Part 3

Vene kulki nyt maantierannan ohitse. Ja se huomattiinkin, mutta pari eukkoa vain hetkeksi kääntyi katselemaan purjevenettä. He hymähtivät hiukan ja jatkoivat taas työtään ikäänkuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan, vaikka tämä tapaus, mikäli historialliseen tietämättömyyteen varmasti voidaan luottaa, oli ensimmäinen, jolloin purjevene "nuolen nopeudella" kiiti Jokikylän vesiä, ja tapahtuma niin ollen oli käänteentekevä koko Jokikylän liikenneolojen kehityshistoriassa.

-- Kylläpä ovat nuo ämmät tyhmiä! kirkaisi Reino Klemola tulipunaisena kiukusta, minkä todellisissa keksijöissä ja löytöretkeilijöissä aina herättää aikalaisten epäusko ja välinpitämättömyys.

Lukkarin Vaito yhtyi täydellisesti Reinon mielipiteeseen. Hän ei ajatellessaan ämmien tyhmyyden syvyyttä, sen loppumattomuutta ja rannattomuutta -- kaihotonta rannattomuutta -- voinut parhaimmalla tahdollaankaan sanoa muuta kuin tuon tuostakin toistaa säälivästi:

-- Voi ämmiä, voi ämmiä ja voi -- mämmiä! Se oli hänestä sattuvasti sanottu. Hän ei ollut edes pahoillaan. Hänen mieleensä muistui kertomus Kolumbuksen munasta, mikä juttu historian tunnilla jää jokaisen koulupojan mieleen, ja Vaito vain hymyili.

Mutta Reino oli kiivasta poikaa.

-- Täräytetäänpäs niille intiaanikiljunta! hän ehdotti. Se puhe oli löytöretkeilijäin makuun.

-- Tietysti täräytetään, mutta täräytetään tällä kerralla sotahuuto, että alkuasukkaat tietävät täältä saapuvan puhdasverisiä espanjalaisia löytöretkeilijöitä.

-- Onko se sotahuuto erilainen kuin intiaanikiljunta? kyseli Reino epäröiden.

Vaito mietti hetkisen.

-- Ei! Se on aivan sama, mutta se on muuten vain tällä kertaa sotahuuto. Se sopii asiaan näet paremmin. Sotahuutoon tarvittavat kojeet temmattiin esille. Vaito nousi rumpuineen seisomaan, asetti hattunsa kallelleen ja komensi kaikuvalla äänellä:

-- Hänen oikeauskoisen majesteettinsa Espanjan kuningas Ferdinandin ja kauniin kuningatar Isabellan nimessä, hurraa!

Sama kaamea kiljuna, mikä oli pudottanut suutari Lumperin maantielle, kajahti nyt uudelleen iltapäivän hiljaisuuteen. Vaikutus oli valtava. Ikkunoita tempaistiin auki ja pyykkimuijat alkoivat siunata. Muutamat heikompihermoiset juoksivat jo rantatöyräälle pakoon.

Reino loi pyhää kiivautta hehkuvan katseen ympärilleen.

-- Ähä, hän mietti, jopa te hoksasitte meidät -- senkin ämmät!

Kyynelpisara pirahti hänen poskelleen. Nytkös heitä katseltiin ja tirkisteltiin. Siellä huidottiin, viittoiltiin ja siunailtiin. Vaidon mieli oli kuitenkin käynyt alakuloiseksi.

-- Siinä sitä oltiin, hän tuumaili. -- Todellinen uraa uurtava keksintö, vuosisadan repäisevin yritys Jokikylässä ei kiinnitä pienintäkään huomiota puoleensa, mutta remuava pauhina, huuto ja rähinä, se on toista. Nostapa oikein kamala ääni ja meteli, silloin sinut huomataan. Vain tyhjänpäiväiselle räminälle täällä arvo annetaan.

Vaito huokaisi ajatellessaan, miten kaikki todelliset nerot, keksijät, löytöretkeilijät ym. ovat suurtyönsä suoritettuaan saaneet vastaansa tuon jääkylmän välinpitämättömyyden aikalaisiltaan, jotka eivät ole heitä ymmärtäneet.

-- Mutta mitäpä siitä, hän ajatteli. -- Mitäpä välitti siitä yksinäisessä suuruudessaan Kristoffer Kolumbus, ja mitä välitämme siitä me Jokikylän Kolumbukset. Maailma on nyt kerta kaikkiaan sellainen kuin se on, ja sen päätunnusmerkkinä on ja on ollut -- tyhmyys.

Sitten sanoi Epakin ajatuksensa rauhallisesti kuin loppupäätöksenä koko keskustelulle:

-- Kyllä sen nyt näkee, ettei ihmiskunta ämmien järjellä ole kohonnut luomakunnan herraksi.

-- Siis eteenpäin uusiin seikkailuihin, me miehet! huudahti Vaito.

Mutta Jokikylän Kolumbukset saivat pian muuta ajattelemista. Kukolan puolelta kuului huutoja, ja Kukolan pojat mukanaan joukko kirkonkylän poikia juoksivat jokirantaan. Aluksi he hämmästyneinä näkemästään äänettöminä katselivat purjevenettä. Siinä se käänteli, paisutteli purjeitaan, niin että vesi keulassa lotisi. Kukolalaiset seurasivat sen menoa juosten rantaa pitkin veneen kohdalla. Jokikylän poikien veneessä oli vihollisen ilmestyminen heti huomattu. Tuo äkkiarvaamatta esiintyvä vaara herätti siellä aluksi hämmästystä, ja Anssu aikoi jo ohjata veneensä rantaan, mutta muu miehistö ei ollut siihen laisinkaan suostuvainen.

-- Purjehditaan koskelle asti, kun kerran on liikkeelle lähdetty, pyyteli Reino.

-- Mitäs noista vääräsäärisistä, arveli Kankareen Epa ja heilautti uhkaavasti kouriaan.

Anssu ohjasi jälleen keskelle jokea, vaikkakin hänen kurkussaan karvasteli. Olihan vene hänen, so. hänen isänsä, ja Anssu oli vastuussa sen eheänä säilymisestä. Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää pelkurilta. Pian lipui Jokikylän poikien vene taas uljaana keskellä jokea.

Kukolalaiset juoksivat yhä rantaa pitkin. He tunsivat, että Jokikylät pojat olivat tehneet keksinnön, jolla he yhdellä iskulla olivat astuneet ikäänkuin etualalle jokilaaksossa molempien kylien silmissä, ja se harmitti heitä. Jokikylä oli voittanut rauhallisessa kilpailussa ja keksinnöissä. Se teki heidät kateellisiksi, ja pian rupesi kompia satelemaan Jokikylän venettä vastaan.

-- Sillä on säkkirääsy seilinä!

-- Rantalan Anssu on tyyrmannina!

-- Meri-Anssu, hohoijaa! Meri-Anssu, hohoijaa!

Jokikylän pojat eivät puhuneet sanaakaan. He tunsivat olonsa veneessä vähän turvattomaksi. Kukolan pojat saattoivat aloittaa kivisodan ja vene voi kaatua. Synkännäköisinä he istuivat purressaan kallistamatta korvaansa kukolalaisten pilkalle.

-- Mitenkähän tässä mahtaa veneen käydä, tuumaili Anssu. Jos se menee rikki, niin kaiken muun murheen kaupanpäälliseksi hän saa isältään selkäsaunan.

Vene lipui eteenpäin. Lähestyi joen mutka, jossa oli kukolalaisten laituri ja uimapaikka. Ennen sitä kohosi jyrkkä kallio jokirannalla.

-- Kun vain pääsisimme tuon kallion ohi, kuiskasi Vaito, silloin olisimme turvassa. Kukolan pojat eivät ehdi kiertämään sitä kyllin nopeasti.

Heidän toiveensa toteutui, mutta vain osaksi. Vene lipui kallion ohi. He näkivät, miten Kukolan pojat hätääntyivät, pysähtyivät kallion juurelle. Rantaa pitkin ei enää voinut kulkea. Jotkut heistä alkoivat juosta ylös törmälle kiertääkseen esteen. Jokikylän poikien mieliala parani. Pian he arvelivat olevansa turvassa. Vene kulki vuoren ohi ja saapui joen mutkan kohdalle aivan vastapäätä Kukolan laituria. Mutta siihen se pysähtyi. Ei liikahtanut tuumaakaan. Kallio, minkä vene äsken oli kiertänyt, varjosi joen mutkan tuulelta. Ei värettäkään tuntunut, joen kalvo oli peilityyni. Jokikylän purje lysähti kokoon, painui voimattomana pitkin mastoa.

Tämä uusi ilmiö tuli aivan odottamatta. Pojat istuivat nyt tietämättä mihin ryhtyä ja odottivat tuulta. Olihan siinä veneen pohjalla airotkin, mutta kukapa niitä nyt otti esille, kun kerran oltiin purjehtimassa. Mitä kauemmin heidän täytyi tuossa poukamassa viipyä, sitä uhkaavammaksi kävi tilanne, sillä Kukolan ja kirkonkylän pojat olivat tulossa.

Heidän aprikoidessaan ilmestyikin jo ensimmäinen vihollinen laiturille. Nähtyään jokikyläläisten tukalan aseman hän päästi kaikuvan riemuhuudon, ja hänen perässään lappoi koko vihollisjoukko laiturille.

-- Kukolan vene vesille, kuului huuto. Kehoitusta seurasi heti toiminta. Jo työnnettiin Kukolan venettä irti laiturista, ja pian se oli täynnä poikia. Rantalan veneessä syntyi hälinää. Yksi huusi sitä, toinen tätä, kunnes lukkarin Vaito otti ylijohdon ja kirkaisi:

-- Intiaanikiljunta!

Se neuvo kelpasi. Pojat ottivat orkesterinsa esille, asettivat räikät pyörimään, torvet ja pillit huulilleen, ja tuo kuuluisa intiaanikiljunta kajahti jälleen tyynessä kesäillassa.

Sen vaikutus oli valtava täälläkin. Kukolan veneessä syntyi tavaton hämminki. Eräät hyppäsivät pystyyn, toiset painautuivat veneen pohjalle. Sepän Mikko, pieni, kiharatukkainen miehenalku, hyppäsi suin päin jokeen ja ui laiturille joutuen siten kokonaan eristettyyn asemaan, mutta sieltäkös hän sitten piti ääntä ja kirkui koko ajan kehoitushuutoja omalle puolueelleen.

Aluksi tuli hiljaisuus. Veneet olivat nyt vastakkain, ja vaieten töllistelivät niissä istujat toisiaan. Silloin Jokikylän veneen päällikkö teki kohtalokkaan virheen. Kun hän huomasi, miten voimakas vaikutus intiaanikiljunnalla oli, komensi hän sen uudelleen ja yhä uudelleen.

Kukolan pojat kuuntelivat aluksi kauhuissaan, mutta kun mitään sen enempää ei tapahtunutkaan, häipyi sen vaikutus kokonaan mitättömiin. Ja seitsemännen kerran jälkeen se sai vastauksekseen pilkkanaurun.

-- Käydään kimppuun! kuului Kukolan veneestä. Siellä oltiin sotaisella tuulella, sillä eniten harmitti kukolalaisia tuo Jokikylän poikien uusi keksintö -- purje. He pitivät kunniaansa pelastettuna vain, jos he kykenisivät repäisemään tuon rääsyn riekaleiksi. Ja nyt he lähtivät tappeluun. Kukolan vene souti kohti, ja pian se kolhaisi voimakkaasti Jokikylän veneeseen. Täälläkin oli jo airot temmattu esille, mutta niillä ja irtonaisilla laudanpalasilla pärskytettiin nyt suuria vesisuihkuja Kukolan veneeseen, josta samalla mitalla vastattiin. Laidoilla olijat joutuivat käsirysyyn. Kuului huutoja ja läiskäyksiä. Ilmassa vesisuihkujen keskellä näkyi nyrkkejä ja käsivarsia, jotka risteilivät keskenään. Lakit lensivät päästä ja tukat törröttivät pian märkinä ja sekaisina.

Ankarimmin riehui Anssu, joka oli varma vielä toisesta selkäsaunasta, jos tässä tappelussa kärsittäisiin tappio. Hän taisteli ei ainoastaan omastaan, vaan myöskin Jokikylän laivaston puolesta. Kankareen Epa taas käytti koko taidollaan hirveän pitkiä käsivarsiaan tarttuen milloin minkin vastustajansa tukkaan ja pöllytti sitä, ilman että vastustaja kykeni ulottumaan edes rintapieliin käsiksi.

Veneet kolahtivat vastakkain, erosivat taas milloin perä-, milloin keulapuolelta, olivat joskus irtautumaisillaankin, mutta aina oli jossakin kahden miehenalun muodostama kiemurteleva ja vääntelehtivä side, mikä piti veneitä yhdessä, ja kähäkkä alkoi taas pitkin veneen laitoja.

Kukolan miehet ponnistelivat hekin hartaasti. Heillä oli ylivoima, mutta heidän oli vaikea käyttää sitä. He yrittivät hyökätä, tunkeutua Jokikylän veneeseen, päästäkseen tuohon vihaamaansa purjeeseen käsiksi, mutta varovaisuus pidätti heitä. Olisihan voinut tapahtua, että pari miestä olisi jäänyt vihollisveneeseen, jonka tuuli äkkiä olisi kiidättänyt pois. He olisivat silloin tulleet mukiloiduiksi pahanpäiväisiksi.

Mutta sitä innokkaammin Kukolan veneen perässä olijat alkoivat nyt rusikoida laudoilla Rantalan veneen peräsintä. Anssu nähdessään veneensä perässä lastuja lentelevän tunsi uuden selkäsaunan enteet jo pohjoispuolellaan ja hyökkäsi nyt hurjasti esille. Hän hyppäsi suoraa päätä Kukolan veneen laidalle, tarttui kiinni kahden vastustajansa tukkaan, notkautti polviaan ja painalsi Kukolan veneen laidan veden alle.

Kuului kumea hörppäys. Kukolan vene ryyppäsi valtavan annoksen jokivettä. Sen perä vajosi. Molemmin puolin kajahti hätäinen kirkaisu. Kukolan ja kirkonkylän pojat veneineen ja Rantalan Anssu mukanaan vaipuivat jokeen. Jokikylän pojat taas kohdistivat hurjan vesipärskyn tuon uponneen veneen yli. Kaikkein suurinta ääntä koko taistelun ajan piti kuitenkin sepän Mikko laiturilla. Hän huusi, kirkui ja heilutti käsiään kuin tuulimylly. Hän edusti tunnettua lausepartta:

"Kyllä maalla ollaan viisaita, kun merellä on hätä."

Anssun pää pisti pian esille vedestä. Joki oli rannalta matala, joten vaaraa ei ollut kummallakaan taholla. Päästyään veneensä luo Anssu tarttui siihen molemmin käsin, ja sitten sattui taas jotakin odottamatonta.

Samalla kuin Kukolan poikien päät pulpahtivat veden pinnalle, lähti Jokikylän vene liikkeelle. Taistelun kestäessä se oli kulkeutunut ulommas ja oli jälleen tuulen saavutettavissa. Klemolan Reino oli äkännyt, miten vihurit jo leyhyttelivät märkää purjetta. Hän veti sen kireälle ja vene lähti liikkeelle. Kukolan pojat yrittivät uhkauksia kirkuen uida sen perässä, mutta vene sai pian vauhtia ja kiiti nopeasti pois taistelunäyttämöltä laahaten mukanaan Anssunkin, joka yhä piti kiinni veneen laidasta, ollen niin pää pyörällä, ettei hänen mieleensä johtunut edes pyytää apua tai pyrkiä veneeseen. Muutkaan eivät kiinnittäneet häneen aluksi huomiota, kun kerran tiedettiin hänen olevan mukana.

Siten Jokikylän retkikunta oli suoriutunut lopuksi voittajana taistelusta. Vene oli pysynyt veden pinnalla. Sen purje hulmusi ja pullistui yhä entistään ylpeämpänä. Tosin oli saatu kolhauksia, mustelmia ja tukkapöllyä, tosin olivat vaatteet likomärät, rummut ja räikät olivat taistelun kuluessa vierähtäneet jokeen, mistä matkalla onnistuttiin pelastamaankin lukkarin Vaidon iso rumpu, mutta kaikkien mielestä oli taistelu suoritettu kunnialla.

Tyytyväisinä ohjasivat pojat veneensä myllärin laituriin, mihin se toistaiseksi oli jätettävä ja missä Anssu vedettiin maihin. Heidän päästyään rannalle, varmalle vakavalle pohjalle, kohosi poikien mieliala ja heidän kielensä lukot laukesivat. Kun myllärillä oli leipomapäivä, saatiin vaatteet kuivatuiksi. Koko kotimatkan riitti pojille juttua taistelun yksityiskohdista. Tuskin he huomasivatkaan, että aurinko jo laskeutui metsänrannan taa ja purppurahohteinen suvi-ilta alkoi tummentua yöksi.

VOITTAJAN PALUU.

Joki-Klemolan tuvassa oli toimitettu ilta-askareet. Emäntä istui vielä sukankudin kädessään penkillä pöydän takana maantielle antavan ikkunan ääressä ja hänen vieressään istui kädet ristissä sylissä ja peukaloitaan toistensa ympäri pyöritellen Valkealan Vendla, joka kaupungista tullessaan oli pistäytynyt jalkojaan lepuuttamaan.

Joki-Klemolan emäntä oli äiti ja hänellä, varsinkin kun hän oli vilkasluonteinen, oli tallella se äitien pieni heikkous, että he vieraille tahtovat aina jutella lapsistaan, jotka heidän mielestään ovat maailman ihmeellisimpiä, viisaimpia ja kekseliäimpiä olentoja.

-- Se on ihan merkillistä, jatkoi Joki-Klemolan emäntä puhettaan, miten sillä Reinolla on hyvä pää ja lukutaito ja niin hyvät numerot se saa joka todistuksessa, että me olemme Klemolan kanssa (hän nimitti miestänsä Klemolaksi) päättäneet panna sen Turkuun papinkouluun. Juu, ei se ole hänelle yhtään raskasta, lukeminen, se on sukuvika. Minulta, vaikka ma sen itse sanon, on kanssa luistanut se lukeminen aina pikkuisesta naapikasta asti, niin että se Aalperi-vainaa, se rovasti Aalperi, ei se poika, vaan itse rovasti Aalperi-vainaa, joka muutti täältä sinä vuonna kun tämä Rantalan hevonen kuoli rahkaojaan -- eikös se Vendla oo sitäkään kuullut -- juu, juu, siellä se oli selällään kontit pystyssä ja suu täynnä mujua, eikä siihen enää henkeä saatu -- niin, se oli vissiin siellä rahkaojassa yli yön -- niin niin, se oli mennyt juomaan, kun sinä kesänä oli niin kamalan kuuma suvi, etteivät luontokappaleet tahtoneet mistään saada juotavaa -- juu, että mitäs minun piti sanomanikaan, niin oikkeen, se rovasti Aalperi-vainaa sanoi minulle viimeisillä lukusilla: "Lukija sinä oot, Maria, ja sinä oot lukijasukua." Ma olin silloin nuori tyttö -- niin, ihan uusi ma silloin olin, ja sitten se Aalperi-vainaa antoi minulle kirjan ylösrakennukseksi, niin että se on lukeminen meillä niinkuin suvussa. En minä tuosta Klemolasta niin tiedä, mutta äitivainaa oli kylän paras lukija, ja Reino on vissiin saanut sen meidän lukutaidon perinnöksi. Se kuuluu kanssa menevän perintönä niinkuin moni muukin tässä maailmassa.

Valkealan Vendla jatkoi peukaloittensa pyörittämistä sillä aikaa kuin kahvipannu pirisi tulella. Hän ei saanut sananvuoroakaan silloin, kun Klemolan emäntä rupesi lapsistaan juttelemaan, ehti vain joskus myöntelemään, että:

-- Menee kaiketi ja on kaiketi.

Klemolan emäntä oli innostunut ja ihan herkutteli mielikuvissaan.

-- Kun sillä Reinolla kerran on niin hyvä pää, niin ihanhan olisi synti, jollei sellaista poikaa pantaisi kouluun, kun sinne tupataan paljon huonompilahjaisiakin. Pannaan se sinne lyseoon, jossa lukkarin Vaitokin on käynyt, ja koulutetaan se papiksi. Aina sitä niin paljon rahaa tämmöisestä talosta saa, että yksi poika koulutetaan.

-- Saa kaiketi, myönteli Vendla.

-- On se sitten niin kovin sukkela paikka, jatkoi Klemolan emäntä Vendlaa kuuntelematta, kun oma poika pappina saarnaa oman pitäjän kirkossa Jumalan sanaa. Ja se on vakava paikka kanssa. Ajatelkaapas sitäkin kohtaa, kun minä ja Klemola istutaan sivupenkissä ja saarnavirttä veisataan. Ja sitten aukenee hiljaa sakastin ovi ja nuori pastori nousee saarnatuoliin mustassa kaavussa ja liperit kaulassa. Ihan siinä itse hätkähtää, ja sen minä sanon, että humauksen siinä pitää kirkkoväessäkin kuuluman.

Samassa aukeni ovi ja hän, josta puhuttu oli, astui tupaan. Siinä seisoi nyt Joki-Klemolan nuori pastori, mutta missä kunnossa. Vaatteet läpimärkinä, tukka pörröllään otsalla, paljaat jalat polvia myöten savessa. Näky oli surkea. Ja liperitkin sillä oli kaulassa, mutta ne oli laitettu rikkirevityistä paidankauluksista.

Klemolan emäntä tuijotti kauhistuneena poikaansa.

-- Herra varjelkoon! hän kirkaisi, kuka sinut on tuon näköiseksi peitonnut?

Reino astui askelen huolestunutta äitiään kohti. Hänen mielestään äitiä täytyi vähäsen lohduttaa, ja Reino tekikin sen parhaansa mukaan lausuen:

-- Äiti, tämä ei vielä ole mitään, mutta olisittepa nähnyt Kukolan poikia. Ne vasta kurassa ja ravassa olivat.

Reinon silmät leimahtivat ja hän jäi odottamaan tunnustuksen sanaa äidiltään, jonka hän odotti jo saaneen kuulla Jokikylän poikien kunniakkaasta purjehdusmatkasta ja suuresta meritaistelusta. Hänen hämmästyksekseen äiti puhkesi itkuun. Klemolan emäntä-parka oli tullut perin odottamattomalla tavalla keskeytetyksi ruusunhohteisissa tulevaisuudenunelmissaan, ja nyt hänen mielensä synkistyi. Hän oli näkevinään poikansa tappelijana, juomarina ja pelaajana, jota poliisit ajoivat takaa ja joka nyt yön pimeässä hiipi hakemaan piilopaikkaa vanhan äitinsä asunnosta.

-- Ei! huudahti Klemolan emäntä, ei sinnepäin, ei sinnepäin! Ja sitten hän mutisi sananlaskun:

"Nuorena on vitsa väännettävä."

Reino ei ollut kuullut mitään tällaisesta sananlaskusta ja seisoi sen vuoksi pahaa aavistamatta paikallaan. Mutta hänen äitinsä päätti käyttää tätä erinomaisen otollista tilaisuutta hyväkseen poikansa ohjauksessa kohti kasvatusopin korkeimpia tarkoitusperiä, siis lujan, siveellisen luonteen kehittämiseksi. Hän päätti antaa äidin hellien tunteiden hetkeksi astua syrjään ja antaa tilaa rankaisijan ja ojentajan ankaralle vaikutukselle.

-- Minäkö sinua olen opettanut tappelemaan, ja minäkö sinua opetan pelaamaan ja juomaan! hän kirkaisi kimeällä äänellä, kasvot tulipunaisina. -- Sanopas paikalla, minäkö sinua olen täällä pahuuteen opettanut?

Emäntä tarttui kiivaudessaan uuteen vahvaan luutaan, kiskaisi siitä oksan irti, niin että varvut lentelivät. Eivät siinä auttaneet Reinon rimpuilemiset. Housut avattiin ja vitsa alkoi tanssia kahdella värisevällä pakaralla:

-- Tolla lailla minä sinua opetan, tolla lailla minä sinua opetan! pauhasi emäntä kyynelsilmin rangaistusta toimittaessaan.

-- Ja pappi sinusta tehdään sittenkin -- eikä mitään leipäpappia tehdäkään, hän lausui tuikeasti ja lopetti toimituksen.

Reinoon olivat äidin kyyneleet vaikuttaneet niin syvästi, ettei hän iskuja paljon tuntenutkaan. Rangaistuksen kestäessä hän mietti asiaa, ja hänen täytyi kylläkin myöntää, että äiti osaksi oli oikeassa, mutta vain osaksi, sillä mitäpä he olisivat voineet tehdä muuta kuin tapella, kun kerran heidän kimppuunsa käytiin ja vielä keskellä jokea. Kun äiti sitten rangaistuksen lopetettuaan kysäisi:

-- Vieläkö sinä nyt aiot kulkea pitkin kyliä tappelemassa? sai hän vastaukseksi sydämistyneen kysymyksen:

-- Täytyykö minun sitten antaa Kukolan poikien hakata itseni mäskiksi?

Äiti ei oikein ymmärtänyt asiain keskinäistä suhdetta, mutta hänestä tuntui siltä kuin todenteolla ei voitaisi vaatia, että Reino antaisi vastustelematta hakata mäskiksi itsensä. Mistäpä sitten saataisiin uusi pappi pitäjään, kun tämä vanha kuolisi?

Ja Vendlaa hyvästellessään hän jo puheli:

-- Kukolan pojissa on kaikki syy, ne kun ovat isompia ja niin kovin huonon kasvatuksen saaneita, että se on ihan kamalaa, kun ihmiset eivät yhtään välitä lastensa kasvatuksesta.

Reino meni sinä iltana nukkumaan sekavin tuntein. Äiti oli loppujen lopuksi vaatinut häneltä sellaista lupausta, ettei hän koskaan enää tappelisi, ja lopulta pyynnöillä ja uhkauksilla saanutkin pojaltaan lupauksen, että tämä koettaisi, mikäli mahdollista, välttää kahnauksia ja tappelua Kukolan poikain kanssa.

Rauha näytti yön tullen täydelleen palanneen Klemolaankin. Reinokin nukkui, vaikka hänen unensa olivatkin alakuloisia, sillä hänen kotiinpaluunsa ei totta tosiaan vähääkään muistuttanut tunnettua kuuluisaa maalausta "Voittajien kotiintulo".

KALLIOMÄEN KEINULLA.

Seuraavana aamuna, kun jää taas rinnoista oli sulanut, alkoi Reino selittää äidilleen eilispäivän tapahtumia. Äiti oli ehdottomasti "aseet pois" kannalla. Reino taas puolusti sitä mielipidettä, että jos toinen aloittaa tappelun syyttömästi, saa lyödä takaisin.

-- Äläpäs lyö takaisin, niin silloin eivät toisetkaan pojat enää kehtaa lyödä, selitti äiti.

Reino loi äitiinsä hämmästyneen katseen ajatellen, että äiti silminnähtävästi ei tuntenut Kukolan poikia, ja kysäisi sitten:

-- Mutta jos toinen poika lyö kuitenkin, -- lyö vain, eikä välitä mistään?

Taas oli äiti pulassa, mutta kun hän juuri eilen oli antanut pojalleen selkään, ei hän voinut peräytyä "aseet pois" kannaltaan, vaan vakuutti varmasti, että niin pahoja poikia ei ollenkaan maailmassa olekaan, jotka lyövät, vaikka toinen ei tee edes vastarintaa.

Reino taas arveli, että hän voisi uskoa sen kyllä muista pojista, mutta ei missään tapauksessa Kukolan eikä kirkonkylän pojista. Ne olivat kaikki kerrassaan kenkkuja poikia.

Aamiaisen jälkeen, kun kaikki pesut ja putsaukset oli suoritettu, lähti Reino pihalle ja alkoi miettiä, mitä maineikasta tänä päivänä voisi tehdä. Hän päätti lähteä astelemaan metsän rannassa olevaa Kalliomäen torppaa kohti, siellä oli näet keinu ja -- kaksi kaunista tyttöä, joista varsinkin vanhempi, Elli, oli kylän kaunein tyttö.

Reino ajatteli, miten hän pääsisi torpalle toisten poikien huomaamatta. Hän aikoi ensin kulkea maantietä myllärin asuntoa kohti ja viheltää huolettomasti, ikäänkuin hän vain muuten olisi kävelemässä, ja kun hän sitten olisi tullut metsän sisään, niin kauas, että aukealta ei enää voitaisi nähdä, päätti Reino poiketa metsään ja sen kautta kiertää torpan edustalle kahden jykevän männyn väliin rakennetulle keinulle. Siellä hän aikoi keinua niin, että koje vinkuisi ja kitisisi oikein kuuluvasti, ja yskiä väliajoilla, jolloin tytöt varmasti tulisivat katsomaan, kuka siellä keinui. Sehän oli yksinkertainen ja selvä suunnitelma.

Reino lähti astelemaan maantietä pitkin ja vihelteli kuin huilu. Hän ei näyttänyt välittävän koko maailmassa mistään muusta kuin enintään kauniista ilmasta. Mutta hänen sydämensä sykähti, kun hän ajatteli Kalliomäen Elliä, joka nyt hänen mielestään alkoi olla maailman kaunein tyttö ja vielä niin kovin mukava tyttö. Hänellä oli mustat kulmakarvat ja tummanruskeat silmät, joiden hymyily oli niin lumoava, ettei sitä voinut verrata mihinkään. Ei mikään ollut niin kaunista.

Äkkiä Reino hätkähti. Peltotiellä hänen edessään tuli maantielle kaksi poikaa. Ne olivat lukkarin Vaito ja Rantalan Anssu, ja nyt juuri ne huomasivat Reinon. Ne osoittivat häntä jo sormillaan, joten piilottautumisajatuskin oli hylättävä. Jos hän taas olisi kääntynyt takaisin, olisivat pojat varmasti epäilleet hänen aikovan Kalliomäkeen ja sitä ei Reino millään muotoa tahtonut antaa poikain luulla.

Reino päätti jatkaa matkaansa viheltäen entistä huolettomammin. Hän pisti kädet housuntaskuihin ja katseli varpaitaan.

-- Morjens! Mihin sinä menet?

-- Ka, morjens, morjens! Mihinkäs te menette?

-- Myllärille!

-- Vai niin.

Reino alkoi aavistaa, että nuo toisetkin pojat olivat matkalla Kalliomäen keinulle. Mitäpä he muuten olisivat kierrelleet vainion kautta, kun maantietä oli lyhin matka.

-- Mihin sinä sitten menet? he tiukkasivat.

-- Myllärille minä menen myös, vastasi Reino.

Pojat katselivat epäillen häntä, mutta jatkoivat sitten matkaansa yhdessä, vaikkapa he hiljaa toivoivatkin toisensa tällä kerralla sinne, missä pippuri kasvaa.