Part 8

-- Eivät ne mitään erikoisia olleet, vastasi Vaito kylmästi katsellen miettiväisenä kaukaisuuteen.

Pojista tuntui koko juttu nololta.

-- Näkiköhän meitä kukaan? uteli Reino peloissaan.

-- Näki tai ei, se retki ei kannattanut, lausui Vaito. Hän koulua käyneenä tunsi olevansa suurin syyllinen ja sitten hän jatkoi: -- Minä epäilen sitä Ruotsin vanhaa lakiakin.

-- Jaa, kyllä ne sanovat asian niin olevan kuin minä väitin, lausui Anssu. Hän oli tulipunainen kasvoiltaan.

-- Etkö sinä sitten omin silmin ole nähnytkään sitä pykälää?

-- Omin silminkö? Hm! En minä nyt sitä ihan varmasti muista. Olisikohan niin, että siitä oli kerran puhetta isän ja Vuorenpään torpparin kera, taikka mistä minä sen nyt olen saanut päähäni. Mutta totta sen vain pitäisi olla.

Vaito ja Reino katselivat Anssua vihaisin silmin. Sellainen hän oli. Suuri oli miehellä suu, mutta kun tuli tosipaikka eteen, silloin jäi jäljelle perin vähän kelvollista. "Paljon porua, mutta vähän villoja." Se sananlasku oli kuin luotu Anssua varten. Pojat tulivat entistään synkemmälle tuulelle.

Mutta Jalavan Kalle, hän alkoi nyt selitellä huolettomalla äänellä, että olipahan pykälä millainen tahansa, niin ei se Laukan patruuna paljon olisi rikastunut niistä muutamista madonsyömistä omena-vaivaisista, joita hänen puutarhassaan nyt oli vähemmän kuin tunti sitten.

Samassa kuului maantieltä töminää. Mäellä näkyi hevonen ja rattaat. Pojat pyrähtivät kuin lintuparvi liikkeelle ja pakenivat metsään. Sen sai aikaan syyllisyyden tunto. Monta vallattomuutta ja ilkeyttäkin oli heidän omallatunnollaan, ei siitä puhetta, mutta he olivat tällä kerralla varastaneet, vaikkapa vain omenapuun altakin. Heistä tuntui kuin koko maailma olisi sen tietänyt.

Metsän toisessa rannassa he taas tulivat kokoon, mutta heillä ei ollut enää mitään puhuttavaa keskenään. Illan hämärtäessä he erosivat hiipien kukin niska kumarassa kotiinsa.

Lukkarin Vaito juoksi kotiin tultuaan suoraa päätä isänsä luo ja teki hänelle kysymyksen, joka oli saattaa ukon aivan ymmälleen.

-- Isä! Onkohan Ruotsin vanhassa laissa sellainen pykälä, että omenia saa varastaa, jos syö ne paikan päällä.

Lukkari katseli poikaansa, katseli kirjakaappiaan ja taas poikaansa ja räjähti nauramaan. Hän nauroi ja nauroi, löi suurilla lihavilla kämmenillään polviaan ja nauroi.

Vaito tuli levottomaksi, sitten hän suuttui ja lausui katsellen tiukasti isäänsä:

-- No niin! Sanotaan sitten, että minä ja Klemolan Reino ja muut pojat olemme olleet Laukan puutarhassa omenavarkaissa, ja nyt olisi hyvä tietää, onko se luvallista vai ei?

Lukkari lakkasi nauramasta. Hän nosteli uhkaavasti suuria kulmakarvojaan. Mitä hän kuulikaan ja kuuliko hän oikein? Oliko hänen poikansa ollut omenavarkaissa Laukan kartanon puutarhassa ja uskalsiko se lurjus tulla tänne tunnustamaan sellaisia asioita?

-- Häh! ärähti hän julmasti.

Poika oli vaiti.

-- Oletko sinä varastanut omenia? kuului kuin ukkosen jyrinä.

-- Olen, mutta minä olen syönyt ne paikan päällä.

-- Paikan päällä! Minkä riivatun paikan päällä? Lukkarin ääni meni yht'äkkiä oktaavia korkeammalle.

Tauko! Ja vielä kaksi taukoa!

-- Rantalan Anssu sanoi, että omenain ottaminen ei ole synti, jos syö ne paikan päällä. Niin sanoo kuulemma Ruotsin vanha laki.

-- Tule tänne, ärjäisi lukkari käheästi liikutellen hermostuneesti lihavia sormiaan.

Vaito astui askeleen isäänsä kohti. Hän tiesi, mitä tuleman piti, mutta hän ei väistänyt vaaraa. Lukkari tempaisi seinältä kuuluisan, pitkävartisen piippunsa, asetti poikansa vatsalleen polvillensa ja alkoi paukutella hokien iskujen välissä:

-- Vai -- varastanut -- omenia --. Olisiko hyvä tietää -- mitä -- Ruotsin laki sanoo -- -- -- jaha -- jaha -- se sanoo näin -- -- -- tässä tapauksessa.

-- Montako omenaa sinä varastit?

-- Kaksi! vaikeroi Vaito, mutta minä söin ne paikan päällä.

-- Jaha, näin -- ensimmäiselle ja näin -- -- toiselle omenalle ja tämä -- tämä se tapahtuu varmasti oikean paikan päällä.

Sitten lukkari heitti pojan luotaan sanoen:

-- Kas noin! Juuri sillä lailla sanoo Ruotsin vanha laki, mutta se on vasta toinen puoli asiasta.

-- Mikä se toinen puoli sitten on? kysyi Vaito kyynelten vuotaessa silmistä ja leukapielten värähdellessä.

-- Tahdotko sinä tietää sen toisen puolenkin? kysyi lukkari leppyneenä.

-- Tahdon! vastasi Vaito.

-- Sinun on korvattava varastamasi tavara Laukan patruunalle.

-- Millä minä sen korvaan?

-- Milläkö korvaat! Työlläsi! Saat itse hankkia korvaussumman.

Vaito meni illalla miettiväisenä vuoteeseensa. Hänestä tuntui oikeastaan rauhalliselta ja hyvältä nyt, kun kaikki oli ohi ja selvänä. Hän oli vakavasti päättänyt omalla työllään korvata sen vahingon, minkä poikajoukko oli tuottanut Laukan isännälle. Eikä siinä muu olisi auttanutkaan, nyt kun hänen isänsä oli saanut kuulla asian.

Vaito mietti valveillaan puolen yötä ja keksikin keinon. Pian kypsyvät puolukat. Mikäpä on yksinkertaisempaa kuin poimia niitä muutamia litroja, myydä ne kauppiaalle, jättää rahat isälle ja pyytää häntä sopimaan asian Laukan herran kanssa.

Seuraavana päivänä Vaito nousi varhain aamulla, meni Klemolaan ja vihelsi. Pian hän näki Reinon juosta piipertävän vastaansa. He menivät nyt rantatien vieressä sijaitsevalle kukkulalle, paneutuivat pitkälleen päivänpaisteeseen ja Vaito kertoi kaiken, mitä hän eilispäivänä oli kokenut. Tällä välin tulivat toisetkin pojat paikalle. Vaito selvitti heillekin asian ja ehdotti pikaista marjaretkeä.

Jalavan Kalle pani vastaan. Ei hän suostunut parin omenapahasen tähden raahaamaan marjakoreja kauppiaalle. Ennemmin hän otti vaikka selkäänsä.

-- Mikäpä siinä auttaa, kun asia on tullut ilmi, puolustautui Vaito.

Kalle nousi, sylkäisi ja lähti astelemaan pois. Hän lähti hakemaan hauskempia poikia, jotka osasivat varastaa omeniakin. Jokikylän pojat olivat hänestä ämmämäisiä.

Myöskin Anssu pani aluksi vastaan, mutta Reino ja Kankareen Epa asettuivat Vaidon puolelle. Niin päätettiin lähteä marjaan.

* * * * *

Marjapäivä oli kuulas syyskesän päivä. Aurinko paistoi, puiden latvat ja rungot hohtivat. Jokikylän pojat astelivat marjakorit kädessä metsän suuria holvikäytäviä yhä syvemmälle saloa kohti. Oli sanomattoman juhlallista ja ihanaa kulkea syvälle metsään. Kun siellä vähänkin huudahti kovemmin, vastasi kaiku kahdelta jopa kolmeltakin suunnalta. Joskus lehahti aivan heidän edessään teeriparvi lentoon ja oravat pakenivat heidän aikaansaamaansa melua peläten huimaavaan korkeuteen honkien latvoihin, mistä näytti olevan vain lyhyt hyppäys alimmalle pilven hattaralle.

Metsässä kulki polkuja ristiin rastiin. Mitä syvemmälle he tulivat, sitä harvemmiksi ja pienemmiksi tulivat polut. Sammaleet muodostuivat pehmeiksi, suuriksi mättäiksi, joille saattoi heittäytyä lepäämään ja maata paljon mukavammin kuin oikeassa vuoteessa. Hongat pitenivät. Niiden rungot kohosivat kuin valtavat mastot korkeuteen. Alhaalla ne olivat aivan oksattomat, ylhäällä huipussa ne vasta haarautuivat muodostaen komean latvan, jonka lävitse päivän säteet tirkistelivät sammalikkoon.

Sitten he tulivat nummelle, joka ihan punersi puolukoista, ja nyt vasta he alkoivat poimia marjoja tehden nopeasti työtä. Korin pohja peittyi tuossa tuokiossa ja puolukka-astian paino kasvoi kasvamistaan. Metsä kajahteli, kun he korkeilla pojanäänillään keskustelivat, ja korret risahtelivat heidän astuessaan. Kaikki äänet kuuluivat moninkertaisina noissa suurissa metsän saleissa. Nummen rinnettä lämmitti jo puolipäivän aurinko, kun pojat poimittuaan korinsa täyteen asettuivat sammalille lepäämään kuunnellakseen rauhassa korven ihmeellisiä ääniä ja risahteluja. Juoksipa kerran suuri, harmaa jänis aivan poikaparven ohitse kadoten synkeään kuusikkoon, missä kimalsi ainainen kaste.

Iltapuolella pojat lähtivät paluumatkalle, mutta huomasivat pian, ettei se ollutkaan yhtä helppoa kuin metsään tulo. Yksi polku vei oikealle, toinen vasemmalle ja kaikilla oli vielä risteilevät sivupolkunsa. Toisaalla metsä harveni, mutta kauempana se taas sakeni. Pojat astelivat peräkkäin ja heitä alkoi jo väsyttää. He istuutuivat lepäämään korkean vuoren juurelle tietämättä, mihinpäin siitä olisi lähdettävä. Aurinko paistoi jo vinosti puiden latvoihin ja runkoihin. Korkeilla harjanteilla kävi säihkyvä sädekarkelo. Silloin Vaito ehdotti, että kiivettäisiin vuorelle. Sieltä näkyisi laajalle ja varmastikin nähtäisiin jokin tuttava paikka, mikä johtaisi heidät Jokikylään.

Keino osoittautui erinomaiseksi. Jo ennen vuoren huipulle pääsyään he saivat katseisiinsa kirkon tornin ja sen kultaristin, ja tuo näky täytti heidän rintansa sanoin kuvaamattomalla riemulla. He tiesivät olevansa turvassa ja kauan he mieli hartaana seisoivat katsellen kirkon ristiä, jonka he niin monta kertaa ennenkin olivat nähneet Jokikylästä päin. Nyt se puhui heille taas uutta, lempeää kieltään ja lupasi heille, kuten kaikille eksyneille, varman turvan.

Kun he sitten kohosivat korkeammalle, näkyi pian koko kirkonkylä ja kaukana kohosi heidän oma Jokikylänsä. Siellä se taas kuten sadat kerrat ennenkin päilyi ilta-auringon paisteessa. Katot hohtivat ja ikkunat välkkyivät kuin kirkkain kulta. Ne olivat kuin täynnä valoa ja kultaa. Ei mikään ollut Jokikylän veroinen. Se oli kaiken vertailun yläpuolella, paras kaikista paikoista maan päällä.

Väsyneinä suuntasivat pojat nyt askeleensa kirkkoa kohti ja tulivatkin pian ulos metsästä kirkonkylän aukealle. Sieltä oli lyhyt matka maantielle, mutta kaunis taipale vielä Jokikylään. Marjakorit tuntuivat jo raskailta ja poikia raukaisi, mutta heidän mielensä oli tyytyväinen.

Enemmittä seikkailuitta he saapuivat Kukolan tienhaaraan, mutta siinä seisoi heitä vastassa uhkaava poikajoukko. Jokikylän pojat eivät nyt laisinkaan olleet tappelunhaluisia. He pysähtyivät ja alkoivat miettiä, miten pääsisivät tuon uhkaavan vaaran ohi. He näkivät, miten tuossa toisessa poikajoukossa heidän tulonsa jo oli herättänyt huomiota ja miten siinä viittailtiin ja kuiskuteltiin. Marjamiehet istuutuivat tien varrelle lepäämään toivoen, että heidän vastustajansa lähtisivät tiehensä, mutta kirkonkylän pojat istuutuivat myöskin ja molemmat puolet pitivät nyt toisiaan tarkasti silmällä. Aidan viereltä pisti esille kurottavia kauloja ja päitä ja välistä osuivat kahdet vihaisesti katsovat silmäparit vastakkain.

Vihdoin Jokikylän pojat kyllästyivät odottamaan ja päättivät lähteä, kävi miten tahansa. Itse he eivät aikoneet antaa aihetta riitaan. He päättivät kulkea keskellä tietä aivan rauhallisina, eikä olla tietävinään kirkonkylän pojista. Kuitenkin heidän mielensä oli alakuloinen ja he pelkäsivät pahinta.

He lähestyivät tuota synkännäköistä, äänetöntä poikajoukkoa. Kun he olivat aivan sen kohdalla, nousi eräs tuntematon pitkätukkainen poika seisoalleen ja kysyi, mitä marjat maksoivat. Samassa toisetkin nousivat pystyyn ja äskeinen kysyjä pisti kätensä Anssun marjakoriin vetäen sieltä kouran täyden puolukoita niin huolimattomasti, että kaikilta syrjiltä tipahteli maahan punaisia marjoja virtanaan. Jokikylän poikien oli nyt pakko pysähtyä, ja pian ojentui vieras käsi jokaista marjakoria kohti. Rantalan Anssu tempaisi koriaan irti hyökkääjänsä käsistä ja siinä rymäkässä yht'äkkiä koko kori repesi ja marjat putosivat maantielle.

Anssu päästi kaikuvan hätähuudon. Epa ja Vaito asettivat nyt korinsa maantielle ja hyökkäsivät tulipunaisina vastustajiensa kimppuun, mutta nämä peräytyivät nähtävästi Anssun korin halkeamisesta ällistyneinä. Jokikylän pojat käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen temmaten korinsa ja juosten siltaa kohti. Mutta heidän jäljessään tuli Anssu kirkuen kamalia uhkauksia hirveistä prosesseista, jotka hän aikoi nostaa koko kirkonkylää ja Kukolaa vastaan. Hänen isänsä oli lautamies, joka oli ennenkin ajanut oikeusjuttuja.

-- Vielä te saatte myydä kengänriekaleennekin, pauhasi Anssu, ennenkuin nämä sakot saatte maksetuiksi. Sanokaa vain Kukolan isännälle, että hän on huomenna kotona, kun meidän isä tulee kahden todistajan kanssa häntä haastamaan.

Jokikylän pojat saapuivat vihdoin omalle rannalle, mutta heidän mielensä oli apea ja heiltä oli pitkäksi ajaksi mennyt usko tuohon nykyaikojen tunnuslauseeseen, joka rohkenee julistaa, että maailma aikojen kuluessa aina tulee paremmaksi.

JOKIKYLÄN PALOKUNTA.

Elokuun päivät olivat sinä vuonna erittäin kirkkaat ja kuulaat. Syksy tuli harvinaisen varhain. Nummet punersivat puolukoita. Lehtimetsässä taas pihlajanmarjat kypsyivät. Oli jälleen tuon hauskan vuodenajan kuulas iltapäivä. Jokikylän pojat palasivat metsästä vatsassaan sekava kokoelma kaikennäköisiä luonnon antimia. Silloin suuren maantien risteyksessä heitä vastaan saapui karvari ja alkoi puhella:

-- Pojat, teillä kaiketi ei ole minkään valtakunnan kiireitä?

-- Meillä ei ole mitään ja kaikkein vähimmin kiireitä, vastasivat pojat iloisesti.

-- Silloin teistä tehdäänkin tämän pitäjän parhaat palokuntalaiset.

-- Pa-palo-kuntalaiset?

-- No mitkäs sitten. Katsokaapas tuonne tienristeyksessä olevaan ilmoitustauluun. Siellä näette ilmoituksen palokunnan kokouksesta ja uusien jäsenten ottamisesta ja tuo viimeksimainittu asia on pantu sinne erikoisesti teitä varten.

Pojat juoksivat pyrynä ilmoitustaululle. Kyllähän he tuon taulun olivat nähneet jo vuosikausia ja tienneet, että siihen kiinnitettiin ilmoituksia kuntakokouksista, iltamista, koulujen alkamisista ym., mutta mitäpä sellaiset asiat, siis isojen ihmisten hommat, olisivat kiinnittäneet heidän, Jokikylän poikien, mieltä. Ei heidän päähänsäkään olisi pälkähtänyt ruveta tankkaamaan noita variksenvarpaita, joiden avulla pitkäveteisissä, ikävissä lauseissa tehtiin selkoa esim. jostakin maantiesyynin pidosta. Mitäpä sellaiset asiat olisivat heitä liikuttaneet. He olivat tähän asti tallustelleet ja pölyytelleet maantietä kysymättä koskaan, oliko se jo syynätty vai ei? Eivätkä he sitä paitsi yhtään käsittäneet, mitä syynäämistä maantiessä oli. Leveyttä siinä oli ihan tarpeeksi, pituutta välistä liiaksikin. Sateella se oli märkä ja kurainen, poudalla se pölysi. Niin oli ollut laita heidän pienen ikänsä eikä siinä ainakaan mitään parannuksia ollut voitu havaita, paitsi niitä muutamia kuormia santaa, jotka juuri ennen syyniä heitettiin tavallista suurempiin kuoppiin. Karvari saapui myöskin taululle ja näytti väärällä, tärisevällä etusormellaan heille keskellä taulua paperin, johon oli kirjoitettu:

Ilmoitus.

T.k. 16 päivä klo 3 i.p. piretän Palokunna kokous kansakoululla ja piretän sen jälkke Pruutasyyni Kukolan rantaniitylä. Savutan puvuisa ja marsitan kromofoni säestyksen kansa. Uuret jäsenet terve tullet.

Päälikkö.

Pojat tankkasivat ilmoituksen viisi kertaa alusta loppuun ja kaksi kertaa lopusta alkuun. Sitten he sen uskoivat ja vieläpä pitivät tuota ilmoitusta juuri heille itselleen erinomaisen tärkeänä. He olivat miltei loukkautuneita siitä, ettei heille henkilökohtaisesti ollut tultu asiasta ilmoittamaan. Mutta karvari selitti, että eihän palokunnan päälliköllä ole aikaa juosta kaikkien palokuntalaisten ja vieläpä siihen kuulumattomienkin henkilöiden luona ilmoittamassa kunnan kokouksista. Tämä ilmoitustaulu on juuri sitä varten, että siitä yhdellä iskulla kaikki asianomaiset saavat tiedon.

Silloin pojat ymmärsivät asian ja heidän poskensa jo hehkuivat innosta. Tietysti he jos kukaan liittyisivät palokuntaan, sillä Kalliomäen tulipalosta asti he olivat pitäneet itseään itseoikeutettuina palokuntalaisina.

Mutta äkkiä heidän mieleensä muistui eräs arveluttava asia, joka pani heidät epäröimään. Kansakoulu oli Kukolan puolella, vieläpä verraten lähellä taloa. Sinne meneminen oli yhtä vaarallista kuin tunkeutuminen syvälle vihollismaahan, samalla kun voimakas vihollislinnoitus jätettäisiin valloittamattomana selän taakse. Niin paljon strategista älyä oli Jokikylän pojilla, etteivät he vain ilman muuta tehneet noin karkeita virheitä.

Heitä hävetti tunnustaa karvarille asian todellista laitaa, mutta kun karvari vain hoputti heitä lähtemään mukaansa viipymättä, niin Klemolan Reino rohkaisi luontonsa, sylkäisi vasemmasta suupielestään ja sanoi:

-- Mää meinaan vaan, että siällä voi syntyä piäni tappelunkrahina noiren Kukolan poikatten kans, eikä me tahrottais häiritä.

-- Jaa, emme me pelkää, oikaisi Anssu silmät pyöreinä.

Karvari hymyili, hän kun oli harvapuheinen. Hän muisti tuon illan, jolloin hän oli pelastanut Klemolan Reinon Kukolan poikien kynsistä ja erikoisesti hän muisti sen pilkkalaulun, minkä Reino oli hoilannut kukolalaisten kunniaksi.

-- Saisitte jo jättää tappelemiset sikseen, hän sanoi. -- Tulkaa nyt vain mukaan. Minä pidän huolta siitä, ettei teidän kimppuunne hyökätä.

Karvarin puhe rauhoitti poikia. Vaikkakin palokunta oli yhteinen koko pitäjälle ja yhteishyvää tarkoittava laitos, oli kuitenkin turvallisinta mennä joen toiselle puolelle tuollaisen vahvaselkäisen puolueettoman vallan turvissa.

He astelivat pitkin maantietä Kukolan ohi, mistä ei kuulunut muuta kuin tuota tavallista työkalujen kalketta, mikä maatalolle aina on ominaista. Sitten he saapuivat kansakoululle. Koulun pihalle oli koottu kaikki pitäjän ruiskut. Siellä vallitsi liike ja hälinä. Ihmisiä, hevosia ja rattaita oli kaikkialla. Palokunnan kokousta pidettiin koulun suuressa salissa. Kun karvari ja Jokikylän pojat astuivat saliin, piti palokunnan päällikkö, maakauppias Viilmanni par'aikaa puhetta järjestetyn palokunnan tarpeellisuudesta, etenkin kun tulipalot viime aikoina olivat pitäjässä huomattavasti lisääntyneet.

Puheen kestäessä oli Jokikylän pojilla tilaisuus katsella ympärilleen ja tarkastaa joukkoa, mihin he aikoivat liittyä. Siellä oli paljon tuntemattomia miehiä, nuoria ja vanhoja, mutta paljon myöskin tuttuja, Jokikylän miehiä. Ja olipa siellä eräitä hyvinkin tuttuja nuoria miehiä. Ikkunan pielessä näet istuivat Sairisten Jaska ja Kukolan pojat hypistellen lakkiaan, jossa loisti leveä punainen nauha ja siinä suuret mustat kirjaimet V.P.K.

Kyllä ne nyt näyttivät olevan miestä. Aivan he istuivat kuin ikivanhat palokuntalaiset, jotka eivät elämässään ole paljon muuta tehneetkään kuin sammutelleet tulipaloja. Heti he nostivat nenäänsä Jokikylän poikien edessä, jotka taas tämän yllättävän huomion tehtyään alkoivat tuntea asemansa hiukan noloksi.

Puheenjohtajan päätettyä esityksensä ehdotti Rantalan isäntä, että palokuntaan perustettaisiin erikoinen Jokikylän alaosasto, koska sieltä oli vahvasti miehiä saapuvilla. Kokous hyväksyikin ehdotuksen. Jokikylän miehet määrättiin omaan alaosastoonsa, jonka päälliköksi tuli Rantala, hän kun oli palvellut vanhassa Suomen kaartissa ja osasi sotilaskomentoja.

Jokikylän pojat olivat kovasti mielissään tästä järjestelystä, sillä he pääsivät nyt aivan erilleen kukolalaisista, tuttuun joukkoon. He saivat nyt samanlaiset punaiset nauhat kuin kukolalaisillakin oli; vieläpä palokunnan päällikkö julkisesti muutamalla sanalla kiitti heitä siitä urheudesta, mitä he Kalliomäen tulipalossa olivat osoittaneet. Silloin oli poikain suuri hetki tullut. Ainoa seikka, mikä sitä hiukan hämmensi, oli, että Anssun kiinnittäessä lakkiinsa tuota koreaa punaista nauhaa Sairisten Jaska ivaili nauhassa olevien kirjainten tässä tapauksessa merkitsevän "Vino Pää-Kallo", vaikkapa se tosiasiassa merkitsi "Vapaaehtoinen Palo-Kunta".

Kokouksen jälkeen alkoi sitten ruiskujen tarkastus. Astuttiin koulun pihalle, mistä palokunnan piti juhlamarssissa samota Kukolan rantaniitylle. Palokunnan perässä piti ruiskujen saapuman kuni sotajoukon kuormasto. Tarkoituksena oli tällaisella uhkealla esiintymisellä innostuttaa pitäjäläisiä palokunta-aatteeseen yleensä.

Mutta ennenkuin palokunta oli saatu marssijärjestykseen, siinäpä oli työ. Nykyaika, joka on tottunut sekä sotaväen että suojeluskuntalaisten paraateihin, ei varmaankaan enää muistakaan, miten hirveä asia pieninkin äkseeraukselle vivahtava oli maaseudun miehille, etenkin sellaisille, jotka eivät olleet palvelleet sotaväessä koskaan.

Maakauppias Viilmanni ei ymmärtänyt sotilaskomennosta hölynpölyä, mutta se seikka ei ollut esteenä hänen kohoamiselleen palokunnan päälliköksi, sillä muutkaan ihmiset eivät ymmärtäneet siitä mitään, lukuunottamatta aniharvoja sellaisia miehiä kuin Rantala, jotka olivat palvelleet vakinaisessa väessä, mutta sellaisille asioille ei silloinen Suomen kansa pannut mitään arvoa. Se luuli olevansa syntynyt vain helskyttämään Väinönkanneltaan, se luuli olevansa ikuisen rauhanaatteen uranuurtaja ja se sekä pelkäsi että vihasi kaikkea sotilaskomentoa.

Viilmanni astui keskelle pihaa ja rupesi sen ajan tapojen mukaan komentelemaan palokuntaansa.

-- Hjaaha! hän aloitti, jos asetuttais oikke jonkunnäkössee rivissee tän veräjän piälee.

Sitten hän seisahtui rinta pystyssä ja kenraalin ilme kasvoillaan katsomaan komentonsa seurauksia. Ja liikahtihan siellä yksi ja toinen vähän veräjälle päin. Suurin osa kuitenkaan ei kiinnittänyt koko asiaan sen enempää huomiota, sillä koulun portailla keskusteltiin parhaillaan rukiin hintojen kohoamisesta sekä siitä, mitä etuja tämä seikka tuotti maanviljelijöille.

-- Jaa saisinkos mää pyytää arvoisaa yleisöä saapumaan tänne veräjän pieleen. Ohjelmassa seuraisi sitten marssi Kukolan rantaan, komenteli taas kauppias. Läsnäolijat olivat sitä mieltä, että kyllä se on mukava mies tuo Viilmanni. Ei yhtään ole tullut ylpeäksi, vaikka onkin valittu päälliköksi. Ei se ärjy eikä komentele ihmisiä, ja kaikki sille luonnistuu hyvällä puheella.

Taas lähti osa miehistä veräjää kohti. Viilmanni kävi niiden luo, jotka vielä vitkastelivat, ja puheli heille mairittelevalla äänellä:

-- Kuulkkaas, kuulkkaas, Vuorelan isänt. Tääl tlee pimiä, ennenko me kerkkii alkamaankaa. Eiköst tee viittis ol nyy nii ystävälline ja tul rivissee.

Hän otti Vuorelaa käsikynkästä ja veti hänet lempeästi veräjää kohti. Vuorela lähti huudellen kuitenkin vielä tovereilleen arveluitaan rukiin hinnoista huhti- ja toukokuussa.

Tapaus oli kurjuuden huippu, mutta kukapa sen silloin huomasi. Vielä hullummaksi tuli asia, kun miehiä alettiin asetella riveihin. Niin he olivat kömpelöitä ja kankeita kuin tervaskannot.

Silloin Rantala alkoi järjestää Jokikylän osastoa nelimiehisiin riveihin. Hän lausui terävällä äänellä pari kehoitusta ja komentoa. Seuraus oli aivan ihmeellinen. Parissa minuutissa oli Jokikylän osasto marssirivistössä, vieläpä järjestettynä pituuden mukaan ja rivistön perässä seisoivat Jokikylän pojat suorina kuin kynttilät. Heistä oli tapaus sanoin kuvaamattoman juhlallinen.

Kun siinä oli jonkin aikaa töllistelty toisiaan, meni Rantala päällikön avuksi, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin koko palokunta oli marssirivistössä. Vain päällikkö ja pari isäntää oli pukeutunut palokunnan valkoiseen paitaan ja punaisiin vöihin; muut olivat tavallisissa arkivaatteissaan. Olipa paikalle kutsuttu kaksi viulunsoittajaakin, joiden piti vinguttaa Porin marssia, minkä tahtiin palokuntalaiset uhkasivat sovittaa kömpelöt askeleensa.

Nyt otti Viilmanni taas komennon ja ilmoitti jotakin, mikä täytti koko miesjoukon uteliaisuudella. Asia koski marssimusiikkia. Ensin piti viuluniekkain tehdä parastaan, mutta kun tultiin Kukolan talon kohdalle, piti viulujen vaieta, sillä silloin alkaisi Kukolan uusi gramofoni soittaa marssia.

Sekös oli uutuus. Vain harva oli siihen aikaan kuullut saatikka nähnyt gramofonia. Kukolaan, joka aina kulki edistysrientojen etunenässä, oli ostettu tuo soittokone, jonka nyt piti antaa tahtia ja voimaa koko palokunnan askelille. Kukolan poikien rinta paisui ylpeydestä, kun tuo uutuus palokunnalle julistettiin. He katselivat salavihkaa, minkä vaikutuksen ilmoitus teki Jokikylän poikiin. Nämä taas seisoivat paikallaan rivistön perässä sekä hämmästyneinä että uteliaina. He olivat jo ennen kuulleet huhuja tuosta Kukolan uudesta soittokoneesta. Nyt he saivat nähdä sen ja kuulla sen valtavin sävelin täräyttävän reippaan marssin palokunnan astuessa Kukolan talon ohi rantaniitylle.

Ilmoitukset tehtyään Viilmanni yritti saada aikaan lähtökomennon. Hän koetti jäljitellä Rantalan ääntä ja ryhtiä ja ärjäisi:

-- Lähretään -- sit!!!