Part 5

Ja hän hölmö oli luullut, että noiden sanojen jälkeenkin nuo neljä pyllyä odottaisivat kuuliaisesti, kunnes hän, suutari Lumperi, suvaitsisi läjäyttää. Mutta hän laski pahasti väärin. Pojat olivat kuin oravat livahtaneet hänen kynsistään. Kyllä suutaria kaiveli. Jo oli saalis ollut hänen kämmenellään. Nyt se oli tiessään ja hän itse vaatteet märkinä (vesi oli onneksi vasta haaleata) ja ravassa vatsallaan suuren savupatsaan hyväillessä hänen haiveniaan.

-- Akka! kirkaisi suutari hädissään, mutta akkansa suloista ääntä hän voi toivoa kuulevansa parhaassa tapauksessa vasta kolmen vuorokauden kuluttua.

Jättäkäämme hetkeksi suutari Lumperi tepastelemaan Pasaskan pyykkipadan ääreen ja ihmettelemään, voiko kuitenkin kaikitenkin tämä matoisen maan kylmä pinta yksinkertaisesti avautua ja nielaista neljä äsken elävää ja kukoistavaa nuorukaista, vai oliko heidän katoamisensa selitettävissä jollakin muulla, mahdollisesti vielä ihmeellisemmällä tavalla. Seuratkaamme Jokikylän poikia. Toteamme ensiksi, että he par'aikaa juosta piipottivat henki kurkussa ja pelästyksestä väristen räätälin mökille ilmoittaakseen Pasaskalle, että suutari tuli rantaan pyy pivossa ja kaksi oksalla ja nähtävästi aikoi keittää pyypaistia itselleen ja akalleen sovinnon tekiäisiksi.

Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät perille, tuli Pasaska heitä vastaan seiväs ojolla kourassaan. Pojat kalpenivat ja pysähtyivät. Pian he kuitenkin huomasivat, että vaara tällä kerralla ei uhannutkaan heitä, vaan suutarin Koevasta. Miten oli Koevas, tuo iloinen, ynisevä lehmä sitten hankkinut päälleen Pasaskan vihat?

Koevaksen oli Lumperska päästänyt hetkiseksi syömään apilaa ja se tallusteli pian polvia myöten apilassa kuin suuressa ruoka-astiassa ja imaisi ruohoja nahkaansa niin että silmiä hämärsi. Se oli nähtävästi päättänyt kuolla ylensyömiseen, sillä mistäpä se tiesi, että peräkamarin ikkunan luona istui Lumperska lasit nenällä, kutoen Lumperin sukkaa, seikka, mistä sivultakatsoja voi heti tehdä sen johtopäätöksen, ettei Lumperska kaikesta huolimatta aikonut vielä hylätä Lumperia. Eikä hän hylännyt Koevastakaan, jonka hän hetkeksi oli heittänyt aistillisten intohimojen valtaan tuoksuvan ja mesirikkaan apilapellon keskelle.

Nielaistessaan parhaillaan kammottavan suurta apilakimppua, joka väkisinkin oli takertua sille kurkkuun, ja pyöritellessään hengenahdistuksen ulospullistamia silmiään sai Koevas äkkiä suutarin haahmon silmiinsä ja mietti silloin:

-- Tuo visukinttu aikoo ajaa minut nyt jo navettaan, mutta minä en mene!

Se pani loikaksi ja juoksi aidanvierelle. Mutta suutari ei nähnytkään lehmää. Hänellä oli muuta ajattelemista; hän oli juuri menossa jokirantaan kylän poikia löylyttämään. Innoissaan oli suutari niin huolimaton, että jätti veräjän raolleen. Koevas seurasi suutaria maantielle ja näki silloin tien avoimeksi Pasan perunamaahan. Vesi herahti sen kielelle. Parin minuutin kuluttua se seisoi uljaana keskellä perunamaata, kiskaisi perunanvarsia juurineen maasta, heilutti niitä päänsä ympäri, niin että multa tuiski, ja teki pahaa jälkeä.

Pasaska hyökkäsi seipäineen sen kimppuun, mutta se puhisi kamalasti astuen kaksi askelta Pasaskaa kohti, jolloin eukko pudotti seipään kädestään ja nostaen hameenhelmojaan pakeni mökin ovelle.

Kun pojat näkivät tapahtuman, sekaantuivat he empimättä asiaan.

-- Se on suutarin Koevas!

-- Annetaan sille selkään!

-- Ajetaan se maantielle.

Sellaisia uhkauksia kuului pian joka haaralta. Pojat valmistautuivat kostamaan Koevakselle ne nöyryytykset, mitkä suutari oli heille tuottanut. Heistä oli sama, oliko kysymyksessä suutari itse, hänen eukkonsa, vaiko lehmänsä. "Samaa maata kuin maalarin housut", he ajattelivat, katkaisivat aidasta seipään ja hyökkäsivät Koevaksen kimppuun.

Lehmä puolestaan ei aluksi huolinut pojista laisinkaan. Kun se puhisi, peräytyi vihollinen aina, ja milloin se sivulta tai takaapäin sai iskun, murtautui se ahdistajainsa ketjun läpi. Perunamaa alkoi jo olla sangen sekaisen näköinen, kun suutari itse tuli jokirannasta ja näki lehmänsä urhean kamppailun.

Hän karjaisi pojille ja kiiruhti lehmänsä apuun. Pojat, nähdessään selkäpuolensa uhatuksi, peräytyivät hyvässä järjestyksessä Pasaskan turviin, joka oli huutanut äänensä aivan käheäksi ja kykeni enää vain korisemaan epäselviä sanoja.

Suutari lähestyi nyt lehmäänsä:

-- Seh Koevas! Kiltti Koevas, seh, seh! hän puheli mairittelevalla äänellä. Mutta Koevas katseli häntä synkein silmäyksin eikä ollut tuntevinaankaan.

-- Häh! se näytti sanovan. -- Mikä otus sinä olet? Tiedäpä, että minä olen suutari Lumperin Koevas ja syön nyt, kun sattui sopiva tilaisuus, vähäsen perunanvarsia.

-- Koevas, seh, kiltti Koevas! mairitteli suutari, hiipien samalla lähemmäksi.

Koevas alkoi puhista ja heilautti vihaisesti häntäänsä.

Silloin suutari tarrasi kiinni sen sarviin, mutta samassa olikin hänellä toinen ääni kellossa. Ei siinä enää seisonutkaan mikään "kiltti Koevas". Suutarin ääni muuttui tylyksi, eikä hän enää laisinkaan valinnut sanojaan.

-- Pahuksen nupipää! hän ärjäisi. -- Kyllä minä opetan sinut sotkemaan vierasten perunamaita.

Ja vahvistukseksi näille sanoille antoi suutari nahkahihnallaan kipeän läimäyksen Koevaksen peräpakaroille, -- läimäyksen sellaisen, että pojat Pasaskan ovenpielessä vaistomaisesti nytkäyttivät keskipaikkaansa, vieden nopeasti kätensä pohjoispuolensa turvaksi.

Mutta Koevas, sepä ei laisinkaan pitänyt suutarin uudesta esiintymistavasta. Se suuttui, ja itsepäisesti, kuten eläimet suuttuvat. Se murahti kumeasti kuin härkä. Yhdellä tempauksella se vapautti sarvensa suutarin kourista ja aikoi kääntyä päin, mutta saikin aimo läiskäyksen nahkahihnasta lapaluilleen.

Koevaksen ajatukset suutarista muuttuivat yhä huonommiksi. Mutta se piti nyt suutaria paitsi ilkeänä myöskin väkevänä, jonka nahkahihnan iskut kirvelivät arveluttavasti, ja sen vuoksi se pakeni perunamaan toiseen laitaan. Suutari juoksi perässä, mutta kun hän juuri oli saamaisillaan kiinni lehmän, hypähti se uuteen hölkkään ja juoksi päinvastaiselle puolelle, missä se ahmaisi suuhunsa valtavan perunanvarsitukon ja heilutti sitä, niin että multa tuiskusi. Suutari meni perässä, mutta Koevas muutti taas puolta. Silloin suutari päätti uudelleen koettaa viekkautta.

-- Kiltti Koevas, se, seh! huuteli suutari suu messingillä ja mitä suloisin hymy petollisilla huulillaan.

Mutta Koevas ymmärsi koiruuden. Ei sitä enää niin vain petetty. Rauhallisesti se asteli perunamaan toiselle puolelle, vältellen vain suutaria, aivan kuin se olisi tahtonut sanoa:

-- Ei riidellä, Lumperi, minä syön tällä reunalla, syö sinä sillä reunalla. Onhan tässä nyt perunanvarsia tarpeeksi meille kahdelle vähäruokaiselle.

Silloin suutari suuttui, hän sydämistyi nyt täydellä todella ja säntäsi hurjana lehmän perään niin nopeaan kuin pääsi, vähääkään välittämättä siitä, miten räätälin perunamaalle kävi. Koevas kiiti ynisten ja puhkuen edellä, suutari kintereillä. Neljä kertaa he juoksivat perunamaan ympäri. Suutari alkoi jo surkeasti huohottaa, mutta hänen kiukkunsa vain kasvoi sitä mukaa, mitä uupuneemmaksi hän tuli. Hän olisi mielellään jo lyönyt pään poikki tuolta itsepäiseltä elukalta. Hm! Eikö ihminen ole sokea? Elukka, joka ei heti antaudu hänen lyötäväkseen, on muka -- itsepäinen!

Koevas taas juoksi äkkiä veräjästä maantielle. Suutari, joka ei ollut tätä käännettä aavistanutkaan, törmäsi hurjaa vauhtia veräjäntolppaa vastaan, niin että koko aita rysähti ja Rantalan Anssu livahti räätälin ovesta sisälle. Pian kuitenkin suutari taas oli jalkeillaan ja Koevaksen kintereillä. Lehmä pakeni nyt omalle pihalle, mutta suutari oli aivan liiaksi sydämistynyt voidakseen antaa lehmälleen ilman muuta armahduksen ja täydellisen kansalaisluottamuksen takaisin. Hän kiiti yhä Koevaksen perässä ja sai kuin saikin eräässä käänteessä lehmän hännästä kiinni. Mutta nyt suutari unohti kaiken valtioviisauden ja läimäytti uudelleen lehmäänsä nahkahihnalla peräpakaroille.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kaatui vatsalleen. Hän näki ilmassa jotakin mustaa ja vetelää ja kuuli epämääräisiä ääniä. Vielä hetkisen hän piti lehmän hännästä kiinni laahautuen sen perässä, ja maa tuntui hänestä perin pehmeältä ja liukkaalta. Sitten hän hellitti otteensa. Vaivoin hän kompuroi seisoalleen. Kaikkia jäseniä pakotti, päätä huimasi, ja koko maailma tuntui pyörivän ympäri, -- hänen napansa ympäri. Jossakin korkealla portailla hän näki eukkonsa ankaran haahmon ja teki sen hämmästyttävän havainnon, että hänen akkansa tällä kerralla oli saanut puhelahjansa takaisin ennenkuin kolme vuorokautta oli umpeen kulunut. Mutta voi, voi, miten hyvää lyhytkin lepo tekee varsinkin naisihmisen äänelle! Lumperskan ääni kimotti nyt kuin satakielen liverrys, vertaus, mikä ontuu kuten useimmat vertaukset, sillä satakielen ääni on monessa suhteessa kauniimpi ja pehmeämpi kuin Lumperskan liverrys. Mitä Lumperska sanoi, jääköön esittämättä, sillä ei ole hyvä tapa sekaantua aviopuolisoiden perhekohtauksiin. Niissä saa kolmas henkilö pian korvapuustin palkakseen.

Suutari Lumperin koettelemukset eivät kuitenkaan vieläkään olleet loppuneet, sillä nyt sekaantui itse Pasan räätäli asiaan. Hän oli käynyt katselemassa perunamaassaan nykyisin vallitsevaa sekasortoa ja ratkennut naukkailemaan. Ei hän oikeastaan välittänyt niin paljoa perunamaastaan, mutta hän kantoi suutaria kohtaan kaunaa eräistä muista asioista. Oli näet sinä kevättalvena käynyt ilmi, että eräät renkimiehet iltahämärissä puikkelehtivat Pasan räätälin ohitse kangaspakat kainalossa ja menivät Lumperille. Kauan oli Pasa pohtinut, mitä tämä kaikki merkitsi, kunnes hän kerran pidätti Kukolan muonarengin ja kysyi: minne matka? Muonarenki sutkautti sen enempää arvelematta:

-- Lumperille.

-- Onko sitten suutari ruvennut räätäliksikin? kysyi Pasa ällistyksissään.

-- On. Ja kyllä sen tekemät vaatteet näin renkimiehelle kelpaavat.

Pasa aivan kauhistui hengessä. Eikö hänen snittinsä enää merkinnyt mitään? Eikö räätälin ammatti enää ollutkaan mikään ammatti, koska kuka pikilanganpyörittäjä tahansa saattoi ruveta räätäliksi? Oliko suloisessa Suomen maassa tapahtunut jokin kumous, joka oli kukistanut kaikki entiset vallat ja mahdit?

Pasa rupesi ottamaan selkoa, mikä merkillinen mies tuo Lumperi oikein on ja minkälainen hänen entisyytensä oli. Hän saikin tietää, että Lumperi oli sellainen monitaituri, jollaisia joskus tapaa maaseudulla. Lumperilla oli näet nuorena ollut häilyväinen ja heikko luonto. Jo poikana hän oli mennyt peltisepän oppiin, mutta kyllästynyt siihen ja ruvennut kellosepän oppilaaksi. Parin vuoden kuluttua alkoi räätälintyössä hyvä aika ja eräs toveri sai houkutelluksi Lumperin räätälinoppiin.

Viimeisen tyhmyytensä Lumperi teki vaihtaessaan vielä kerran ammattia. Hän rakastui ja päälle päätteeksi suutarin tyttäreen. Tuleva appi oli kuuluisa suutari, joka ei ymmärtänyt, miksi ihmisten kirjoissa pidettiin muitakin kuin pappeja, lukkareita ja suutareita. Hän oli arvellut parhaiden luontaisten taipumustensa oikeastaan viittaavan papin uralle, mutta kun hän ei voinut päästä kouluun, rupesi hän suutariksi, ja mestarisuutari hänestä tulikin. Siellä palveli Lumperi vuosikausia, oppi suutariksi ja nai suutarin tyttären, joka piti huolta, että Lumperi siitä lähtien pysyi lestissään. Mutta niin monta eri alaa kokeillut mies oli todellinen monitaituri. Hän teki melkein mitä tahansa, tosin huonosti ja pintapuolisesti kaikkea, mutta aina hänellä oli työtä. Hän korjaili kelloja, lehmänkelloista alkaen aina könniläisiin seinäkelloihin saakka, tinasi kahvipannuja, laittoi ja paikkasi kenkiä, korjasi kalosseja, ja jopa harjoitti räätälintointakin, jos tiukalle pantiin.

Tämä viimeksimainittu seikka ei kuitenkaan ollut yhtään mieleen Pasan räätälille. Mitä tahansa muuta olisi Lumperi saanut tehdä, paitsi pukuja, koska niissä ei voinut olla snittiä, ja "olihan kamalaa nähdä ihmisten kulkevan maanteillä pukujen irvikuvat selässään, niin että joka hetki sai pelätä heitä rumuudesta sakotettavan". Se oli Pasan mielipide.

Kuukauden päivät oli Pasa haukkunut ja sättinyt Lumperia, tuota muka mestaria, joka sotki kaikki ammatit, ja heidän välinsä oli siitä asti aivan rikki. Lumperi oli Pasalle "ammattikuntain epäsikiö" ja Pasa oli Lumperille "variksenpelätin".

Nyt räätäli naukkaili koko iltapäivän ja tuli aina pahemmalle tuulelle. Illan hämärtäessä hän heitti selkäänsä pyssyn, -- se oli tosin vain vaaraton salonkikivääri, johon hänellä ei ollut yhtään patruunaa. Mutta pyssy se vain oli ja se selässään lähti räätäli ulos. Hän kuljeskeli kokonaista kaksi tuntia edestakaisin Lumperin torpan takana ja piti yhtämittaista suunkopua. Ohikulkijat kuulivat hänen uhkaavalla äänellä murisevan:

-- Mestari! Myrsky on suuri! -- Tästä nousee maan kamala prosessi!

Sellaisia uhkauksia huuteli Pasa tuolle suutarimestarille -- Lumperille. Lumperilta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Akan kimotuskin oli tauonnut.

Sinä iltana Jokikylän pojat piipertelivät varovaisesti pitkin kallionrinteitä ja aidanvieriä. He olivat uteliaita näkemään tapahtumia, mutta he tiesivät, että mahtavammat voimat olivat nyt liikkeellä, ja pysyivät näkymättömissä. Sitä he ihmettelivät, miten sellaisesta pikkutapahtumasta kuin pyykkipesän sytyttämisestä saattaa toisinaan johtua niin paljon hälinää ja ihmeellisiä asioita.

Kun pojat seuraavana aamupäivänä saapuivat Pasan mökille, tapasivat he mestarin syvissä mietteissä. Hän alkoi heti puhutella heitä.

-- Kuulepas Vaito, sanoi hän arvokkaalla äänellä. -- Sinä, joka käyt koulua, tiedät varmaankin, tai ainakin sinun pitäisi tietää, miten sinne valtiopäiville päästään?

Vaito raapi korvallistaan. Hän näet ei tietänyt sitä asiaa, mutta viisas poika kun oli, ei hän jäänyt sanattomaksi.

-- Kenen sinne pitäisi päästä? hän kysyi.

-- Minun! sanoi räätäli painavalla äänellä. -- Minun sinne pitäisi päästä niin pian, ettei kaikki vielä ole myöhäistä. Nyt siellä istuvat sekä herrat että narrit, mutta aina hullummaksi vain maailma tulee. Mitä ne siellä ovat tehneet; vuosisatoja siellä on istuttu. Eivät tietenkään mitään muuta kuin palkkojaan nostelleet. Ei ainakaan minun oloni ole heidän hommistaan rahtuakaan parantunut. Ei tämä vetele, tämä vanha järjestys. Sellaisten miesten pitäisi meillä päästä valtiopäiville, joilla on äly tallella aivokopassaan. Mitäs, pahus sentään, ne kaupunkilaisherrat ja muutamat manttaaliporhot ymmärtävät kansan asioista ja näistä maaseudun oloista! Jo olisi koko asia ihan toisella kannalla, jos minä ja muutamia muita tämmöisiä miehiä pääsisi valtiopäiville. Kyllä minä panisin kiirettä niille mokomille herroille ja lainlaatijoille. Aijai, jospa minä pääsisin viikoksikin niitä hoputtelemaan! Kyllä silloin tunnettaisiin täällä Jokikylässäkin, ettei esivalta turhaan miekkaansa kanna. Ensimmäiseksi minä antaisin sellaisen lain, jossa määrättäisiin kaikki nurkkaräätälit hirtettäviksi veräjäntolppiinsa. Sitten määrättäisiin ankara tutkinto jokaiselle, joka yrittäisi räätäliksi, ja minä itse tutkisin niitä mokomia! Siitä seuraisi uusi aika maailmanhistoriassa, -- ja minä, minä en pääse valtiopäiville!

Räätäli huokasi ja pojat huokasivat ajatellessaan, miten surullisella kannalla asiat tätä nykyä maassamme olivat.

TULIPALO.

Joki-Klemolan väki istui helteisen työpäivän päätettyään illallisella väentuvan pitkän tammipöydän ääressä. Päivä oli laskemassa ja ikkunoista kiilsi hiljainen ruskon punerrus. Tuvassa vallitsi harras tunnelma, kuten aina siellä, missä työntekijä, joka päivän on rehellisesti ponnistellut, istuutuu ilta-ateriaansa nauttimaan ja lepuuttamaan jäseniään.

On ollut ensimmäinen niittopäivä. Koko jokirannan vainio oli lyöty maahan ja saroilla kohosivat pyöreät heinäseipäät. Koko päivän oli aurinko paahtanut miesten ruskeita hartioita ja silmiä huikaisevana säihkynyt naisten valkeilla huiveilla. Sellaisen työpäivän jälkeen ei ilta-aterialla monta sanaa kaivattu. Ruumis tuntui raukealta, oli suloista istahtaa, ojentaa jalkansa pöydän alle levälleen ja vaipua mietteisiin.

Kun lisäksi kaikilla oli tallella vanha tunnettu varsinaissuomalainen ruokahalunsa ja pöydälle kannettiin höyryäviä peruna- ja puurovateja, eivät pitkät puheet olleet tilaisuudessa paikallaankaan. Ensimmäinen puolituntia syötiin aivan ääneti. Kun siten oli rakennettava vahva pohja vatsan täyttämistä varten, alkoi tämä viimeksimainittu toimitus, jonka aikana taas puhekin rupesi pääsemään vauhtiinsa.

Tällä kerralla avasi ensiksi suunsa vanha muonarenki Antti, joka muuten illallispöydässä enimmäkseen istui tuppisuuna. Antilla oli oma torppa Klemolan maalla, noin puolen kilometrin päässä talosta, mutta siellä hänellä oli niin paha eukko, että Antti mieluimmin asui talossa eikä käynyt torpassaan muuta kuin palkkaansa viemässä. Silloinkin eukko parpatti, että rahaa tulee liian vähän, ettei sillä elä. Antille hän antoi tuskin silakkaa ja leipää, mutta Antin mentyä hän paistoi pannukakut ja keitti kahvit vieläpä naapuritorppain muijillekin. Molemmat olivat erossa oloon tyytyväiset, etenkin Antti, jonka vanhuuden päivät kuluivat iloisemmin Klemolan talossa. Hän, vanha mies, oli saanut emännäkseen liian nuoren naisen. Sen jälkeen hän oli paljon kokenut ja kärsinyt ja tullut hiljaiseksi mieheksi.

-- Kylläpä siellä nyt rusko loimottaa, sanoi Antti ja jatkoi taas syömistään.

Pöydässä istujat arvelivat, että perusta varsinaiselle illalliselle oli nyt rakennettu Antin vatsassa, jossa hänen oli tapana kehua omaavansa erinomaisen "ruoansulatusorkesterin", eivätkä he sen vuoksi kiinnittäneet sen enempää huomiota tuohon punertavaan loimotukseen, mikä kultasi Klemolan talon lännenpuoleiset ikkunat.

Mutta hetken kuluttua Antti avasi uudelleen suunsa ja teki jotakin, mikä hämmästytti koko pöytäkuntaa. Hän näet piti lusikkaa kädessään jonkin aikaa pistämättä sitä puurovatiin ja heti sen jälkeen suuhunsa. Sitten hän sanoi painavasti:

-- Kylläpä siellä, sanon tuota, nyt rusko loimottaa!

Nyt vasta kääntyi muidenkin pöydässä istujain huomio asiaan. Mikäs ihmeellinen loimotus siellä nyt sitten on, kun Anttikaan ei saa syödyksi! ruvettiin ajattelemaan. Siellä taitaakin olla jotakin erikoista loimotusta.

Jo käännyttiin ikkunoihin katselemaan asiaa, ja totta tosiaan, siellähän alkoi koko taivas punertaa. Aitan seinäkin hohti kuparinvärisenä ja pilvet punoittivat uhkaavina taivaan laella, synkistyivät vuoroin ja taas lehahtivat hehkumaan.

-- Onkohan tuli päässyt irti? kysyi joku tuskallisella äänellä.

Silloin Reino juoksi pihalle tähystämään.

-- Tulipalo, tulipalo! kuultiin hänen huutavan ja sitten hän katosi näkyvistä.

Pöydässä istujat jättivät aterian kesken ja kiiruhtivat mikä ikkunaan, mikä pihalle. Heitä kohtasi kaamea näky. Aurinko oli juuri painumassa metsänreunan taa ja sen laskua liekehti nyt koko läntinen taivaanranta. Mutta etelän suunnalla, metsän reunassa, roihusi täydessä tulessa Kalliomäen torpan asuinrakennus. Synkät savupilvet lehahtivat kipinöitä tulvillaan metsänrannan yli. Liekit vuorotellen kohosivat ja laskivat, joskus ne räiskyen ja humisten hulmahtivat vihaisina kielekkeinä yli savupatsasten ja hipoivat taivaankantta, joskus ne taas sähisten painuivat maata kohti kiemurrellen ja kuhisten kuin vihaiset taistelussa uupuneet käärmeet, kooten voimia taas noustakseen uuteen uhkaavaan ja kaikki tuhoavaan rynnistykseen.

-- Ruisku esille ja hevonen valjaisiin! kuului pihalta isännän komennus. Talossa alkoi juokseminen ja yleinen hälinä. Kalle-renki toi hevosen juoksujalkaa tallista. Se valjastettiin tuota pikaa. Vaikeampi oli saada ruiskua esille. Se näet oli tallin vajassa rekien ja tynnyrien takana, mistä se vasta talon koko miesvoimalla saatiin ulos.

Tällä välin, kun muut hääräsivät, istui Antti yksinään ruokapöydässä. Hän oli nyt saanut tietää, että Kalliomäessä oli tulipalo, ja se riitti hänelle. Hän oli vähän pelästynyt tuota kummallista loimotusta. -- Joko se on tulipalo tai on maailman loppu tulossa, hän ajatteli. Nyt hän tiesi, että se oli pienempi noista kahdesta pahasta. Sen vuoksi hän istuikin levollisena ja puheli suupalojen lomassa itsekseen:

-- Ähä (hän nielaisi ja vahvisti asian ähä-sanalla) -- -- kai tästä pitäisi lähteä -- -- ähä -- -- mutta mitenkäs tässä -- -- ähä -- -- kesken syöntiä -- -- ähä. -- -- Täytyyhän sitä auttaa -- -- ähä -- -- lähimmäistä -- -- ähä, -- -- mutta jos vielä muutaman lusikan -- -- ähä. Kyllä ne sen sammuttavat -- -- ähä, -- -- enpähän minä yksinäni -- -- ähä -- -- suurtakaan aikaansaa -- -- ähä. Jaa, lähtisiköhän tuota -- -- ähä, ähä, ähä.

Antti otti puuroa toisen lautasellisen luoden pelokkaan ja säälivän katseen Kalliomäkeä kohti, millä suunnalla taivas alkoi loimottaa entistä enemmän, ja sitten pihalle nähdäkseen, miten pitkälle sammutuspuuhat olivat edistyneet. Kun hän näki ruiskua kannettavan rattaille, rauhoittui hänen äsken jonkin verran huonovointinen omatuntonsa.

-- Kyllä se nyt sammuu! sanoi Antti nostaen jälleen puurolusikan huulilleen -- -- ähä, -- -- kun ne saavat sinne ruiskun -- -- ähä, -- -- pakkohan sen on sammua -- -- ähä. Mutta jollei siellä ole vedensaanti selvä, niin ei siinä sitten auta ruiskukaan -- -- ähä, -- -- ka kun on ihan syöminen unohtua -- -- ähä!

Pihalla nousi miehiä rattaille ja hevonen lähti kuin pyry liikkeelle. Antti ihan pelästyi.

-- No ka, joko ne nyt lähtivät -- -- ähä, olisivat ne nyt saaneet ottaa minutkin -- -- ähä, mutta mitäs ne vanhasta ruojasta -- ähä, ähä!

Antti söi illallisensa ja lähti sitten hiljalleen tallustelemaan palopaikalle.

Kalliomäkeläisten onneksi oli Jokikylässä kuitenkin vikkelämpiäkin miehiä kuin Klemolan muonarenki Antti. Torpalle alkoi vähitellen kokoontua miestä ja naista, ja kun torpan oma väki oli vähäisen selvinnyt pelästyksestään, pantiin sammutustoimet alulle. Haettiin saaveja ja ämpäreitä, kaivon vintti alkoi vinkua ja ensimmäiset ämpärilliset vettä heitettiin palaville seinille. Niiden vaikutus näytti kuitenkin kokonaan tehottomalta. Tuli sähähti kiukkuisesti kuin saunan löyly, hypähti syrjään hetkeksi, mutta valtasi muhkealla rynnäköllä uudelleen äsken menettämänsä alan.

-- Poroksi se palaa, ei siinä mikään auta, vaikeroi Kalliomäen emäntä. -- Voi hyvä Jumala, kun lähetti tämmöisen onnettomuuden köyhälle ihmiselle.

Tulen valta näytti todellakin aivan vastustamattomalta, ikäänkuin olisi koko rakennus jo sen armottomassa syleilyssä ja heti romahtamassa maahan. Sillä välin tuli lisää apua palopaikalle. Hevosilla tuotiin vesitynnyreitä ja jo saapuivat Klemolan ja vähän sen jälkeen Kukolan ruiskut paikalle.

Sammutustoimet saivat nyt uutta vauhtia. Ruiskut asetettiin kuntoon ja täytettiin vedellä. Miesvoiman painolla pulpahti vesi kirkkaana suihkuna kohti palavaa rakennusta. Miehet alkoivat hikoilla. Tuon suuren rovion loimotus ja hehku tuntui kymmenien sylien päähän ja palavaa rakennusta oli vaarallista lähestyä.

Mutta kun siinä ruiskumiehet arastelivat, tarttuivat eräät pojat ruiskun letkuun ja etenivät uhkarohkeasti asumusta. Voimakas suihku huuhteli nyt rakennuksen seiniä. Siellä räiskyi ja paukahteli, sihisten ja suhisten tuli väistyi syrjään pahimman vihollisensa veden tieltä jättäen jäljelle mustia, hiiltyneitä ja karstaisia seinähirsiä.

Jo kiipesi pari rohkeata poikaa äsken vielä palavaa, nyt kosteata, höyryävää rakennuksen nurkkaa pitkin katolle kohdistaen vesisuihkun torpan välikatolle ja sisäosiin, missä palava katontäyte pöllähteli korkealle ja valkeat jättiläissavupilvet kätkivät kokonaan peittoonsa sammuttajat.

-- Voi, nyt ne tukehtuvat! kuului huutoja väkijoukosta. Kalliomäen Elli seisoi suuren petäjän juurella. Hän oli aluksi ollut aivan kauhun lamauttamana, niin ettei voinut tehdä muuta kuin ristiä käsiään ja yhtyä äitinsä tuskanhuutoihin. Mutta kun väkeä tuli paikalle ja sammutustoimet alkoivat todella, otti hän tarmokkaasti niihin osaa neuvoen; mistä saa vettä, mistä ämpäreitä jne. Nyt hän seisoi uupuneena, katsellen ihaillen noiden nuorten poikien ponnistelua. Hän tunsi heidät heti. Hän näki Klemolan Reinon ja Kankareen Epan kiipeävän katolle, ja pian heidän perässään kiirehti lukkarin Vaito ruiskun letku kainalossa. Nyt olivat pojat synkän savun keskellä aivan näkymättömissä.