Part 3

Mutta Arthur Brandmark istui koko ajan sisällä lukusalissa. Hän yksin oli jäänyt erilleen muista. Rivi riviltä hän luki lävitse kaksi paikallislehteä sekä viikon viimeiset pääkaupungin lehdet. Ne toivat hänelle terveisiä siitä maailmasta, jonka hän oli niin suurta kaipausta tuntien jättänyt.

Ahaa ... kvartetti on laulanut Södertelgessa, _hänen_ kvartettinsa! Olivatkohan toverit jo unohtaneet hänet? Eipä suinkaan, saihan hän aina joskus kirjeitä, joiden sisällön hän ahmaisi kuin janoinen erämaankulkija vesipisarat... Gustaf Rossel määrätty Falkenbergin pormestariksi... Anders Wikbom päässyt lääkäriksi Sätraan... Ja täällä istuu _hän_, jolla oli tunnustetusti terävin pää kaikista... No, olkoon kuinka tahansa, kahden tai kolmen vuoden päästä -- hän edistyi hitaammin kuin muut -- on hänellä joku, joka auttaa häntä unohtamaan ja antaa hänelle paljon muuta sijaan. Ja hänen selkäänsä ei enää kolottanut ja käsissä oli karkeat känsät.

Aina silloin kun "linnan" sanomalehdet olivat herättäneet hänessä eloon entiset muistot oli Arthur Brandmark raskaalla mielellä ja kohteli kovasti vanhaa Lottaakin, joka häntä uskollisesti palveli.

Kun Brandmark sitten viimein lähti kotimatkalle, oli Hammar jo ehtinyt saattaa kotiin vanhan herrasväen sekä Strömbomin naisetkin heidän asuntoonsa.

Tuntuu oikein ikävältä erota, lausuivat naiset.

-- Huomasiko herra Hammar, minne minä jätin päivänvarjostimeni?

-- Valitettavasti en, neiti Lydia.

-- Mikä sen kärsivän näköisen tyttöraukan nimi taas olikaan?

-- Ida Malm.

-- Vai niin, vai niin. Käykää joskus meitä tervehtimässä.

-- Paljon kiitoksia!

-- Jaa, tehkää se todellakin, lisäsi mamma.

-- Herra Hammar!

Hammar, joka jo oli ehtinyt vähän matkan päähän, kääntyi.

-- Ajatteko huomenna heiniä? Minä niin kovin paljon pidän istua heinäkuorman päällä!

Kun Hammar oli selittänyt, ettei hänellä huomenna olisi tilaisuutta ajaa heiniä, sai hän viimeinkin mennä.

Kotona verannalla istuivat Emma, Anna ja Fanny Bredin. Hammar huoahti. Hän aikoi olla aikaisin aamulla niityllä.

-- Minä melkein hiukan pelkään viettää yötä täällä keskellä korpea, selitti Anna.

-- Mitä tyhjiä, onhan herra Hammar meitä niin lähellä! Meillähän ei ole kuin seinä väliä! sanoi Fanny.

-- Keittiö on sentään välissä.

-- Todellakin! Mutta nukuttehan te keveästi?

-- Varsin keveästi.

Ja senjälkeen toivotettiin hyvää yötä ja kukin kävi levolle.

-- Herra Hammar!

Neiti Emma oli keittiössä ja naputti ovelle.

-- Miten voin palvella?

-- Tahdon vain sydämellisesti kiittää siitä nurkkahyllystä, jonka olette asettanut huoneeseeni. Minä huomasin sen nyt vasta.

-- Se ei kannata...

-- Kiitos vaan hyvin paljon!

-- Ei kiittämistä.

-- Hyvää yötä!

-- Hyvää yötä, hyvää yötä!

-- Nukkukaa makeasti, herra Hammar!

Sen hän tekikin, vaan ei kuitenkaan yhtä rauhallisesti kuin nuo nuoret naikkoset. Tytöt nimittäin ovat kaikki samanlaisia kaikissa olosuhteissa ja kaikilla leveysasteilla.

V.

Hammarbossa.

Kellään siirtolan jäsenistä ei ollut olot niin hyvät kuin Karl Hammarilla, ei edes niillä talonpojilla, joita oli 15 nyt jo 98:n vuokraajan joukossa.

Hammar oli köyhän komministerin poika, jonka isä oli talonpojan poika. Hänen äitinsä oli köyhä, yksinäinen tyttö, joka silloin kun pastori teki hänen kanssaan tuttavuutta palveli talousapulaisena eräässä hienossa perheessä. Löytäessään toisensa ei heillä kummallakaan ollut sukulaisia eikä ystäviä. He olivat toisilleen kaikki kaikessa ja heidän ainoa ilonsa oli heidän poikansa. Heidän kotinsa oli hiljainen ja rauhallinen.

Parempaa paikkaa kuin seudun komministerin ei pastori Hammar koskaan saanut. Mutta sen paikkakunnan köyhä kansa oli hänelle rakasta, ja onnellisesti hän jaksoi myös kustantaa poikaansa koulussa tekemättä velkaa.

Karlesta tuli terve, reipas, rohkea ja voimakas nuorukainen, joka loma-ajoilla mielellään auttoi isänsä työväkeä metsissä, pelloilla ja niityillä. Ruumiillinen työ olikin hänelle tuttua ja rakasta silloin kun hän, kotiopettajan toimen alituisesti häiritessä hänen omia opinnoitaan, ravisti päästään papilliset haaveet ja ilmoittautui pyrkijäksi Durmanin siirtolaan. Isä ja äiti olivat jo kauan sitten kuolleet.

Moni on kyllä vaivaloisempienkin sivutöiden ohella suorittanut tutkinnoita, mutta Hammarin lukuhalu oli sangen kohtuullinen, eikä hänen tarmonsakaan ollut kaikkein lujimman raudan kaltaista, vaikka hän olikin säännöllinen ja kelpo mies.

Ruumiillinen työ ei siis ollut hänelle lainkaan vastahakoista eikä rasittavaa. Mutta kotoisia olojaan hän kaipasi. Usein märissä vaatteissa ollen, syödessään kylmää ruokaa Hyltan kamarissa, muisteli hän kaihomielin äitinsä lämmittämiä, puhtoisia sukkia ja hänen keittämiään makeita soppia.

Rakentaessaan talonsa "linnan" lähistölle, laittoi hän sen, huolimatta siitä, että hänen velkansa sen johdosta runsaasti eneni, verrattain suuren, toivoen saavansa siihen vuokralaisia, joiden keskuudessa hän edes jonkun verran voisi viettää rauhallista kotielämää.

Ensin tuli vanha komissionimaanmittari Bredin tyttärensä Emman kanssa ja vuokrasi alikerroksesta kolme huonetta, jotka olivat vastapäätä Hammarin omia suojia. Bredin oli jo yli-ikäinen ja sairas, ja Durmanin siirtolan jakaminen ja kartoittaminen oli hänen viimeinen työnsä maanmittarin alalla.

Neiti Emma oli heti selvillä ajatuksistaan nuoresta Hammarista, joka Bredinien luona olisi kyllä heti saanut sekä ruokaa että nauttia kotielämästä. Vaan ukko oli hieman hermostunut ja kiroili, kun luuvalo häntä vaivasi, ja se vaivasi häntä aina. Ja neiti Emma osotti vähän liian suurta lämpimyyttä nuorta Hammaria kohtaan. Hammar päättikin odottaa siksi, kunnes saisi nähdä, minkälaista väkeä hän saisi ylikerrokseen.

Sitten saapui ukko Alm ja valloitti ystävällisellä ja suoralla luonteella toisen puolen hänen sydäntään. Ja kun pian sen jälkeen tuli hänen eukkonsa, ryösti tämä tuota pikaa jälelläolevan puolen sydäntä, ja he alkoivat syödä illallista yhdessä, eikä koskaan tullut puheeksikaan, että he eroisivat.

Päivä päivältä kiintyi hän vanhuksiin yhä enemmän; hän uneksi entisestä kodistaan, isästään ja äidistään ja tuli oikein liikutetuksi, kun hän huomasi rouva Almin aina säästävän hänelle parhaimmat palat paistista. Ja katsellessaan ikkunasta ulos pihamaalle siellä työskentelevää Hammaria huokasi vanha fanjunkkari: "Jumala siunatkoon tytön typykkäämme, vaan jos Jumala olisi lahjoittanut meille pojan, olisin tahtonut sen juuri tuon mallin mukaisen!"

Eräänä toukokuun päivänä oli satanut koko aamupäivän, Hammar veti ylleen toisen nutun mennessään päivälliselle, mutta vaikka hän oli huolellisesti pyyhkinnyt jalkineensa, kuului anturoiden alta silti epäiltävää narskumista. Eukko katosi, vaan tuli parin minuutin kuluttua takaisin kädessään -- pari suuria, harmaita sukkia.

-- Kas niin, vetäkää pian nämä jalkoihinne. Nämä ovat ukon kaikkein paksuimmat, ja minä olen ne lämmittänyt hellalla. Te voitte tuolla tavoin saada vaikka keuhkotaudin.

Hammar katsahti ystävälliseen, herttaiseen mummoon, ja hänen silmiinsä ilmestyi kaksi suurta, kirkasta kyyneltä. Eukko siitä aivan pelästyi ja huudahti:

-- Herra Jumala! Ettehän vaan siitä suuttunut minulle vanhalle raukalle?

Silloin kietoi Hammar käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi muutamin katkonaisin sanoin, että juuri siten oli hänen äitinsäkin hänelle tehnyt, ja että muisto siitä nyt niin elävästi palasi hänen mieleensä:

-- Kelpo poika! Pahuus minut vieköön, jos voin tuollaista poikaa kutsua "herraksi".

Ja sitten pyyhittiin silmät ja muutettiin sukat eukon läsnäollessa, ja senjälkeen mentiin ruokasaliin aterialle. Hammar oli saanut "sedän" ja "tädin", jollaisia hänellä ei ollut koskaan ennen ollut.

Miehen tavoin raatoi Hammar pelloilla ja niityillä, ja hänen farminsa oli yksi kaikkein parhaimmin hoidettuja. Väliin täytyi myöskin vanhan palvelijattaren Bollan, seurata häntä ulkotöihin, ja silloin sanoi fanjunkkari:

-- Parasta on, ettei eukko täällä laiskottele. Minä kyllä hoidan kotona elukat.

Sen hän tekikin kerrassaan hyvin. Vanhoilla, kankeilla koivillaan kömpi hän navetan ylisille valitsemaan parhaat heinät vasikoille. Ja oli todellakin hauska näky katsella vanhan Almin vanhassa univormulakissaan ja kuluneessa virkatakissaan, josta eukko kyllä oli tarkoin ratkonut pois kaikki sotilaalliset merkit, menevän pihan yli, toisessa kädessään jauhovakka ja toisessa siankaukalo.

Iltasin istuttiin yhdessä verannalla tai kiikkulaudalla, neuvoteltiin maanviljelyksestä ja karjanhoidosta tai haaveiltiin siitä ajasta, jolloin kirsikkapuut olivat kasvaneet suuriksi, jolloin talo tuottaisi 200 tynnöriä viljaa ja siellä elätettäisiin 25 lehmää, ja ennen kaikkea puheltiin siitä ajasta, jolla Hammar on ehtinyt maksaa lainarahastoon velkansa takaisin ja talo olisi hänen, jolloin työt hedelmöisivät ja hikipisarat olisivat palkitut.

Silloin oltiin hetkinen vaiti ja kuunneltiin kellojen kalketta haassa, hevosten töminää tallissa ja pienen yölepakon siipien suhinaa, kun se lensi päin päärynäpuiden oksia. Silloin katkaisi vanha Alm äänettömyyden ja virkkoi:

-- Se tapahtuu silloin, kun eukko ja minä jo makaamme kummallakin turve nenämme päällä, ja täällä hommailee nuori emäntä ja pienet jalat sipsuttelevat pihamaalla.

-- _Niin_, huoahti tunteellisesti Emma Bredin, joka oli aivan huomaamatta tullut ulos ja istuutunut verannalle.

Muutamia päiviä sen "linnan" puutarhassa vietetyn illan jälkeen, josta olemme kertoneet, tuli fanjunkkari Hammaria vastaan kaukana tiellä. Univormulakki oli aivan vinossa, kaulanauha oli päässyt solmusta, ja kaikesta päättäen oli ukko hyvin kiihottunut. Hammar aivan pelästyi ja kysyi:

-- Eihän vaan ole tapahtunut mitään onnettomuutta tädille -- tai lehmävasikalle.

-- Ei, Jumalan kiitos, ne voivat molemmat hyvin, mutta miten on, oletko jo saanut vedetyksi kaikki heinät kotiin?

-- Olen, kaikki on jo korjussa.

-- No, sittenhän lainaatkin kai minulle hevosen huomenna?

-- Mielelläni. Aikooko setä lähteä huviajelulle?

-- Enhän nyt sentään, vastasi fanjunkkari ja veti taskustaan esiin kirjeen. Hän tulee huomenna kotiin ja hänelle täytyy laittaa juhlapäivällinen. Lahnaa, hyötymansikoita, lättyjä, hilloa...

-- No, kuka ihme sieltä sitten tulee?

-- Se tytön tyllerö vaan, se meidän pikku palleroisemme. Hän saapuu konservatoriosta ja pääkaupungista ja professorien luota tänne korpeen vanhempainsa luokse. Minä noudan hänet huomenna asemalta, ja hän viipyy täällä kokonaista viisi viikkoa.

Tytär oli Almin ainoa lapsi. Hän oli erinomaisen musikaalinen ja hänellä oli kaunis soprano, jota hän muutamien äidin sukulaisten, pienen apurahan ja parin rikkaan henkilön avustuksella sai kehittää pääkaupungin konservatoriossa. Oliko sitten ihme, että hän oli vanhempiensa ylpeys ja ilo!

Hammar oli nähnyt tytön valokuvan. Erikoisen kaunis hän ei ollut, mutta rakastettava, hyvin rakastettava, sekä niin hieno, hieno. Komean tukan alla (se on vaalea ja varmasti päälaessa kiinni, sanoi pappa) oli jonkun verran korkea otsa. Leuka oli ehkä liian terävä, mutta suu ja nenä olivat hyvin kauniit. ("Kreikkalaista profilia", sanoi vanha Alm. "Vaan en käsitä, mistä hän sen on saanut, sillä emme mamma ja minä ole käyneet sitä hänelle Kreikasta hakemassa").

Kuinka sitten olikaan, jäi Hammarilta seuraavana päivänä hyvä joukko heinää niittämättä, sillä hän kiiruhti ajoissa kotiin vaihtamaan vaatteita ja muutenkin siistimään itseään. Vanha Bolla sai toruja siitä, ettei vaateharja heti löytynyt, ja Hammar käytti nyt yhdellä kerran saippuaa niin paljon kuin muuten puolessa viikossa.

Vaan niinpä ei tyttö pitänytkään häntä renkinä, kun hän pihamaalla otti suitset fanjunkkarilta. Pienellä nykäyksellä tahtoi neito muistuttaa pappaa, että esittelyn hetki oli tullut, vaan kun tämä ilon huumauksessaan ei sitä ollenkaan huomannut, ojensi hän reippaasti pienen kätösensä ja lausui:

-- Te olette luullakseni herra Hammar! Kiitos kyydistä ja kaikesta vanhempiani kohtaan osottamastanne ystävällisyydestä!

-- Jaha ... hm ... aivan oikein: tämä on meidän rakas poikamme ja tämä tässä tytön typykkämme, täydensi fanjunkkari esittelyä.

Mitenkä valokuvat sentään valehtelevat. Hänhän oli ihana kuin enkeli. "Korkea otsa" ja "terävä leuka". Ellei hänellä niitä olisi, ei hän olisi puoleksikaan niin kaunis kuin nyt, ajatteli Hammar.

Senjälkeen hän riisui hevosen, teki muutamia askareita ja meni sisään.

Vaan erikoisemmalla ilolla ei hän ajatellut vierasta. Hänhän oli niin erilainen kuin muut täällä ja tuli vallan toisenlaisesta maailmasta, joten ei hän varmaankaan käsittäisi häntä, eikä mitään muutakaan täällä. Ja täällä hän sitten hämmästyttäisi ihmisiä kokonaisen viiden viikon ajan.

Bredinin huoneen ovi aukeni.

-- Oliko tuo nyt se Almin tytär, teatterimamselli?

-- Heidän tyttärensä hän oli, mutta ei hän ole mikään näyttelijätär. Mistä Emma neiti sen on saanut päähänsä?

-- Vai niin, eikö? Anteeksi siis, hyvä rakas herra Hammar!

Astuessaan rappusia ylös katseli Hammar käsiään. Ensimäisen kerran kolmessa vuodessa ei hän ollut niihin tyytyväinen. Ne eivät olleet pettäneet häntä, kun hän kaatoi honkia uudisrakennustansa varten, eikä, kun hän peltoa kuokkiessaan raivasi kiviä ja kantoja.

Vaan puristaa sellaisilla känsäisillä kourilla pientä naiskättä, joka oli saanut palkinnon pianonsoitossa, tai hoidella niillä veistä ja haarukkaa vastapäätä pääkaupungista saapunutta neitosta. Se oli toista.

Melkein vihastuneena hän avasi oven ja pisti kätensä toistaiseksi nutun taskuihin.

VI.

"Mutta ma laulelen murheistani..."

Haassa kalkkuvat karjan kellot, tyyni Roinehen ranta on, loitolla lentävän joutsenen siivet kultaa sätehet auringon. Kevään tuulonen -- -- --.

-- Voi, jospa pappa tietäisi, miten on vaikeata laulaa ilman säestystä!

-- Mutta, lapsi, tiedäthän sillä valmistavan iloa ukolle ja minulle.

-- No, minä jatkan, mamma rakas.

Kevään tuulonen huminoipi, päivä se tuhlaa paistettaan, mutta ma laulelen murheistani Roineen rannalla yksin vaan.

Ja sitten hän lauloi vielä kolmannenkin säkeistön, ja ukko istui kyyneleet silmissä, ja mamma silitti hänen hienoa, pehmyttä poskeaan. Tuo soma olento, jolla oli niin mahdottoman sivistynyt käytöstapa, kuten ukko Alm sanoi, oli heidän pikku Gerdansa, joka ennen oli ajanut takaa kanoja ja saanut karviaismarjapensaasta suuria naarmuja käsiinsä.

He istuivat pienellä yläparvekkeella, ja laulun säveleet kaikuivat kauniisti illan hiljaisuudessa. Se oli hyvin ihanaa herra Hammarinkin mielestä, joka seisoi tallin oveen nojautuneena.

-- Kas, joko herra Hammar on lopettanut työnsä? sanoi Emma Bredin, joka oli hakemassa lastuja kahvipannun alle.

-- Johan minä olen...

-- Niin, niinpä kai, kun on kotona iltakonsertti. Joskus hän antaa matinénkin, tai miksi ne sitä kutsuvat, kun ne kirkuvat aamupäivällä. Gerda neiti on oiva herätyskello.

-- Emma neiti parka, ettekö te saa aamulla nukkua rauhassa?

-- Saanhan sentään -- niin paljon kuin minulla on varaa maata. Tällaisen tytön, jolla ei ole "lahjoja", täytyy olla varahin ylhäällä ja katsoa, mitä hän yksinkertaisilla käsillään voi saada aikaan.

Jos tietäisi aurinko kulta, mikä syöntäni painostaa, sen sätehet himmentyisi, ja se laskisi vaarojen taa...

Niin kuuluivat säveleet jälleen. Vanha Alm sai mielilaulunsa lauletuksi toiseen kertaan.

Karl Hammarille oli avautunut uusi maailma. Hän ei muistanut tarkkaan, montako kuormallista oli tullut heiniä, vaan noin 22 kuormallista niitä suunnilleen lienee ollut. Mutta sen hän muisti hyvin, että neiti Gerda oli ajanut niistä neljä, ja että eräänä päivänä, kun ilma oli näyttänyt uhkaavalta, ja ukko Alm oli kömpinyt niitylle auttamaan Bollaa heinien haasioittamisessa, oli tytön tyllerö tullut mukaan, kiikkunut ukon käsivarsilla ja nauranut ja rupatellut sekä alkanut myöskin pöyhiä heiniä vanhalla, kaksipiikkisellä haravalla. Joskus istui hän heinäkasalla lukien jotain kirjaa, ja kerran hän oli Bollan sijasta tullut tuomaan hänelle ruokaa.

Tällöin täytyi ottaa kädet pois nutun taskuista, niin ruskeat ja känsäiset kuin ne olivatkin, ja niiden täytyi hoidella veistä ja haarukkaa aivan tytön silmien edessä, vaan tämä ei näkynyt panevan niihin mitään erikoista huomiota; joskus hän vain ääneensä ihmetteli niiden voimaa.

Gerda neiti näytti pitävän itseään häntä paljon vanhempana ja hänestä oli Hammar vain suuri, voimakas, kelpo ja hauska poika, ehkä jonkun verran karkeatekoinen -- vaan miten hän muuten jaksaisikaan alinomaa raataa Hammarbon alueilla. Todellisuudessa oli Gerda 22 ja Hammar 29 vuotias, vaan edellinen oli nähnyt enemmän maailmaa ja enemmän ihmisiä, ja nainenhan kehittyy nopeammin kuin mies.

Toisena sunnuntaina Hammarbon farmiin saapumisensa jälkeen meni hän muiden mukana "linnaan", otti siellä osaa leikkeihin, pistäysi lukusalissa ja itse neitsyt Malininkin osastossa, kuunteli pastorska Strömbomin kertomusta "herra Brandmarkin mieltäkiinnittävistä elämänvaiheista" ja ennen kaikkea hän sai tehdä tuttavuutta hänen Lydiansa kanssa, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, katsoi häntä syvälle silmiin ja kuiskasi:

-- Oi, miten hauskaa on täällä näiden merkillisten, melkein luonnon tilassa olevien ihmisten keskuudessa tavata vertaisensa henkilö, jonka kanssa voi vaihtaa ajatuksia.

-- Täällä on hauskaa!

-- Todellakin täällä oleskelu on enemmän kuin mielenkiintoista! Minkä vaikutuksen neiti on saanut herra Brandmarkin suuresta sielusta?

-- Oh, te aivan pelästytätte minut! Minusta hän on hyvä poika; me juttelemme vain vähän musiikista; hän on vanha kvartettilaulaja.

-- Mefistotyyppi hän joka tapauksessa on, sitä ei voida kieltää. Minä kysyin häneltä eräänä päivänä, aikooko hän viettää täällä koko elämänsä. Tiedättekö, mitä hän vastasi?

-- No?

-- Hän virkkoi: "Sitä ei voi niin varmuudella tietää". Ja sitten hän katsoi minuun kovin kummallisesti. Joku toinen olisi vastannut: "Aion", tai: "En ole sitä vielä päättänyt", tai: "Ellei mitään parempaa ilmesty tarjolle". Vaan tuo oikullinen vastaus: "Sitä ei voi niin varmuudella tietää", se leikkaa minun korviani yöllä ja päivällä. Muuan, jonka hän varmasti on päättänyt panna pauloihinsa, on pikku rouva Johansson, entinen koulunopettajatar, tiedättehän. Hän tarjosi herra Brandmarkille äsken karviaismarjoja.

-- No, mutta eihän se ollut vaarallista!

-- Voi, Gerda -- saanhan kutsua teitä nimeltä? -- me emme ymmärrä oikein hänen sulettua luonnettaan. Varokaa, varokaa!

Tällä aikaa istui heidän keskustelunsa esine tavallisella tuolillaan lukusalissa, söi karviaismarjoja ja tuumiskeli, mistä ihmeestä hän saisi itselleen niin paljon rahaa, että voisi ostaa sian.

Eteisessä kalkutti neitsyt Malin soittokelloa kaikin voimin.

-- Suuri Jumala, tuli on irti, ja minun huivini on siellä sisällä! Mamma, mamma, huusi neiti Strömbom.

Vaan rouva Johansson selitti, että tarkotus oli kutsua kaikki kokoon "kuuntelemaan esitelmää ja keskustelemaan".

Neiti Lydia rauhoittui heti.

-- Voi, miten hauskaa! Herra Brandmark varmaankin pitää esitelmän jostain suuresta runoilijastamme?

-- Ei, herra Hammar vain juttelee vähän lehmistä.

Pienen pöydän takana salissa seisoi herra Hammar ja pyysi koruttomasti anteeksi, että hän, jolla ei ollut enempää käytännöllistä kokemusta kuin ammattitovereillaan, rohkeni pitää heille esitelmän kotieläinten hoidosta; vaan hän oli lukenut muutamia sitä alaa koskettelevia kansantajuisia teoksia, joita toverit luultavasti eivät tunteneet, ja niiden, sekä oman pienen kokemuksensa perusteella aikoi hän nyt esittää eräitä näkökohtia.

Esitys teki hyvän vaikutuksen, ja kun sitä seurasi keskustelu käytännöllisistä kysymyksistä, toi jokainen innokkaasti esiin kaiken, mitä tiesi. Naisista alkoi keskustelu kuitenkin käydä kuivaksi, kunnes muuan vanha, Tukholmasta saapunut reviisori, joka asusti herrasväki Lindqvistin luona, pyysi kysyä, missä osassa Ruotsia kasvoi parhaita maltaita; hän oli kerran joutunut siitä kysymyksestä kiistaan erään hovikapellin viulunsoittajan kanssa.

Arvoteltiin ensin yhtä ja toista, kunnes Hammar kohteliaasti ja vaatimattomasti selitti, että maltaiden kasvu riippuu kokonaan niiden hoidosta.

-- Me olimme siis molemmat väärässä, huudahti reviisori. Minä sanoin, että parhaat maltaat kasvavat Skånessa, ja hän taas väitti, että Länsigötlannissa, sillä hän oli kerran saanut Boråssa vallan erinomaista olutta.

Senjälkeen lauloi kvartetti, jonka Brandmark suurella vaivalla oli saanut kokoon. Ja aina iloinen siirtolan jäsen Jakobson, entinen lääketieteen ylioppilas, joka oli neljä vuotta "tuuminut" suorittaa medikofilia, vaan jonka hän lopulta huomasi liian vaikeaksi, lausui "Döbeln Juuttaalla" sekä Nybomin "Niagaran".

-- Ai hyvä Jumala, miten hän lausui hyvin! Kuulehan, Emma, eikö pappa voisi joskus kutsua häntä meille, kuiskuttelivat sekä Anna että Fanny Bredin, jotka eivät laiminlyöneet yhtenäkään sunnuntaina saapua "linnaan", milloin siellä vaan luvattiin jotain erikoista.

Vielä kauan kuului kastanjain alta iloisia ääniä, mutta puutarhan syrjässä istui yksinään kyttyräselkäinen Hanna Falk ja itki. Kaikki olivat häntä kohtaan kilttejä ja ystävällisiä ja hänet vietiin mukaan leikkeihin. Vaan kun hän äsken oli huomannut erään vissin harmaan käsivarren kiertyvän erään tytön vyötäisten ympärille, tytön, jolla oli suora selkä ja jonka rinta ei ollut sisäänpäin painunut, tuntui se hänestä entistä katkerammalta, ettei Anna Falk koskaan saa tilaisuutta jättää pientä kamariaan ja muuttaa jonkun farmarin emännäksi.

Kotiinlähtö näistä sunnuntai-illatsuista oli yhtä jännittävä kuin kotiljongi jossain hienon maailman tanssiaisissa. Tytöt seisoskelivat välinpitämättömän näköisinä, mutta itse asiassa he odottelivat pamppailevin sydämin, kuka kutsuisi kunkin ajopeleihinsä. Yleensä oli siirtolassa hyvin vähän naisia, ja he asetettiin tavallisesti kaikki vaunuihin, ellei joku heistä asunut aivan lähellä, tai pitänyt hauskempana jäädä _jonkun_ seurassa kävelemään. Mutta ensin annettiin paikat vanhemmalle väelle, ja tyttöjä oli tällä kertaa tavallista enemmän, ja -- ajopelit olivat tietysti kaikki yhtä hyviä, vaan ajajat eivät. Vanha Anders seisoi pitelemässä hevosia ja murahti toverilleen Svenille:

-- On se sentään merkillistä, että noista herraspojista sittenkin tuli ihmisiä. Katsos, nyt ne osaavat jo rasvata pyörätkin ja ymmärtävät hoitaa elukoitaan säällisesti!

Myöskin Brandmarkilla oli hevonen. Ilta oli jo hämärä, ja ilma ei näyttänyt oikein lupaavalta. Tyytyväisenä hän katseli erään toverinsa ottavan kärryillensä pastorskan ja neiti Strömbomin, sekä Bredinin tyttöjen ihastusta, kun "tohtori" Jakobson, joka neljä vuotta oli "tuuminut" suorittaa medikofilia, otti heidät kaikki rattailleen. Kun Lova joka tapauksessa oli poissa, olivat Brandmarkille kaikki tytöt samanarvoiset, ja hän kysyi:

-- Onko neitsyt Malin nähnyt Hanna Falkia?

Vanha Malin juoksi puutarhaan, nosti molemmat kädet kupeilleen ja huusi niin että silmänsä pullistuivat kuin kummipallot:

-- Hanna, Hanna! Tule pian! Sinä saat ajaa Brandmarkin kärryillä.

Montaa sanaa eivät nuo kaksi matkalla vaihtaneet. Hannan laihat, kärsivät kasvot näytti kuuvalossa tavallista kalpeimmilta. Brandmark katsoi häneen osaaottavasti ja sanoi:

-- Neiti Hanna ja minä olemme luultavasti leikkineet tänä iltana kaikkein vähemmin.

Hanna vain silmäsi häneen. Hän oli mies, ja voimakas ja suoraselkäinen, eikä kuitenkaan iloinen. Se oli merkillistä.

Huvilan ohi, mäkiä ylös ja mäkiä alas veti Hammarbon hevonen kuormaansa. Setä Alm ajoi, ja molemmat nuoret istuivat ahtaalla takaistuimella. Ensi kerran ei Hammar ollut oikein tyytyväinen siihen, että hän asui niin lähellä "linnaa". Hän tunsi pienen käsivarren koskettavan omaansa ja lämpimän hengityksen hyväilevän kasvojansa. Hän olisi tahtonut ajaa niin kovaa kuin hevonen vaan olisi jaksanut, ajaa läpi metsien ja laaksojen aina sinne saakka, missä kukaan ei koskaan ole nähnyt hienokätistä miestä, eikä kuullut puhuttavankaan musiikki-akatemiasta. -- Vaan nyt hän sai luvan pitää hieman keskustelua vireillä.

-- Mitä neiti nyt ajattelee niin vakavana?

-- Hammarbon nuorta patruunia.

-- Minuako? Kuinka ihmeessä...