Part 1

JOKIKYLÄN POJAT

Kirj.

Aarne Mustasalo [Heikki Nurmio]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1923.

SISÄLLYS:

Salaperäinen vihellys. Sotanäyttämö. Intiaanikiljahdus. Löytöretkeilijöinä. Voittajan paluu. Kalliomäen keinulla. Veneen haku. Jokikylän poikien tulenteko. Tulipalo. Klemolan Reino -- runoilija. Kirkkomatka. Kun Antin mökiltä kuului kimotus. Mitä Ruotsin vanha laki sanoi? Jokikylän palokunta. Rauha maassa. Väljemmille vesille.

SALAPERÄINEN VIHELLYS.

Kun hevosella matkustaa Varsinais-Suomea pitkin Turusta valtamaantietä pohjoista kohti, näkee matkallaan tuon tuostakin vehmaan jokilaakson laajoine viljelysmaineen, herraskartanoineen ja vauraine talonpoikaistaloineen. Syvässä uomassaan kiemurtelee joki vihreiden vainioiden halki. Se sukeltautuu esille peltojen takaa sinisestä metsänreunasta. Sen poukamat ja suvannot kimaltelevat kuin pienet peräkkäiset lammet niin pitkälle kuin silmä kantaa. Molemmilta suunniltaan lisävoimia imien se vihdoin uppoaa lännessä tai lounaassa kohoavien metsien siimekseen matkallaan merta kohti.

Siinä, missä kaupungista tuleva valtamaantie leveänä puusiltana kulkee erään tuollaisen syväuomaisen joen yli, kohoaa joen pohjoistörmällä ja sen jatkona olevalla rinteellä laaja Jokikylä useine taloineen, torppineen ja mäkitupineen. Kylän editse jokirannan kanssa samansuuntaisesti kulkee kapeampi maantie rannikolle. Tuo etelään päin viettävälle rinteelle rakennettu kylä kohoaa suojattuna pohjoistuulilta rakennuksineen, peltoineen ja puutarhoineen herttaisena ja hymyilevänä suviauringon paisteessa. Kylän asukasten samoin kuin ohikulkijainkaan mielestä se ei suinkaan ole ikävimpiä paikkoja maan pinnalla ihmisten asuttavaksi. Kirjani kertoo tuon kylän kasvavien poikien puuhista eräänä aurinkoisena suvena pienen tarinasarjan.

* * * * *

Tuolla teiden risteyksessä on Joki-Klemolan talo. Sen rakennukset ovat vanhat; asuinrakennuksen pitkä seinä on valtamaantien suuntainen. Vahva lautaportti, kuten kaupunkitaloissa, yhdistää asuinrakennuksen aittaryhmään, ja koko talo muodostaa ikäänkuin neliönmuotoisen, joka taholta suljetun linnoituksen. Talo on entisinä aikoina ollut majatalo ja saman suvun hallussa niin kauan kuin miesmuisti riittää, minkä vuoksi talon nykyinen haltijaväkikin on saanut Klemola-nimen.

Aamupäivän aurinko paistoi eräänä kesäkuun maanantaina lämpimästi Joki-Klemolan suuren väentuvan ikkunoista -- huoneeseen, missä talon emäntä Maria Klemola par'aikaa istui rukkinsa ääressä. Ulkoa tuleva sädevirta ihan uuvutti kehrääjää. Hän loi katseensa joen kimmeltävälle pinnalle ja rantaäyräälle, missä haapojen lehdet tuulenvireessä värisivät, ja hänen ajatuksensa tahtoivat väkisinkin luiskahtaa nuoruuden päiviin.

Mutta tuvassa oli myöskin hänen poikansa, Reino Klemola, toivorikas 11-vuotias nuorukainen, joka paraikaa oli, kuten vanhemmilla joskus on tapana sanoa, pahimmassa iässään, se on siinä ikäkaudessa, jolloin pojat sisäisen pakon siivittäminä riehuvat ja häiläävät melkein kaikkialla, heittäytyvät seikkailusta seikkailuun, tahtovat tietää ja kokea kaikki asiat auringon alla eivätkä jätä ketään rauhaan itsepintaisessa tiedonhalussaan.

Reino istui sängynlaidalla kutitellen varpaallaan suurta kiiltäväkarvaista emäkissaa, joka oli oikaissut uupuneet jäsenensä rukin viereen ja hyräili nyt hiljalleen rukkia säestäen itselleen tuutulauluja.

Pojalla oli parhaillaan auttamaton kyselyvimma. Keskustelu liikkui aluksi korkeasti hengellisellä alalla, itse paratiisin vihreillä ruohokentillä.

-- Äiti!

-- Mitä?

-- Oliko paratiisissa jo lampaita?

-- Oli oikke!

-- Kerittiinkö niiltä sielläkin villat?

Äiti mietti hetkisen, mutta ei ollut oikein varma asiastaan. Sitten hän päätti vastata jotakin, mitä tahansa, ja sanoi:

-- Kerittiin, kuinkas sitten.

-- Kuka niitä siellä paratiisissa keritsi?

-- Aatami ja Eeva, jatkoi äiti opettavalla äänellä.

-- Äiti!

-- Mitä taas?

-- Mitä Aatami ja Eeva tekivät niillä lampaanvilloilla?

-- Hm! Sukkia, vaatteita ja lankaa.

Äidin ääni oli vähän epävarma.

-- Mutta paratiisissahan käytiin alastomina, intti poika.

-- Niin aina. Niin, mitä lienevät tehneet, puheli äiti ja jatkoi: -- Kyllä sinut täytyy kouluun panna. Turkuun oikein lyseoon sinut pannaan syksyllä. Eihän tässä yksinkertainen ihminen jaksa enää kuunnellakaan kaikkia sinun kyselyjäsi. Kouluun sinut pannaan ja siellä saat selville vielä enemmänkin kuin jaksat kysyä. Mutta muistakin olla ahkera, että minä saan kerran nähdä sen päivän, jolloin meidän poika liperit kaulassa saarnaa oman pitäjän kirkossa.

Reino ei antautunut sen pitemmälle pohtimaan äitinsä tulevaisuuden suunnitelmia, 11-vuotiaan itsepintaisuudella hän jatkoi vain kyselyjään ja muutti aihetta keveästi kuin sanomalehden palstoilla.

-- Äiti, menevätkö suuret rautaiset höyrylaivat joskus kallelleen?

-- Menevät kaiketi ne joskus kallelleen, vastasi äiti koettaen pysyä kärsivällisenä.

-- Milloin ne menevät kallelleen?

-- Myrskyssä, myrskyssä ne menevät kallelleen.

-- Mutta, väitteli poika, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt rautaisen höyrylaivan, joka oli kallellaan, vaikka ei ollutkaan myrsky.

Äiti vaikeni.

-- Äiti! kysäisi Reino.

-- No, mitä sinä taas tahdot?

-- Juu, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt suuren rautaisen höyrylaivan, joka oli kallellaan, eikä ollutkaan myrsky.

Äiti oli kuitenkin jo väsynyt jauhettuaan koko aamun kaikkia mahdollisia ja mahdottomia asioita avaruuden alla ja vastasi tiukasti ikäänkuin lopettaakseen keskustelun tällä kertaa, että olkoon lukkarin Vaito nähnyt vaikka kymmenen höyrylaivaa kallellaan. Mitäpä se asia liikutti enempää Reinoa kuin koko Joki-Klemolan taloa.

Reino katseli äitiään silmät suurina. Tietysti se asia liikutti juuri häntä. Olihan hirveän tärkeätä saada tietää, mikä se semmoinen laiva oli, joka oli kallellaan, puolikumollaan vedessä, vaikka ei myrskyn värettäkään käynyt vanhan Auran ruskealla kalvolla, ja kun se kerran oli mennyt kallelleen, oliko se sitten aina maailman loppuun saakka kallellaan vai voiko se ehkä vielä nousta siitä pystyynkin, kuka sen silloin nostaa pystyyn ja kuka maksaa nostokustannukset. Ne ja tuhannen muuta asiaa oli äärettömän tärkeätä saada selville, sillä niissä kysymyksissähän piilivät koko fysiikan salaisuudet ja vieläpä voimassaolevan porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen perusteet, kulmakivet, joilla koko rakennus lepäsi. Reino ei laisinkaan voinut käsittää, miten äiti saattoi olla niin välinpitämätön noin tärkeiden ja suurien asioiden suhteen.

Kun Reino ei yhtä tietä saanut tiedonjanoonsa lievitystä, yritti hän, kuten viisas mies ainakin, toista helpompaa tietä, missä ehkä vähemmillä vastuksilla päästäisiin tiedonpuun hedelmiin käsiksi. Rohkeasti hän muutti keskustelunaihetta.

-- Äiti, mihin äiti menee iltapäivällä?

Äiti oli kuitenkin jo lopen väsynyt ja sanoi:

-- Ole hiljaa nyt jo. En minä jaksa enää kuunnella sinun kyselyjäsi.

-- Juu, mutta mihin äiti menee iltapäivällä? penäsi paatunut poika.

Ei vastausta. Äiti päätti haudata kaikki keskustelun mahdollisuudetkin. Mutta Klemolan emäntä ei tarpeeksi tuntenut esikoistaan. Kun Reino ei saanut vastausta kysymykseensä, alkoi hän vastata itse ja katseli samalla tarkasti, minkä vaikutuksen vastaukset tekivät. Hän aikoi äidin kasvoista lukea ainakin joko myöntävän tai kieltävän ajatuksen.

-- Mihin äiti menee iltapäivällä? hän kysäisi vielä ja vastasi itse: -- Jassoo, vai Rantalaan.

Äiti naurahti tyytymättömänä. Olipa sillä vesselillä tarkka huomiokyky. Klemolan emännällä oli vilkas luonto eikä hän kestänyt kauan yksinäisyyttä. Milloin sopiva hetki sattui, pistäytyikin hän sen vuoksi parhaan ystävänsä Rantalan emännän luona juttelemassa. Mutta hän ei silti halunnut kenenkään huomaavan tuota tavaksi tullutta kylässä käymistä.

-- Kas vain sitä poikaa, kaikki se huomaa! hän mietti, ikäänkuin puheenaolevaa asiaa eivät muut, palkollisia myöten, olisi huomanneet.

Poika sillä välin jatkoi kyselyä ja vastasi itse.

-- Mitä äiti taas menee Rantalaan? Tietysti kahvia juomaan. Onko se kahvi Rantalassa parempaa kuin kotona?

-- Häh! ärähti emäntä. Nyt häntä jo suututti. Nuo lorut täytyi lopettaa, ja äiti tiesi kuin tiesikin siihen keinon. -- Oletko sinä vielä pessyt silmiäsikään? hän kysyi ankaralla äänellä:

-- Jaa silmiänikö? kertasi poika hämmästyneenä tästä asian käänteestä. Oli nähtävästi siirrytty epämieluisalle alalle ja poika oli menettämäisillään aloitteen.

-- Tietysti minä olen pessyt silmäni, hän jatkoi, ainakin eilen aamulla, ja täytyykö niitä nyt joka aamu hangata ja tahkota. Rikki ne menevät, kun aina...

-- Vai rikki menevät. Jopa nyt kummia kuuluu. Etkö sinä tiedä, että silmät pestään joka aamu!

Äiti oli nyt paremmalla puolella. Pojan kyselyt olivat loppupuolella olleet pikkuisen pistäviä, ja äidin teki mieli hiukan rangaista Reinoaan.

-- Eikä pestä, väitti Reino. -- Ei Rantalan Anssunkaan tarvitse joka aamu pestä. Eikä ne tee sitä muutkaan kuin rovastin väki ja muut herrat. Ei talonpojan tarvitse pestä joka aamu silmiään. Ne tulevat kumminkin taas likaisiksi illaksi.

-- Mene pesemään silmäsi ja pian, sanoi äiti tiukasti.

-- Minkätähden niitä nyt täytyy pestä, kun ne kuitenkin taas heti tulevat likaisiksi?

-- Mene pesemään silmäsi!

-- Onko siellä saippuaakaan? uteli Reino. Tiedustelu ei suinkaan johtunut puhtauden harrastuksesta eikä halusta todella käyttää saippuaa, vaan Reino toivoi, ettei saippuaa olisi saatavilla, sillä silloin mahdollisesti koko toimitus siirtyisi seuraavaan aamuun.

-- On siellä saippuaa, vastasi äiti.

Silloin tapahtui jotakin merkillistä, joka täydelleen muutti tilanteen. Ulkoa kuului hiljainen, kimakka vihellys. Äiti sitä tuskin huomasikaan, mutta poikaan se vaikutti kuin tuli tappuroihin. Kohta oli kaikki ilmiliekissä.

Reinon silmät välähtivät, posket hehkuivat. Hän hyppäsi kuin tuulispää permannolle. Kissa kauhuissaan suhahti emännän villakoriin. Poika tempaisi lakin seinältä ja pyrähti ovelle. Mutta hän kuuli perässään kiivaan kysymyksen:

-- Reino, mihin sinä menet?

Reino pysähtyi ovessa. Hän epäröi. Silloin kuului uusi vihellys, entistä kovemmin. Sitä oli mahdoton vastustaa.

-- Minä en nyt ehdi, äiti. Minä pesen illalla, tai huomenaamulla ihan varmasti.

-- Reino, sinäpä olet paha poika!

Mutta Reinon äänessä värisi jo melkein itku.

-- Minä pesen varmasti huomenna, hän uhkasi, oikein saippualla pesen korvat ja kaulan ja kaikki. Mutta nyt minulla on kamala kiire, kun toiset pojat jo menevät...

-- Hyi sinua, Reino!

Reino oli epätoivoinen. Hän oli jo oven ulkopuolella ja hänen kasvoillaan kuvastuivat koko Pohjois-Euroopan kaikki tuskat ja kärsimykset. Nenän toisella puolella kiilsi kyynelpisara.

-- Kunniasanalla pesen, hän huudahti. Se oli hänen viimeinen valttinsa. Hän ei kylläkään oikein ymmärtänyt, mitä se sana merkitsi, mutta lukkarin Vaito, joka kävi lyseota, sanoi niin välistä kaikkein juhlallisimmissa tapauksissa. Ja nyt Reino muistaen tuon taikasanan viskasi sen vaa'alle.

-- Pesen kunniasanalla ja saippualla, hän huusi. Äiti heltyi.

-- Mene nyt, senkin kunniasana, hän sanoi, mutta tule pian takaisin, ettekä saa tehdä mitään pahaa.

Reino läähätti lupauksen elää siivommin ja kunniallisemmin kuin kaikki Suomen vanhat suojeluspyhimykset yhteensä ja katosi avaraan maailmaan. Voi sitä riemua! Päivä paistoi, joki kimmelsi, puut humisivat tuulessa ja maantie pölysi. Siellä oli mahdollisuuksia tuhansittain.

Suoraa päätä Reino juoksi veräjälle, niin että jalkapohjat vilkkuivat, veräjältä tarhaan ja sieltä tien vierellä olevalle kukkulalle hypähtäen kuin ammuttuna istumaan keskelle viiden, kuuden samanikäisen tai vähän vanhemman pojan muodostamaa piiriä. Siellä oli lukkarin Vaito, 13-vuotias poika, joka kävi lyseota Turussa, Kankareen Epa ja Rantalan Anssu, jotka vast'ikään kumpikin olivat täyttäneet 14:nnen ikävuotensa, ja pari muuta Jokikylän poikaa.

SOTANÄYTTÄMÖ.

Pojat makasivat vatsallaan kukkulan laella päivän paahtamalla nurmikolla, minkä korsien läpi heillä oli hyvä näköala yli koko jokilaakson. Itse he luulivat olevansa ehdottomasti näkymättömissä, ja olisivat olleetkin, elleivät heinänkorsien yläpuolelle kohoavat heiluvat jalkaparit olisi heitä ilmaisseet. Mutta nekin voi vain valpas tarkastelija huomata.

Kukkulan juurella aivan heidän edessään alhaalla levisi heidän kotikylänsä, maailman uljain Jokikylä, jonka mainetta ja kunniaa he mielestään olivat jo useassa kiivaassa kahakassa puolustaneet moitteettoman uljaasti.

Joen vastapäisellä rannalla näet kohosivat aivan rantatörmällä, jokeen viettävän kallion laella, keltaisiksi maalatut Kukolan talot, ympärillään laajat vainiot länteen päin, mutta idässä heti maantien toisella puolen ulottui korkea metsän peittämä kukkulasarja aivan maantien läheisyyteen. Maantie kulki Kukolan ohi, ja talossa oli samanlainen portti kuin Klemolassakin. Tie jatkui edelleen taempana sijaitsevaan kirkonkylään, mistä mäkisen maiseman vuoksi näkyi vain pari kaukaista taloa, mutta aina kattoa myöten vanha, mäelle rakennettu kivikirkko torneineen ja kullankiiltävine risteineen, mikä aina oli herättänyt pojissa hartaita mielialoja, varsinkin kun se oikein välkkyi ilta-auringon valossa ja kun muualle jo laskeutui hämärä.

Kaunis oli tuo viljava aukeakin. Kun uuden uutukaiset, kirkasväriset, pehmeät matot levisivät sarat rinnakkain jokitörmältä alkaen metsänrantaa kohti. Siellä oli vuoroin vihreä orasmaa, vuoroin keltaisten kukkien peittämä heinävainio, ja kaiken taustana kohosivat metsäiset kukkulat ja mäet. Siellä täällä peltojen keskelläkin oli pieniä metsäsaarekkeita. Taivaan sinisellä laella leijaili valkoisia hattaroita, poutapilviä, jotka kuvastuivat salaperäisinä syvässä uomassa jyrkkien äyräiden välissä hiljaa liplattavaan säihkyvään joenkalvoon.

Pääskysiä oli ilmassa. Ihan auringon kohdalta kuului niiden liverrys. Näin ne liversivät:

"Kesä on tullut, päivä paistaa. Älkää huolehtiko, ihmislapset! Iloitkaa ja tehkää työtä! Kylväkää ruskeaan multaan! Aurinko pitää huolen muusta. Se nostaa maasta laihot ja kukat. Eihän meillä enää ole mitään huolta eikä surua. Nyt on kesä, toukojen ja ilon aika."

Näöltään oli poikien eteen leviävä maisema mitä rauhallisin, mutta ilmassa oli siitä huolimatta sähköä. Jokikylän pojat tähystelivät tarkkoina kuin etuvartiopatrulli vastapäiselle rannalle Kukolan taloa ja kirkonkylän maantietä. He tiesivät, että heitäkin tähysteltiin.

Annas olla! Eikös tuolla heinämaan laidassa tuvan nurkalla liikahda jotakin? Aivan oikein. Neljä päätä sieltä pistää esille, neljä kaulaa kurottautuu korkealle ja kirkkaat silmät pälyvät Jokikylää kohti.

Jokikylän pojat huokaisevat helpotuksesta. Siellä on vihollinen, nyt se tiedetään. On aina paljon turvallisempaa, kun tietää, missä vihollinen piileksii. Sitä voi silloin pitää silmällä eikä se kykene salakavalasti hyökkäämään kimppuumme.

Rantalan Anssu jo innokkaasti viittoili Kukolaa kohti.

-- Tuolla ne ovat, katsokaa! hän kuiskasi. -- Siellä on Kukolan Kalle ja Antti ja kirkonkylän poikia.

Poikaparvesta kuului hyväksymisen murina.

Miksi sitten Kukolan ja Jokikylän pojat olivat vihoissa keskenään?

Kumma kysymys! Ovathan riidoissa suuret valtakunnatkin, kuten ryssä, turkki ja monet muut. Aivan kuten heidän rajoillaan metsästys- ja kalastusoikeuksista ym. syntyy aluksi rajakahakoita ja lopuksi julkisotia, samoin oli alkanut sota Kukolan ja Jokikylän poikien välillä.

Kumpi on sitten syypää, kuka oli sodan aloittanut?

Jokikylän pojat olisivat voineet vaikka vannoa, että syy oli täydelleen ja yksinomaan kukolalaisissa. Muistihan heistä itsekukin vielä päivänselvästi kiistan alkutapahtumat viime syyskesällä, jolloin kukolalaiset käyttäytyivät niin inhottavan nolosti.

Mutta kysäisitpä asiaa Kukolan pojilta! Ei perääkään! He, kukolalaiset, olivat puhtaita kuin lumivalkeat karitsat tämän riidan alkamisesta, eikä mitään kinaa olisi koskaan maailmassa syntynytkään, elleivät Jokikylän pojat olisi aivan ilkeyttään ja pahuuttaan saaneet aikaan ensimmäistä tappelua.

Niin ovat riitapuolet aina kiukun ja intohimojen sokaisemat eivätkä kykene vähimmässäkään määrässä puolueettomasti arvostelemaan asioita. He syyttävät vain toisiaan ja itse muka liitelevät puhtaina kuin pulmuset kaiken pahuuden yläpuolella. Samoin on asianlaita, kun valtakunnat kamppailevat keskenään. Mutta myöhempi aika vasta kykenee kylmästi ja tasapuolisesti arvostelemaan asioita. Historioitsijat, niille on helppoa vapaina kaikesta intohimosta ja puolueellisuudesta lausua tyynesti harkittu, luotettava ja oikea arvostelunsa asioista, objektiivinen ratkaisunsa, olivatpa sitten kysymyksessä joko menneet tapahtumat tai historiallisten henkilöiden toimet ja niiden vaikuttimet. Heille on helppo työ antaa tuo pätevä historian tuomio, jonka edessä kansakunnat ja hallitsijat vapisevat.

Mitä nyt tulee tuohon sotakantaan Jokikylän ja Kukolan poikien välillä, antakaamme me tuo historian tuomio, ratkaiskaamme täysin puolueettomasti selvällä valistuneella järjellämme, kumpi heistä oli oikeassa tai väärässä. Meillehän se tehtävä on maailman helpoin asia.

Kuulkaamme vain ensin itse tapahtumat.

Riita alkoi ravunpyyntiaikaan viime kesänä. Kukolan pojat olivat eräänä kauniina iltapäivänä laskeneet rapuverkkoja jokeen omalle rannalleen ja paneutuneet sen jälkeen loikoilemaan päivänpaisteeseen, kunnes tulisi aika vetää saalis rannalle. Juuri silloin saapui vastapäiselle rannalle joukko Jokikylän poikia tavalliselle uimapaikalleen suutarinmökin kohdalle, ja he alkoivat ilman muuta nauraen ja leikkiä lyöden riisua vaatteitaan.

Kukolan pojat hyökkäsivät pystyyn. Heillä ei ollut vielä ainoatakaan rapua, ja nyt tulivat Jokikylän pojat uimaan ja peloittelemaan ravut pois koko paikkakunnalta.

-- Ei sinne nyt saa mennä uimaan, huudahti Kukolan Kalle, kun meillä on rapuverkot joessa.

-- Tämä on meidän uimapaikka, vastasi Kankareen Epa, vetäen pitkillä käsillään housut, jotka jo olivat nilkoissa, takaisin vyötäröille asti. -- Miksi te ihan meidän uimapaikallemme tuotte rapuverkkonne. Viekää tuonne sillalle päin, siellähän oikeat rapupaikat ovat.

-- Emme me vie niitä enää mihinkään.

-- Olkaa sitten viemättä. Me kyllä osaamme uida verkkoon menemättä. Ja me uimme, kun olemme näin pitkän matkan kävelleet, uhkasi lukkarin Vaito.

-- Tuommoiset miehet eivät mene uimaan silloin, kun näillä pojilla on rapuverkot joessa, kivahti Kukolan Antti, ja toiset säestivät, että -- jäi kuin jäikin uiminen tällä kertaa.

Mutta nyt alkoi Jokikylän poikien sisu kuohahtaa. Eivätkö he muka saaneet mennä uimaan tällä ikivanhalla uimapaikalla, missä koko Jokikylä polvi polvelta kuului uineen niin kauan kuin nämä mäkitöyräät olivat olleet viljelyksen hallussa. Kukolan rapuverkoista ei noina vuosisatoina liene välitetty hivenen vertaa.

Pojat päästivät oikein pilkallisen höhönaurun ja alkoivat nopeasti riisuutua.

-- Älkää menkö veteen, huusi Kukolan Kalle uhkaavalla äänellä. -- Menkää tuonne kosken rannalle.

-- Ei siellä ole mitään uimapaikkoja.

-- Tässä ei nyt uida!

-- Kuka sen kieltää?

-- Me!

-- Me uitamme lystiksemme pian teidätkin.

Jokikylän pojat seisoivat nyt ilkialastomina. Vesi viekoitteli, liplatteli ja kimmelsi. Vastapäisellä rannalla taas Kukolan pojat astuivat uhkaavina jokirantaan estääkseen uimisen.

Kankareen Epa, joka oli pitkä, erikoisen pitkillä käsivarsilla ja suurilla kourilla varustettu vakava poika, astui nyt jokirantaan, koetteli jalallaan vettä, polskahutti kerran hiljaa, toisen kovemmin ja oli juuri hypätä jokeen, kun toiselta puolen lensi multakokkare jokeen aivan pojan nenän eteen ja kasteli hänen keskiruumiinsa. Epa tempaisi samanlaisen kokkareen viskaten sen Kukolan Kallen niskaan. Nyt alkoi savea sataa alastomia Jokikylän poikia vastaan, jotka temmaten vaatteensa mukaansa peräytyivät nopeasti suutarin mökin turviin saakka. Kukolan joukko riemuitsi voitostaan ja pojat heittäytyivät jälleen rantaruohikkoon lepäämään.

Kului muutama päivänpaisteinen, rauhalla kyllästetty sekunti. Äskeinen ukkospilvi näytti häipyneen taivaanrannan taa.

Yht'äkkiä Kukolan pojat heräsivät kovaan polskinaan.

-- Rapu verkot, rapuverkot! he kirkaisivat hädissään ja katselivat ällistyneinä jokeen, missä rapuverkkojen koko ympäristö kiehui ja kuohui, mölisi ja pölisi kuin hiiden kattila.

Pian heille kuitenkin selveni ilmiön syy. Jokikylän pojat saivat sen aikaan. He olivat koonneet taskunsa täyteen kiviä ja viskasivat ne nyt yhtenä kuurona kohti kukolalaisten rapuverkkoja.

Kukolan pojat karkasivat pystyyn. Ällistyneinä he hyppelivät edestakaisin rannalla saadakseen käsiinsä kiviä, puita tai mitä tahansa, mutta ennen kuin he olivat asekuntoisia, oli Jokikylän poikaparvi hurraata huutaen marssinut takaisin kylään.

Sen tapauksen jälkeen eivät välit jokirannassa olleet ennallaan. Vihollisuudet olivat alkaneet, ja ne jatkuivat pieninä kahakoina milloin missäkin pitkin jokirantaa. Vain varovasti ojia ja aidanvieriä pitkin kierrellen ja kaarrellen uskalsivat kummatkin riitapuolet lähestyä rantaa ja suorittaa ennen niin hauskat ja virkistävät uintiretkensä. Ja tuskin oli veteen päästy, kun jo täytyi nopeasti kavuta rannalle pukeutumaan, ettei vihollinen yllättäisi.

Sellainen oli kiistan alkuvaihe. Lausukaamme nyt rauhallisesti ja tyynesti tuomiomme, julistakaamme, kenessä oli syy riidan alkamiseen. Meillehän on helppoa antaa tuo historian tuomio.

Sanokaamme siis, että

1) Jokikylän poikien olisi tietysti pitänyt... tuota... jaa... tai oikeammin ei olisi pitänyt? Ei, ei! Olisi sittenkin pitänyt... Siis olisi ja ei olisi pitänyt!

Merkillistä!

Aloittakaamme heti toisesta pykälästä. Ehkä se on selvempi.

2) Kukolan poikien syy oli siinä -- niin, sehän on selviö -- että he laskivat rapuverkkonsa jokeen... hm! Mutta mihinkäs he sitten olisivat ne laskeneet? Eivät kai he kalliolta olisi saaneet rapuja?

Menemme heti loppuponteen koetteeksi:

Se on siis ainakin varmaa, että elleivät Kukolan pojat koskaan olisi laskeneet rapuverkkojaan jokeen ja jos Jokikylän pojat eivät laisinkaan olisi saapuneetkaan joen rannalle -- sanokaamme, ellei jokea olisi ollut olemassakaan -- ei ehkä mitään kahakkaa sen rannalla olisi syntynyt, varsinkaan jos siellä ei olisi ollut ketään muitakaan poikia. Ja vielä voitaneen joltisellakin varmuudella väittää, että eiköhän, jos sovittelunhalua olisi ollut puolella jos toisellakin enemmän kuin mitä sitä todellisuudessa oli, ehkä olisi saatu asiat selviämään kutsumalla puolueettomia henkilöitä sovintotuomareiksi.

Tosin ravut sillä aikaa olisivat ehtineet täydelleen syödä Kukolan poikien syötit ja Jokikylän pojat olisivat palelluttaneet kananlihalle koko ihonsa.

Niin, sittenkin taitaa olla riitakysymysten arvostelu niin vaikea tehtävä, että vain asianajajan omallatunnolla kyetään syy työntämään häikäilemättä toisen puolueen niskoille. Mutta Suomen kansalla, jonka rajariitaisuudet ovat yleisesti tunnetut, on sananlasku, joka sopinee useimpiin riitakysymyksiin:

"Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin." Ja se sopii parhaiten tähänkin tilaisuuteen.

Sellainen oli tilanne jokilaaksossa ja siksi oli sähköä ilmassa.

Kiistan kestäessä olivat Jokikylän pojat tehneet vielä erään katkeran kokemuksen. Suutari, jonka mökki oli jokirannassa ja jonka vainion läpi tie uimapaikalle vei, oli julkisesti asettunut kukolalaisten puolelle. Hänen mökkinsä seinään oli kerran lentänyt kivi, tietysti Kukolasta päin heitettynä, mutta siitä lähtien suutari ei päästänyt poikia kivenheiton matkaa lähemmäs asuntoaan.

Pojat koettivat vakuuttaa viattomuuttaan, mutta mikään ei auttanut. Yrititpä astua suutarin aidan yli, heti oli ukko pelättävä nahkahihna kourassaan karjumassa mökin portailla. Kerran oli Rantalan Anssu saanut maistaa tuosta sittemmin kuuluisasta nahkahihnasta ja silloin huutanut niinkuin sika joulun edellä, siis silloin kun sitä tapetaan.