Part 2

Tämän uuden vihollisen ilmestyminen katkeroitti kovasti Jokikylän poikia. He eivät olleet pitäneet mahdollisenakaan, että Jokikylän mies petti kurjasti omat kyläläisensä ja meni vihollisen puolelle. Lukkarin Vaito, joka lyseossa oli perehtynyt historian opetuksiin, tosin tiesi kertoa samanlaatuisia esimerkkejä entisiltäkin ajoilta. Mm. silloin, kun persialaiset Kserkseen johdolla hyökkäsivät Kreikkaan, oli eräs, luultavasti suutari, Efialtes, mennyt vihollisen puolelle, mutta hänen nimensä oli sitten säilynyt peloittavana esimerkkinä historian lehdillä, seikka, mitä Jokikylän suutari nähtävästi ei tietänyt, koska uskalsi panna maineensa alttiiksi samanlaiselle kohtalolle.

Asia oli surkuteltava, mutta ei ollut autettavissa, ja niin oli nyt Jokikylän pojilla voimakas vihollisrintama edessään joen takana ja sen lisäksi kiivas patteri, joka heitä pommitti sivustalta.

INTIAANIKILJAHDUS.

Poikien huomio kääntyi seuraavassa silmänräpäyksessä suutarin mökille. Suutari Ananias Nahum Lumperi seisoi mökkinsä portailla knallihattu päässään ja eukko suki hänen takinselkämystään harjalla. Suutari Lumperi lukeutui herrasväkeen sen vuoksi, että hänellä oli ruotsalainen nimi ja että hänen eukkonsa osasi vähäisen puhuakin ruotsia. Hän oli vakuuttunut siitä, että juuri hänen esi-isänsä olivat v. 1157 Erik Pyhän johdolla tuoneet Suomeen sekä kristinuskon että länsimaisen sivistyksen ja niiden mukana jalkineidentekotaidonkin.

Suutari aikoi silminnähtävästi lähteä kylään, ehkäpä kauppiaalle nahkaa ostamaan. Pojat piiloutuivat heti heinikkoon ja kurkistelivat jännittyneinä suutarin toimia. Musta takki yllään hän asteli arvokkaasti vainionsa poikki. Nyt hän kääntyi pellolle. Siellä ynisi hänen nupipää lehmänsä "Koevas". Se oli kiertänyt köyden, johon se oli kiinnitetty, kuusi kertaa takajalkojensa ja neljä kertaa etujalkojensa ympäri ja seisoi nyt siinä aivan neuvotonna siitä, mitä temppuja sen oikeastaan olisi pitänyt vielä tehdä vapautuakseen pinnistyksestään, sillä se oli juuri käyttänyt pienen älynsä viimeistä kipinää myöten selvittääkseen paulansa, pyörinyt ja tepastellut kuin vuoden vanha vasikka, ja omien laskujensa mukaan sen piti juuri nyt olla vapaa kuin taivaan lintu, irti koko köydestä. Mutta eikös se yhä vain salponut pahemmin kuin koskaan ennen!

Onneksi näkyi suutari maantiellä astelemassa. Suutari ja Koevas olivat aina olleet hyviä ystäviä. Suutari vartioi ja valvoi lehmäänsä kuin silmäteräänsä. Kun hän näki tien varressa rehevän heinätukon, tempaisi hän sen maasta ja vei tuliaisiksi Koevakselle. Kerrotaanpa välistä tien varressa olevien vierasten kaurantähkien ja perunanvarsienkin suutarin ohi kulkiessa värisseen vaarasta joutua suutarin takinliepeen alla kuljetetuksi suoraan Koevaksen ammottavaan kitaan. Koevas pani suuren arvon näille ystävyyden palveluksille ja puolestaan osoitti sitä ynisemällä, jopa joskus tuttavallisella nuoleskelullakin, mitä viimeksimainittua liiton merkkiä suutari kuitenkaan ei laisinkaan ymmärtänyt eikä sen vuoksi suosinutkaan. Siitä huolimatta tunsi suutari Koevasta kohtaan lämmintä myötätuntoa, mikä suinkaan ei ihmeellistä ollutkaan, kun tiedämme, että Koevas puolestaan palkitsi saamansa suhteellisen niukat makupalat monilla kermaisilla maitolitroilla päivässä. Jos olisimme ilkeitä, voisimme tosin huomauttaa eräistä salaisista aatoksista, jotka joskus askarruttivat suutarin aivoja hänen taputellessaan Koevaksen lihavia kupeita. Ne aatokset koskivat Koevaksen vanhuudenpäiviä ja autuaallista eroa tästä matoisesta maailmasta. Suutarin mielessä vilahti silloin lihapalleroita, pihvejä, makkaroita ym. sellaista, mihin kuitenkaan emme tahdo kiinnittää sen enempää huomiota muuten kuin todetaksemme, miten tässä maailmassa uskollisimmankin ystävyyden muuten niin kirkkaan tähtisikermän usein saattavat himmentää itsekkyyden harmajahenkiset usvapilvet.

Suutari irroitti taitavin ottein Koevaksen kahleistaan. Koevas ynisi tyytyväisenä ikäänkuin se olisi palkinnoksi pelastajalleen toivottanut täyden kuorman perunanvarsia sekä ämpärillisen leivänkannikkailla höystettyä astiainpesuvettä päivälliseksi, -- toivomus, mille suutari Koevaksen maun tuntien osasikin antaa sille tulevan arvon.

Suutari jatkoi taas matkaansa. Hän asteli veräjälle päin juhlallisin askelin luoden ankaria ja arvostelevia katseita pitkin Jokilaakson rakennusrivejä.

-- Maailman turhuutta ja katoavaa korskeilua kaikki! hän huokaisi, sillä hän oli lahkolainen ja oli lukenut erästä maailmanlopun ennustuskirjaa, mistä hänen etsivä katseensa oli löytänyt kertomuksen tuomiopäivän pasuunista, ja se taas täytti hänen sielunsa ylevällä juhlatunnelmalla. Sen johdosta hän vaistomaisesti oli uloslähtiessään kiskaissut hartioilleen mustan kirkkotakkinsakin. Eukko tästä ällistyneenä oli tosin saidankireällä äänellään kysynyt:

-- Mitääs snää nyy parhaimppii krekkalei päälles tällää arkkiopäevän?

Suutari ei suonut hänelle silmäystäkään vastaukseksi. Mennessään tiellä hän uudelleen aprikoi tuota pasuunajuttua.

-- Mahtavat ne olla pasuunia, kun niistä lähtee sellainen maan kamala jylinä! hän tuumaili. -- Ensin alkaa ensimmäinen pasuuna. Idästä länteen se puhaltaa: hihi hihii ja hu hu huu! Sitten tulee rakeita ja tulta, verellä sekoitettua, kuin maan päälle heitetään. Ja sen kuulevat niin rikkaat kuin köyhätkin, niin pienet kuin suuretkin, niin valmiit kuin valmistumattomatkin. Ja rikkaat, hän ajatteli vahingoniloisena, rikkaat ne ovat siinä kiipelissä. Mitäpäs auttaa tuota Klemolan isäntääkään vilja-aittansa kukkuraiset laarit. Pasuuna puhaltaa idästä länteen -- huhuu huhuu! Mikäs auttaa, kiipeä sillä minuutilla tukka pörrölläsi ja silmät pyöreinä katsomaan sitä pitkäisen jylinää yhtä alastomana kuin olet tänne tullutkin.

Sitten kuolleet nousevat haudoistaan. Tekemistä on sillä vallesmanni-vainaallakin, jonka haudalle viime viikolla tuotiin kiviä neljättäsataa kiloa. Sillä lailla ne rikkaat rehkivät, mutta siitä rehkimisestään he tuomionsa saavatkin, ja hyvä onkin, että nekin kerran ovat kiipelissä. Toista on köyhän, ei pidätä maailmassa mikään. Iloinen on meillä lähtö, vaikka heti paukahtaisi se pasuuna...

Yht'äkkiä kuului hirmuinen kiljunta aivan suutarin kohdalla. Oli kuin kamala kaiku olisi kiirinyt idästä hamaan länteen saakka. Suutarin polvet horjahtivat.

-- Nytkö se tuli! hän kirkaisi, ja suutari Ananias Nahum Lumperi, jonka esi-isät olivat tämän maan valloittaneet ja tuoneet tänne kaiken, mitä täällä oli kunniallista, pudota töksähti pyhätakissaan istumaan keskelle maantietä. Kylmä hiki kihosi yli koko hänen syntisen ruhonsa. Hän loi kaihoisat katseensa Klemolaan, odottaen Klemolan isännän alastomana putkahtavan esille viljalaareistaan tuomittavaksi. Olisihan saanut silloin edes onnettomuuskumppanin.

Uusi entistään kamalampi kiljahdus täytti ilmapiirin. Se tuntui ihan tärisyttävän maata, ja pilvenhattarat rupesivat tanssimaan auringon ympärillä, ihan kiikkumaan ylös ja alas.

-- Toinen pasuuna! huokaisi suutari. -- Nopeastipa tämä kehittyykin. Hohoi jaa! Hohoi jaa! Hiukan se tuli ikäänkuin liian aikaisin. Kunpa vielä parikin viikkoa olisi jatkunut armon aikaa, ei se olisi pahaa tehnyt enempää hänelle itselleen kuin naapureilleenkaan.

Suutari katsahti alakuloisena sivulleen. Hänestä tuntui aivan kuin olisi pasuunanpuhaltaja seisonut tien varrella olevan kukkulan huipulla ja sieltä töräytellyt. Hän loi kyyneleiset katseensa kukkulan harjaa kohti.

Ei sitä pasuunanpuhaltajaa siellä ollutkaan, vaan viisi kuusi päätä sieltä nousi hiljalleen kohoten kukkulan yläpuolelle taivaanrantaa vasten.

-- Aa-aa! vaikeroi suutari. -- Kuolleet nousevat haudoistaan. Koska niitä tuohon kumpuun niin paljon on haudattukaan? Kas, kun siitä ei koko pitäjässä kukaan ennen ole tietänyt! Kammottavaa joka tapauksessa!

Mutta nyt kuuli suutari jotakin, joka ei soveltunut laisinkaan tuohon juhlalliseen mielikuvaan. Joku nauroi, tai oikeammin, jotkut nauroivat.

-- Kuka hitto siellä uskalsi nauraa, vieläpä niin sydämensä pohjasta kikattaa tällä ankaralla hetkellä? ärjäisi suutari. Hänen kurkkuaan ahdisti, hän nieleskeli ilmaa, mutta sitten hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat. Nuo naamat kukkulalla eivät kuuluneetkaan niille hänen esi-isilleen, jotka v. 1157 olivat kaatuneet ensimmäisellä ristiretkellä Suomeen, vaan ihan ne tuntuivat tutuilta.

-- Ka, eikö siellä ole Kankareen Epa ja Rantalan Anssu ja, ja -- ne muut poikakullat! -- He, he! No ovat tosiaan!

Mutta nyt suutari alkoi ajatella rohkeammin. Asia alkoi selvetä, ja suutarin otsalle nousi hitaasti, mutta uhkaavan varmasti synkeä ukkospilvi, joka ennusti vielä paljon pahempia asioita kuin koko tuomiopäivän pasuuna.

Hän kiristeli hampaitaan, joiden välistä livahteli pidätettyjä r-kirjaimia kiljuva lauma ilmoille. Suutari tuli aivan murhaavalle tuulelle. Tosin hänen ilonsa oli suuri, kun hänen toivomuksensa armonajan pitentämisestä niin odottamatta oli tullut huomioon otetuksi, mutta kuin meren salskea tyrsky kohosi hänen vihansa, sillä hän huomasi tulleensa törkeästi petetyksi. Kylän poikaviikarit olivat kätkeytyneet kukkulan taa ja hänen ohi kulkiessaan päästäneen yhteisen intiaanikiljunnan, jota he säestivät monenlaisilla äänensynnyttämiskojeilla. Ja nuo lurjukset olivat pelästyttäneet suutarin puolikuoliaaksi.

-- Tulimmaista! riehui suutari. -- Mitähän tästä kylällä puhutaan iltapäivällä? Sitten hänen mielensä kuitenkin jonkin verran rauhoittui, sillä eihän kukaan voinut tietää, mitä hän kylälle mennessään oli ajatellut.

-- Saivatpa lurjukset säikäytetyksi minua, mutta vuoronsa kullakin, murisi suutari, nousi seisoalleen, oikoi jäseniään ja tempaisi käteensä aidanseipään. Hän koikkelehti kukkulalle ryhtyäkseen itse järjestämään tuomiopäivää, joka näytti antavan odottaa itseään. Suutari päätti ensiksi ottaa käsiteltäväksi Jokikylän poikaviikarit.

Hän saapui kukkulan laelle, mutta siellä ei näkynyt pojista jälkeäkään. Ei ristinsielua, tirkisteli minnepäin tahansa. Ei takin lievettäkään. Suutari siristeli silmiään ja päästi ilmoille huudahduksen, jota samalla voinee pitää kysymyksenä:

-- Häh? Hähäh!

Paljon ilmaiseva huudahdus! Se merkitsee, että eipäs ollutkaan asia aivan niinkuin luulisi sen olevan. Ei ollut sinne päinkään. Jotakin on vinossa. Täällä on jossakin koira haudattuna.

Suutari risteili kukkulan idästä länteen, kaarteli ja kierteli kaikki paikat, mutta hiiskahdustakaan ei kuulunut. Sitten hän alkoi jälleen tuntea epävarmuutta. Hän vei kouransa otsalleen. Kaikki tuntui olevan tallella, ei ainoastaan kallon ulko-, vaan sisäpuolellakin, -- vai olisikohan siellä järjestys jollakin tavalla häiriintynyt? Oliko hän nähnyt näkyjä keskellä päivää?

Suutari käveli hiljaa maantielle ja supisi itsekseen kulkiessaan. Hän ei edes silmäillytkään vastaantulijoihin, jotka katselivat taakseen, pudistivat päätään ja miettivät, että vanhuudenoireet alkavat jo näkyä Ananias Nahum Lumperissakin.

Mutta olisivatpa nähneet hänet, kun hän palasi takaisin! Nopeasti pistelivät jalat eteenpäin. Varsi oli jälleen suorana ja katse pälyi uhkaavana puolelta toiselle. Nyt hän oli päässyt asiasta täyteen selvyyteen. Kauppa-Eveliina oli nähnyt koko jutun ja kertonut sen suutarille. Suutari pisti heti markan Eveliinan käteen, mutta jutun hän lupasi panna korvansa taakse, ja se oli paljon sanottu, se.

LÖYTÖRETKEILIJÖINÄ.

Suutarin mentyä matkaansa alkoi maantien vieressä olevalla kukkulallakin taas näkyä elonmerkkejä. Pojat nousivat varovaisesti kukkulan laelle. He olivat aikanaan kaivaneet syvän kuopan kukkulan rinteeseen, paaluttaneet sen, laatineet siihen seinät ja katon laudoista ja tarkasti verhonneet ja peittäneet sisäänmenoaukon. Sitten he olivat tehneet pyhän lupauksen olla ainoallekaan elävälle olennolle hiiskumatta, että heillä oli sellainen mainio pakopaikka, "sillä", oli Vaito sanonut, "nykyisinä rauhattomina aikoina voidaan tuota piilopaikkaa tarvita".

Sinne olivat pojat äsken kadonneet jäljettömiin, eikä yksikään ihminen, saatikka tuomiopäivän pasuunain pelästyttämä suutari Lumperi, olisi voinut heitä sieltä löytää. Tulos, minkä he intiaanikiljunnallaan olivat saavuttaneet, oli mennyt yli heidän uhkarohkeimpien odotustensakin. He olivat keksineet sen edellisenä päivänä ja ryhtyneet sen aikaansaamiseksi suuripiirteisiin varusteluihin. Lukkarin Vaito oli tuonut mukanaan joululahjaksi saamansa suuren rummun ja kaksi vanhaa kattilan kantta. Kankareen Epalla oli kaksi paria hirveitä päristimiä. Ne oli tehty päreestä ja niitä pyöritettiin ympäri. Silloin ne antoivat äänen, jolla saattoi herättää koko Jokikylän unestaan. Klemolan Reinolla taas oli isänsä vanha metsästystorvi, jonka äänen kerrottiin kuuluvan kolmelle kirkolle sakeimmasta korpimetsästä. Muut pojat kiljaisivat, joten kaikki äänivarat tulivat käytetyiksi.

Kun suutari putosi maantielle istualleen, valtasi pelko pojat.

-- Jos se kuoli, vaikeroi lukkarin Vaito.

He nousivat polvilleen kukkulan harjalle, tukat kauhusta ja jännityksestä pörröisinä, missä asennossa suutari heidät sitten näki, arvellen kumpuun haudattujen kuolleiden nousevan kätköpaikoistaan. Kun sitten suutari huutaen ja mekastaen nousi seisoalleen ja seiväs ojolla kompuroi kukkulalle, pääsi kuudesta seitsemästä rinnasta riemun huuto. Kuin haamut katosivat pojat maan uumeniin äsken mainittuun piilopaikkaansa ja kuuntelivat hiljaa kuin hiiret suutarin kiivasta pärmänttäystä kukkulan laella. Vasta kun se jo aikoja oli lakannut ja kun tähystäjä ilmoitti myrskypilven laskeneen, tulivat pakolaiset takaisin auringon valoon aprikoimaan kaikkea ihmeellistä, mitä oli tapahtunut.

Kun sitten suutarin jokainen liike oli tarkalleen muisteltu, pohdittu ja eritelty yhä uudelleen, ehdotti Rantalan Anssu, että lähdettäisiin seilaamaan heidän veneellään joelle. Hän oli laatinut siihen säkkikankaasta purjeen, joka oli "melkein yhtä suuri kuin Klemolan talon pääty". Tuuli kävi luoteesta ja sillä tuulella oli erittäin sopiva purjehtia jokea alaspäin. Takaisin kyllä täytyi soutaa, mutta sellaisen retken jälkeen soutaminen oli muka pelkkää huvia.

Jokikylän pojille oli ominaista, että he äkkiä eräässä paikassa katosivat kuin maan alle ja sukelsivat aavistamatta esiin kokonaan toisaalla, joskus kilometrien päässä. Ei ollut lähiseudulla sitä metsäpolkua, mitä he eivät tunteneet. Jokainen pellonoja ja aidanvieri oli heidän liittolaisensa, heinäladot, riihenalustat heidän kokoontumis- ja piilopaikkojaan. Niinpä sattui usein, että kun poikia olisi tarvittu asioita toimittamaan, pikkutehtäviin jne., oli heitä mahdoton löytää mistään. Äsken he metakoivat talon pihalla, mutta nyt näytti maa nielleen heidät housuineen päivineen.

Mutta annapas, että toimitettiin jotakin, mitä tahdottiin pojilta salata! Heillä oli hajuaisti kehittynyt kuin ketuilla. Jostakin ullakolta tai nurkasta kuului kahinaa, ja kun katsoit sinne, näit pyöreitä, sinisiä silmäpareja, jotka ripsiä väräyttämättä seurasivat tapahtumia ja jälkeenpäin muistivat ne vaihe vaiheelta, piirre piirteeltä, unohtamatta pienintä yksityiskohtaakaan.

Niin katosi poikaparvi nytkin kukkulan varjoon ja Jokikylässä vallitsi rauha. Unisina astelivat kaupungista palaavien maalaisten hevoset pölyävää maantietä mannerta kohti. Joki kimalteli päivänpaisteessa. Ruisvainiot lainehtivat hiljalleen suvituulessa ja pääskyset liitelivät pitkin pihoja kärpäsiä pyydystellen. Jokikylä haukotteli hiljalleen kuumana kesäpäivänä. Siellä täällä kalskahti kirves. Jossakin vikisi vaivautunut kaivonvintti, ja tuvissa istuivat emännät ajatellen hiljainen pelko sydänalassa poikiaan sekä suunnitellen heidän tulevaisuuttaan tehdäkseen sen mahdollisimman ruusunhohtoiseksi. Pojat itse taas eivät olleet vielä koskaan nähneet huoli-sanaa tositekstissä.

Rantalan talo sijaitsi Jokikylän vasemmassa laidassa noin kilometrin päässä valtamaantiestä, aivan jokirannalla. Talon edustalla oli pieni laituri, ja siihen kiinnitettynä kellui laineilla vanhahko vene.

Vesille venosen mieli tervatuiltakin teloilta,

saatikka Rantalan laituripahasesta, arvelee sananlasku.

Mutta ken näki Rantalan veneen, ei uskonut sananlaskuihin. Se loikoili mukavasti helteisessä auringonpaisteessa kuunnellen laineiden liplatusta ja käänsi laiskasti vuoroin kummankin kylkensä aurinkokylvylle. Nuoran pätkä piti sitä paikoillaan ja veden päällä se pysyi luonnostaan. Sillä ei näyttänyt olevan pienintäkään ajatusta lähteä kyntämään ulapoita hankkiakseen enempää mainetta kuin saaliin kilisevää kultaakaan kaukaisilta taistotanterilta. Näin se tuntui hyräilevän hiljakseen:

-- Laiskuus, veljet, on hyvä avu, kun sitä osataan oikein käyttää, mutta siinäpä, veljet, temppu onkin! Palttua maineelle, joka on iän ikuisen rehkimisen takana, ja vielä enemmän palttua kullalle ja saaliille, joka on satojen kiljuvien karien, tuhansien taistojen ja vaarojen takana. Mikä on suurempi ilo ja nautinto vanhukselle kuin se, että ylevin kaikista taivaan kappaleista, aurinko, lämmittää kylkeä, että tuoksuva suvituuli suvaitsee puhallella kärpäset loitommaksi, pois nenän edessä ärhentelemästä. Siinä sitä on yllin kyllin kunniaa ja mainetta vanhalle venepahaselle. Ihmiset ovat hulluja. Ne rehkivät ja ponnistelevat yöt päivät turhuuksien takia eivätkä osaa levätä ja nauttia levosta sekä niistä rikkaista ja ihanista antimista, mitä luonto suorastaan tuhlaamalla tuhlaa heidän hyväkseen.

Katsokaa Rantalan vanhaa vaaria! Ukko on yli 80 vuoden. Mitä hän tekee tänne rannalle joskus tultuaan? Katselee ympärilleen leimuavin silmin, yskii verta, nojaa hoiperoiden keppiinsä, mutta puhuu itsekseen:

-- En minä tätä menoa kauan kärsi. Jahka minä rupean, tuon rahkasuon minä kuivautan. Kymmenessä vuodessa se on ruismaana, silmänkantamattomana ruismaana. Siitä saa rahaa. Sitten minä laitan navetan ja riihen uudestaan. Ne lahoavat jo. Sitten minä laitan uuden päärakennuksen. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei tätä taloa enää tunneta.

-- Hän ei tiedä, että tämä kesä on hänen viimeinen kesänsä. Ihmisellä on levoton henki.

Niin mietti Rantalan vene. Se oli vanhuudenheikkouden filosofiaa. Mutta viimeisille sanoilleen se sai pian vahvistuksen, sillä valkamaan ilmestyi hyppien ja hälisten parvi vaaleatukkaisia nuorukaisia, etumaisena Rantalan Anssu, joka ylpeällä äänellä selitti:

-- Otetaan tästä tämä meidän vene. Ei sillä ole pitkään aikaan missään oltukaan.

Samassa oli vene täynnä paljasjalkaisia, ruskeita, päivänpaahtamia poikaviikareita. Eivät nekään välittäneet kullasta eivätkä hopeasta. Sellainen saalis ei ollut heille äyrinkään arvoinen. Kunnian kukkokin lauleskeli vielä heidän näköpiirinsä ulkopuolella. Mutta heillä oli veressä eräs voima, joka terästi jäsenet ja sai silmät hehkumaan. Se on halu nähdä ja kokea jotakin uutta ja repäisevää, halu antautua vaaroihin, panna kaikki alttiiksi, kärsiä rasituksia, ponnistaa voimiaan ja nähdä, miten pitkälle ne riittävät. Sellainen on poika.

Rantalan vene irroitettiin säälimättömästi valkamasta. Se sai tuuppauksia puolelta ja toiselta, kallistui, haukkasi vettä, kallistui toiselle puolelle ja keikkui kuin äkkinäisissä vatsanväännekohtauksissa. Kankareen Epa ja lukkarin Vaito riitelivät keulapaikasta, kunnes Epa pitkine käsivarsineen sen valtasi tyynesti, ikäänkuin paikka olisi ollut hänen. Reino taas asetti airot paikoilleen ja vetäisi innoissaan. Sitä hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä, sillä itse Anssu, aluksen kapteeni, istui veneen takalaidalla ja piti kädellään laiturin käsipuusta siksi, kunnes kaikki olisivat sijoittuneet alukseen. Sitten hän aikoi nostaa purjeensa ja tarttua peräsimeen.

Kun nyt Reino vetäisi venettä, jäi Anssu riippumaan hetkeksi maan ja taivaan tai oikeammin taivaan ja veden välille. Käsistään hän riippui laiturin kaidepuusta ja kantapäillään yritti saada tukea veneen laidasta. Hän päästikin hätähuudon, mikä kuitenkin hukkui yleiseen meluun. Reino vaaraa aavistamatta vetäisi uudelleen. Kuului kumea molskahdus, vesi pärskähti korkealle. Hetkisen kuluttua kohosi Anssun pää majesteetillisena veden pinnalle. Hänet otettiin vastaan riemuhuudoin.

-- Ahti, aaltojen kuningas! huusi Reino, ja Epa kehoitti hänen majesteettiaan nousemaan kuivemmalle.

Mutta majesteetti oli pahalla tuulella. Hän pyöritteli kamalasti silmiään; tukka oli valahtanut otsalle ja suu oli täynnä savista jokivettä. Hän yski, yökkäsi, huitoi ja potki, suorittaen kaikki nuo temput samalla kertaa. Hovimiesten naamat venyivät pitkiksi ja osoittivat huolestumisen merkkejä. Kauhean epäsuosion vaara sai heidät vihdoin toimimaan.

Ellei hetki olisi ollut vakava, olisivat he täysin siemauksin nauttineet tuosta arvaamattomasta uimanäytöksestä, noudattaen kuuluisaa "antaa mennä"-oppia, jolloin Anssu olisi saanut tulla toimeen omin neuvoin. Mutta hetken vakavuuden aiheutti se seikka, että vene oli Anssun, ja jos hän sydämistyi ylenpalttisesti, ei lupaavasta viikinkiretkestä voinut tulla mitään. Kankareen Epa tarttui Anssun takinkaulukseen ja veti miehen kuivalle maalle. Siinä seisoi nyt Anssu vaatteet vettä valuen ja lotisten. Aluksi hän oli pakahtua kiukusta, mietti jo juosta kotiinsa ja antaa palttua koko purjehdusretkelle, mutta halu näyttää pojille purjehtimistaitoa voitti kaikki muut vaikutelmat. Ei hän enää toveriensakaan mielestä näyttänyt kovin majesteetilliselta. Pikemmin olisi saattanut luulla, että siinä oli joesta laiturille pulpahtanut jokin Ahdin ja Vellamon nuorimmista pojista, joka matkustaa tuntemattoman siviilipuvussa seikkaillen mailla ja mantereilla ja on sattumalta osunut Rantalan laituriin odottamaan uutta kulkuneuvoa ja kaiken lisäksi nyrpeällä tuulella. Mutta vahvasti syljeskeltyään ja yökkäiltyään prinssi nosti kasvonsa, kääntyi arvokkaasti yleisön puoleen ja -- hymyili.

Pojat uskalsivat vasta nyt purskahtaa iloiseen nauruun. Anssu nauroi itsekin täyttä kurkkua, ja aurinkokin tuli esille pilvenhattaran takaa hymyillen sekin, niin lämpimästi, että Anssun vaatteet alkoivat höyryten kuivaa. Hän riisuutui. Vaatteista väännettiin ensin vesi jokeen, ja sitten ne levitettiin päivänpaisteeseen kuivamaan.

Tämä odottamaton tapaus viivytti hetkisen liikkeelle lähtöä. Pian kuitenkin Anssun vaatteet olivat ainakin puolikuivat ja hän puki ne ylleen. Astuttiin taas veneeseen. Nytkös Anssu oli elementissään! Hän komenteli kuin mikäkin viikinkipäällikkö.

-- Pankkaast airot pois! Luuletteks' te et' tämän pojan paatis' tarttee soutaa? Ei suinkaan tämä silloin mikään seilipaatti ja luuppi oliskaan. Me seilataan nyt, etteks' te sitä tiärä!

Sitten Anssu nosti veneen pohjalta seipään, jota hän kunnioitti nimellä "masto", kiinnitti sen keskimmäiseen istuinlautaan ja levitti purjeen. Se oli ommeltu neljästä säkistä, siinä oli monta väriä, päävärinä likaisenharmaa, ja jo useita paikkoja reikien tukkeena.

Ei se tosin ollut Klemolan talon päädyn levyinen, mutta purje se oli, sitä ei voinut kieltää, ja veneessä istujista se näytti suorastaan valtavalta, varsinkin kun tuuli pullisti sitä. Anssu tarttui peräsimeen, ja vene lähti hiljalleen liikkeelle.

Pojat olivat juhlatunnelman vallassa. Näky oli heistä suurenmoinen. Vene lipui eteenpäin soutamatta, luonnonvoimien kiidättämänä. Koko venekunnan täytti salaperäinen kunnioitus suurta luontoäitiä kohtaan, jonka mahtavat puhallukset tuon purjepahasen avulla nyt kiidättivät heitä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Pojat istuivat kauan äänettöminä ja katselivat sitä menoa. Talot ja puiden latvat tuntuivat vierivän hiljalleen heidän ohitseen. Joen loivat mutkatkaan eivät vauhtia haitanneet, ja pian alkoi keulasta kuulua iloinen solina veneen vauhdin kasvaessa.

Tuolla näkyi jo Jokikylän maantieranta, missä eukot pesivät pyykkiä. Poikien rinta paisui ylpeydestä. Nytpähän näkevät kerran kummia jokikyläläisetkin, näkevät, millaisia purjehtijoita ja merisankareita Jokikylän pojat ovat.

-- Kai ne meitä nyt töllistelevät ja ihmettelevät, arveli Vaito, ja Reino lisäsi:

-- Kun ne vain nyt kaikki näkisivät tämän menon, ettei sitten kenenkään tarvitsisi harmitella, ettei ollut rannalla.