Part 10
70-vuotiaana painui hautaan Klemolan vanha isäntä. Kun sitten hänen testamenttinsa avattiin, huomattiin, että Maria oli saanut Klemolan talon ja vanhempainsa kaiken irtaimen omaisuudenkin. Se seikka kuitenkin antoi puheenaihetta kyläläisille, että vanhalla Klemolalla, jonka äveriäisyys oli tullut puheenparreksi pitäjässä, ei ollut säästöjä talletettuna muuta kuin muutama sata markkaa. Maria ei kuitenkaan enempää kuin hänen miehensäkään kiinnittänyt asiaan mitään huomiota.
Jos Alma äitinsä eläessä oli harvoin käynyt Klemolassa, niin äidin kuoltua hän kävi siellä vielä harvemmin ja isän kuoleman jälkeen hän lakkasi kokonaan käymästä. Mariakaan ei mennyt Kukolaan muulloin kuin milloin siellä pidettiin suuret pidot ja koko lähiseudun talolliset olivat kutsutut. Hän ja Alma olivat toisilleen aivan kuin vieraat ihmiset. Lapsuutensa muistoista he eivät koskaan puhuneet. He tiesivät, että he olivat sisarukset, mutta koskaan he eivät sitä toisilleen osoittaneet ja vuosien kuluessa he vieraantuivat täydelleen.
Niin seisoivat siinä vastakkain Kukolan ja Klemolan talot, joita niin läheiset ja voimakkaat verisiteet liittivät toisiinsa. Mutta siinä välillä oli syvä, salaperäinen joki ikäänkuin sen pohjattoman kuilun tunnuskuvana, mikä ainiaaksi näytti erottavan nuo sukulaiset keskinäisestä kanssakäymisestä ja tekevän heidät ventovieraiksi toisilleen.
Oliko Alma koskaan kaivannut lähestymistä ja sisarsuhteen uudistamista, siitä ei Maria tietänyt. Mutta hän itse tunsi nyt voimakkaammin kuin koskaan ennen, että hän oli kaivannut. Hän oli ajatellut ja ajatellut, mistä voitaisiin rakentaa silta tuon kuilun yli, miten tasoittaa tie, millä he voivat jälleen ojentaa sovinnon käden toisilleen ja unohtaa kaiken, mikä oli jo mennyttä eikä ollut muutettavissa.
Maria Klemola istui kauan haapojen alla ja nojasi yhä päätään haavanrunkoa vasten. Aurinko alkoi jo laskea länteen ja joki säihkyi kultapilvien kuvia. Silloin Maria Klemola nousi. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän kiirehti tupaan, pukeutui pyhähameeseensa, kietoi silkin päähänsä ja sanoi sisäkölle:
-- Jos isäntä kysyy minua, niin Manta sanoo, että minä olen Kukolassa ja tulen joko heti taikka myöhään kotiin.
Sisäkön silmät lensivät suuriksi ja hän jäi sanattomana katsomaan emäntänsä jälkeen, joka suorana ja ylhäisen näköisenä astui maantietä sillalle ja edelleen Kukolaa kohti. Nyt vasta, lähes kahdenkymmenen vuoden kuluttua edelläkerrotuista tapahtumista, Maria Klemola lähti ottamaan selville, oliko hänellä Kukolan emännässä sisar vai ventovieras ihminen. Ja hän teki tuon matkan heidän molempien lastensa vuoksi.
Vasta myöhään pimeässä emäntä palasi. Hänen silmänsä olivat kosteat mutta kirkkaat, ja hän oli silminnähtävästi liikuttunut. Kukaan ei uskaltanut häneltä mitään kysyä, eikä hän kenellekään mitään sanonut. Astui vain huoneeseensa ja sulki kiivaasti oven.
Mutta seuraavana päivänä koko talo tunsi jälleen, että emäntä oli kotona. Hän oli kylläkin mitä parhaimmalla tuulella. Hän antoi käskyjä hymyillen, mutta sellaisella äänellä, että auta armias sitä, joka ei paikalla pyyhkäissyt niitä toteuttamaan. Kaikki lattiat pestiin ja tomut pyyhittiin kattoja ja muurinpäällyksiä myöten kuin juhannusaattona tai jouluna. Kaiken piti olla puhdasta, kiiltää ja hohtaa. Parhaat matot vedettiin salin ja salinkamarin permannolle ja kukkia tuotiin huoneisiin. Koko talo oli hämmästynyt ja odotti jotakin ihmeellistä, mutta mitä se oli, siitä ei kukaan saanut tietää halaistua sanaa.
-- Reino, sanoi emäntä pojalleen jo aamulla, sanoi niin tiukalla äänellä, että tämä ei ollut sellaista vielä koskaan kuullut äitinsä huulilta. -- Pane pyhävaatteet yllesi. Aamupäivällä saat mennä ulos, mutta tiedäkin, että olet kotona täsmälleen kello kahdelta. Muuten sinun ei tarvitse tämän talon ovia avata.
Reino oli muutaman sekunnin elävänä kysymysmerkkinä. Sitten hän alkoi udella, mitä kello kahdelta tapahtuisi. Hän näki koko talon touhuavan ja aavisti, että jotakin erikoista oli tulossa. Hän kyseli piioilta, jotka eivät tienneet mitään, ja sitten hän pommitti kysymyksillään äitiään, mutta tällä kerralla äiti vastasi vain tylysti kaikkiin kyselyihin.
-- Sanoinhan sinulle, että ole kotona kello kahdelta. Silloin saat nähdä.
Reino puki saamansa käskyn mukaan pyhävaatteet ylleen. Sitten hän kuljeksi huoneesta huoneeseen, ihmetellen tuota tohinaa, lattiain kuurausta, huoneiden toimittamista ja puhdistusta, vaikka ei ollutkaan joulu eikä juhannus. Pian hän väsyi katselemiseen, varsinkin kun huomasi olevansa kaikkien tiellä ja hän meni pihalle. Kun kuitenkin sinnekin kuului avatuista ikkunoista tuo tohina, lähti Reino tien varrella olevalle kukkulalle.
Jonkin ajan kuluttua saapui sinne Vaito ja pian sen jälkeen Rantalan Anssu.
-- Minne sinä menet? he kysyivät Reinolta.
-- En minä tiedä.
-- Minkätähden sinulla on pyhävaatteet ylläsi?
-- En minä tiedä.
-- No mi-mitä sinä meinaat tehdä? Sepä oli kummallista.
Sitten Reino kertoi, mitä ihmeellistä hän varhaisesta aamusta alkaen oli kokenut, että hänen äitinsä oli "huimalla" tuulella ja oli antanut hänelle vain kylmän käskyn pukeutua juhlapukuun ja olla kotona kello kaksi.
Pojat alkoivat miettiä ja tulivat vähän levottomiksi.
-- Jos siellä pidetään käräjiä, arvaili Vaito.
-- Ja olisikohan nostettu "numero" jostakin meidän hommista, tuumaili Anssu huolissaan.
Sitten he istuutuivat ja alkoivat harkita entistä elämäänsä, löytyisikö sieltä ehkä hakemalla sellaisia pimeitä paikkoja, joista voisi nostaa numeron ja joihin vasta käräjätuvissa päästetään päivänvaloa.
-- Olisikohan se siitä eilispäiväisestä tappelusta, jossa Sairisten Jaska ja Kukolan Antti saivat selkäänsä? Kumpiko sen oikein aloitti?
-- Tai olisikohan se siitä, että me silloin kerran telkesimme Klemolan Antti-rengin muijan torppaansa. Siellä kun istui vielä kaksi muuta muijaa kahvilla, eivätkä he päässeet pois, ennenkuin iltapäivällä. Kyllä se ämmä ainakin ääntä piti.
Hm! Mahdollisuuksia tuntui olevan. Mitä kauemmin pojat harkitsivat, sitä useampia niitä ilmestyi ja sitä levottomammiksi he tulivat. Se vain tuntui vielä epäselvältä, että kukaan muu ei ollut saanut käskyä käräjille kuin Klemolan Reino. Oikeuden puolesta ja vääryyttä vastaan he kyllä olivat aina ponnistelleet, mutta sittenkin, onko sanottu että oikeus aina tulee voitolle. Vakavan neuvottelun jälkeen he päättivät toistaiseksi hajaantua ja mennä kotiinsa kukin katsomaan, olisiko määräys saapua johonkin pyhävaatteissa mahdollisesti odottamassa heitä. Sehän olisi voinut tulla sinä aikana, minkä he nyt olivat olleet poissa kotoaan. Jos vastoin otaksumia sellaista määräystä kuitenkaan ei olisi tullut, silloin he päättivät saapua kenenkään huomaamatta metsänreunaan Klemolan läheisyyteen katsomaan, miten Reinon kävi, ja kaiken varalta he pyhästi lupasivat tarvittaessa kaikin voimin auttaa Reinoa, tapahtuipa mitä tahansa.
Reino jäi yksin. Hän asteli nyt maantielle kädet housuntaskuissaan ja oli syvissä mietteissä. Siitä milloin kello tuli kaksi, ei hänen tarvinnut pitää erikoista huolta, sillä Kukolan ruokakello soi täsmälleen kello kahdelta. Reino päätti siihen saakka kuljeskella maita mantereita saadakseen ajan kulumaan. Hän oli niin jännityksissään, että teki ajattelemattoman päätöksen lähteä astelemaan kotiin päin "vähän ennen kuin Kukolan ruokakello alkoi soida".
Tämän johdosta kellon ääni hämmästytti hänet silloin, kun hän parhaillaan tallusteli maantietä Kalliomäen torppaa kohti. Nyt Reino sai jalat alleen. Hän oli hiukan myöhästynyt. Punaisena ja hengästyneenä hän juoksi tuvan ovesta sisään ja kysyi kuumuutta puhkuen:
-- Missä äiti on?
-- Salikamarissa, vastasi sisäkkö hymyillen merkitsevästi. Reino ei arvellut kannattavan udella asiaa piioilta, vaan juoksi uudelleen eteiseen, tempasi salin oven auki ja siellä istui -- Kukolan emäntä molempine poikineen.
Reino hieroi silmiään.
-- Herranen aika, hän ajatteli, olenko minä nyt niin pyörällä päästäni, että olen tullut väärään taloon.
Hän katseli uudelleen salikamariin, mutta asia ei parantunut vähääkään. Siellä istuivat kuin istuivatkin Kukolan Kalle ja Antti ja Antilla oli vielä vasen silmänympärystä sinisenä, muistomerkki, minkä aikaansaamisen Reino voi laskea omalle kontolleen.
-- Kamalaa, hän mietti, mitenkähän tässä vielä käy?
Sitten hän arveli, että tämänhän tietenkin täytyi olla unta. Hän sulki silmänsä, ponnisti kaikki voimansa herätäkseen ja aukaisi taas silmänsä. Taaskin paljastui sama murheellinen totuus, sama kylmä, vääjäämätön tosiasia.
Siinä seisoi nyt Klemolan Reino oman kotinsa kynnyksellä kuin vieras kulkija, joka kyselee yösijaa.
-- Reino! kuuli hän äitinsä huutavan.
-- Mitä? hän vastasi itku kurkussa.
-- Tulepas tänne sanomaan päivää Kukolan tädille ja serkuillesi. Tehän olette läheisimmät sukulaiset koko maailmassa.
Nyt Reino ällistyi kokonaan. Ensin hän ajatteli sylkäistä kaksi kertaa ja livahtaa ovesta ulos, pyyhkäistä aina metsään saakka eikä palata edes yöksikään kotiin. Mutta ajateltuaan tarkemmin tätä aikomustaan hän huomasi sen suuret varjopuolet ja hylkäsi sen. Mutta sitä hän ei jaksanut käsittää, millä voimalla Kukolan pojat oli saatu tulemaan Klemolaan ja miten he olivat kehdanneet.
Samassa tuli äiti saliin ja sanoi hyvin ankaralla äänellä:
-- Kuuliko Reino, mitä minä sanoin?
Tuollaisena ei Reino ollut vielä koskaan nähnyt äitiään. Ihan se puhui kuin vieras ihminen. Olisikohan äiti mennyt kukolalaisten puolelle? Hirveä epäilys hiipi hänen mieleensä. Nykyaikana ei voi luottaa kehenkään.
-- Ky-kyllä! sai hän suurella vaivalla sanotuksi.
-- No, mars kamariin! Serkkusi ovat jo odottaneet sinua.
Reinosta tuntui siltä kuin kaikki tahdonvoima olisi hänestä hävinnyt. Huoneet pyörivät hänen silmissään, kun hän hoiperrellen astui äitiänsä kohti, joka tarttui lujasti hänen käteensä ja talutti hänet suoraa päätä Kukolan emännän luo.
Kukolan emäntä tarttui toisella kädellä hänen käsivarteensa ja laski toisen kätensä hänen hiuksilleen ja painoi suudelman suoraan hänen poskelleen. Reino lensi aivan tulipunaiseksi. Mitään sellaista ei vielä koskaan ollut hänelle tapahtunut. Se oli ennen kuulumatonta. Mutta se hänen täytyi tunnustaa, että Kukolan emäntä oli erinomaisen kauniin ja niin ylhäisen näköinen, että ihan hirvitti.
-- Miten pitkä poika siitä Reinosta on kasvanut, puheli Kukolan emäntä metallinsointuisella äänellä. Sitten hän katsahti Klemolan emäntään ja Reino luuli näkevänsä kyyneleitä kummankin silmissä.
-- Niin ne vuodet vierivät täällä jokilaaksossakin, jatkoi Kukolan emäntä.
Sitten hän otti Reinoa kädestä kiinni ja vei hänet poikainsa luo hymyillen kyyneltensä lävitse.
-- Katselkaa nyt toisianne, tappelupukarit, ja muistakaa tästä lähtien, että olette serkkuja ja että serkkujen välinen tappelu on melkein yhtä kamala ja suuri synti kuin veljestenkin välinen.
Reino kätteli Kallea ja Anttia ja kumarsi niin, että kolautti otsansa Antin päähän, joka myöskin kumarsi. Kyllä hän häpesi aluksi koko asiaa. Enemmän hän häpesi tällä kerralla kuin tähän asti muisti hävenneensä koko elämänsä aikana. Se häntä vain hiukan lohdutti, että näkyivät nuo Kalle ja Anttikin häpeävän.
Hänet pantiin nyt istumaan Kukolan poikien keskelle. Siitä uhkasi tulla ensin aivan äänetön istunto. Molemmat emännät taas istuivat pöydän takana sohvassa ja keskustelivat kuin parhaat ystävät keskenään ja kaasivat kahvia suuriin kuppeihin. Reino ei käsittänyt, mitä he puhuivat, kaikki oli hänestä vielä niin epäselvää. -- Mutta hän ei voinut lakata katselemasta Kukolan emännän kasvoja. Niin kaunista ja juhlallista ihmistä hän ei muistanut koskaan nähneensä ja nyt se oli hänen tätinsä.
Sitten hän äkkiä hätkähti. Kukolan Antti kysyi häneltä jotakin.
-- Mi-mitä? kysäisi Reino takaisin.
Antti katsoi häneen iskien veikeästi silmiään.
-- Onko sinun nenäsi vielä kipeä?
-- Mi-minun nenänikö?
-- Niin. Se on vielä vähän punainen. Minun silmistäni juoksi vesi koko eilisillan.
Tämä puheenalku laukaisi yhdellä iskulla jännityksen ja nyt heillä riitti juttua yllin kyllin. Ensin tarkasteltiin kummankin puolin silmät ja korvat viimeisen tappelun jäljeltä ja sitten kosketeltiin hellävaroen ja humoristiselta puolelta koko tuota pitkää riitaa. Ja nyt tuntui aivan luonnolliselta, että he eivät enää koskaan voisi keskenään ruveta tappelemaan.
-- Luuletko, että Turun pojat ovat kovia tappelemaan? kysäisi Antti.
-- En tiedä varmaan, mutta lukkarin Vaito kyllä tietää.
-- Minä kysyn vain sen tähden, että minä joudun ensi syksynä Turkuun kouluun.
-- Vai niin; minun pitäisi myöskin mennä nyt syksyllä pääsytutkintoon.
-- Äiti sanoi minulle, että meidät pannaan yhteen asumaan, kertoi Antti.
-- Soo! Sitä minä en ole tiennytkään, vastasi Reino ja katsahti vielä kerran tuota entistä vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Heistäkö tulee nyt asuintoverit ja siis varmat liittolaiset?
Sitten Reino ehdotti, että mentäisiin ulos katsomaan "heidän paikkoja". Kukolan pojat olivat heti valmiit, eikä äideilläkään ollut mitään asiaa vastaan.
Kun pojat saapuivat pihalle, muisti Reino yht'äkkiä, että Vaito ja Anssu olivat metsän reunassa valmiina tulemaan hänen avukseen, jos apua tarvittaisiin. Aluksi tuo tieto painosti häntä. Tuntui aivan kuin hän olisi pettänyt heidät, entiset liittolaisensa ja mennyt vihollisen puolelle, mutta sitten hän päätti paikalla selvittää asian.
Hän vihelsi, ja parin sekunnin kuluttua Vaito ja Anssu olivat veräjän takana. He loivat epäluuloisia katseita Kukolan poikiin. Silloin Reino selvitti asian.
-- Tulkaa tänne pihalle. Asia on nyt niin, että nämä Kalle ja Antti ovat minun serkkujani ja me -- emme tuota -- eiköhän olisi parasta, että ollaan tästä lähtien sovinnossa.
Vaito ja Anssu tulla jörröttivät veräjästä sisälle.
Tunnin kuluttua oli kaikki vanhat vihat unohdettu. Pojat olivat näyttäneet Kukolan pojille kaikki salaisimmat kätkönsä aina tien vieren kukkulaan kaivettua luolaa myöten. Kukolan pojat kutsuivat heidät heti seuraavana päivänä katsomaan, millaisia kätköpaikkoja heillä oli.
Kun Kukolan väki lähti talosta, otti Kukolan emäntä vielä kerran Reinoa kädestä ja suuteli häntä poskelle. Reino punastui uudelleen, hiukan häntä hävetti vieläkin, mutta sen jälkeen hän koko loppukesän oli hurmaantunut Kukolan emäntään, joka kaiken muun hyvän lisäksi vielä oli hänen tätinsä.
VÄLJEMMILLE VESILLE.
Syksy oli saapunut sateineen, myrskyineen ja kellastuvine lehtineen. Jokilaaksossa korjattiin viljaa. Klemolan ja Kukolan riihet jymisivät vastakkain varstain iskuista ikäänkuin merkiksi siitä, että molempien sukulaistalojen välille nyt oli rakennettu kauan kaivattu rauha ja sovinto.
Suuressa osassa Suomea oli tänä vuonna tullut kato. Halla oli kulkenut laajoilla alueilla ja sanomalehdet esittivät toimenpiteitä hädänalaisten seutujen avustamiseksi. Mutta Varsinais-Suomi lepäsi tuolla merien ympäröimällä ja saarien suojaamalla niemellään kuin Jumalan silmäin alla ja kukoisti. Nyt syksyn tultua täyttyivät aittojen laarit puhtaalla viljalla.
Tämä vuodentulon runsaus sai Klemolan väen lopullisesti päättämään Reinon lähettämisen Turun kouluun opin tielle. Reino itse oli jo koko kesän ollut asiasta tietoinen, mutta kun sitten lähdön hetki tuli, alkoi häntä jänistää.
-- Minkätähden kaikista ihmisistä tähän aikaan koetetaan tehdä herroja? Mitä niillä herroilla niin paljolla tehdään ja kuka sitten lopulta maat viljelee, kun talonpojistakin tulee herroja?
Sellaisia kysymyksiä koetti Reino tuoda vuoroin sekä isän että äidin kuuluville, mutta hän ei saanut heidän sydämiään heltymään.
-- Ei oppi ojaan kaada, eikä tieto tieltä työnnä, sanoi isä ja jatkoi: -- Kun olet ensin käynyt koulusi, sitten saat, jos tahdot, palata tätä vanhaa Klemolaa viljelemään.
Valkeni sitten syyskuun 1 päivä, kouluun lähtöpäivä. Klemolan "taatihevonen" seisoi valjaissa oven edessä ja molemmat portinpielet olivat avatut. Suuri matkakirstu oli köysillä kiinnitetty rattaitten taakse. Isäntä itse lähti viemään poikaansa ensimmäiselle kouluretkelle. Äiti seisoi kyyneleet silmissä ovensuussa. Ja Reino itse, päivän sankari -- hän istui rattailla niska kyyryssä, synkkänä ja sanattomana.
Isä nykäisi suitsista ja hevonen lähti liikkeelle. Reino kääntyi katsomaan taaksepäin. Hän näki äitinsä seisovan surullisena tuvan ovella, suuri valkoinen liina kädessään. Sinne jäi Klemolan talo, hänen kotinsa, sinne sen harmaat navetat ja aitat, tallinparvi, sinne tienvieren kukkulan salaperäinen luola. Sinne jäivät huolettoman lapsuuden ilot, ajatteli Reino. Nyt alkaa huolien aika, työn vakava ajanjakso.
Hän ei aavistanut, että Jumala oli säästänyt ihmisen rikkaimmat ilot nuoruusvuosien osalle, joten ne Reinolla olivat vielä edessäpäin.
He ajoivat alas jokirannan ahdetta ja saapuivat sillalle. Jälleen käänsi Reino katseensa taaksepäin. Hän tahtoi vielä kerran nähdä Jokikylän.
Siellä se kohosi uljaampana ja kauniimpana kuin koskaan ennen. Syysauringon valossa kimaltelivat siellä kasteiset puutarhat, rakennusten seinät ja katot hohtivat monivivahteisina. Ruskea maantie juoksi siellä yhtä iloisena kuin konsanaan ennen tehden nopeita kiemuroita kaikkien noiden tuttujen paikkojen kautta Kalliomäen torpalle upoten siellä metsään. Se aivan kuin vilkutti hänelle sieltä ja täältä päivänpaisteiset tervehdyksensä.
Reinon silmistä oli pusertautua kyynelvirta. Hän ajatteli, että vaikka hän tulisi kuinka viisaaksi ja oppineeksi, Jokikylää hän ei hylkää koskaan. Aina se on oleva hänen oma kylänsä -- hänen kotinsa. Klemolaa, tuota esi-isien raivaamaa tilaa, kenellekään hän ei sitä luovuta. Niin kauan kuin hänellä on terveet käsivarret, hän sitä viljelee. Siellä on hänen kotimaansa ja sitä hän ei petä.
Aurinko tuli jälleen esille suuren pilvenlongan aukeamasta ja kietoi kirkkaaseen sädeverkkoonsa laajan Jokikylän. Kaikki muu maailma oli Reinon mielestä sumuista ja hämärää. Jokikylä yksin oli kirkas ja valoisa -- ihana kuin taivaan valtakunta.
Tuskin he olivat menneet Kukolan ohi, kun sieltä lähti liikkeelle samanlainen kuorma. Kukolan Antti lähti koulumatkalleen. Kukolan hevonen saavutti pian klemolalaiset, ja kun pojat pääsivät toistensa kanssa keskusteluun, parantui molempien mieliala jonkin verran, kuten aina tapahtuu, milloin arvaamatta kohtaamme onnettomuuskumppanin.
He alkoivat nyt katsella maisemia. Aluksi he pitivät tarkasti silmällä, miten kauan oman pitäjän kirkon suuri, kullattu risti loisti metsän reunan takaa. Kun se katosi, tuntui kuin kotiseutu olisi katkaissut kaikki siteet poiskiitäviin poikiinsa.
Suuret herraskartanot vilahtivat ohi komeine päärakennuksineen ja avarine viljelysmaineen, joilla oli paljon väkeä ja hevosia työssä. Sitten eräällä kummulla kohosi näkyviin Turun tuomiokirkon valtava torni, joka näkyi edelleen koko loppumatkan kuin kaukainen, korkea majakka, joka ohjaa merimiehen kulkua lakeilla ulapoilla. Yhä korkeammaksi ja mahtavammaksi se kohosi ja lopuksi kokonaan hallitsi maisemaa.
Erään aukean keskellä ajettaessa, missä pellot ulottuivat aina sinisen veden rantaan asti, Reino loi katseensa sivulleen ja ihan hätkähti hämmästyksestä. Kaukana taivaanrannalla välkkyi päivänpaisteessa valtava lumivalkoinen rakennus korkeine torneineen.
-- Mikä tuo on? hän huudahti uteliaana.
-- Turun vanha linna, sanoi isä.
Tunnelmaa, mikä Reinon valtasi hänen nähdessään nyt ensi kerran nuo vanhat muistot muinaisajoilta, muistomerkit, joista hän jo Maammekirjasta oli lukenut kansakoulua käydessään, on mahdoton sanoin kuvailla. Se täytti hänet hartaudella ja salaperäisellä kunnioituksella tuota maakunnan ja entisinä aikoina koko Suomen kunnianarvoisaa pääkaupunkia kohtaan, jonka kaduille he samassa ajoivat Aningaisten vilkasliikenteisen tullin kautta.