Part 4

Reinoa harmitti. Hänessä heräsi jotakin mustasukkaisuudelle vivahtavaa.

-- Olipa tämä nolo yhteensattuma, hän ajatteli ja alkoi miettiä keinoa, millä sopivalla tavalla pääsisi erilleen joukosta, mutta sitten hän pelkäsi noiden toisten heti hänen poistuttuaan rientävän suorinta tietä Kalliomäkeen.

Siten astelivat pojat hiljalleen maantietä Kalliomäen ohi, mutta he eivät uskaltaneet luoda torppaan edes silmäystäkään. Päinvastoin he katselivat aivan vastakkaiselle suunnalle ja koettivat arvailla, miten pitkä matka oli eräälle vuorelle, joka häämötti kaukana metsänrannan yläpuolella.

He tulivat metsään ja uskalsivat jo kääntää katseensa sillekin puolelle tietä, missä Kalliomäki sijaitsi, se kun oli heidän takanaan. Metsään tultua ei kävelystä enää tahtonut tulla mitään. Sehän oli aivan hyödytöntä, sillä mitäpä he myllärillä tekivät. Rantalan venettäkään he eivät vielä uskaltaneet sieltä noutaa.

Anssu seisahtui ensiksi ja kääntyi katsomaan taaksensa aukealle.

-- Katsokaa, miten pieneltä Rantalan talo näyttää tuolla aukealla, hän sanoi jotakin sanoakseen.

Toiset kääntyivät heti takaisin. Heistä oli yhtäkkiä tavattoman mielenkiintoista huomata, miten pieneltä Rantalan talo tosiaankin näytti.

-- On mar' se pienen näköinen, sanoi Vaito.

-- En minä luullutkaan, että se noin pieneltä olisi näyttänyt, tuumi Reino.

Äänettömyys. Hermostuttava äänettömyys!

-- Tuossa on sitten se Kalliomäkikin, sanoi Anssu, joka tällaisissa asioissa oli vielä hiukan yksinkertainen.

-- Siellä kuuluu olevan keinukin, innostui Reino kehumaan.

-- Vai niin, vai on siellä keinu, kysyivät toiset, ikäänkuin asia olisi ollut aivan uutuus.

-- Mennäänpäs katsomaan sitä, ehdotti Anssu, ja toiset suostuivat heti asiaan.

He saapuivat pian metsän halki kuljettuaan keinulle ja alkoivat vinguttaa sitä ankarasti. Tytöistä ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta jokainen odotti jännittyneenä heidän ilmestymistään. He puhelivat kovalla äänellä ja nauroivat huomattavan kirkkaasti ilmaistakseen läsnäolonsa.

Pian ilmestyikin veräjälle kaksi punaposkista tyttöä. Ne olivat Kalliomäen Elli, 13-vuotias sievä tyttö, ja hänen vuotta nuorempi sisarensa. Pojat tervehtivät ja tyttö vastasi.

-- Kyllä hän on kaunis! ajatteli Anssu.

-- Kylläpä hänellä on kauniit silmät, kauniimmat kuin mitä minä muistinkaan, tuumaili Vaito ja hänen sydämensä sykähti.

-- Maailman kaunein tyttö, päätteli Reino varmasti. Pojat alkoivat keskustella.

-- Me olimme matkalla myllärille, mutta poikkesimme tänne, kun täällä on keinu. Saako tällä keinua?

-- Saa tietysti, vastasi tyttö.

-- Tämä on hyvä keinu.

-- Onhan se.

Äänettömyys.

-- On hauska, että täällä on tämmöinen keinu.

-- Ja että saa keinua.

-- Niin on.

Äänettömyys.

Vähitellen kuitenkin keskustelu pääsi vauhtiin. Elli oli eilen nähnyt läheiseltä kalliolta poikien purjehdusmatkan ja tappelun ja se asia sai kielet luistamaan.

-- Voi voi, kun minä pelkäsin, sanoi Elli.

-- Ja minä vasta oikein pelkäsin, kertoi Liisa.

Sitten tytötkin tulivat keinumaan ja pojat keinuttelivat heitä. Sillä välin he katselivat tuon pienen, metsän reunassa olevan torpan rakennuksia, peltotilkkua, aitoja ja työkaluja, ja kaikki näytti heistä sanomattoman kauniilta ja somalta. Hartain mielin he antoivat katseensa siirtyä sammaleisesta seinästä toiseen, hirrestä hirteen, aidanrisuista veräjään, veräjästä metsän puihin ja savuun, joka sinisenä nousi piipusta, hajaantuen hiljaa korkeiden mäntyjen latvoihin.

-- Teillä on kaunis asunto täällä metsän reunassa, vakuutteli Vaito.

-- Tuo on niin kaunis, tuo teidän punainen tupanne ja valkoiset ikkunalaudat, ihasteli Reino.

-- Ja piha teillä vasta on oikein kaunis, lausui Anssu.

Kaikki oli siellä kaunista. Kaikelle antoi hohtoa ummustaan pilkistävä nuoren ihailun valmu. Pojat olisivat mielellään uhranneet talot ja tavarat, jos olisivat saaneet jäädä asumaan tuohon pieneen torppaan ainiaaksi. Eivätkä he enää tunteneet mitään mustasukkaisuuttakaan toisiaan kohtaan. He vain haaveilivat kukin omalta kohdaltaan.

-- Saanko minä keinuttaa _sinua_? he sanoivat tytölle.

-- Tahdotko tuon ulpukan? Minä haen sen _sinulle_.

-- Minä otan pois tuon oksan. Se on _sinun_ tielläsi.

Kaikki he halusivat vain palvella tuota mustasilmäistä tyttöä. He olivat siellä kauan ja kun he lähtivät pois, olivat he onnellisia ja ajattelivat kukin:

-- Ensi kerralla minä tuon hänelle jotakin, mistä hän tulee iloiseksi.

VENEEN HAKU.

Neljä päivää oli kulunut Jokikylän poikain purjehdusretkestä ja meritaistelusta Kukolan rannikolla. Vielä lepäsi Rantalan vene myllärin laiturissa ja poti taistelussa saamiaan naarmuja ja haavoja. Se oli puolillaan vettä ja savessa reunojaan myöten. Se näytti itkevän kohtaloaan, joka oli määrännyt sen Jokikylän poikien seikkailualukseksi.

Mutta nyt se täytyi hakea pois myllärin asunnosta ja puhdistaa, sillä Rantalan isäntä oli kysäissyt kaksi kertaa Anssulta:

-- Missä se vene oikein on?

Anssu taas oli vastannut, että:

-- Johan minä olen kymmenen kertaa sanonut, että se on myllärillä, eikä se sieltä ottamatta lähde.

Rantalan isäntä ei silloin sanonut enää mitään, mutta hän katsahti poikaansa silmillä, jotka puhuivat kyllin selvää kieltä. Anssu käsitti niiden aivoitukset seuraavalla tavalla:

-- Ellei se vene huomenna ole kotona, niin katajankaares laulelee peräpakaroillasi.

Anssu tiesi liiankin hyvin, millainen laulunääni katajankaareksella oli. Se osasi vain ikäviä lauluja, ja niitäkin se lauleli niin kylmästi ja kovaa, että hirvitti. Se oli epämusikaalisin laulaja, mitä Anssu tunsi, mutta silti ei Anssu mitenkään halveksinut tuota laulajaa. Päinvastoin hän nytkin päätti heti seuraavana aamuna mennä hakemaan venettä kotiin ja ryhtyi jo samana iltana toimiin saadakseen apumiehiä paikalle.

Saatuaan pojat kokoon hän kertoi heille lyhyen tarinan katajankaareksesta, ja sen kuultuaan pojat olivat heti valmiit auttamaan häntä. Sitten oli päätettävä, koska vene haettaisiin, sillä sen toimituksen täytyi tapahtua Kukolan poikien huomaamatta, koska muuten saatettiin odottaa uutta taistelua matkan varrella. Harkittuaan asiaa vakavasti pojat päättivät lähteä retkelleen jo huomisaamuna kello 6, jolloin varmasti voitiin päättää Kukolan poikien vielä nukkuvan.

Lukkarin Vaito suostui jalomielisesti ryhtymään retken päälliköksi, kuitenkin vain sillä nimenomaisella ehdolla, että häntä tämän retken kestäessä kutsuttaisiin "Juho Vesaiseksi".

Pojat olivat vähän ihmeissään, sillä milloin Vaito tähän saakka oli johtanut Jokikylän poikain retkiä, oli hänellä tavallisimmin ollut nimi:

"Attila, Jumalan ruoska."

Mutta nyt hän oli päättänyt muuttaa nimensä. Hän oli kaksi päivää sairastanut, vilustuttuaan sekä purjehdusretkellä että keinulla, ja sinä aikana hän oli lukenut "Juho Vesaisen". Seurauksena oli, ettei hänen näköpiirissään tätä nykyä ollut ketään muuta niin uljasta sankaria, joka olisi vetänyt vertoja Vesaiselle. Olihan Attilakin kyllä suuri mies, mutta ihminen ei nyt kerta kaikkiaan jaksa koko ikäänsä esiintyä Jumalan ruoskana. Sitten Vaito kertoi pojille tärkeimmät tapahtumat Vesaisen retkistä Vienan Karjalaan, jotta pojat ymmärtäisivät, mitä vaatimuksia päällikkö aikoi heille asettaa.

Seuraavana päivänä pojat olivat liikkeellä jo varhain aamulla ja saapuivat myllärin laituriin, myllärin väen aloittaessa aamuaskareitansa. Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli veneen puhdistaminen. Siinä olikin paljon työtä. Ensin täytyi ajaa vesi pois veneestä, sitten se puhdistettiin ja kuurattiin ruohoilla ja huuhdeltiin kerran vielä jokivedellä, ja siedettävään kuntoon se taas tulikin.

Mutta tuohon perinpohjaiseen puhdistustyöhön oli mennyt aikaa arveluttavan paljon. Nyt oli nopeasti lähdettävä liikkeelle, jos aiottiin ehein nahoin päästä Kukolan talon ohi. Pojat alkoivatkin soutaa kahdella airoparilla jokea ylöspäin, niin että hyrsky kohisi keulassa. Vesainen piti itse perää. Kun vene lähestyi Kukolan laituria, huomattiin, että talon väki oli jo aikoja sitten ollut työssä pelloilla ja vainioilla. Kukolan poikia ei kuitenkaan näkynyt ja laiturilla vallitsi hiljaisuus.

-- Kuolonhiljaisuus! lausui Vaito Vesainen jyleällä äänellä.

-- Mitä kasoja nuo ovat? kysyi Anssu viitaten laituria kohti. Rannalla näkyi merkillisiä röykkiöitä. Kun soutajat pääsivät lähemmäksi, huomasivat he, että rannalle oli rakennettu pieniä majoja joesta kootuista kaisloista ja seipäistä. Niiden ovet aukenivat joelle päin ja yhteensä ne pihoineen, aituuksineen ja polkuineen muodostivat kuin pienen, soman kafferikylän. Vain asukkaita ei näkynyt.

Pojat katselivat kaislamajoja hetken. Sitten Vaito kuiskasi:

-- Tuo kylä pitäisi hävittää!

-- Se olisi oikein Kukolan pojille. Miksi he hyökkäsivät meidän kimppuumme, vaikka me ihan rauhassa purjehdimme, sanoi Reino.

Anssu oli panna vastaan. Hänelle oli tärkeintä saada vene kunnolla Rantalaan. Tämä kaunis aie saattoi kuitenkin mennä myttyyn, jos Kukolan pojat saapuisivat. Mutta Epa oli jo lakannut soutamasta ja lausui:

-- Jos se hävitetään, niin nyt se on tehtävä.

Pojat valtasi silloin vastustamaton sotainto.

-- Näytetään Kukolan pojille, ettei meidän kimppuun ole hyvä käydä, huudahti Reino.

-- Soutakaa! kuiskasi Vaito. -- Minä ohjaan laiturille.

Parilla vetäisyllä oli vene laiturissa. Vaito hyppäsi maalle ja huusi:

-- Eteenpäin, Iin ja Limingan miehet! Tuossa on Petsingin monasteri. Nyt se hävitetään.

Pojat syöksyivät kaislamajojen kimppuun. Heidät oli vallannut hurja hävitysvimma. Kuin partioretkeilijät he riehuivat kylässä, syöksyivät välistä majain aukoista sisälle näkymättömiin ja nousivat heti sen jälkeen ylös katon kautta pirstoten seipäät ja viskoen kaislat ylt'ympäri tuuleen. Majalta toiselle eteni tuo hävitysvyöry. Hurjapäisinä karkasivat pojat eteenpäin tehden tuhoaan. Kukolalaisten kaislakylä oli pian huiskin haiskin pitkin rantatörmää. Ei missään ollut enää seivästä, enempää kuin kaislojakaan pystyssä. Oli kuin hirmumyrsky olisi äkkiä yllättänyt tuon äsken rauhallisen joen rannalla kohonneen kyläkunnan.

Nyt Jokikylän pojat pysähtyivät. He katselivat Kukolaa kohti ja sitten toisiaan. He olivat itsekin sen näköiset kuin olisivat he noiden onnettomien majojen viimeiset asukkaat, jotka hirmumyrsky oli jättänyt eloon, luhistettuaan ensin majat heidän niskaansa.

-- Hei! Kukolasta tulee joku rantaan! kuiskasi Anssu ja livahti laiturille. Pojat käänsivät jälleen katseensa Kukolaa kohti. Sieltä tuli joku vanha naisihminen rantaa kohti.

-- Lähdetään pois, kuiskasi Reino huolestuneena.

Mutta Vaito oli nyt olevinaan.

-- Me olemme kostaneet! hän huusi. -- Jatkakaamme työmme loppuun asti ja hävittäkäämme koko Kukolan linna!

Pojat katselivat suu auki Vaitoa ja ajattelivat, oliko hän tullut hulluksi. Pian kuitenkin selvisi, ettei Vaito tuolla uljaalla kehoituksellaan totta tarkoittanutkaan. Hän vaati vain, että poikien piti vastata hänen huutoonsa:

-- Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!

Se oli hänestä tavattoman juhlallinen paikka tuossa kirjassa, ja hän halusi nyt kuulla, miltä se kajahti tositaistelussa.

-- Tule pois! Tule pois, Vaito! kehoittivat jo Reino ja Anssu, sillä nainen tuli yhä lähemmäksi.

-- Sanokaa nyt pöllöt pian, että "Juho Vesainen, älä nyt ole visainen", kiljaisi Vaito pojille, jotka pötkivät laituria kohti.

Mutta pojat olivat niin kuohuksissaan, etteivät he käsittäneet hänen tarkoitustaan. Vaito seisoi yhä keskellä hävityksen kauhistusta ja odotti tuota ylevää kehoitusta: "Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!"

-- Ettekö te, haljut, nyt ymmärrä! Huutakaa pian nyt, niin minä tulen heti, koetti Vaito vielä kehoitella, polkien jalkaansa harmista ja miltei itku kurkussa.

Mutta samassa saapui tuo akka jokirantaan. Kun hän näki kaislamajojen kohtalon, alkoi hän kirkua kimeällä äänellä:

-- Hoi Kaallee ja Aaanttii, tulkaa auttamaan! Sitten hän hyökkäsi Vaitoa kohti, aikoen pidättää edes yhden pahantekijän.

Jopa tuli hätä Juho Vesaisellekin. Suuttumuksen ja pettymyksen puna kasvoillaan hän pakeni rantaan ja hyppäsi veneeseen.

Nyt oli syytä soutaa lujasti, sillä Kukolan pojat näkyivät jo talon pihalla. Jokikylän pojat soutivatkin voimainsa takaa. He näkivät Kallen ja Antin juoksevan rantaan hävitettyjen kaislamajojen raunioille. Sitten Kukola katosi näkyvistä joenpoukaman taa.

Päästyään Rantalaan pojat olivat vakavalla tuulella. He tiesivät, mitä heillä tämän jälkeen oli odotettavana Kukolan taholta.

Pahimmalla päällä oli Vaito. Hän, Juho Vesainen, iiläisten ja liminkalaisten johtaja, oli pötkinyt pakoon naisen vuoksi. Sellaista hän ei ollut lukenut mistään Vesais-kertomuksesta. Ihmeellinen olento on nainen.

Anssu sitä vastoin oli iloinen ja hyvällä mielellä, sillä vene oli nyt vihdoin entisellä paikallaan. Pelko katajankaareksen esiintymisestä näyttämöllä oli häipynyt -- ainakin hämärään tulevaisuuteen.

JOKIKYLÄN POIKIEN TULENTEKO ELI MIKSI SUUTARI JA RÄÄTÄLI RIITAUTUIVAT?

Jokirannassa suutari Lumperin torpan lähellä asui kauniissa keltaiseksi maalatussa tuvassaan räätäli Pasa, jota yleisesti kutsuttiin hoviräätäliksi, sen vuoksi, että kaikki talolliset ja varakkaat ihmiset yleensä teettivät hänellä vaatteensa, ja paras räätäli hän pitäjässä olikin.

Että räätäli Pasa oli taipuvainen ryypiskelemään, oli tunnettu tosiasia, mutta yhtä tunnettua oli, että hän oli mainio leikkaaja ja viisas mies, minkä hänen korkea ajattelijanotsansa ja suuri päänsä antoivat vieraankin aavistaa. Ja ennen kaikkea hän oli maaseuturäätäliksi erikoinen siinä, että hän oli perin pohjin selvillä eräästä räätälin ammatin syvimmästä salaisuudesta, nim. siitä, mikä on _snitti_. Ja tuohon snittiin juuri perustui hänen suuri maineensa sekä räätälinä että ajattelijana.

Hän osasi selittää snitin tavalla, joka häikäisi kuulijan, ja silloin hän oli intoa ja taiteilijaa koko mies. Hän asetti ensin koukistetut käsivartensa hienoon asentoon kämmenet vastakkain eteemme, kallisti hiukan päänsä ja hänen silmänsä pienenivät saaden haaveksuvan ilmeen. Hän hymyili hiljaa ja aloitti esityksensä pienen tukkatupsun heilahtaessa hänen takaraivollaan:

-- Hyvä isäntä! Kangas maksaa muutaman markan metri, liivin vuori, napit ja lanka maksavat muutaman markan, mutta kun ne kaikki on troklattu yhteen, onko silloin syntynyt puku? Siihen täytyy vastata: Ei! Ja tuhat kertaa ei! Mutta, hyvä isäntä, kun taitava räätäli, kun mestari, joka on taiteilija ammatissaan, muovailee siihen snitin, silloin vasta syntyy puku. Snitti, hyvä isäntä, on paljon, paljon enemmän kuin kangas, vuori ja napit yhteensä siitä yksinkertaisesta syystä, että snitti on snitti, ja puku, jossa ei ole snittiä, ei ole mikään puku, mutta snitti on snitti ilman pukuakin, ja kun snitti on puvussa, on puku snitissä, ja snitti puvussa on ikäänkuin puvun olemuksen juurikuva. Mutta kuitenkin, kuinka paljon korkeampi vielä onkaan snitti, joka ei ole puvussa, vaan puvun ulkopuolella, puvuton snitti. Se vasta, hyvä isäntä, on oikea snitti, se on snitin snitti ja snitin olemuksen juurikuva. Se on snitti, hyvä isäntä, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt, ei edes rhäätälikään (hän lausui tuon sanan tunteella ja ihailulla, ikäänkuin tuo ammatti olisi ollut taiteista korkein), mutta todellinen räätäli, todellinen rhäätäli, yksin räätäli, joka koko sielustaan on rhäätäli ja seisoo taiteen korkeimmassa kukoistuksessa, -- hän voi aavistaa, mikä on puvuton snitti, eli snitin snitti.

Sillä tavalla hän selitti takkia koetellessaan aina, milloin hän oli pienessä nousuhumalassa, ja liikutuksen kyynel kimelsi hänen silmäkulmassaan, kun hän ajatteli räätälin korkeata kutsumusta, miten vähän räätäleitä aikalaisensa ymmärtävät, miten paljon räätäleiltä vaaditaan, millaisia heidän pitäisi olla -- ja millaisia he todella olivat!

Mutta kun hän ryyppäsi vielä kaksi naukkua, silloin hän tuli pahalle tuulelle, äyski, tiuski ja räyski joka puolelle, paiskasi snitit ja puvut, puvun snitit ja -- itse snitin snititkin mullin mallin, haukkuen kaikki muut räätälit penkin alle, missä muka oli heidän ainoa todella sopiva työskentely- ja rypemispaikkansa. Hän yksin oli oikea räätäli, oikea mestari, räätälimestari, ja kerrassaan sikamaista oli, että muut vaivaiset tuhrijat uskalsivat nimittää itseään tuolla ylevällä arvonimellä.

Räätälin eukko oli käytännöllinen ihminen, joka, kuten suurten taistelijain eukot tavallisimmin, ei ymmärtänyt puolisonsa utuisista ammattiunelmista mitään. Niinpä hän, Pasaska, kuten häntä nimitettiin, ei koskaan kyennyt henkevyydessä kohoamaan niin korkealle, että hän olisi miehensä snitti-esitysten aateväreilystä kyennyt sieppaamaan pieneen, siroon päähänsä edes aavistuksen häivettäkään esim. sellaisesta ihmeellisestä käsitteestä kuin snitin snitti oli -- ja se oli hänen onnettomuutensa. Sen vuoksi hän, kuten sällitkin ja heidän mukaansa naapuritkin, kutsui räätäli Pasaa aina mestariksi. Ja Pasan kurkihirren alla kyllä tiedettiin, kuka oli mestari sekä että koko pitäjässä oli olemassa vain yksi ainoa mestari. Muut olivat räkänokkia, oppipoikia.

Pasaskalla oli aina kuun ensimmäisenä maanantaina pyykinpesu, mestarin pyykki ja sällien pyykit. Niinpä nytkin, ja Pasaska aikoi aamiaisen jälkeen lähteä jokilaituriin aloittaakseen työnsä. Nähdessään Jokikylän poikien kävelevän maantiellä kädet housuntaskuissa ja sen näköisinä kuin ihmiskunnan pääosa ainakin olisi vielä asunut paratiisissa, missä manteli- ja leipäpuut notkuivat hedelmien painosta eikä niin ollen elatushuolia vielä ollut opittu tuntemaankaan, Pasaska viittasi nuo huolettomuuden tunnusmerkit luokseen, pyytäen kauniilla, lempeällä äänellään, että pojat menisivät jokirantaan ja tekisivät pyykkipesään valkean ja panisivat padan tulelle. Hän tulisi itse heti perässä.

Pojat olivat heti valmiit noudattamaan pyyntöä, ei niin paljon pyytäjän, ei edes hänen kauniin äänensäkään vuoksi, jonka elämän kovuus oli tehnyt pehmeäksi kuin vaha. Mutta voiko alun toisella kymmenellä oleville pojille ehdottaa jännittävämpää tekemistä kuin tulen kanssa tuhraaminen on, niin vaarallista kuin se lieneekin!

Pojat laputtivat "viivana" rannalle ja kokosivat puita ja korsia pesän täyteen. Sitten he sytyttivät. Tuli leimahti kuiviin korsiin, sytytti puut, ja iloinen sinertävä savu leijaili korkeuteen. Sitä kelpasi katsella. Pesässä räiskyi ja rätisi ja savupiipusta tuprusi sinistä savua, joka tuulen mukana hiljalleen leijaili Kukolaa kohti.

Kun Jokikylän pojat huomasivat, mihin tuuli vei savun, unohtivat he pian varsinaisen tehtävänsä.

-- Haetaan märkiä ruohoja, niistä lähtee enemmän savua, huudahti lukkarin Vaito ihastuksissaan.

-- Savustetaan hiukan vain Kukolan poikia, ehdotti Reino.

-- Ei se taida tehdä pahaa isäntäväellekään, sanoi Anssu, joka tiesi, että Klemolan ja Kukolan vanha väkikään eivät erikoisista syistä juuri harrastaneet kanssakäymistä keskenään.

Kun heiniä ja kosteita ruohoja oli asetettu pesä täyteen, oli tuloskin monta vertaa voimakkaampi. Nyt suorastaan pursusi, eikä vain savupiipusta, vaan pesän suusta ja padan reunustoiltakin sellainen savutupru, että tulen sytyttäjät saivat kyyneleitä silmiinsä ja olivat yskiä "sisuskuntansa pellolle", kuten he itse kerskailivat. Mutta kyyneltensä läpi he hymyilivät, sillä mahtava savupatsas vyöryi nyt yhä vain laajeten ja paisuen Kukolaa kohti peittäen hämäräänsä koko talon.

-- Lisää heiniä! kirkui Vaito.

-- Märkiä, märkiä, yllytti Reino, kantaen itse koko sylin täyden moskaa jokirannasta.

-- Ei mitään hätää, pannaan heiniä eteen! tuumasi Anssu.

Mutta Kankareen Epa, joka oli hiljainen poika, laskeutui rantatörmälle selälleen ja asetti pitkät käsivartensa niskansa alle oikein nauttiakseen tuosta ylevästä näystä.

-- Kyllä Kukolasta kärpäset häviää!

-- Paarmatkin, paarmatkin häviävät!

-- Tämä on eri kivaa!

-- Pankaahan taas lisää, muuten se loppuu, puheli Kankareen Epa, hänkin innostuen asiaan.

Mutta kaikkien mielestä ei Pasaskan pyykinpesun alkuvaihe ollutkaan yhtä kivaa.

Suutari Lumperi istui tuvassaan joenpuoleisen ikkunan ääressä ja lopetteli parhaillaan Valkealan Vendlan puolipohjia. Hän käänteli ja väänteli noita pieniä naisen kenkiä ja ajatteli:

-- Mikähän siinä mahtaa olla, ettei tämä Vendlakaan ole saanut sulhasta. Se vasta on kursseja ja kouluja käynyt, eikä sen touhukkaampaa ihmistä ole mailla halmeilla. Kirkossakin se käy joka sunnuntai näyttämässä sitä erinomaista ääntään ja hyvää nuottiaan. Ei niitä tämän ajan nuoria miehiä ymmärrä...! Kah-kah! Kah! -- kah!

Suutari vilkaisi ikkunasta jokirantaan ja hänen mielestään oli siellä jotakin vinossa.

-- Ka-ka-kah! Savua! hän kaakotti ja Valkealan Vendlan kengät putosivat pöydän alle. Sitten teki suutari Lumperi saman nerokkaan johtopäätöksen, minkä kuuluisa intiaanipäällikkö "Kiitävä Haukka" kaukaisessa lännessä jo täsmälleen 120 vuotta sitten oli tehnyt ratsastaessaan Kansas'in ruohoaavikoilla: "Ei savua ilman tulta."

-- Akka! huusi suutari Lumperi särkyneellä äänellään ja yskäisi. -- Akka! toisti hän sitten hätäisesti aivan kuin akan hameet olisivat olleet liekeissä.

Lumperska kompuroi peräkamarista nostaen laseja nenältään.

-- No mitä? hän kysyi ovenraosta.

-- Sa-sa-savua! änkytti suutari.

-- Vai savua, sanoi eukko tylysti ja paukautti oven kiinni. Hänellä ja suutarilla oli aamulla ollut pientä kinaa, minkä johdosta eukko oli päättänyt olla kolme vuorokautta puhumatta, ja hän oli siitä harvinainen eukko, että jos hän kerran päätti olla kolme vuorokautta puhumatta, hän piti päätöksensä. Ja tuon tuostakin hänellä oli tapana, pitääkseen Lumperin luontoa norjana, olla puhumatta kolme päivää. Sitä ei Lumperi koskaan kestänyt. Kolmantena päivänä hän aina nöyrtyi.

Lumperi huomasi nyt, että eukosta ei tänä päivänä saanut mitään järkevää irti, ja päätti toimia omintakeisesti.

-- Sehän on kamalaa, hän huudahti, kun kakarat rupeavat laittamaan kuivalla ilmalla valkeaa jokirannalla ja polttavat ihmisten navetat ja asuinrakennuksetkin poroksi. Sus' siunatkoon, mikä savu sieltä nousee!

Suutari vetäisi puolikengät jalkaansa, tempaisi nahkahihnan käteensä ja astui pihalle. Siellä hän käänsi nenänsä myötätuuleen ja katseli lasiensa yli kuten akkakin. He katselivat molemmat lasiensa yli, ja se yhteinen ominaisuus heitä eniten harmitti toisissaan, varsinkin silloin, kun he molemmat sattuivat yht'aikaa muljauttamaan toisiaan.

-- Ka, kah! Jokikylän pojan-lurjukset ja niin ylen taitamaton savu! hän pauhasi. Koko Kukola ja kirkonkylä ihan harmaana. Minäpäs heitä pamputan, jahka saan heidät käsiini! Jonkinlainen relijuuni tässä pitää aikaansaataman sentään!

Väärillä säärillään suutari kompuroi maantielle, meni Pasan perunamaan aidan viertä jokirantaan ja ilmestyi kuin ukkospilvi poikien selän taa.

Anssu pyllistyi parhaillaan tuppaamaan kauheata, märkää heinä- ja kaislasylillistä pesän suusta sisään ja toiset pojat olivat siinä polvillaan ja kyykyillään Anssun vieressä, tarkaten niin kiihkeästi pesän suuhun, etteivät laisinkaan huomanneet lähestyvää vaaraa. Suutarin mielestä tilanne oli suorastaan herkullinen. Neljä tiukalle käännettyä pyllyä oli hänellä edessään. Hän mietti vain:

-- Läjäytänkö minä yhdellä kerralla kaikkia, vai ehtisinkö läjäyttää kaksi kertaa. Se olisi nasevampaa. Ensin kahta oikealla olevaa, sitten vasemmanpuoleisia. Mutta pysyvätkö nuo toiset kaksi paikoillaan, kun ensi kerran läimähtää. Jos minä taas läjäytän kaikkia yhdellä kertaa, saa kukin osansa, mutta iskun teho kussakin yksityistapauksessa on paljon laimeampi.

Hetken harkittuaan hän päätti läjäyttää ensin oikeanpuoleisia pyllyjä, sillä silloin ne ainakin saisivat suolaa tarpeeksi. Ja tämän päätöksen hän perusti tunnettuun sananlaskuun:

"Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla."

Sitten hän kohotti kätensä. Hänen suupielensä värähtivät vahingonilosta ja silmänsä pienenivät. Sitten hän iski.

Kuului kimeä läiskäys ja isku sattui -- Pasaskan pyykkipadan kylkeen. Suutari itse lensi suin päin pyykkipadan mukana pesän toiselle puolelle kourat edellä veteen ja rapaan.

Hän hölmö oli innostuksissaan sanonut ääneen sanat:

-- Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla.