Part 9

Viulut vingahtivat. Porin uljas marssi kajahti taas kerran vanhalla tenhovoimallaan ja palokunta lähti liikkeelle. Sen perässä seurasi pitkä rivi rattaita ja ruiskuja.

Kun lähestyttiin Kukolaa, kohosi jännitys korkeimmilleen.

-- Viulumiehet hiljaa, huudettiin miesjoukosta, nyt ne panevat sen gramofonin soimaan.

Viulumiehet vaikenivat. Marssijat kurottivat kurkkujaan. Nyt sen pitäisi alkaa. Mahtaa se olla toista kuin tuo vaivainen viulun vingutus.

Kukolan kaikki ikkunat oli avattu ja niissä näkyi ihmisiä.

-- Mikähän siinä on, etteivät ne jo ala soittaa? tuumaili päällikkö. Hän läheni jo arveluttavasti Kukolaa, oli korjannut rintaröyhelyksensä ja kohotti rintaansa sekä nenäänsä näyttääkseen, kuten hän arveli, kerrankin komean ja pulskan miehen Kukolan luo kokoontuneelle yleisölle. Vain tuota uljasta marssin säestystä vielä puuttui hänen joustaville askeleilleen. Sitten olisi vaikutus ollut täydellinen.

Pian oli koko palokunta sitä mieltä, että nyt jos milloinkaan oli aika antaa marssin kajahtaa. Kukolan pojat olivat aivan pää pyörällä.

-- Mitä ne viivyttelevät, onkohan siihen tullut vika? ihmeteltiin jo joka puolella. Kukolan Kalle ei jaksanut enää kestää, vaan lähti paikaltaan rivistä ja juoksi Kukolan ikkunain alle. Hänen kuultiin huutavan jotakin ja viittailevan käsillään; sitten hän nopeasti livahti talon portista sisään.

Samassa marssia odottava palokunta saapui Kukolan kohdalle. Ja todellakin sieltä kuului jotakin pärinää, jotakin surinaa ikäänkuin paremmanpuoleisesta mehiläispesästä. Ne, jotka marssivat aivan ikkunan alitse, näkivät pienen, vihreän gramofonin torven ammollaan ja sieltä kuului:

"ä-ä-äh-härr-rä-rä-ähhähhäh-rä-rää!"

Koko palokunta räjähti nauramaan, päällikkö nauroi, viulunsoittajat nauroivat, miehistö nauroi, ja palokunnan perässä Jokikylän pojat vasta oikein nauroivat.

-- Se pelasi nyt sitä Kukolan kunniamarssia! sanoi Kankareen Epa, jonka yksivakaisesta sielusta usein pilkahti ilmoille puolikuivahkoja sukkeluuksia, jotka ovat varsinaissuomalaisen luonteen yhtenä tunnusmerkkinä. Mutta Kukolan poikien naamat olivat synkkiä, kun he kuuntelivat jokikyläläisten kokkapuheita.

Hilpeän mielialan vallitessa palokunta saapui Kukolan rantaniitylle. Päällikkö oli unohtunut juttuihin sillankorvalle saapuneen lukkarin kanssa, mutta pian kuultiin hänen kimeä äänensä, kun hän oikeassa hetkessä taas otti osaston huostaansa.

-- Top, top, top! Älkää nyt sitä ladon seinää hajottako.

Rivistö oli näet hiljalleen lähestynyt latoa ja ensi rivin miehet olivat jo aivan nenä kiinni ladon seinässä perässä tulevien tunkiessa päälle. Kun pitemmälle ei päästy, pysähtyi rivistö. Etumaiset miehet nostelivat vielä tahdissa jalkojaan ylös ja alas. Heidän mielestään sellainen kuului asiaan. Päällikkö taas ei oikein tietänyt, mitä hänen nyt olisi pitänyt komentaa. Tuo poljenta hermostutti häntä. Hän päätti lopettaa sen ja kysäisi:

-- Mitä tee ny siin viäl niit kokkarei poljet, ei tämä nyy niin jämttii oi kun sotaväes!

Miehet lakkasivat polkemasta, mutta nyt miettivät monet mielessään, että ei tuosta kauppiaasta oikein ole näin suuren joukon päälliköksi. Kauppias tunsi tämänkaltaisen epäilyksen hajua ilmassa ja päätti parantaa mainettaan ärjäisemällä lujalla äänellä:

-- Käännytään sitten tuonne karvarin halkopinoon päin.

Riveissä syntyi kuitenkin nyt jonkin verran sekasortoa, sillä toisella rannalla sattui olemaan kaksi halkopinoa ja vain harvat tiesivät, kumpi niistä oli karvarin. Syntyi tuuppimista ja sanakopua, kunnes karvari julisti että:

-- See on tua oikkianpuoline, kun on mnuun halkopinon. Mää sen koloseerasin sin kevääl juur ennen kelirikkoo, ko sillo ol niin myöhhään pakassiiki.

Rantalaa alkoi jo todella harmittaa tuo komento. Hän meni päällikön luo ja sanoi kireällä äänellä:

-- Ei tämä käy päinsä. Komennusta ja liikkeitä täytyy harjoitella.

Hänen hämmästyksekseen kauppias hymyili rauhallisesti ja myönteli:

-- Tietysti täytyy harjoitella. Ei tämä millään muotoa käy päinsä ilman harjoitusta.

Rantala poistui. Hän ei viitsinyt enää sanoa mitään, sillä hän tiesi ponnistelunsa turhaksi. Hänet leimattaisiin vain päällikön toimen tavoittelijaksi. Kaikki meni täällä päin mäntyä, mutta kenenkään muiden rauhaa se seikka ei häirinnyt.

-- Ei se nyt niin ensiluokkaista tarvitse olla, näin maaseudulla, sanottiin. -- Eihän tästä saa palkkaakaan.

Ei siinä auttanut ruveta yksinään taistelemaan yleistä mielipidettä vastaan.

Palokunnan päällikkö asettautui nyt rivin eteen ja otti uljaan asennon. Hän asetti vasemman jalkansa hiukan eteenpäin ja nojautui kokonaan ruumiillaan oikeaan, joten rinta ja vatsa nousivat pystyyn. Sitten hän pisti oikean kätensä sormet takin nappien väliin ja alkoi puhua. Puheen pito oli yleisön arvostelun mukaan kauppiaan vahvin puoli. Tosin hän sekoitti ummet ja lammet, hyppäsi yht'äkkiä asiasta toiseen eikä välittänyt järjestyksestä kerrassaan mitään. Mutta seikka, mille pantiin pääpaino, oli, että hänellä oli erikoinen juhlanuotti puheessaan, ja sellaista kykeni vain harva aikaansaamaan. Sitten hänen suustaan tuli sanoja kuin syytämällä, niitä tuntui siellä olevan loppumattomat varastot. Ja kaiken lisäksi hänessä oli pisara runollisuutta. Hän puhui lainehtivista ruispelloista, kevään pulppuavista puroista ja tantereista, joilla esi-isämme ovat vertaan vuodattaneet, puhui niin, että naiset parhaissa paikoissa turvautuivat nenäliinoihinsa ja miehetkin joskus karauttelivat kurkkujaan. Tämän "puhetaitonsa" vuoksi hän olikin aina yhteisissä asioissa johtavana sieluna, eikä kukaan voinut häneltä tuota paikkaa riistää. Sen hän tiesi itse kylläkin hyvin ja milloin hän jossakin asiassa tunsi epäonnistuneensa, silloin hän aina vetosi puhetaitoonsa ja saavutti loppujen lopuksi aina yleisön jakamattoman suosion.

-- Arvoisat palokuntalaiset! aloitti maakauppias kimeällä äänellään.

-- Hiljaa! Kauppias puhuu, kauppias puhuu! kuului heti miesjoukosta. Erikoisesti tämä varoitus oli kohdistettu Kukolan Kallelle, joka turhaan koetti eräälle kirkonkylän pojalle puolustaa heidän gramofoniaan, asia, mihin kukaan muu ei enää kiinnittänyt huomiotaan.

Mutta kauppias oli hiukan hermostuneella tuulella. Hän tunsi ehdottomasti joutuneensa komentopuolessa alakynteen ja yleisön kirpeän arvostelun kohteeksi. Nyt hänen täytyi, mikäli hän tahtoi säilyttää asemansa, puhetaidollaan häikäistä kuulijansa, ennen kaikkea puolueeton yleisö ja viimeksi vastustajansa. Hän aloitti puheensa sen vuoksi juhlallisimmilla vertauskuvillaan.

-- Kesä, pohjolan sorea kesä on taasen saapunut jokilaaksoommekin ja luonto kukoistaa viheriäisenä ympärillämme. Armas aurinko paistaa taas synkän yön jälkeen lainehtivien ruispeltojen päälle, jotka tuota, tuota -- -- -- niin, jotka näyttävät lupaavan maanviljelijälle ei ainoastaan suuntäytettä, vaan kukkaronkin täytettä ja samalla isänmaallemme ja paljon nälkävuosia ja sortoa kärsineelle kansallemme jotakin mihin perustaa -- -- tuota, perustaa ponnistelunsa ja siten kunnialla täyttää se raataminen ja kuokkiminen ja kantojen perkaaminen, miten minä sanoisin -- tuota, jonka meidän esi-isämme ovat ammoisina aikoina panneet alulle ja ylläpitäneet tässä suloisessa Suomessamme ja kaunihissa Karjalassa, kuin myöskin ja juuri kaikkein ensimmäiseksi tässä ikivanhassa ja monin kerroin kunnialla kruunatussa Varsinais-Suomessamme.

Nämä lennokkaat sanat kajautettuaan kauppias loi hallitsevan katseen ympärilleen ja vaikeni hetkeksi, -- pitäen taidetauon, jolla hän arveli tekevänsä syvän vaikutuksen kuulijakuntaansa. Hän näki sillalle kokoontuneen väkijoukon mustana parvena sivullaan ja silloin hän päätti kohdistaa sanansa myöskin sille.

-- Niin, arvoisat palokuntalaiset ja arvoisa juhlayleisö! lausui hän uudelleen kääntyen sillallekin päin. Näiden mukaansa tempaavien alkusanojen jälkeen hän päätti sitten siirtyä varsinaiseen asiaan.

-- Asiain näin ollen, hän jatkoi, kuin myös ottamalla samalla huomioon nykyajan valtavan kehityksen kaikenlaisen tekniikan, kulkuneuvojen samoin kuin kaikenlaisten sammutusvehkeidenkin alalla, on nyt tässä pitäjässä seurattu inhimillisen sivistyksen eteenpäin pyrkimystä ja saatu kuntoon todellinen ja täydellisesti järjestetty palokunta ja pidetään ruiskujen tarkastus nyt ensi kertaa minun omaperäisellä johdollani tässä Kukolan ikivanhalla rantaniityllä, jossa -- voi olla, että paljon esi-isäimme viatonta verta jo on vuotanut ennenkin yhteishyvän alttarille.

Puhuja ilmoitti sitten, että pitäjän ruiskujen tarkastus alkaa heti aivan jokirannassa, mihin ruiskut järjestetään riviin, ja lopetti toivomuksella, että "tämäkin tilaisuus olisi omiaan yhdistämään kaikkia eripuraisuuden siemeniä toisiinsa, jotta kaikkinainen kanssakäyminen voisi edelleenkin hedelmällisesti jatkua ja synnyinmaamme vihdoin saisi ikuisen rauhan, mitä se niin kipeästi kaipaa, ja että tulen valta voitaisiin rajoittaa siihen minimimäärään, missä se ei vielä miesmuistiin ole ollut tällä paikkakunnalla".

Samalla puhuja ilmoitti käyttävänsä tilaisuutta hyväkseen lausuakseen kiitoksensa "Kukolan aina valistuneelle haltijaväelle, joka vaivojaan säästämättä ja kulujaan kysymättä oli luovuttanut sellaisenkin nykyajan kunniakkaan keksinnön, jollaisena gramofonia lienee pidettävä, palokunta-aatteen palvelukseen".

Siihen hän lopetti varmana siitä, että oli jälleen vallannut vastaansanomattoman johtoaseman palokunnassa. Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä koko kentällä kävi juhlallinen supina.

-- Kyllä se poika puhuu! Jos meidän pappikin puhuisi noin hyvin, niin kyllä silloin täällä hengenviljelys olisi kiitettävällä kannalla.

Maakauppias kuuli kuiskutukset, joista jotkut tahallisesti lausuttiin kyllin kovalla äänellä suorastaan hänen kuultavikseen. Hän lähti nyt päättäväisin askelin jokirantaan, mihin koko palokunta häntä seurasi. Ruiskujen tarkastus alkoi.

Ensimmäinen ruisku täytettiin vedellä. Se oli Kukolan ruisku. Talon rengit alkoivat painaa vipuja. Jo nousi letku pullolleen, mutta samassa kohosi letkun seinämistä lukemattomia kohtisuoria säteitä, pieniä vesisuihkuja, jotka mailleen painuvan auringon valossa loistivat kaikin sateenkaaren värein. Letkun päästä sitä vastoin ei vielä tullut mitään.

Kukolan Kalle seisoi siellä tanakkana hajareisin pitäen letkun päätä käsissään, suu auki ja jännittynyt ilme hartaalla naamallaan ikäänkuin koko Kukolan talon kunnia olisi laskettu hänen harteilleen.

-- Purista peukalollasi letkunpään aukkoa! opasti päällikkö.

Kalle ponnisti viimeisetkin voimansa painaakseen peukalon kyllin lujaan letkunpäässä olevan vesiaukon tukkeeksi. Äkkiä se lipsahti hänen käsistään ja kirkas vesisuihku lensi räiskyen ja omituisesti pamahdellen -- suoraan sillalle kokoontuneen yleisön niskaan. Kun Kalle kuuli hätähuudot, nosti hän hämmentyneenä letkun pystyyn, jolloin vesi rankkasateena valui korkeudesta palokunnan syvien rivien ylle.

Onneksi päällikkö ehti pian paikalle ja pelasti tilanteen. Hän tempaisi letkun Kallen kädestä ja ohjasi suihkun joelle. Ruiskun voitiin nyt todeta olevan "välttävässä" kunnossa.

Saman arvostelun sai sitten suurin osa ruiskuista tarkastuksen jatkuessa. Mutta suureksi tuli yllätys, kun tarkastajat saapuivat Jokikylän viiden ruiskun luo. Rantala, vanha sotilas, oli ensiksikin järjestänyt ruiskut aivan suoraan riviin. Niin ne olivat kuin viivottimella vetäen samalla viirulla. Sitten oli Rantala jakanut kullekin ruiskumiehelle eri tehtävät, letkut oli kasteltu valmiiksi ja itse ruiskut oli hangattu kirkkaiksi, niin ettei niissä näkynyt tomun hiventäkään. Niiden suihkut lensivät heti puolta korkeammalle kuin edellisten.

Yleisö oli haltioissaan.

-- Kyllä se Rantala on poikaa! sanottiin.

-- Hän onkin ollut sotaväessä.

-- Kyllähän Rantala tietää, mitä komento merkitsee.

Tarkastajainkin täytyi antaa näistä ruiskuista parempi arvostelu kuin muista. Mutta kun he eivät tahtoneet loukata kauppiasta ja toiselta puolen olivat jo vähän kateellisia Rantalalle, tuli arvolauseeksi vain "tyydyttävä".

Kauppias oli suunniltaan.

-- Tämähän on kamalaa, hän kuiskaili ympärillään seisoville, kun se rupeaa panemaan sotilaskomentoa voimaan palokunnassa, vapaaehtoisessa järjestössä. Eihän se mitenkään käy laatuun.

Tarkastus oli päättynyt. Mutta vielä kerran suurenivat maakauppiaan silmät hämmästyksestä. Yleisö ja palokuntalaiset alkoivat hajaantua mikä minnekin. Silloin kuului rannalta muutamia kireitä komentosanoja ja Jokikylän osasto marssi järjestetyin rivein sotilaallisen uhkeasti maantielle jatkaen matkaansa sillan yli kylään. Etumaisena kulki pitkä ja ryhdikäs osaston komentaja, Rantala, ja hän oli pyytänyt soittoniekkoja saattamaan osastoaan kylään saakka.

Yleisö antoi kunnioittavasti tilaa ja palokunnan varsinainen päällikkö, maakauppias, sai karvain mielin katsella, miten suuri osa yleisöä seurasi Jokikylän osastoa sillan toiselle puolen. Kaikkein uljain oli ryhti rivistön loppupäähän asetetuilla Jokikylän pojilla, jotka tiukoin, uhkaavin silmäyksin katselivat Kukolan ja kirkonkylän poikia ohimennessään ja miettivät keskenään, mikä ihme siinä oikein pitää olla, että Jokikylä aina on paras kaikista kylistä, olipa sitten homma mikä tahansa.

Maantiellä jatkui sitten kauan keskustelua miesten kesken siitä, mitä Rantala oli tarkoittanut esiintymisellään. Toiset nyt suoraan lausuivat ihailunsa hänen osastonsa järjestystä ja ryhdikkyyttä kohtaan. Mutta toiset arvelivat Rantalan vain pyrkivän palokunnan päälliköksi ja he alkoivat ylistää sitä erinomaista puhetta, minkä maakauppias taaskin oli pitänyt ilman papereita tai plakaatteja, ja heidän mielestään täytyi sellaisille "henkisille taidesaavutuksille" kuin puhetaito antaa aina suurempi arvo kuin kylmälle ja jäykälle sotilaskomennolle, joka ei muka laisinkaan sovellu Suomen syvämietteiselle, laulua ja soittoa rakastavalle salokansalle.

Kun siinä asiasta oli hetken kiistelty, avasi Törmälän Iisakki suunsa. Hän oli hevosteurastaja, hevoshuijari, luihunaamainen, tekohurskas äijänkänttyrä ja hän asetti nyt alahuulensa ylähuulen etupuolelle, väänteli vähäisen kapeita, tupakanpolttamia huuliaan, sylkäisi ja sanoi:

-- Jaa vaik' hän olis kuin hyvä, niin ei hänen vaan tartte olla parei kum me muutkaan.

Ja häneen yhtyi suurin osa yleisöä.

RAUHA MAASSA.

Joki-Klemolan emäntä oli aivan suunniltaan. Kyyneleet kimaltelivat hänen silmäkulmissaan ja hän kulki huoneesta huoneeseen puhellen itsekseen.

-- Täytyykö meidän lastemmekin nyt tulla ikuisiksi vihamiehiksi jo nuoruudestaan alkaen. Täytyykö vanhempien epäsovun mennä perintönä heidän lapsilleen kolmanteen ja neljänteen polveen? Se on jo kamalaa, enkä ainakaan minä tahdo ottaa sitä syntiä päälleni. Sitä kirousta en minä tahdo olla kylvämässä.

Mitä sitten oli tapahtunut?

Reino oli jälleen saapunut kotiin nenä verta vuotavana. Hän oli taas ollut tappelussa Kukolan poikain kanssa ja vakuutti heidän saaneen vielä enemmän selkäänsä.

Äiti oli jo kauan tiennyt yhtä ja toista noista pitkin kesää jokilaaksossa käydyistä kahakoista, ja hän oli hiljaa surrut poikansa puolesta ja ajatellut, koettanut päästä selvyyteen, mistä hänen avokatseinen Reinonsa oli saanut tuollaisen tappeluvimman ja mitä hänestä tuli sellaisella luonnolla.

Nyt hän vihdoin oli kovistanut Reinolta koko totuuden. Viimeksi olivat Kankareen Epa, Rantalan Anssu ja hän, Reino, ainakin omien sanojensa mukaan perinpohjaisesti löylyttäneet Sairisten Jaskan ja Kukolan Antin, vieläpä maantiesillalla koko maailman nähden. Heidän oman ulkonäkönsä perusteella ei kuitenkaan voinut mennä varmasti vakuuttamaan, kumpi puoli todella oli selkäänsä saanut, sillä kuhmuja ja mustelmia oli Jokikylän pojillakin.

Mutta nyt vasta Klemolan emäntä tarttui asiaan koko tarmollaan, sillä nyt vasta hänelle oli paljastunut uhkaava todellisuus. Oli siis koko kesä, aina viime kesän loppupuoliskolta alkaen käyty kiivaita tappeluita, missä sangen huomattavaa osaa näyttelivät ensiksikin hänen oma poikansa ja vastapuolella Kukolan pojat. Reinon puheessakin alkoi jo kalskahdella sammumaton katkeruus, ehkäpä viha koko Kukolaa ja sen asukkaita kohtaan. Ja juuri tämä seikka, tämä kasvava epäsopu Kukolan ja Klemolan talojen välillä nyt kiusasi emäntää, antamatta hänelle hetkenkään rauhaa.

-- En minä voi sallia sukuvihan syntyvän meidän välillemme, en voi sitä sallia lastemme ja lastenlastemme vuoksi, sillä viha turmelee suvun, vie sen rappiolle ja kurjuuteen!

Niin puheli Klemolan emäntä päättäväisenä ja pyyhkäisi ruskean kiharan otsaltaan. Sitten hän kietaisi päähänsä huivin, veti saalin hartioilleen ja lähti astelemaan jokirantaan Klemolan laituria kohti.

Klemolan laituri oli vastapäätä Kukolan taloa. Siinä oli rannalla kuin muusta maailmasta erotettu ja rauhoitettu alue. Suuret haapapuut muodostivat rantatörmällä humisevan lehvistön, joka puoliympyränä varjosti laiturin tienoon niin maantielle kuin kylällekin päin. Klemolan emäntä rakasti tuota haapapuistikkoa. Hän oli antanut laittaa siihen penkin, millä hän usein, varsinkin vaikeina aikoina, oli istunut kuuntelemassa haapojen lehtien ainaista helskettä ja laineitten liplatusta. Siinä hän ennenkin oli miettinyt ja ratkaissut elämänsä ongelmat.

Siinä olivat nuo haapapuut helskytelleet jo hänen nuoruutensa päivinä. Klemolahan oli hänen lapsuudenkotinsa, johon hänen miehensä Kustaa oli tullut kotivävyksi ja sitten ottanut Klemolan nimen. Kustaa oli erään rantakulman talon nuorin poika. Vanhin veli oli, kuten siihen aikaan oli tapana, saanut talon, ja muut lapset saivat lähteä maailmalle.

Klemolan emäntä istuutui nyt rantapenkille ja nojasi päänsä voimakasta haavanrunkoa vasten, jonka lehdet heti alkoivat helistä hänen nuoruutensa muistoja.

Hän näki itsensä 18-vuotiaana tyttönä. Silloin oli hänen sisarensa Almakin vielä naimaton nuori neito, häntä kahta vuotta vanhempi, ja asui kotonaan Klemolassa kuten Mariakin. Siihen aikaan alkoi Klemolassa käydä kosijoita. Taloa muka olivat katselevinaan ostaakseen sen, vaikka koko pitäjä tiesi, että Klemolan taloa ei koskaan myydä vieraalle. Kun Jumala ei ollut Klemolan vanhaa väkeä siunannut pojilla, arveltiin, että talo meni perinnöksi vanhimmalle tyttärelle Almalle.

Miten toisin kuitenkin olikaan kaikki käynyt.

Suosituin kaikista nuorista miehistä, joita Klemolassa kävi, oli Kukolan Antti. Hän saapui usein korskuvalla orhillaan, niin että koko Jokikylä piti häntä ainoana varmana sulhasmiehenä. Saipa hän Klemolan tytärten vanhempain luottamuksen siinä määrin osakseen, että sai luvan ottaa molemmat tyttäret rattailleen ja virkulla hevosellaan kierrellä maita ja mantereita. Mutta pitkiin aikoihin eivät edes tytöt itse tienneet, kumpaa heistä Kukolan Antti oli aikonut pyytää vaimokseen. Sitten eräänä päivänä selvisi, että hän tarkoitti Mariaa.

Tyttö itse ei oikein jaksanut käsittää, mitä tuo kaikki merkitsi ja rakastiko hän Anttia, vai eikö rakastanut, mutta Alman käytöksessä tapahtui heti paikalla täydellinen muutos. Hän lopetti kaiken kanssakäymisen sisarensa kanssa, oli tälle kylmä ja kova kuin vieraalle ihmiselle.

Maria oli siihen aikaan vielä lapsi eikä ymmärtänyt enempää sisarensa käytöstä kuin muitakaan ihmeellisiä tapahtumia noina aikoina. Hän muisti nyt eläneensä silloin kuin puoliunessa. Joitakin ihmeellisiä väreitä kävi hänen rinnassaan. Hän kaipasi kovasti jotakin, mutta ei itsekään tiennyt mitä. Ei hän ainakaan Kukolan Anttiakaan erikoisesti kaivannut.

Eräänä syyskuun sunnuntaiaamuna sitten tapahtui kummia asioita Klemolassa. Kukolan Antti saapui jo varhain taloon ja hänet vietiin heti salikamariin, missä emäntä istui mustissa pyhävaatteissa ja kirjava silkki hartioillaan. Hän oli oikea entisajan talonemäntä, sellainen, jonka ohi ei mikään asia talossa päässyt livahtamaan, luja ja jäykkä luonteeltaan, mutta samalla oikeamielinen ja hyväsydäminenkin. Isäntä oli jättänyt tytärtensä naimisasian täydelleen emännän huostaan.

Kun Kukolan Antti astui salikamariin, punastui hän hiusmartoa myöten ja jäi hyvän päivän sanottuaan oven suuhun seisomaan lakkiaan hypistellen. Mutta emäntä kävi suoraan asiaan.

-- Sinä olet tullut pyytämään minun tytärtäni Almaa omaksesi.

-- Niin -- tuota --, änkytti Antti, asia on niin, että Ma-Mariaa minä oikeastaan olen ajatellut.

-- Mariaa! sanoi emäntä ankaralla äänellä. -- Maria on vielä lapsi, en minä häntä vielä vuosikausiin anna pois kotoa.

Antti vaikeni.

-- Mikä vika Almassa sitten on? Eikö hän ole kyllin hyvä sinulle? sanoi taas emäntä kylmällä, terävällä äänellä.

-- On, on! vastasi Antti seisoessaan siinä kiiltonahkasaappaissaan ja kellonperien roikkuessa moninkertaisina liivillä.

-- Ei minun tyttäriäni tarvitse valita. Hyviä ne ovat kumpikin ja samalla lailla kasvatetut. Jos tahdot, niin Alman saat ja parempaa et löydäkään, mutta Mariaa en anna, sillä hän ei ole vielä siinä iässä.

Kyllähän Antti oli ällistynyt. Kokipa hän vielä puolustautuakin, mutta kun ovi oli suljettu ja Antti jäänyt kahdenkesken Klemolan muorin kanssa, alkoi asia kääntyä muorin tahdon mukaan. Kauan he puhuivat, mutta mitä he puhuivat, siitä ei kukaan ihminen ole koskaan kuullut hiiskahdustakaan. Pääasia oli, että Alma kutsuttiin sisälle. Hän meni sinne kalpeana kuin liina, mutta palasi kihlat käsissään sekä kauniina ja ylpeänä kuin keisarinnan kuva. Kukolan Antti oli kihlannut Klemolan Alman.

Kun Maria sai kuulla, mitä oli tapahtunut, musteni maailma hänen silmissään. Hän sulkeutui kamariinsa ja eli siellä viikon kuin unessa. Miten kaikki oli tapahtunut, sitä hän ei koskaan saanut selville. Olivatko Alma ja äiti yhdessä sopineet asian häntä vastaan, vai oliko äiti yksinään harkinnut, mikä hänen mielestään oli paras ratkaisu hänen tytärtensä onnelle.

Klemolan muori piti kiirettä häitten valmistuksessa ja syksyllä nuorikot vihittiin Klemolan suuressa salissa. Kaikki kävi, niinkuin häissä pitikin. Kynttiläkruunut loistivat, häämarssia soitettiin, samaa marssia, jonka sävelten mukaan kaikki Klemolan tyttäret, niin kauaksi kuin perintötieto riitti, oli johdettu vihkipallille. Morsian saapui häikäisevän valkoisena, myrttikruunu päässään sulhasensa rinnalla. Hän oli kalpea, mutta lausui lujasti ja päättäväisesti pyhän valansa rovastin sanojen mukaan.

Mariasta tuntui yhä koko tapahtumasarja unennäöltä. Ei hän ollut suruissaankaan, ei kärsinytkään kuten aluksi oli luullut, mutta katkera hän oli -- sanomattoman katkera. Hän istui yksinään ja ajatteli vain:

-- Koskahan minä tästä herään; onkohan tämä unta?

Siten siirtyi Klemolan vanhempi tytär Alma emännäksi Kukolan taloon toiselle puolen jokea. Mutta samalla hetkellä muuttui äidin ja Marian suhde kokonaan ja aavistamattomalla tavalla. Maria oli siitä lähtien kaikki kaikessa äidilleen. Kuin silmäteräänsä vaali Klemolan muori tytärtään. Ei mitään häneltä kielletty. Mitä ikinä hän halusi, niin tehtiin. Ja varsinkin kävi tämä äidin suosio ilmi silloin, kun Alma joskus tuli käymään entisessä kodissaan. Äiti antoi hänen suorastaan tuntea, että hän kuului Kukolaan ja että kaikki, mitä Klemolassa oli, oli Marian omaa. Aluksi tuo kaikki rasitti Mariaa, mutta hän tottui siihen vähitellen. Hän ja kaikki muutkin tottuivat siihen ajatukseen, että Maria hallitsi itsevaltiattarena Klemolaa.

Tämä uusi asema antoi hänelle paljon huoltakin. Hän sai vähitellen ottaa kaikki talon asiat huostaansa. Äiti vetäytyi hiljaa syrjään ja antoi hänen huostaansa suuren, kilisevän avainkimpun, mikä on emännän vallan tunnusmerkkinä. Maria oli siitä lähtien Klemolan todellinen emäntä.

Sitten äiti kuoli. Aluksi tuntui talo Mariasta jonkin aikaa yksinäiseltä ja autiolta, mutta aika paransi senkin haavan, ja elämä kun kerran on elettävä, niin mikäpä siinä auttaa. Mitään erikoista muutosta Klemolan talon elämään ei äidin kuolema tehnyt, sillä tuo muutos oli tapahtunut jo vähitellen hänen eläessään.

Isän eläessä meni Maria naimisiin. Hänen miehensä Kustaa siirtyi Klemolaan kotivävyksi. Tähän aikaan oli Maria jo täydelleen toipunut nuoruutensa haaveitten särkymisestä, eikä hän enää oikeastaan tuntenut, että mitään oli särkynytkään. Hän oli reipas ja toimelias emäntä, joka suuresti kohotti Klemolan talon arvoa pitäjässä. Ja mies oli Kustaakin paikallaan, oikea maamies, turpeenpuskija koko luonnoltaan ja vakaumukseltaan.