Part 2
Jollekin vanhalle fanjunkkarille esimerkiksi, jolla siihen aikaan oli valtiolta eläkettä noin neljä, viisisataa kruunua vuodessa, olisi ollut vaikeata asettua johonkin tavalliseen metsätorppaan, missä kaikkinainen elämännautinto olisi kokonaan häneltä kielletty. Durmanin siirtolassa sitävastoin olisi asunto, ruoka ja puut yhtä halvat kuin missä syrjäisessä torpassa tahansa, mutta siellä hänellä sitäpaitsi olisi tilaisuus seurustella sellaisten henkilöiden kanssa, joilla olisi sama sivistystaso ja samat harrastukset kuin hänellä itsellään. Hän saisi lukusalissa melkein korvauksetta käyttää sanomalehtiä ja kirjoja, jollaisia hän ei muuten olisi voinut ajatellakaan saavansa nähdä vanhoilla päivillään. Hänen ei näinollen tarvitsisi elämänsä viime päivinä kieltää itseltään _kaikkea_.
Myöskin oli Jonas Durman ajatellut, että siirtolassa voitaisiin valmistaa tilaa sellaisille _perheille_, joilla oli kovin vähäiset tulot. Elintarpeiden hinnat asetettaisiin niin halvoiksi kuin mahdollista, ja rakkaudella ja huolella järjestetyn yhteiskunnan pitäisi voida vastaanottaa sellaisen henkilön vähäisinkin työvoima, jolle olisi mahdotonta sitä itsenäisesti käyttää. Pari vanhaa kättä, jotka vielä mahdollisesti voivat liimata paperin kiinni toiseen, eivät voi maailmalla mitään ansaita, mutta Durmanin siirtolan pienessä kirjansitomossa saattaisivat ne sentään vielä työskennellä muutaman äyrin edestä päivässä.
Siellä ei kainon köyhyyden, eikä niiden monien, jotka olivat "nähneet parempia päiviä", mutta kokeneet vanhoina surua ja murhetta, tarvinnut pelätä, että heitä elämänsä iltahetkinä "katsottaisiin yli olkain". Varakkaat ihmiset eivät pääsisi Durmanin siirtolan jäsenyyteen. Mutta sellaiset henkilöt, joille elämä oli näyttänyt kovia ja ankaria puoliaan, vaan jotka kuitenkin olivat oppineet tekemään yhtä ja toista hyödyllistä, voisivat siinä siirtolassa auttaa ja tukea toisiaan. Siellä ei ketään kohdeltaisi huonosti hänen köyhyytensä tähden, eikä työstä rähjääntyneeseen asuun puettua henkilöä silmättäisi halveksivasti.
Niin oli Jonas Durman ajatellut illoilla yksin sahansa lähistöllä kuljeskellessaan ja kuunnellessaan virran kohinaa ja muistellessaan, kuinka hänen nuoren ja lämpimän sydämensä oli kerran kylmentänyt sellainen halveksiminen, mikä vielä näinäkin päivinä tulee monen ruumiillisen työn tekijän osaksi, joka on lähtenyt n.s. herrassäädystä, sekä miten hänen omat, rakkaat vanhempansa olivat elämänsä viime vuosina "köyhänä herrasväkenä" saaneet tyhjentää niin monta alennuksen kalkkia.
III.
Märät jalat ja kolottava selkä.
Aivan toisenlainen käsitys saadaan ruumiillisesta työstä ja ruumiillisen työn tekijästä silloin, kun katsellaan lakkokokouksia tai kaduilla herrasmaisesti esiintyviä työmiehiä, kuin silloin, kun nähdään voimakas työmies työhönsä innostuneena sorvin, koneen tai lastuilla peittyneen höyläpenkkinsä ääressä.
Tai seuraa minua talvipäivänä lumikinosten halki korpeen, missä sahan kiiltävät terät itsepintaisesti syöpyvät petäjän ytimeen, ja raikkaat kirveeniskut kaikuvat vuorten ja kumpujen välissä, hiki valuu raatajan poskilta, ja jäntevä koura kiinnittää köydellä rekeen metsän jättiläisen!
Tai tule pellolle aurinkoisena elokuun päivänä, kun viikate viiltää poikki keltaista viljaa, jonka siinä samassa pyöreät, ruskeat naiskäsivarret sitovat lyhteiksi ja pystyttävät kuhilaiksi, käsivarret, jotka sopivat enemmän raadantaan kuin lemmenhyväilyihin, ja elonleikkaajien jalat ja kädet liikkuvat tasaisessa tahdissa, ja täyteläiset tähkäpäät näyttävät, ikäänkuin ne tahtoisivat kuiskata: "Katsohan, minä en sittenkään ole kiittämätön, minä synnyinmaasi karu multa!"
Kuinka elämä sentään on ihana, sellainen elämä, missä joka hetki nähdään ankaran työn ja tarmokkaan tahdon tuloksia, missä vastukset kaatuvat kuin honka metsässä. Onpa lukumiesten ja virkailijoidenkin elämässä hetkiä, jolloin he tahtoisivat itselleen toisenlaisia päiviä, kun voittamattomia esteitä sattuu, varmimmatkin toiveet särkyvät, parhaimmatkin ajatukset ymmärretään väärin. Voi, mitenkä silloin tekisi mieli taistella vastustajan kanssa rinta rintaa vastaan, niinkuin metsämiehet petäjiä vastaan taistelevat, ja nämä kaatuvat sille paikalle, mihin kirveenkäyttäjä tahtoo.
Kuitenkin -- kaukana olivat sellaiset ajatukset entisen filosofian ylioppilaan Arthur Brandmarkin mielestä hänen istuessaan särkyneen rekensä päällä eräällä syrjäisellä, Durmanin siirtolaan kuuluvalla korpiseudulla. Hänen ensimäiset yrityksensä olivat täysin epäonnistuneet. Jalat olivat läpimärät ja hänen oli ankara vilu. Tie oli huonoa, reki oli vierinyt päin kantoa ja särkynyt. Irrottaisiko hän nyt köyden, jättäisi kaatamansa ja rekeen sitomansa tukin siihen ja ajaisi kotiin tyhjin toimin? Se olisi kyllä ollut helpointa, mutta hänen korvissaan kaikuivat vielä renki Arvidin sanat eilisiltana, jolloin hän oli sillä tavoin saapunut kotiin: "Eihän tässä jouda muuta tekemäänkään, kuin noiden herraspoikajunkkarien kommelluksia korjaamaan. On sekin meininkiä, että heistäkin muka pitäisi koettaa saada oikeita työtätekeviä ihmisiä!"
Vanha Arvid oli yksi niistä kymmenestä työmiehestä, jotka siirtolan hallinto oli palkannut nuorille uudisviljelijöille avuksi hirsien hakkuuseen rakennettavia taloja varten, ja varmaa on, että enemmän olisi metsässä tullut työtä valmiiksi, jos Arvid ja hänen kelpo toverinsa olisivat saaneet siellä ahertaa yksinään, kuin nyt, kun heillä oli apunaan 28 nuorta Durmanin siirtolan jäsentä, jotka olivat valitut 67:stä hakijasta.
Kuului oksien kahinaa ja maata laahaavan hirrenpään narinaa sekä samassa reipas huuto:
-- Eteenpäin, Arthur!
Se oli muuan toinen siirtolainen, Karl Hammar nimeltään, joka oli pudistanut pääkopastaan papilliset haaveet ja matkustanut tänne suoraan Upsalasta, sillä hänen tutkintonsa olivat aina epäonnistuneet. Hän oli kookas, reipas, kahdenkymmenenkuuden vuotias nuorukainen, jolla oli korkea, leveä otsa sekä kauniit, tumman-siniset silmät. Kasvot olivat ehkä liian pyöreät ja posket ehkä liian pulleat, mutta näytti siltä, kuin ne seikat tulisivat piankin korjatuiksi.
-- No, aja eteenpäin!
-- En pääse, reki on särkynyt.
-- Peijakas! Vai niin. No, nouse ylös siitä, että saan katsoa! Hyvä Jumala! Eikä muuta? Sinullahan on kirves ja kädet mukana ja puuta on täällä tarpeeksi! Heitä hiiteen särkynyt välipuu ja tee sijaan uusi.
-- Auta sinä minua, veli hyvä! Minä olen asunut ikäni kaupungissa, vaan sinähän olet loma-aikoina saanut isäsi maatilalla tutustua tämmöiseen maailmanlopun huvitteluun.
-- Hakkaahan poikki tuo kataja, niin saamme nähdä!
Arthur Brandmark nousi surkean näköisenä. Hän oli Hammarin ikäinen, pitkä ja luiseva nuori mies, eikä niinkään heikon näköinen, vaan sattunut onnettomuus oli koskenut häneen kovin. Vilusta kangistuneena ja särmäkkäillä, sileiksi ajetuilla kasvoillaan ja terävissä, ruskeissa silmissään perin avuton ilme vetäisi hän kerran tuskallisesti mustaa tukkaansa ja lähestyi sitten katajapensasta.
-- No, miten työ sujuu?
-- Voi, paras veli Hammar, minun käteni ovat täynnä rakkoja, ja ne polttavat kuin tuli.
Hammar nauroi iloisesti, niin että metsä kaikui ja laittoi toverinsa reen kuntoon. Sitten hoputettiin molemmat pienet, takkukarvaiset hevoset liikkeelle ja pian oltiin perillä uudisrakennuspaikalla -- toverusten alueet olivat aivan vierekkäin -- ja senjälkeen ajoivat he yhdessä kotiin, sillä päivän viimeinen retki oli tehty.
"Koti", väliaikainen, missä he asuivat siksi kunnes uudet rakennukset saataisiin valmiiksi, oli yksi niistä taloista, jotka olivat ostetut siirtolan haltuun, ja joiden pinta-ala teki yhteensä 6,000 tynnyrinalaa, joka oli melkein kokonaan metsä- ja hakamaata. Sen keskitse virtasi joki, muodostaen kolme komeata putousta, jotka toistaiseksi käyttivät vain kahta väliaikaista sahaa. Kahden järven rannat olivat myös siirtolan alueella, jonka rajojen sisäpuolella oli kokonaan muuan pienempi järvi. Se sijaitsi erään vanhan herraskartanon vieressä, jonka maat yksinään käsittivät puolet koko siirtolan alueesta. Metsätöiden aikana talvella asuivat siirtolan jäsenet niissä pienissä torpissa, jotka olivat kunkin maa-aluetta lähinnä. Kokonaista seitsemän siirtolan jäsentä asusti tuossa vanhassa herraskartanossa, jota toiset kadehtien kutsuivat "linnaksi". Siellä säilytettiin myös kaikki ruokavarat ja neitsyt Malin lähetti ajomiehellä ruuan kaikkiin torppiin. Toinen seikka, mitä torpissa asujat myöskin kadehtivat, oli, että "linnassa" asujat saivat syödä oikeassa ruokasalissa pöydälle valmiiksi katettua ruokaa, kun he sitävastoin saivat kaivaa sen kylmänä esiin koreista ja laatikoista ja sitten itse lämmittää sen -- jos siitä yleensä mitään tuli. Tavallisimmin syötiinkin ruoka kylmänä.
Kun uudet rakennukset oli saatu valmiiksi, tehtiin vanhat talot ja suuremmat torpat myös siirtolaisten asunnoiksi, joiden omistajien velat lainarahastoon kasvoivat suhteellisesti sen mukaan, kuinka paljon vähemmän heillä oli ollut vaivaa asuinsijan valmistamisessa itselleen. Muista vanhoista rakennuksista otettiin niin paljon aineita lisäksi kuin saatiin, ja "linnaan", joka korjailtiin uusien, maukkaiden piirustusten mukaan, sijoitettiin lukusali, kokoushuone, siirtolan suurin ruokailuhuone sekä koulu, kun sellaista alettaisiin tarvita.
Maa-alueita oli yhteensä 100 ja vuokraajia vasta 28, joskin hakijoita oli ollut kaksinkertaisesti. Mutta vanhassa linnassa oltiin hyvin tarkkoja, sillä oli tärkeätä siirtolan tulevaisuudelle, minkälainen oli sen ensimäinen miehistö, ja lukumäärä saataisiin kyllä täyteen seuraavana vuonna. Sitä vanhaa peltomaata, mikä kuului vielä vuokraamattomiin maa-alueisiin, viljelivät ensi vuonna siirtolan lainarahaston lukuun ne kymmenen apumiestä, jotka jo keväällä jättäisivät suojattinsa oman onnensa nojaan. Vilja myytiin halvalla hinnalla niille siirtolan jäsenille, joiden maa-alueilla ei ollut vanhempaa peltomaata, vaan saivat he tehdä ankaraa työtä, voimatta odottaa ensimäistä satoa ennenkuin vasta kahden vuoden päästä.
Durmanin siirtolan jäseniksi eivät päässeet laiskurit, eivätkä rappiolle joutuneet henkilöt. Ei, sinne pääsivät vain sellaiset reippaat nuoret miehet, jotka eivät jostain syystä olleet menestyneet sillä alalla, minkä ensin olivat itselleen valinneet, sekä muutamat varattomista kodeista lähteneet rahvaan pojat, jotka olivat kunnastaan saaneet hyvät suositukset. Useat heistä olivat läpikäyneet kansanopiston.
Mutta helmikuun aurinko on jo painunut metsän taa, Brandmark ja Hammar ovat saapuneet asuntoonsa, erääseen vanhaan talonpoikaistaloon, jonka toisessa päässä oli väentupa sekä toisessa keittiö ja kamari. Heidän kaksi toveriaan, Frans Johansson, ent. nimismiehen kirjuri, joka ei koskaan saanut virkamääräystä, sekä Per Lindqvist, Bolsåkran kirkonisännän poika, jonka isän kaunis talo ja koko omaisuus joutui hänen kuolemansa jälkeen velkojille, oli saapunut kotiin jo aikaisemmin ja sytyttänyt tulen, joka kutsuvasti vilkkuili ulos tuvan ikkunoista.
Vanha Arvid oli laittanut appeet kaikille neljälle hevoselle ja tarkasteli senjälkeen rekiä ja hevosien jalkoja. Hän murisi vain senvuoksi, ettei mikään ollut nurinpäin. Silloin huomasi hän Brandmarkin hevosen, ja hänen katseensa kirkastui:
-- Ettekö edes heitä lointa sen selkään tällaisella pakkasella?
Se tapahtui ja senjälkeen mentiin "kamariin", joka oli seurustelu- ja ruokailuhuone, kun taas väentuvassa maattiin. Perunat, silavat, puuro ja maito nostettiin pöydälle ja niitä ahmittiin suurella ruokahalulla. Ja Brandmarkin saatua kuivat sukat jalkaansa ja voideltuaan haavoittuneita sormiaan pukinrasvalla tuntui elämä taas kevyemmältä.
Sitten istuivat kaikki takkavalkean ääreen ja pian oli rupattelu käynnissä päivän tapahtumista. Johansson, joka oli käväissyt illallisen jälkeen "linnassa", kertoi, että Lundstedt, muuan kalpea ylioppilas, oli pahasti sairastunut; hän ei ollut kestänyt tällaista rasittavaa elämää, ja kätilö arveli hänen saaneen keuhkokuumeen.
Brandmark pyhkäisi kädellään otsaansa ja kaiveli pikkusormella korvaansa. Koskahan tulee _hänen_ vuoronsa? Hänenhän jäseniään kolotti kovasti jokikinen yö, ja monta kertaa hän oli toivonut pääsevänsä täältä kauas pois.
Bergkin oli matkustanut tiehensä, vaikka olikin saanut asua "linnassa". "Tällaista koiranelämää en kestä", oli hän sanonut neitsyt Malinille. Siellä ei ollut edes sikareja, joita olisi joskus voinut ratokseen kärhetä, eikä punssia, jolla joskus olisi saattanut virkistää mieltään.
Hammarkin oli totinen, ja hänen siniset, uneksivat silmänsä tuijottivat herkeämättä tuleen. Mutta äkkiä hän kohautti voimakkaasti leveitä harteitaan ja huudahti:
-- Ei, pojat, epätoivolle ei anneta valtaa. Me olemme polttaneet laivamme, ja siitä, joka nyt väistyy, tulee tuskin koskaan enää miestä tässä maailmassa. Luvatkaamme täällä Hyltassa asuvat toisillemme, ettemme ainakaan me luovu päämäärästämme kirvelevien käsien ja kolottavan selän vuoksi! Kaikkeen sitä elämässä tottuu, pojat. Meillä kotona oli muuan palvelijatar, joka oli kärsinyt hammastautia yksitoista vuotta, ja kun seppä oli vetänyt viimeisen sohlon pois hänen suustaan, sanoi hän, että tuntui oudolta ja ikävältä päästä särystä. Mitä sinä siitä tuumit, Arthur?
Pitkä Brandmark kohotti hitaasti päätään.
-- Minä tässä muistelin kvartettiamme ja iltoja siellä...
-- Se on nyt yhtä kirottua, kun ei voida kotiin palattua kunnollisesti sitoa hevosia! Tamma oli päässyt irti ja saanut hyvän aikaa herkutella kaurasäkillä.
Näin murisi vanha Arvid astuessaan sisään ja heittäen musertavan silmäyksen Johanssoniin.
Puolen tunnin perästä olivat Hyltassa tulet sammuksissa ja jokainen vuoteessaan. Mutta eräässä keittiön nurkassa makaa vanha Arvid. Hiljaa, hän varmaankin lukee iltarukousta! Hänen nuuskaiset, partaiset huulensa liikkuvat, ja hän ääntää:
-- Jumala auttakoon niitä, joiden täytyy herrasväen-lapsista tehdä talonpoikia!
Väentuvassa kuullaan kuuden terveitten keuhkojen tasaiset hengitykset. Väsymys on tehnyt unen syväksi ja rauhalliseksi, joskin unien mielikuvat välisti vievät heistä yhden toisen kauas Durmanin siirtolan mailta.
Ainoastaan Arthur Brandmark on levoton. Hän kohoutuu hiljaa käsivartensa varaan, tarkastaa nukkuvia tovereitaan ja kuuntelee heidän hengittelyään. Sitten raapaisee hän tikulla tulta, sytyttää pienen, kurjan näköisen läkkilampun ja ottaa esiin valokuvan.
Se on tytön. Kaunis hän ei tosin koskaan ole ollut, eikä hän enää ole varsin nuorikaan. Vaan kaksi hyvää ja uskollista silmää katselevat herttaisesti matalan otsan alta, ja pieni soma nenännippu antaa koko hänen kasvoilleen sydämellisen, lämmittävän leiman. Suuret kyyneleet putoavat Arthur Brandmarkin silmistä ensin poskille ja siitä vuoteen karkealle hurstille. Hän suutelee kuvaa ja kuiskaa hiljaa:
-- Sinun tähtesi, Lova, minä tahdon koettaa, ainoastaan sinun tähtesi! Sinähän odotat?
IV.
Jonas Durmanin suunnitelma toteutuu.
Kolme vuotta oli Jonas Durman ehtinyt maata haudassa rahvaan vainajien joukossa, kun hänen rakkain ajatuksensa alkoi toteutua viljavina pellonsarkoina, kauniina huviloina, surisevina turbiineina, jymisevinä myllynkivinä ja sihisevinä höylinä.
Terveet ruumiit, tyytyväiset kasvot ja sydämen iloiset, tasaiset lyönnit todistivat, että kaikki työ tehtiin tekijän omaksi hyväksi, työ, joka valmistaisi hänelle taatun tulevaisuuden ja huolettoman vanhuuden; -- juuri sellaista oli joen varrella asunut erakko uneksinut, ja nyt hänen haaveensa alkoi toteutua.
Matkailijalle oli mitä mielenkiintoisinta risteillä Durmanin siirtolan eri alueilla. Vähän matkan päässä toisistaan kohoutuivat pienet, somat talot, jotka olivat niin lähekkäin, että niiden huomasi jollain tavoin kuuluvan yhteen, vaan sentään siksi paljon toisistaan erillään, etteivät ne muodostaneet kyläryhmää, vaan näytti niistä kukin itsenäiseltä. Jokaisen rakennuksen harjalla liehui lippu, ja kunkin talon ja keittiökasvitarhan välillä oli pieni kukkaistarha. Hedelmäpuut olivat vielä nuoria, eikä niistä senvuoksi vielä saatu satoa, vaan marjapensaat olivat jo tuuheita. Muutamien rakennusten verannoilla näkyi komeita ruusuja ja siellä täällä puutarhojen taustoilla helottivat hyötymansikkain täyteläiset, punaiset hedelmät.
Pienemmissä taloissa oli kaksi huonetta ja keittiö, suuremmissa taas neljä huonetta ja keittiö alakerroksessa ja kolme huonetta ja keittiö ylikerroksessa sekä siinä tapauksessa myöskin ylhäällä pieni parveke.
Kaikilla siirtolan jäsenillä ei kuitenkaan vielä ollut varaa asua niin komeasti. Sellaisia suuria, seitsemän huoneen rakennuksia oli vain "linnan" lähistöllä, missä otaksuttiin helpommin saatavan vuokralaisia. Nämä saattoivat joka päivä pistäytyä "linnan" lukusalissa, kysyä sieltä postiaan, joka aina tuotiin sinne, rupatella siellä toistensa tai siirtolan jäsenten kanssa, jotka muuten kävivät siellä hyvin ahkerasti. Vuokraajiksi ilmestyikin useita "erakkoja", jotka eivät tahtoneet perustaa omaa taloutta, vaan käyttivät hyväkseen "linnan" halpaa ruokalaa.
Pienemmät, kaksi huonetta ja keittiön sisältävät rakennukset olivat siirtolan syrjä-osissa, jonne ei saatu vuokralaisia, ja missä maa-alueet olivat suurempia ja huonompia. Paras ja aikaisemmin viljelty maa kuului "linnaan", ja se oli jo aikoja sitten jaettu siirtolan jäsenille. Sunnuntaisin saapuivat kauempana asuvat tervehtimään linnan lähistöläisiä. Silloin annettiin suuri arvo yhteisille iltapäivän-vietoille vanhan herraskartanon suuressa varjoisessa puutarhassa, jota vuoron perään hoidettiin, ja joka oli kaikkien yhteinen ylpeys.
Siellä lyötiin silloin krokettia ja leikittiin "viimeistä paria ulos", ja ilman täyttivät nauru ja iloiset äänet. Harvat siirtolan jäsenistä olivat vielä ehtineet mennä naimisiin, vaan hoitivat useiden taloutta palvelijattaret ja vanhat mummot. Siirtolaisten joukossa nähtiin myös iäkkäitä leskirouvia, jotka olivat siirtyneet sinne rauhan majoihin nauttimaan pientä eläkettään, ja joiden lapset olivat ulkona maailmalla ansaitsemassa jokapäiväistä leipäänsä. Mutta kesäisin pistäytyivät he tervehtimässä vanhuksia, ja leskipastorska Strömbomin tytär, joka toimi kotiopettajattarena Länsi-Götlannissa, ja joka näistä siirtolaisten illatsuista oli saanut oman käsityksensä, saapui sinne eräänä kauniina heinäkuun päivänä valkoisissa hansikkaissa ja kädessään hieno päivänvarjostin.
Siirtolan jäsenten "kerma" on asettunut kastanjien alla sijaitsevan kivipöydän ääreen vanhan fanjunkkari Almin ympärille, herran, joka on pitkä ja laiha kauniine, punaisine kasvoineen, ystävällisine, pienine, harmaine silmineen, ja jonka otsa on poimuinen kuin rusetti, ja joka hoitaa hopean hohtavaa tukkaansa kaikella hänen säätyynsä kuuluvan hienon herrasmiehen huolella. Tietysti hänellä on myöskin komeiksi harjatut viikset ja jänterät jalat. Miten hän muuten voisikaan olla vanha fanjunkkari.
Neiti Strömbom, joka on kahdenkymmenen vuotias, kapeakasvoinen, ruskeatukkainen ja muuten sievän näköinen tyttö, lyö päivänvarjostimellaan toisen kätensä rannetta, siten enemmän painostaakseen sanojaan, ja lausuu:
-- Niin, mamma tahtoi aivan välttämättömästi asettua tänne asumaan -- ainakin edes vuodeksi. Hänen mielestään oli tavattoman mielenkiintoista katsella täkäläistä elämää ja...
-- Vai niin, vai niin, mutta kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin, että täällä voi elää halvemmalla kuin missään muualla. Missä muija ja minäkään olisimme saaneet vaivaloisella 850 kruunun eläkkeellämme näin mukavan olinsijan? Ja mitä tulee rouva pastorskan 360 kruunun suuruiseen eläkkee...
-- Anteeksi, herra fanjunkkari! Tietystikään emme kukaan täällä ole rikkaita, mutta emme me myöskään ole missään hoitolassakaan. Minä maksan kaikesta ja ... ja ... puheli pieni vaaleahko pastorin rouva ja kietoutui suurella arvokkuudella huolellisemmin vaippaansa.
-- Niinpä niin, virkkoi fanjunkkari, sehän siinä juuri on erinomaista, että täällä saa kaiken mitä tarvitsee niin tavattoman huokealla; ja sitäpaitsi on täällä keskellä korpea mitä sivistyneintä seuraa.
Samalla kumarsi fanjunkkari sangen kohteliaasti pastorskalle ja hipaisi oikealla kädellään harmaata tukkaansa.
-- Niin, ukko ja minä olemme hyvin tyytyväiset. Meillä on hallussamme herra Hammarin kolme yläkerroksen huonetta. Sata ja kaksikymmentäviisi riikin taaleria me maksamme huoneista ja polttopuista, virkkoi rouva Alm, pieni, pyöreä nainen, jonka iloisissa kasvoissa kuvastuivat vielä nuoruuden kauneuden viimeiset, himmenneet säteet.
-- Herra Hammar! Onko hän tuo voimakkaan näköinen, punakka mies tuolla kaukana, viimeisen krokettipallon luona? kysyi neiti Strömbom, vieden binokelin silmilleen.
-- Hän juuri, lapseni.
-- Hän on sangen hauskan näköinen. Luullaanko nyt, että hän on täydellisesti pelastunut?
-- "Pelastunut?" Mistä hel ... anteeksi ... mistä ihmeestä hän olisi pelastunut? huudahti fanjunkkari.
-- Oh, minä vain arvelin, että nuoret miehet täällä ... hm...
-- ... olisivat jonkinlaisessa ojennuslaitoksessa? Ehei, armollinen neiti! He ovat kaikki kelpo poikia, sen voin teille vakuuttaa.
-- Pyydän tuhannesti anteeksi!... Voi, mamma, mamma...! huudahti neiti Strömbom äkkiä ja kääntyi selin krokettipelaajiin.
-- Mikä teille tuli? Onko täällä muurahaisia, vai...
-- Ei, ei, herra fanjunkkari, Lydia ei vaan ole tottunut näkemään noin vapaata käytöstä. Herra Hammar heitti takin yltään...
-- Ei tee mitään, neiti! Hänen paidanhihansa eivät krokettileikissä likaannu.
Niin kai tuumi vähitellen neiti Lydiakin, sillä jonkun ajan kuluttua kääntyi hän jälleen pelaavan joukon puoleen, katseli salavihkaa paitahihasillaan olevaa, uhkean näköistä miestä ja pyydettäissä suostui mielellään ottamaan osaa seuraavaan peliin.
Johansson, tuo ent. nimismiehen kirjuri, joka turhaan oli odottanut virkamääräystä, oli mennyt naimisiin erään pikkukoulun opettajattaren kanssa. Hänellä oli ollut hyvin kiire, ja siksi hän oli saanut haltuunsa Hyltan vanhan talon, missä aikaisemmin olemme tehneet tuttavuutta neljän siirtolan jäsenen kanssa. Pieni koulunopettajatar oli siis yksi siirtolan harvoista nuorista rouvista, ja hän olikin kaikkien siirtolan jäsenten suuren kohteliaisuuden esine, joka osasikin erittäin arvokkaasti vastaanottaa kaiken sen huomaavaisuuden, mitä häntä kohtaan osotettiin. Sitävastoin oli Anna, köyhän kirkonisännän pojan Per Lindqvistin pitkä, vaalea vaimo enemmän itseensäsulkeutunut, tahtoen aina vetäytyä syrjään, paitsi silloin, kun hän saattoi olla vanhoille vuokralais-rouville joksikin avuksi.
Ent. maanmittari, vanha Bredin, leskimies ja eläkkeennauttija, ei tällä kertaa viettänyt iltaa yksinomaan suuren, punatukkaisen tyttärensä Emman kanssa, joka piti hänelle taloutta kahdessa alakerroksen huoneessa Karl Hammarin huvilassa, vaan oli hänellä nyt seuranaan myöskin tyttärensä Anna ja Fanny, jotka olivat kerrassaan kauniita ja kilttejä tyttöjä, ja jotka elättivät itseään ompelulla kaupungissa, vaan olivat nyt ottaneet vapautta ja saapuneet tervehtimään vanhaa isäänsä.
Siirtolan jäsenet käyttäytyivät sinä iltana tavalla, jota maailman hienoimmat kavaljeerit olisivat kadehtineet. Mutta eivät Bredinin tytöt eikä tuo hieno neiti Strömborgkaan saattaneet siirtolaisia rajoittamaan suurta kohteliaisuuttaan niitä naisia, kyttyräselkäistä, mustakiharaista ompelijatarta Hanna Falkia ja "Malinin Idaa", ravintoloitsijattaren risatautista, kalpeata sisarentytärtä kohtaan, jotka ensi aikoina edustivat Durmanin siirtolassa nuorta, herttaista ja tulista naissukupuolta.
Hanna ja Ida olivat nyt, kuten aina, ensimäiset leikissä, ja neiti Lydia, joka ei ollut selvillä Idan yhteiskunnallisesta asemasta, sanoi hänelle:
-- Kiltti neitsyt, tuokaa minulle lasillinen vettä!
Silloin huudahti kolme herraa:
-- Ei, suokaa minun...! Oh, _neiti_ Ida, älkää vaivatko itseänne!
Myöhäiseen iltaan saakka kuuluivat iloiset äänet suuren puutarhan käytäviltä. Muisteltiin vanhoja tapahtumia, keskusteltiin tulevaisuudesta, puheltiin vuodentulotoiveista ja ylistettiin uutta puusepäntehdasta. Sellainen kerrassaan kadehdittava mieliala vallitsee harvoin seuroissa, missä virvokkeiksi tarjotaan vain kahvia ja hyötymansikoita.