Part 7

Yleensä ollaan hyvin herkkiä arvosteluille siitä henkilöstä, jota kohtaan sydän tuntee rakkautta. Ihmisten mielipide hänestä on kuin puhaltaisi tuleen; kun tuli on leimahtanut suureksi, voi myrsky vain enentää sen voimaa, mutta alussa se voi, tulkoonpa se sitten lännestä tai idästä, sammuttaakin heränneen rakkauden. Toisinaan taas voi maailman ja ihmisten tuomio, vaikka se onkin kova, vain leimahuttaa vakavasti syntynyttä lemmen liekkiä. Vaan alussa ei ole yhdentekevää, miten ulkopuolella arvostellaan sitä henkilöä, johon rakkaus on kohdistunut. Se voi kokonaan tuhota vasta palamaan tuikahtaneen lemmen tulen; joskin taas toisten ihailu on joskus monen rakkauden kipinän tuleen puhaltanut.

Minkälaisessa ympäristössä olisi nuori mies enemmän voinut esiintyä edukseen kuin siinä, missä Karl Hammar eli ja työskenteli. Kaikki rakastivat häntä ja pitivät häntä voimakkaana, viisaana ja hyvänä. Siirtola kukoisti hänen suojassaan, ja hänen auttava, tosiveljellinen suhtautumisensa tovereihinsa aikaansai sen, ettei kukaan kadehtinut hänen menestymistään.

Ja Karl Hammar vaurastui päivä päivältä, ja setä Almin antamaa "Durmanin siirtolan kuningas"-nimitystä alkoivat nyt tästä paljon pitämästään miehestä käyttää kaikki.

Jospa he vaan olisivat tietäneet, että hän oli valmis jättämään heidät kaikki vain yhden pienen sormen viittauksesta! Silloin ei hänestä olisi pidetty yhtä paljon, ja kuningas Durman ei olisi istunut niin varmana valtaistuimellaan. Voi, täällä maailmassa on aina jotain vilppiä!

Vuodet olivat kohdelleet säälivästi Almin vanhuksia; jonkun verran he tietysti olivat heikontuneet ja niin korkeina vanhuuden päivinä olivat he tietysti entistä enemmän rakastavan huolenpidon tarpeessa. Gerda tuli oikein liikutetuksi nähdessään, miten Hammar ja vanhukset olivat kiintyneet toisiinsa. _Hän_ antoi heille kaiken sen, mitä hänen olisi pitänyt heille antaa. Kiitollisuus ei koskaan synnytä todellista rakkautta naisen ja miehen välillä, ja jos mies rakkautta _vaatii_, ei sellainen voi milloinkaan syntyä. Vaan miten ihana onkaan kiitollisuudentunne silloin, kun se yhtyy johonkin lämpimämpään, ihanampaan!

Sanomalehtien, varsinkin maaseutulehtien, arvostelut olivat kiittäviä, stipendejä myönnettiin ja konservatoriosta annettiin hyvät arvolauseet. Taiteellinen menestys saattoi yksinomaan tuoda mukanaan noita toivottuja hyviä sitoumuksia ja rahaa, joita molempia vielä puuttui. Hänen taipumuksensa viittasivat operettiin, sillä oopperaan hänen äänensä oli liian heikko; myöskin konserttilaulajattareksi hänellä oli liian vähäiset voimat.

Gerda Alm matkusteli toisten kanssa pikku kaupungeissa, ja vanhukset Hammarbossa uneksivat kullasta ja laakereista.

Hammar matkusti X:n kauppalaan toimittamaan muutamia asioita. Eräässä kadun kulmassa näki hän suuren punaisen ilmotuksen kuuluisan "Strömbergin kiertueen" esiintymisestä, ja nimien joukossa oli myöskin Gerda Alm. Hänen sydäntään pisti. Siellä Durmanin siirtolassa oli ihminen muuttunut vanhanaikaiseksi ja tietämättömäksi. Nähdessään rakastettunsa nimen liimattuna rakennuksen kulmaan oli se hänestä samaa kuin olisi sanottu: "Maksa kruunu, niin saat nähdä pikku keijukaisen kauneissa vaatteissa ja paljain käsivarsin!" Sellainen ajatus oli kuitenkin tyhmä ja yksinkertainen, eikä moista ollut tullut Hammarin mieleen entisinä Upsalan aikoinakaan. Mutta, Jumala paratkoon, ihminen tulee tuhmaksi oleskellessaan vain luonnon ja luonnollisten ihmisten kanssa!

Konsertti saavutti suuren menestyksen, kuten _kaikki_ konsertit X:n kauppalassa. Vaan rahallinen tulos ei ollut yhtä hyvä. Pormestarin ja sairaalan lääkärin, jotka olivat paikkakunnan arvohenkilöt, ja soitonjohtajan, sanomalehden toimittajan ja kirjakauppiaan jälkeen, jotka olivat seudun esteetiset edustajat, oli kauppalassa noin satakunta muuta musikaalista asukasta, jotka kävivät konserteissa. Nekin olivat kaikki koolla ehkä vain kerran seitsemässä vuodessa. Yleensä oli kuulijoita ainoastaan noin seitsemänkymmentä, jotka sitten myöskin tarjosivat taiteilijoille illallisen oluen kanssa sekä boolin.

Muuan sinne kerran konserttia antamaan saapunut todellakin kuuluisa taiteilija oli kieltäytynyt illallisesta ja oluesta, vaan häntäpä ei X:n kauppalassa senjälkeen pidetty puoleksikaan siinä arvossa kuin muualla Europassa.

N:o 4. No, jumalan kiitos, hän ei ollut avorintaisessa puvussa. Voi, miten Hammarin sydän löi! Hän oli paljon hienompi kuin neiti Lydia, silloin kun tämä ensi kerran saapui Durmanin siirtolaan. Kesäauteren tavoin ympäröi kaunis, vaalea tukka hänen korkeata otsaansa, ja tuo pieni olento astui lavalle, hentona ja arkaillen.

Mutta pikku laululintu näytti väsyneeltä. Eikö hän siis aina vaeltanutkaan valkeiden pilvien välitse?

Hän lauloi yhtä sievästi kun ennenkin; "kerrassaan suloisesti", kuiskasi pormestarin rouva. Gerda katseli yleisöä ja huomasi Hammarin, hänen poskensa punehtuivat ja silmänsä välähtivät. Hän poistui pian sen jälkeen. Sitten esiintyi Strömberg itse ja lauloi erään "Portterilaulun" niin reimasti ja loistokkaasti, että kipsi putoili salin katosta, ja lehterillä olevat kahvilatytöt olivat innosta pakahtua.

X:n kaupungin asukkaat taputtivat käsiään vimmatusti sekä tälle että muille numeroille. Olihan se heidän oikeutensa, sillä olivathan he suorittaneet kalliit pääsymaksut.

Konsertin viimeisen numeron jälkeen, jonka esitti neiti Alm, osoittivat he suosiotaan kaikkein eniten. Ja Gerda tuli vielä kerran esiin, nyökäytti säestäjälle ja lauloi:

"Haassa kalkkuvat karjan kellot tyyni Roinehen ranta on, loitolla lentävän joutsenen siivet kultaa sätehen auringon".

Hammar oli vähällä huutaa: ei sitä, ei sitä! Älä anna heidän kuulla Hammarbon laulua, vanhan Almin mielisäveltä!

Ulkona käytävässä oli eräälle ovelle kirjoitettu:

"_Niille jotka tahtovat ottaa osaa_ yksinkertaiseen illanviettoon konsertin antajille, on suuressa salissa esillä lista merkitsemistä varten. Huom.! 1:25 (oluen kera). Booli erittäin."

Sanomalehden toimittaja keskusteli innokkaasti pormestarin rouvan ja tohtorin rouvan kanssa, kehoittaen lämpimästi heitä tulemaan mukaan illanviettoon. Rouvat tuumivat, että: emme nyt oikein tiedä ... vaan toimittaja ei antanut perää. Lopuksi rouvat tietysti suostuivat -- kuten aina ennenkin.

Kaksi kertaa oli Hammar aikeissa mennä lunastamaan itselleen lipun illanviettoon.

"Siellä on hyvä voileipäpöytä", kuiskasi myyjätär kehoittavasti.

Ei, Durmanin siirtolan kuningas ei tunkeutuisi X:n kauppalan asukkaiden joukkoon. Hammar ei ostanut lippua. Hän kääntyi ja poistui.

-- Sepä oli hiton kitsas mies, mutisi vahtimestari.

Vaan sitten ei Hammar nähnytkään, miten pormestari talutti Gerdan pöytään, ja miten rouvat tarkastelivat uteliaina hänen leninkiään, eikä hän myöskään kuullut tohtorin loistavaa boolipuhetta.

Tohtori oli X:n kauppalan paras puhuja. Nyt, niinkuin niin monta kymmentä kertaa viidentoista vuoden aikana, veti pormestari hänet syrjään ja virkkoi.

-- Veli on kai hyvä ja sanoo niille pari sanaa?

-- Mutta, parahin veli, minähän en ollut ollenkaan läsnä konsertissa. Minähän olin leikkaamassa myllärin pojan jalkaa.

-- Mitä se haittaa! No, astu nyt vain esiin ja lausu kiitokset meidän kaikkien puolesta!

Keskellä yötä heräsi Hammar epämääräisiin ääniin.

X:n kauppalan kaksinkertainen kvartetti oli serenaadilla Strömbergin kiertueen kahdelle naispuoliselle jäsenelle.

XIII.

Kotiin.

Kello oli jo puoli kaksitoista seuraavana aamuna, kun Karl Hammar uskalsi ujosti koputtaa Gerdan ovelle.

X:n kauppalan hienot nuoret miehet olivat jo aikaisemmin menneet pois, ja kun Hammar avasi oven, tunsi hän raikasta kukkien tuoksua. Nyt oli siis kesä sielläkin. Mutta pieni laululintu oli uupunut ja räpäytti väsyneesti siipiään. Ei edes ystävällinen hymyily, joka valaisi Hammarin kasvoja hänen näyttäytyessään, voinut karkoittaa surullista ilmettä Gerdan kasvoilta. Hän riensi tulijaa vastaan ja ojentaen molemmat kätensä sanoi:

-- Minä näin teidät kyllä konsertissa! Minkä tähden ette eilen illalla käynyt kertaakaan minua tervehtimässä, te paha ihminen?

-- Voi, neiti Gerda, olin kyllä aikeissa tulla luoksenne, vaan minä en tahtonut tunkeutua niiden muiden joukkoon, jotka kunnioittivat teitä suuren voittonne jälkeen. Ja, nähkääs, seitsemän vuoden oleskelu Durmanin siirtolassa on tehnyt miehen ujoksi.

-- Voittoko...!

Gerda katsoi häntä tutkivasti ja vakavasti suurilla sinisillä silmillään ja pudisti vaaleata tukkaansa. Suuri jumala, hänen silmiensä ympärillä olivat punaiset renkaat, ikäänkuin hän olisi itkenyt...

-- Niin, neiti Gerda, nyt kun teidän maineenne pian kasvaa ja ehkä leviää maasta maahan, on omituista ajatella, että te olette kerran antanut äänenne kuulua siellä kaukana Hammarbossa, ja että te myös olette laulanut yksin minulle. Muistatteko sitä, neiti Gerda?

Hänen silmänsä säihkyivät ja punaiset renkaat eivät näyttäneet enää niin jyrkiltä. Hän hymyili ja vastasi:

-- Minä muistan, minä muistan. Sitten johdatti hän hänet sohvalle niinkuin pienen lapsen, ja istuutuen hänen viereensä, katsoi hän häntä silmiin ja virkkoi:

-- Teille voin jutella suoraan; olemmehan me ystävät, eikö totta? No niin, tiedänhän minä sen! Tahdon aluksi sanoa teille, että sellaisiin "voittoihin" kuin eilen illalla täällä saa Gerda Alm olla tyytyväinen myöskin tulevaisuudessa, niin pitkälle kuin niitä riittää. Suuremmiksi ne eivät voine tulla.

-- Kuinka niin luulette?

-- Minä luulen, että siivet ovat liian heikot ja unelmat liian rohkeat. Kerran uskoin voivani tulla oikeaksi ... niin, nähkääs, ei miksikään suureksi, niin tyhmä en ole milloinkaan ollut, mutta kuitenkin joksikin, jota ei kukaan, vaikka tahtoisikin, voisi heti unhoittaa.

Tässä hän vaikeni ja katse harhaili eri tahoille.

Hän istui siinä niin pienenä ja hentona ja katsoi rinnallaan istuvaa vahvaa miestä melkein tuskallisin ilmein, ikäänkuin hänen olisi pyydettävä anteeksi sitä, ettei hän ollut se, miksi hän oli itseänsä kuvitellut; hän ei ollut se komea laululintu, jollaiseksi vanhempain ylpeys ja ihailu oli hänet kuvitellut.

Hammarin silmät loistivat. Voisiko se olla totta? Sehän toi Gerdan lähemmä häntä.

... Vaan sitten heitti tyttö päätään uhmaten ja jatkoi:

-- Mutta kenenkään ei silti tarvitse sääliä minua. Minä olen kunniallisesti työskennellyt ja osaan myös soittaa pianoa. Kun "kiertueet" eivät enää kannata, niin voin soittaa ja laulaa alemmalle kansalle.

Hän naurahti hieman katkerasti.

Hammar pudisti päätään.

-- Mutta älkääpä ohimenevän apeamielisyyden antako varjostaa kaikkea sitä mieltymystä, mitä olette saavuttanut. Entä mihin te nyt aiotte?

-- Kotiin vanhuksien luokse pariksi viikoksi. "Kiertue" on nyt loppunut. Nähkääs, minulla on varaa levätä, ja lepoa minä myös tarvitsen. "Strömbergin kiertue" on menestynyt tavattoman hyvin; toistaiseksi olen rikas ihminen, niin, 520 kruunua, herra Hammar. Vai niin, te olette siis kauppamatkoilla, ja minä saan siis viedä terveisenne kotiin. Minä matkustan kotiin junalla klo 8,20. Entä te?

-- Samassa junassa.

-- No mutta sepä hauskaa!

Hammar koetti kaikin voimin salata iloisuuttaan.

-- Miten on päivällisenne laita, ehkä minä...

-- Suostuisin kernaasti, vaan olen kutsuttu hyväntahtoisen tohtorinna Engvallin luokse.

-- Hyvästi siis iltaan asti!

-- Hyvästi siksi!

-- Muuten saatte minusta ikävää seuraa, sillä minun täytyy ilmoittaa teille, että aion sulkeutua jo klo 10 naisten vaunuosan rauhallisimpaan soppeen, missä sitten vedän kelpo unia. Sellaisen tavan olen oppinut matkoilla, sillä taiteilijan täytyy alituiseen työskennellä kehittyäkseen.

Sitten kun Hammar oli lähettänyt ukko Almille sähkösanoman, että tämä tulisi seuraavana aamuna asemalle, heitti hän päällysnutun ylleen ja käveli kauas X:n kauppalan tullin ohi. Mitä erilaisimpia tunteita riehui hänen rinnassaan, vaan kaikkein eniten hän ajatteli:

-- Jospa se olisi totta! Jospa pienen laululinnun siivet todella olisivat liian heikot.

Hammar tiesi X:n kauppalassa asuvan erään taiteilijan, joka oli tuomiokirkon urkuri, sekä alallaan hyvin lahjakas. Hän oli m.m. säveltänyt kauniita ja yleisesti tunnettuja sävellyksiä, vaan oli hautaantunut sinne hiljaiseen sopukkaan hyvän toimeentulon ja elämän mukavuuden tähden, sekä siksi, ettei hän helläluontoisena ihmisenä voinut kärsiä arvostelua.

Hän tuli ajatuksissaan siihen tulokseen, että jos hän vaan tuntisi tuon miehen, olisi hyvin hauskaa puhua hänen kanssaan Gerdasta, mutta nyt se tuskin kävisi laatuun. Sehän näyttäisi oikeastaan hassulta.

Kolme minuuttia tämän jälkeen oli hän ottanut selvän, missä taiteilija N. asui, ja hän kiiruhti hänen luokseen.

Tirehtööri oli pieni, hienopiirteinen herra, kerrassaan gentlemanni. Häntä kunnioitettiin aivan yleisesti, ja kaikki pitivät hänestä hyvin paljon. Mutta hän oli vähän hieman itsekäs. Hänestä kerrottiin m.m., että kun rovasti ilmoitti hänelle ajan aamusaarnaa varten olevan muutetun, niin oli N. rauhallisesti vastannut:

-- Tuskinpa se käy laatuun, herra tuomiorovasti.

-- Ja minkätähden ei?

-- Siksi että se on minun aamiaisaikani, jota olen pitänyt säännöllisesti seitsemäntoista vuotta.

Hammar saapui hänen luokseen, sanoi nimensä ja virkkoi:

-- Anteeksi, herra tirehtööri, mutta suokaa minulle hetkinen, sillä asiani merkitsee minulle paljon.

Tirehtööri N. loi häneen väsyneen, vaan hyväntahtoisen silmäyksen, ja lausui:

-- Mutta, herraseni, tehän olette jo liian vanha.

-- "Liian vanha!" Kuinka! Mihin olen liian vanha?

-- Ettekö tahdo suorittaa lukkarin tutkintoa?

-- E-ei, minä olen teollisuudenharjoittaja.

-- Oh, pyydän tuhannesti anteeksi. Olkaa hyvä ja istukaa. Näettekö, X:n kauppala on pieni paikka ja kaikki tuntemattomat herrasmiehet, jotka tulevat tähän aikaan luokseni, haluavat suorittaa joko lukkarin tahi urkurin tutkinnon tai joskus molemmatkin.

Hammar koetti sanoa tirehtööri N:lle muutamia imartelevia sanoja sekä painostaa sitä suurta arvoa, jonka hän pani herra tirehtöörin arvostelulle. Ja niin pyysi hän tirehtööriä lausumaan ajatuksensa neiti Almin tulevaisuudesta laulajattarena.

-- Herra on ehkä sukua?

-- Ei, sitä en ole.

-- Te ehkä aiotte tehdä jotain tuon nuoren neidin hyväksi?

-- Tuskin, vaan minä pyydän teille vakuuttaa, etten kysy sitä itsekkyydestä enkä muista epähienoista vaikuttimista.

-- Niin, hänellä on pieni sievä sopraano ja se on jotenkin kaunis.

-- Luuletteko myöskin hänellä olevan suuren tulevaisuuden laulajattarena.

Selittämätön hymy ilmestyi tirehtöörin suupieliin.

-- Ehkä kuulitte itse eilen illalla? Jenny Lind ei voisi valittaa sellaisesta menestyksestä.

-- X:n kauppalan asukkaiden mielipiteen olen kyllä kuullut, vaan tahtoisin mielelläni kuulla teidänkin lausuntonne. Jos toivomukseni on epähieno, niin osoittakaa minulle ovi. Jos taas tahdotte tehdä tuntemattomalle henkilölle palveluksen, joka ei vahingoita ketään, niin olkaa hyvä ja sanokaa minulle todellinen mielipiteenne neiti Almista.

-- Herttainen tyttö, herrani, hieno ja vetää huomiota puoleensa. Hän on epäilemättä saanut hyvän kasvatuksen myös muullakin kuin musiikin alalla. Kuitenkaan ei mikään estäne minua puhumasta totta. Neiti Almilla on hyvin musikaalista "korvaa" ja "aistia", ja hän on varsin "intelligentti". Mutta, ikävä kyllä, hänen äänessään ei ole mitään sointua, herra! Ja se mikä on, on haperaa ja haurasta. Jostain yksityisestä rouvasta tai neidistä, joka laulaa yhtä hyvin kuin hän, sanotaan: "Minkälainen vahinko, ettei hän ole saanut enempää kouluutusta, sillä hänhän voisi esiintyä suuren maailman oopperanäyttämöillä." Mutta todellisesta laulajattaresta, ammattilaulajattaresta, sanomme tässä tapauksessa: "Pieni, sievä ja viehättävä ääni, vahinko ettei siitä voi kehittyä mitään sen enempää."

Hammarin silmät loistivat.

-- Te ette siis ennusta hänelle mitään suurta tulevaisuutta laulajattarena?

-- En X:n kauppalaa suuremmilla seuduilla.

-- Ettekö luule hänen voivan ansaita paljon rahaa laulullaan? kysyi Hammar ja koetti samalla turhaan salata sitä ihanaa vaikutusta, minkä musiikkitirehtöörin lausunto neiti Almista oli hänessä synnyttänyt.

-- Kyllä, se riippuu hyvin monista seikoista, erittäinkin hyvästä onnesta. Hän on, kuten sanottu, tosiaankin lahjakas. Ja eikö hän ole myös saanut palkintoa pianon soitossa? Se on kyllä hyvin kaunista, mutta aivan liian monipuolista. Sitä ei ole saanut Lind, eikä Patti, siis hänestä ei tule Lindiä eikä Pattia.

Hammar nousi.

-- Minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin. Vaan kuulkaahan, herra tirehtööri, minulla ei ole paljon tuttavuuksia tällä seudulla, ja minulle olisi siis sangen mieluista, jos suvaitsisitte jakaa kanssani yksinkertaisen päivällisen ravintolassa. Lasillinen Chambertiniä ja...

Tirehtöörin valtasi vavistus ja hänen kauneilla, hienoilla kasvoillaan näyttäytyi epämieluinen ilme.

-- Kiitos, kiitos, hyvä herrani! Minä juon kuitenkin vain maitoa, ja joskus sokerijuomaa. Suuri kiitos! Hyvästi, hyvästi!

Tirehtööri asettui akkunan luokse ja katseli Hammarin jälkeen tämän mennessä alas rappusia. Säälivä hymy leikki taiteilijan huulilla. Hän tuumi itsekseen:

-- Raukka! Mokoma moukka! Viha ja kosto paloi hänen härän-silmissään, kun hän kuuli, ettei tuosta laulajattaresta voi odottaa enempää. -- Miten katalia me ihmiset kaikessa tapauksessa olemmekaan! Jos olisin tuollaista aavistanut, en olisi sanonut mitään.

Sitten kääntyi hän kauniin flyygelinsä puoleen, ainoan mikä hänelle tuotti tyydytystä elämässään. Silloin saivat hänen himmeät silmänsä jälleen loistoa, ja kun hänen valkoiset kätensä liitelivät pitkin koskettimia, tunsi hän olevansa tuhannen penikulman päässä X:n kauppalan ahtaasta, matalasta ilmasta.

* * * * *

Kauniina kesäyönä kiiti juna kohti Durmamin siirtolaa, saapuakseen perille vasta aamulla. Kaksi tuntia olivat Hammar ja Gerda istuneet yhdessä ja puhelleet yhtä ja toista, Strömbergin kiertueesta, isästä ja äidistä, Hammarbosta ja X:n kauppalasta. Mutta Gerda oli väsynyt ja Hammarin sydän oli liian täynnä voidakseen puhua, ja niin sanoi Gerda hyvää yötä ja meni naisten vaunuun.

Monilla huvimatkoilla ja erääseen ylioppilaskokoukseen oli Hammar entisaikaan matkustanut iloisen toveriparven kanssa leikkiä laskien ja jutellen. Nyt oli hän vaiti ja hiljaa, eikä vaihtanut sanaakaan kenenkään kanssa koko matkalla. Vaan hänen silmänsä loistivat ja hänessä kyti salainen toivo. Jos sallimus olisi suonut Gerdalle suuren menestyksen Europan pääkaupungeissa, ei Hammar olisi tuntenut silmänräpäykseksikään itseään sen iloisemmaksi kuin nyt. Niillä asemilla, joilla juna seisoi kauemmin, astui hän ulos vaunusillalle ja kulki edestakaisin erään vaununakkunan ohitse, jonka eteen oli vedettty viheriä uudin. Ja kuta edemmäksi tultiin, sitä enemmän pakenivat yön usvat nousevan kesäkuun auringon tieltä, ja hänen monivuotiseen ikävöimiseensä ja taisteluunsa näytti toivon aurinko nyt luovan kullattua hohdettaan.

Nuku suloisesti, pieni, väsynyt laululintu! Ennenkuin talvi koittaa ja tuuli tulee kylmäksi ja lumi levittää vaippansa lehtoihin, joissa sinä et voinut kilpailla väkevämpien siskojesi kanssa, valmistan minä sinulle rakkauden pesän ikuisesti viheriöivällä seudulla kaukana Durmanin metsässä! Niin lauloi hänen paisuva sydämensä ikävöivää kehtolaulua vanhan Almin tytön typykälle sillä aikaa, kun korskuva höyryhepo kiidätti heitä hetki hetkeltä lähemmäksi kotia.

XIV.

Remmit ja pyörät.

Matkustajaimme saavuttua päämääräänsä kohtasi heitä metsän rauhaisa tuoksu ja kuusen sekä männyn pihkainen haju. Siinä oli terveyttä ja elämää rinnalle ja keuhkoille, ja jokaisessa tuulenpuuskassa oli leikkivää iloa, ja mahdotonta oli painavien huolien synnyttämien punaisten renkaitten silmien ympärillä pysyä ennallaan.

Kiertue oli alkanut toukokuussa Östersundissa ja kevät oli yllättänyt Gerdan jo Gäflen konserttisalissa tuoksuavine kukkineen ja viheriäisine niittyineen ja puhkeavine lehtineen.

Mitä etelämmäksi tultiin, sitä rikkaammaksi kävi luonto tuoksuavista kukista. Tuntui miellyttävältä, kun kauniit kukkavihot iltasin tuoksuivat niin suloisesti, eivätkä vielä aamullakaan olleet kuihtuneet, koska ravintolaneidit olivat hankkineet niitä varten paljon maljakkoja. Vaan kun katseli niitä väsynein silmin niiden riippuessa vaunun verkossa ja niiden pölyisten lehtien nyökkyessä, näyttivät ne hyvinkin surkastuneilta.

Maalla olivat jo kukat täydessä loistossaan, eikä niiden tarvinnut antaa lyhyttä elämäänsä ihastuttaakseen silmää. Sen sijaan että kevät ennen saapui Gerdan luokse käärittynä paperiin ja sidottuna nauhalla, niin tuli hän nyt itse täydellisen kesän keskelle.

Vuosisatain sivistys ei ole ainoastaan tasoittanut ihmisiä, vaan myöskin heidän tunteensa ja käsityksensä vuodenajoista sekä kaikesta muusta. Rekiretkillä kositaan, häitä pidetään lokakuussa ja sydämiä avataan rakastetulle sateenvarjon suojassa syys-sateen roiskuessa. Sen on sivistys aikaansaanut. Mutta vielä sentään elää meissä luonnon ihminenkin, ainakin niin kauan kuin olemme nuoria, ja silloin tunnemme, miten sydämemme heräävät tunteet saavat kaksinkertaista voimaa silloin kun luonto itse herää, että ne nousevat silloin kun koivun mahlat, ja kasvavat samaan aikaan kun lehdet puhkeavat. Kevät on rakkauden aika niin luonnossa kuin elämässäkin.

Juhannusjuhlassa Durmanin "linnassa" tulisi Hammar sanomaan Gerdalle kaiken sen, mitä hän neljän vuoden ajan oli sydämellään hautonut; tämän oli hän päättänyt sanoa vanhan puutarhan yksinäisellä käytävällä, syreenilehtimajassa tai vasta kotimatkalla. Tuo omituinen ajatus etsiä muutaman sadan ihmisen keskeltä rakastettunsa kanssa yksinäisyyttä, jollaista hänen ei ollut onnistunut saada Hammarbossa, ei luonnollisesti johtanut mihinkään tuloksiin. "Durmanin siirtolan kuninkaan" täytyi olla joka paikassa, pitää yllä juhlailoa ja kuunnella kaikkien juttuja. Ja kun hän muutamaksi silmänräpäykseksi sai rauhaa, oli Gerda keskellä riemuitsevaa pienokaisjoukkoa, taikka oli Lydia Jakobson tahi muut vanhat tuttavat saaneet hänet seuraansa. Kotimatkalla oli taasen vähintäin kaksikymmentä ihmistä samassa joukossa.

Päivää jälkeen juhannuksen alkoivat viikatteet viileskellä apilaniityillä. Ehkä olisi Gerda nyt kuten ennenkin saapunut vainiolle tuomaan illallista, istahtanut saralle ja antanut pitkien timotei-korsien luistaa punaisien huuliensa välistä ja hyräillyt laulua, silloin...

Mutta Hammar oli ainiaaksi ripustanut viikatteensa seinälle, ja kolme reipasta renkiä kulkivat nyt hänen niityllään. Luoko luo'olta kulkivat he tasaisin askelin ja lyönnein samoilla saroilla, missä hän ennen oli yksin ponnistellut. Laajennetut maanviljelyslaitokset, kirjanpito ja kirjevaihto vaativat nyt Hammarin ajan. Hänen kätensä eivät sentähden työskennelleet samoin kuin ennen. Känsät olivat niistä kadonneet, eikä hän enää niitä piiloittanut taskuihinsa; mutta aina sen mukaan, mitä iloisemmaksi Gerda tuli ja mitä heleämpänä kuului hänen naurunsa, sitä enemmän valtasi hänet vanha ujous. Täytyyköhän hänen vielä kerran laskea hänet yksinään maailmalle?

Kerran aamiaispöydässä sanoi Gerda yht'äkkiä:

-- Mutta eihän herra Hammar ole vielä minulle näyttänyt öljy- eikä tärkkelystehdastaan! Emmekö lähde sinne kaikki yhdessä?

Äiti oli jo ollut siellä, ja vanha fanjunkkarikin monta kertaa, joten heitä ei nyt haluttanut lähteä. Mutta kyllä he sinne lähtisivät tyttösen kanssa joku päivä, se oli selvää.

-- Mutta sehän ei ollut tarpeellista. Eikö neiti Gerda voisi olla tyytyväinen minun seuraani? On ihana ilma ja minä menen sinne juuri nyt, sanoi Hammar.

Sehän sopi aivan mainiosti.

"Nyt tai ei koskaan!" ajatteli Hammar ja pudisti tarmokkaasti kätensä keppinsä nuppiin.

Niin kulkivat he ääneti pitkän aikaa, ja Hammar huomasi, että oli jo kuljettu neljäsosa matkasta. Osoittaakseen vähitellen helliä tunteitaan, lausui hän eloisasti:

-- Oli tuhmasti, kun emme ajaneet hevosella! Matka on pitkä ja te varmaan väsytte.

-- Te olette hyvin kohtelias, herra Hammar. Ehkä taitaa teitä pitkästyttää, virkkoi Gerda ja nauroi veitikkamaisesti.

-- En tiennyt ... hm ... kuinka voitte luulla...?