseni ovat minulle vain virkistystä muun työn lomassa, vaan säkki ei olisi tullut niistä täyteen koko elämänalaksi."

Oli melkein kiusallista nähdä aikamiestä niin rauhallisena, kylmänä ja elämäänsä tyytyväisenä.

Hammar parka, toista liikkui hänen sisimmässään. Hänen äskeinen sisunpurkauksensa oli juuri johtunut siitä, että hän pelkäsi noiden toisten arvaavan hänen salaiset ajatuksensa, ja siksi täytyi Gerdan saada se käsitys, ettei hän ollut mikään huokaileva ritari eikä mikään narri, joka kantoi hulluja haaveita.

Vaan miten oli asian laita? Tuon voimakkaan, levollisen ja käytännöllisen pojan sielunrauha oli poissa. Hän havaitsi nyt selvästi, miten tuo pieni, rakastettava, hentoinen tyttö-olento oli valloittanut hänen sydämensä, joka sen tähden vuoti verta.

Voi, rakkaus ei ole silloin mitään, kun se on kohdistunut henkisesti ja yhteiskunnallisesti tasa-arvoiseen henkilöön. Jos tunne silloin on totinen ja se saavuttaa vastakaikua, työntää se tieltään kaikki esteet; jos se taas saa osakseen välinpitämättömyyttä, tulee avuksi loukattu ylpeys, ja sehän vaikuttaa jossain tapauksessa parantavasti. Vaan jos rakkaus kohdistuu alempaan henkilöön, kaivaa sydäntä pelko ja epäilys, että lempi silloin on ostettu. Kun taas rakastutaan sellaiseen, joka ulkonaisesti on ylempänä, silloin kärsii sielu kamalia tuskia ja silloin huokaillaan: "Voi, jos ei olisi näin, niin ehkä ... ehkä..."

Vaiti, kuule! Ylemmän parvekkeen ovi narisee, Almit ovat väsyneet odottamaan häntä. He ovat menneet levolle sanomatta hyvää-yötä.

Hän laulaa. Ahaa, ukko ei ole antanut myöten, ennenkuin hän on laulanut hänelle tuon vanhan tutun laulun. Selvinä ja kirkkaina kaikuivat säveleet:

"Jos tietäisi aurinko kulta, mikä syöntäni painostaa, sen sätehet himmentyisi ja se laskisi vaarojen taa..."

Hammar nojautui tallin ovea vasten ja kuunteli. Ruskea, voimakas niska taipui, ja pyöreät, poikamaiset kasvot olivat tulikuumat..

Jospa tietäisit minun suruni, sinä loistava aurinko, niin ei kai silti sinun säteesi himmentyisi!

VII.

Ukkosenisku.

Siirtolan läntisessä osassa, noin puolen penikulman päässä "linnasta" oli Luisenro, Arthur Brandmarkin pikku talo. Kun talvella kaadettiin rakennushirsiä, oli aikomus, että hänen farminsa rakennettaisiin lähelle Hammarbota, vaan eräänä murheen ja kaihon hetkenä, jolloin Brandmark tahtoi pois kaikkien ihmisten läheisyydestä, oli hän muuttanut päätöstään ja tullut erään karun hakamaan omistajaksi. Hänen pienessä talossaan oli vain kaksi huonetta ja keittiö sekä vähäinen makuukomero. Sillä paikalla oli ennen ollut torppa, johon kuului noin viisi tynnyrinalaa maata. Brandmarkin työ oli ukko Bredinin suunnitelman mukaan kohdistunut yksin omaan peltotilkkujen välissä olevien, pienten, viljelemättömien niittypahaisten poistamiseen sekä kivikkojen puhdistamiseen.

Sillä tavoin oli Brandmark saanut itselleen noin kymmenen tynnörinalaa peltoa sekä laittanut myöskin vähäisen sammalviljelyksen metsässä olevaan suohon. Vaan tämä kaikki olikin vienyt kaiken hänen tähänastisen aikansa, puhumattakaan lainarahasta, joten hänellä ei ollut varaa asuinrakennuksensa koristamiseen. Vanhojen riippakoivujen oksat tunkeutuivat verannan sisään. Pihamaa oli kyllä puhdistettu ja aidattu, vaan siihen oli vasta hyvin vähän istutettu, ainoastaan muutamia omenapuita. Siinä osassa, joka oli aijottu keittiökasveja ja kukkia varten, kasvoi kivien välissä vielä vain perunoita.

Mutta riippakoivut olivat kauniita, ja niiden välillä välkkyi sinisen veden pinta. Se oli aina verannalle saakka ulottuva järvi, jonka ranta oli Luisenron ja koko siirtolan sen puoleinen raja.

"Luisenro!" Todellakin hieno nimi niin syrjäisellä farmilla. Niin, sillä järvellä "Lova" kerran soutelisi, ja hän pääsisi äitinsä kanssa sivukaupungin pienestä huoneistosta, missä he eleskelivät pitämällä ylioppilaita täysihoidossa, eikä heidän enää sitten tarvitsisi tuumia, miten voisivat tarjota ruokavieraille täyden aterian 1:25:llä, kun naula lihaa jo maksoi 50 äyriä. Ja vanha täti Strand saisi ikuisiksi ajoiksi sulkea talouskirjansa ja seurata Lovaa tänne, missä hän saisi palkkion kaikesta äidillisestä rakkaudestaan, puhumattakaan niiden kahden lukukauden ruokamaksujen takaisin saamisesta, mitkä Brandmark oli jäänyt hänelle velkaa.

Brandmarkin huvilan huoneet olivat puutteellisen näköiset ja huonosti kalustetut; siellä hallitsi Lotta eukko rajattomalla vallalla, ja Brandmark oleskeli siellä vain ruoka-aikoina. Mutta ylhäällä olevassa makuukomerossa oli hänellä kirjoituspöytä, täytetty sohva, jonka päällys oli perin haalistunut, piironki, jolla oli laulunuotteja, seinällä isän ja äidin valokuvat sekä niiden yläpuolella vanha viulu, joka niin monesti entisaikoina oli synnyttänyt iloisen tunnelman ystävien seurassa. Kirjoituspöydällä oli pieninenäisen, matala-otsaisen ja hajahiuksisen tytön valokuva, mutta sen tytön väsyneistä silmistä loisti ääretön hyväntahtoisuus ja hellyys. Se oli sama Lova, jonka kuvaa Brandmark kerran eräänä talviyönä Hyltan tuvassa oli niin kaihoten katsellut.

Brandmark istuu pöytänsä ääressä, vaan hän ei katsele valokuvaa. Hän istuu pää käsiin nojautuneena ja hiljaa kuin kuollut.

Sohvalla istuu siirtolan hallinnon puheenjohtaja, Jonas Durmanin testamentin toimeenpanija, ruununvouti Eneman. Hänen partansa on harmaa ja huolellisesti harjattu tukkansa hopean hohtava. Muuten ovat kasvot yhtä täyteläiset ja punaiset kuin ennenkin, ja hän näyttää nyt peräti huolestuneelta. Hän katselee kauan Brandmarkia pienillä, terävillä silmillään, vaan käy lopuksi kärsimättömäksi.

-- No, mutta suoristaudu, poika! Tietystikin merkitsee kolmesataakuusikymmentä riikin taalaria sinulle paljon, vaan olethan sinä mies, ja me kaikki olemme sinun ystäviäsi. Olen saapunut itse tuomaan tuon vanhan koronkiskurin uloshaun, tehdäkseni iskun sinulle keveämmäksi, ja jonkun keinonhan me nyt tässä aina keksimme.

Brandmark kohotti päänsä. Hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja hänen ruskeat silmänsä säkenöisivät tulta.

-- No niin, kun minä nyt sedän ja muiden avulla pääsen kohoamaan pinnalle jälleen, niin sitten saapuu toisia tällaisia unohdettuja papereita minun n.k. opiskelu-ajoiltani, ja siinä sitä sitten ollaan, minä olen tehnyt kaiken työni turhaan ja jään tänne ikiajoiksi teidän armoillenne. Ei, ei koskaan! Sitä minä en tahdo! He tahtovat tehdä minusta raukan. Hyvä, he saakoot tahtonsa perille.

-- Mitä sinä puhut, poika? Onko sinulla useampia tällaisia papereita?

-- On. Omat asiani olen hoitanut, vaan köyhäthän saavat tässä maailmassa auttaa toinen toisiaan. Kuka muu heitä auttaisi? Ja jos sitten yksi heistä pääsee nousemaan, niin putoo toinen ja vie hänet mukanaan. Minä olen kirjoittanut nimeni kuuteen, seitsemään paperiin, ja nyt ne verenimijät löytävät minut täältä. Luulin Lundstedtin saavan sen itse maksetuksi. Miten on toisten laita, sitä en tiedä. Sunnuntain lehdessä näin, että Fellin on kuollut. Hän luki lääketiedettä ja hän lauloi vähän aikaa toista tenoria, kunnes hän lähti kaupungista ja Aspegren tuli sijaan. Minä en raha-asioita silloin sen syvemmin ajatellut. Olin kokonaan unohtanut nuo takaussitoumukset -- meillä kun oli tapana auttaa aina kun joku joutui pulaan.

-- Miten kevytmielistä? mutisi ruununvouti ja pudisti tyytymättömänä päätään.

-- Saattoi kyllä olla sitä, setä, vaan kahdenkymmenen ikäisinä ei raha-asioita oteta kovin vakavalta kannalta, varsinkin, jos isä ja äiti siihen saakka ovat voineet auttaa.

-- Mitä sinä nyt sitten aiot tehdä?

-- Sitä en tiedä. Mutta se ainakin on minulla selvillä, että täällä en aio retustella ilman minkäänlaisia tulevaisuuden toiveita; sitä _en voi_. Eihän tarvita mitään muuta, kuin että joku noista viheliäisistä koronkiskureista saa tietää minun olevan täällä ja omistavan muutaman elukan ja pienen asunnon. He mutisevat tyytyväisinä: "Sehän on hauskaa, nyt voimme kiskoa häneltä jotain!" -- Lova raukka, sinä et koskaan saa nähdä Luisenrota! huudahti hän samassa epätoivoisena, kun hänen katseensa osui pöydällä olevaan valokuvaan. Ja hänen päänsä painui jälleen käsien varaan.

Rappusilta kuului reippaita askelia, ja samassa ilmestyi ovelle Hammar, joka huudahti:

-- Mainiota, veikko! Sinun viljasihan ovat yhtä pulskia kuin minunkin. -- Mutta mikä sinun on? jatkoi hän ihmetyksissään.

Hän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta. Niin harvoin sanoin kuin mahdollista selitti ukko Eneman hänelle asian laidan ja kertoi Brandmarkin päättäneen jättää kaikki. Hammar istui hetken vaiti ja huolestuneena. Hän kysyi:

-- Kuulehan, Arthur, rohkaise mielesi! Keitä ovat uloshakijat? Heihin nähden ei sinulla ainakaan ole mitään moraalista velvollisuutta, varsinkaan, kun velat eivät ole sinun omiasi.

Ukko Eneman avasi hopeaisen nuuskarasiansa ja pisti siitä nenäänsä kelpo annoksen -- nautinto, jota häh ei laiminlyönyt kireimmämmässäkään tilaisuudessa, ennenkuin oli päästy ratkaisuun.

-- Siitä ei mainita mitään ulosottolaissa, vaan ehkä kyllä isän Jumalan papereissa. Mutta sekään seikka ei auta Brandmarkia pulasta. Mitä hän nyt ottaa eteensä?

Hammar lähestyi Brandmarkia, löi häntä olalle ja sanoi:

-- Sinulla on oikeen, Arthur! Tänne et voi jäädä. Työ ilman tulevaisuudentoiveita ei ole minkään arvoista ja se murhaa sielun ja ruumiin. Matkusta Amerikaan ja rupea puunhakkaajaksi tai professoriksi! Upsala ja Durmanin siirtola ovat tehneet sinut kelvolliseksi kumpaankin ammattiin, ja työsi tulokset joutuvat omiksesi.

Brandmark nousi.

-- Kiitos sinulle, vanha ystävä! Minä olin jo ehtinyt ajatella hiukan lyhempää tietä paljon kaukaisempaan maahan.

-- Hyi hitto, minkälaista on nykyajan nuoriso! Tuumiskella nyt tuommoista, vaikka on päätä ja voimia ja hieman sydäntäkin.

Brandmark puristi toisella kädellään ruununvoudin, toisella Hammarin kättä.

-- Kiitos ystävällisyydestänne! Mutta nyt minä tahdon jäädä yksinäni ... haudatakseni Louisenron isännän.

Kun he olivat jättäneet hänet heittäytyi hän pitkälleen sohvalle ja otti käteensä Lovan valokuvan. Noin tunnin kuluttua kuului rappusilta vanhan Lotan ääni:

-- Rukiit ovat kuivia. Eikö niitä nyt ajeta kotiin?

-- Ei tänään, Lotta.

-- Vaan jos huomenna sataa...

-- Satakoon sitten, muori!

Itsekseen mutisten palasi eukko alas.

-- Vanha Arvid oli oikeassa. _Kunnon_ talonpoikia ei noista herraspojista kuitenkaan koskaan tule... Ei nyt ryhdy ajamaan rukiita kotiin, vaikka ne ovat kuivia...

Makuukomerossa kiiteli Brandmarkin kynä paperilla. Nyt oli kuollut haave hiljaisesta, maallisesta kodista kaukana erämaassa. Louisenro ei koskaan saisi vastaanottaa Louiseaan. Kolmen vuoden työ ja toiveet olivat olleet turhat. Kolmen vuoden ajan hän oli astunut eksyksissä Durmanin metsissä, ja oliko nyt löytämänsä uusi polku oikea, sitä hän ei tietänyt. Vaan sen hän tiesi, että jos sen polun varrella on vaikka kuinka yksinkertainen mökki, missä on leipää kahdelle, ja vaikka se mökki olisi viiden, kymmenen vuoden vaivaloisen matkan päässä, niin saavuttaa hän sen tahtoo, ja toivoa, toivoa -- jos vain Lova odottaa.

Mutta jos hän ei sitä tekisi? Ehkä hän jo uupuu? Kovia sanoja ei hän kuitenkaan hänelle senvuoksi sanoisi, eikä katkeruudella häntä ajattelisi. Lovalla oli syytä olla tyytymätön. Mitä hän oli voinut tehdä hänen hyväkseen? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Hän oli nyt köyhempi kuin koskaan ennen.

-- Vastaa suoraan ja avoimesti, Lova! Tahdotko vai etkö? Vieläkö sinulla on kärsivällisyyttä ja vieläkö sinä toivot? Ellei, niin hyvästi, hyvästi iäksi, sinä sydämeni lemmitty!

-- Kuulkaas, herra!

-- No, mitä nyt, Lotta?

-- Läski on paistettu ja herneet jäähtyneet. Ettekö te tahdo syödä koko päivänä yhtä Jumalan einettä?

-- Hiljaa, eukko!

... Ja kiitos kaikesta, Lova, ja anna anteeksi minulle, joka olen tahtonut yhdistää sinun kohtalosi omaani -- minulle, joka en ole kyennyt rakentamaan yksinkertaisinta kattoa päämme päälle!

VIII.

Häät Jumalan sallimuksesta.

"Oma Arthurini!

"Sinun kirjeesi oli musertaa minut, vaan sitä se ei kuitenkaan tehnyt. Nyt minun sydämeni vain murehtii rakastettuni surun tähden, rakastettuni, joka on saanut turhaan tehdä työtä ja kuluttaa vuosia.

"Vaan ovatko ne sentään turhaan kuluneet? Onhan sinulla nyt suurempi usko omiin voimiisi, luotathan sinä nyt enemmän itseesi kuin silloin, jolloin me istuimme kahden minun pikku huoneessani, ja sinä huomasit sanomalehdessä ilmoituksen Durmanin siirtolasta. Silloin sinä suljit minut syliisi ja kuiskasit: 'Lova, kaikki näyttää täällä nyt niin tukalalta; emmeköhän koettaisi?'

"Kun minä nyt tulen, niin uskotko, että sinun surusi painaa minuakin?"

"Arthur, se ei ole mitään tunteen oikkua, ei kärsimättömyyttä eikä asioiden halveksimista, kun minä nyt sanon sinulle: _minä seuraan sinua_!

"Me olemme jo odotelleet kauan, me olemme koettaneet olla viisaita ja ajattelevaisia. Mutta meidän suunnitelmamme ovat särjetyt ja toiveemme murskatut. Nyt minä en enää voi tehdä mitään erilläni sinusta, vaan _kaiken_ sinun kanssasi. En tahdo enää odottaa kauemmin. Suuren meren meitä erottaissa voi jompikumpi meistä kuolla. Mikään onni eikä onnettomuus ei merkitse niin paljon kuin merkitsee omistaa toinen toisensa. Vetäydytkö pois, pidätkö sitä epänaisellisena, jos minä sanon sinulle: Ota minut mukaasi pitkälle matkallesi! Tulkaamme mieheksi ja vaimoksi! Armas, anna minun tulla edes siksi, mitä minä voin olla sinulle!

"Anna minulle anteeksi! En tahdo suuresti rasittaa sinun taakkaasi, en tahdo asettaa esteitä sinun tiellesi, mutta ota minut mukaan, Arthur!

"Äidillä on eläkkeensä ja vähän jälellä isältä. Minun sydämeni vuotaa verta jättäessäni hänet, vaan minä melkein luulen, että hän voi elää helpommin ilman minua kuin minä ilman sinua.

"Minun pääni on sekava. Huomenna saat pitkän, oikean kirjeen. Nyt en enää voi muuta kuin pyytää: Älä työnnä minua pois, älä naura minulle, älä pidä minua lapsena. Jakakaamme murheet ja vaivat! Ja ellemme muuta voi, niin voimmehan ainakin kuolla yhdessä!"

-- Niin, ja loppu on sitten samanlainen kuin morsiamen kirjeet yleensä. Siinä puhutaan omasta kodista ja muusta semmoisesta, mutta itse kirje, eikö totta, on hieman erikoinen.

Näin lausui Arthur Brandmark, ja hänen ruskeat silmänsä säteilivät.

Karl Hammar pyyhkäsi salaa silmiään ja vastasi:

-- Mies, joka on voittanut itselleen sellaisen sydämen, on rikkain koko maailmassa, vaikkei hänellä olisi tietoakaan, mitä syödä tai juoda.

-- Niin, katsos, hän pieni, kalpea tyttö, joka ei juuri paljon puhu, ja jonka ensimäiset nuoruudenvuodet on keittiön hellauuni kuluttanut, ja jonka etusormessa on miljoonia pieniä pistoksia -- liinaompelusta näethän --, mutta minä luulen, että isä Jumala on juuri sellaisille naisille antanut parhaimman sydämen.

Nämä ystävykset loikoilivat ruohikossa Loisenron veräjän luona. Hammar oli saapunut Brandmarkin luokse, vaan tämä tuli portilla häntä vastaan Lovan kirje kädessään.

He olivat hetken aikaa vaiti. Äkkiä Brandmark nousi.

-- Mutta tämähän on sulaa hulluutta. Minähän olisin raukka, jos kevytmielisyydessäni ottaisin hänet mukaani! Minustahan tulisi hänen murhaajansa. Sano nyt jotain!

-- Mitä minun pitäisi sanoa? Itse kukin saakoon ratkaista oman ja rakastettunsa kohtalon. Mutta kuultuani tuon kirjeen sisällön tuntui minusta, kuin tulisi sinusta yhtä hyvin hänen murhaajansa, jos sinä, vaikka kuinka lempeästi tahansa, työntäisit hänet luotasi.

-- Vaan onko minulla oikeutta johdattaa rakastettuni yöhön, tietämättömyyteen ja kärsimyksiin?

-- Sinun Lovasi näyttää niin luulevan. Ja täällä sinä olet jo monta vuotta uhrannut viisauteen ja odotukseen. Oman sydämesi pitäisi sanoa sinulle, mikä menettely on oikea.