Part 6

-- Auttakaa niitä! huudahti tyttö uudelleen tuskissaan.

Silloin pistäytyi savusta esille toinen toisensa perästä tuo kolmikko. Pojat peräytyivät tukahduttavan savun tieltä ja Ellin huulilta pääsi jo ilon huudahdus kaiken tuskan ja pelon keskellä. Mutta tuskin oli savu vähän hälvennyt, kun pojat kävivät uudestaan ryntäämään. Taas he kiipesivät katolle. He olivat koko ajan ajatelleet vain tuota mustakulmaista tyttöä ja hänen puolestaan he olivat rynnänneet tulta vastaan. Nyt he jälleen valmiina mitä hurjimpiin ja uhkarohkeimpiin yrityksiin, toivoivat vain, että tyttö näkisi heidät, katselisi, miten he ponnistelivat hänen tähtensä, ja antaisi heille urhoollisuuden palkinnoksi kiitollisen hymyilyn.

Nyt ei mikään voinut pidättää Jokikylän poikia. He kuulivat tytön huudahdukset. Kuin sotaan kehoitus se kajahti heidän korvissaan. Mitään vaaroja pelkäämättä he syöksyivät uudelleen savuavaa ja liekehtivää rakennusta kohti. Pian kohosivat heidän ohuet, nuorekkaat vartalonsa jälleen rakennuksen katolla ja taas he katosivat hirveään savutulvaan, minkä heidän ruiskujensa vesisuihkut loihtivat ilmoille palavan rakennuksen uumenista. Sieltä nousi hulmahtavia savuvyöryjä täynnään säkeniä ja kipinöitä. Ne paisuivat pilviksi ja punertivat peloittavasti laskevan auringon viime säteissä.

Taas täytyi poikien peräytyä. Heille huudettiin nyt varoituksia kaikilta tahoilta. Kalliomäen emäntä tarttui Reinon käsivarteen estääkseen tätä toteuttamasta uutta hyökkäystä. Mutta tuo yritys vain kannusti poikaa. Elli koetti pidättää Epaa ja Vaitoa, mutta hänen estelynsä juuri tekikin heidät aivan huimapäiksi. Kolmannen kerran he vedettyään keuhkoihinsa pari henkäystä ilmaa kiipesivät uudelleen katolle koko sammutusjoukon ihmetellessä heidän rohkeuttaan ja henkeään pidättäen katsellessa heidän vaaraansa.

Kukolan pojat ja paljon kirkonkylän poikiakin oli tällä välin saapunut paikalle. Myöskin he kävivät käsiksi sammutustyöhön kilpaillakseen Jokikylän poikien kanssa. Tuolla kohosi jo katonrajassa Kukolan Kallen pää Klemolan Reinon vieressä, joka seisoi mahtavana hajareisin kainalossaan kimalteleva metallinen letkun pää ja ohjasi uuden vesiryöpyn rakennuksen palaviin ja sähiseviin sisuksiin. Vuorena kohosi jälleen harmaa säkenöivä savu, tulen valta teki viime ponnistuksiaan. Oli kuin se vihdoinkin olisi päässyt selville siitä, kutka olivat sen lähimmät viholliset, ja se näytti nyt avaavan koko tukahduttavan kitansa nielläkseen pienet vastustajansa. Tämän valtavan savumassan tieltä peräytyivät useimmat ryntääjät. Kukolan Kalle hellitti otteensa ja hyppäsi maahan. Pari kirkonkylän poikaa ryömi yökäten ja ähkien pois palopaikalta, mutta Jokikylän poikia ei kuulunut, heistä ei näkynyt vilahdustakaan.

-- Nyt se romahtaa! kuului huutoja.

-- Ne ovat pyörtyneet ja pudonneet rakennuksen sisään!

-- Auttakaa! Pelastakaa nuo hurjat pojat! huuteli Kalliomäen emäntä juosten tuskissaan edestakaisin torpan edustalla ja kohottaen ristiin puristettuja käsiään korkeutta kohti. Hän tunsi olevansa vastuussa noista pojista, jotka niin usein olivat kiikkuneet hänen keinussaan ja jotka nyt palkkioksi siitä yrittivät pelastaa hänen omaisuutensa.

Elli seisoi nojaten mustaa palmikkoaan naavaiseen petäjään. Hän oli aivan kalpea, mutta ei puhunut sanaakaan. Hänen silmäkulmissaan kiilsi kyyneleitä, sillä hän ymmärsi kaiken.

Kauan peitti sakea savu Kalliomäen torpan, mutta vähitellen se alkoi harveta. Ja vihdoin tulivat savun keskeltä näkyviin poikien haahmot. He seisoivat kukin kulmallaan järkkymättä, peräytymättä askeltakaan, painoivat märkiä lakkejaan kasvoihinsa ja pitivät kukin ruiskun letkua lujasti käsissään. Ja veden valta alkoi vihdoin voittaa, savu hajosi. Mitä Kalliomäestä vielä oli jäljellä, oli pelastunut.

Palopaikalle kokoontunut yleisö katseli ihmetellen noita nuoria poikia, jotka lopen uupuneina, noen ja lian peittäminä sekä läpimärkinä palasivat taistelustaan tulen valtaa vastaan. He olivat voittajia, nyt siitä ei voitu kiistelläkään. Ensi kerran Jokikylä antoi pojilleen yksimielisen tunnustuksen.

Hetken levähdettyään ja hengähdettyään pojat kävivät jälleen palaneen torpan luo. Siellä oli vielä väkeä, ja kipinöivästä sorasta torpan asukkaat koettivat kaivaa ilmoille, mitä tulen raivolta mahdollisesti oli säilynyt. Emäntä veti esiin pinkan mustuneita, osaksi särkyneitä posliinilautasia.

Reinon sydämessä sykähti. Hänestä tuntui mahdottomalta, että Kalliomäen Elli voisi enää syödä ruokaansa noilta pakoutuneilta lautasilta.

-- Ei niitä enää voi käyttää, uudet täytyy ostaa lautasetkin! hän huudahti säälivällä äänellä.

Eräs vanha mies katsoi häneen terävästi ja sanoi:

-- Köyhillä ihmisillä ei ole varaa ostaa uusia. Niiden täytyy katsoa, voisiko huonommillakin tulla toimeen.

Reino loi hämmästyneen katseen tuohon vanhaan mieheen, mutta vaikeni. Hän ei löytänyt sanoja vastatakseen. Ensi kerran hän sai kouraantuntuvan kokemuksen siitä, että toiset ihmiset olivat rikkaita, toiset köyhiä. Tuo jako oli hänestä tällä paikkakunnalla väärä. Hän olisi tahtonut, että Kalliomäen Elli ei olisi ollut köyhä, ei ainakaan niin köyhä, ettei hänellä ollut varaa ostaa uusia lautasia.

Tuon vanhan miehen takana Reino näki mustan tukan ja etsimänsä tytön suuret, kosteat silmät. Ne katsoivat häneen kauan ja kiitollisina. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan toisilleen. He eivät edes lähestyneet toisiaan, sillä he pelkäsivät, että vieraat ihmiset saisivat tietää heidän pitävän toisistaan.

Puolen yön tienoissa Klemolan väki palasi kotiin. Reino kiipesi vuoteeseensa, mutta vasta aamuyöstä hän sai unta silmiinsä. Hän makasi kuitenkin hiljaa ja unelmoi, muisteli tuota mahtavaa tulipaloa, mitä kaikkea hän, Epa ja Vaito olivat tehneet, ja arvaili, mitä muut ihmiset, ennen kaikkea Elli, olivat silloin heistä ajatelleet. Ja muistoja riitti vielä seuraavaksi päiväksikin.

KLEMOLAN REINO -- RUNOILIJA.

Klemolan talossa oli suuri hälinä. Siellä tehtiin parhaillaan taikinaa, mutta huomattiin, että hiiva oli loppunut.

-- On se ihan merkillistä, pauhasi emäntä, kun hiiva on taas loppunut. Siitä olisi pitänyt ilmoittaa minulle ajoissa, että olisi ehditty hakea kauppiaalta uutta hiivaa. Se on niin merkillistä, että jollen minä itse ole joka paikassa, huolehdi itse kaikesta, niin kohta kaikki loppuu talosta. Miksei sitä saanut viime leipomisen jälkeen ilmoittaa, että nyt siihen meni kaikki hiiva.

Piikatytöt livahtelivat pois pauhaavan emännän tieltä. Eivät he hänen moittimisistaan paljoakaan harmistuneet, sillä he tiesivät kokemuksesta, että Klemolan emäntä oli pitäjän paras emäntä, toimelias ja riuska, oikea entisen ajan emäntä, jonka läsnäolo vasta tekee talon taloksi. Kuten kaikki tarmokkaat luonteet, oli hän samalla kiivas ja komentava, mutta hyväsydäminen.

-- Missä se Reino on? kysäisi emäntä.

-- Reino hoi! Reino hoooiii! huudettiin heti ovesta ja kolmesta ikkunasta.

Reinon pää kohosi hitaasti navetan katolta katonharjan yli. Hän tirkisteli ensin varovaisesti saadakseen selville, oliko asia hauska vai ikävä.

-- Reino hooii!

-- Mitä?

-- Tule pian tupaan, emännällä on asiaa.

Reino arveli silloin äidin laittaneen pannukakkua ja tahtovan lepyttää häntä erään heidän välillään viime viikolla sattuneen erimielisyyden takia, josta edellä on puhuttu. Emäntä oli näet ottanut käytäntöön sellaisen perin arveluttavan tavan, minkä johdosta Reino oli jo toista viikkoa odottanut joko pannukakkua tai lautasellisen vadelmahilloa. Nyt hän juoksi pyrynä tupaan.

-- Reino! huuteli emäntä kimeällä äänellä. -- Se on ihan merkillistä, kun nyt hiivakin taas on loppunut. Reino! Juoksepas kiltisti hakemaan hiivaa kirkonkylän kauppiaalta.

Reino hiukan nolostui. Hän oli ollut pannukakusta jokseenkin varma. Ja sitä paitsi, ei sinne kirkonkylän kauppiaan luo niin vain kiltisti juosta. Äiti näytti unohtavan Kukolan talon, joka oli maantien varrella, ja ennen kaikkea Kukolan pojat. Sillä matkalla voi saada, selkäänsä.

Reino koetti estellä.

-- E-en minä oikein mielelläni sinne lähtisi.

-- No, se nyt on vähän merkillistä, pauhasi emäntä, kun noista, suurista pojistakaan ei ole ihkasen mitään hyötyä. Etkö sinä nyt jaksa edes hiukkasen auttaa vanhaa äitäsi?

Piiatkin katselivat paheksuen Reinoa ja sanoivat:

-- Reino, hyi olkoon, miten huono mies!

-- Minä menen, sanoi silloin Reino kolealla äänellä. Hän ajatteli, että koska äiti kerran ajaa hänet suoraan surman suuhun, niin käyköön miten tahansa, mitäpä hän itsestään välittää. Koska kerran äiti, jonka pitäisi rakastaa lastaan, oikein tahtoo työntää hänet vaaraan, niin hän menee. Sittenpähän saavat nähdä, miten siellä käy. Ja vielä sitä häntäkin surraan ja itketään, kun hän on kuollut ja haudattu. Kylläpähän silloin moittivat itseään siitä, että ajoivat hänet siten ajattelemattomasti matkaan.

Niin hän lähti synkkine ajatuksineen ja paukautti oven kiinni perässään. Sillalta alkaen hän hiljalleen juoksi ohi Kukolan tapaamatta ketään ja jatkoi sitten rauhallisesti matkaansa kirkolle asti. Matka oli tavallaan hauskakin. Vaikka hän pelkäsikin väijytyksiä, oli tutustuminen vihollispuolen elämään sangen mielenkiintoista. Suuren kirkonkylän läpi hän kuljeskeli jo aivan levollisesti, sillä hän tiesi, että siellä asui poliisi, ja nyt hän ensi kertaa elämässään tuli ajatelleeksi, miten suurta hyötyä poliisilaitoksestakin sentään on. Tietysti ihmiset tappelisivat joka päivä kaikista pikkuasioistakin, ellei kruunun rautakoura olisi silloin pian niskassa, ja mars, käräjätupaan sakotettavaksi! Poliisi, ajatteli Reino, on parempi mies kuin luullaankaan, sillä hänen läsnäolonsa antaa jokaiselle rauhan ja turvallisuuden tunteen.

Kauppiaalla käytyään Reino alkoi jälleen laputtaa kaukana häämöttävää Jokikylää kohti. Mitä kauemmas hän eteni kirkonkylästä ja poliisin siipien suojasta, sitä epävarmemmaksi ja aremmaksi hän kävi.

Tuolla kaukana joen takana välkkyi päivänpaisteessa hänen kotikylänsä -- kaunis Jokikylä. Kunpa hän saavuttaisi sen enemmittä kommelluksitta! Silloin olisi koko retki ollut vain hauska, jännittävä seikkailu, josta kelpaisi kerskailla toisille pojille. Hän kuvitteli jo mielessään, miten Anssu ja Vaito tiedustelisivat häneltä, missä hän oli ollut aamupäivällä.

-- Kirkonkylässä! sanoa paukauttaisi hän huolettomasti, ikäänkuin asiassa ei olisi mitään ihmeellistä. Kyllä poikien naamat venyisivät pitkiksi.

-- Hä! Mitä? Kirkonkylässä! he utelisivat.

-- Niin, kävin vain hakemassa hiivaa kauppiaalta, kun meillä leivotaan tänään.

-- Yksinkö? kysyisivät pojat epäillen, mutta samalla kunnioittava ilme kasvoillaan.

-- Yksin tietysti, hän vastaisi ja hymähtäisi.

-- Eivätkö Kukolan pojat härnäilleet sinua?

Silloin Reino katselisi heitä pitkään ja sanoisi:

-- Kukolan pojat! Eivät suinkaan ne uskalla minua härnätä. Silloin ne saisivat sellaisen selkäsaunan, että...

Reinon haaveilut loppuivat kesken, sillä hän huomasi tulevansa Kukolan kohdalle. Hän oli kävellyt niin nopeasti, että oli aivan hengästynyt. Samassa astui Kukolan portista kaksi poikaa maantielle. Ne olivat Kukolan Antti ja Sairisten Jaska. Silminnähtävästi he olivat nähneet Reinon menevän kirkonkylään ja olivat asettuneet väijyksiin.

He lähestyivät nyt naurunvirnistys naamassaan ja katselivat voitonriemuisina Reinoa, joka kalpeni ja seisahtui.

-- Kas Klemolan mamman poikaa, he ilkkuivat ja alkoivat astella Reinon rinnalla.

-- Kas Klemolan mamman poikaa! Oletkos saanut hiljan selkääsikään? ilkkui Sairisten Jaska antaen vastustajalleen tuuppauksen kylkeen.

Reino ei puhunut sanaakaan. Hän päätti olla vastustelematta. Saisipahan sitten nähdä, oliko äidin puheissa perää, ja mitäpä hän olisi voinutkaan kahta voimakkaampaa poikaa vastaan. Äkkiä hän alkoi juosta siltaa kohti.

Pojat säntäsivät perään ja saavuttivat pian pakenijan.

-- Kas Klemolan mamman poikaa, hoki Jaska luullen puhuvansa sukkelasti. -- Oletkos saanut hiljan selkääsikään? Ja taas hän antoi Reinolle pukkauksen kylkeen.

-- Antakaa minun olla rauhassa, pyyteli Reino. -- Ei meillä koskaan kaksi käy yhden kimppuun.

-- Kutka kaksi tässä nyt yhden kimppuun käyvät? puheli Jaska ivallisesti. -- Tämä Antti tulee vain todistajaksi siitä, että Klemolan mamman poika saa löylyä. Sen sanottuaan hän läimäytti Reinoa korvalle.

Reino pyrki ääneti eteenpäin. Jaska antoi uuden läimäyksen kävellen yhä Reinon rinnalla.

Silloin Reino lähti taas juoksemaan, tuo suuri poika perässään. Hän olisi pian taas joutunut kiinni, mutta sillan korvassa asuva karvari näki tapauksen ja saapui paikalle ajaen Antin ja Jaskan tiehensä, uhkasipa heitä selkäsaunalla ja poliisilla, jos vielä kerran kiusaavat pienempiään.

Reinon silmistä tipahtivat kyyneleet. Hän katseli kiitollisena karvaria päättäen heti Klemolan isännäksi tultuaan palkita pelastajaansa tästä mitä vaikeimmalla hetkellä saamastaan avusta.

Sitten hän lähti nousemaan ahdetta sillan korvalta Jokikylään päin, seisahtui sen laelle ja loi katseensa Kukolaa kohti. Siellä ne pojat taas seisoa töllöttivät jokirannassa katsellen tuota lintua, joka oli livahtanut heidän käsistään.

Klemolan Reino sai silloin äkkiä suuren aatteen. Hän alkoi laulaa kaikuvalla äänellä itse tekemäänsä pilkkarunoa Kukolan Antista ja Sairisten Jaskasta. Lyhyt se oli, mutta alkuperäinen ja naseva. Se kuului:

-- Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah, ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!

Hän pani vahvan painon viimeiselle tavulle, kirkaisten sen joka kerta korkealle ja kimeästi. Hänen äänensä kuului sekä Jokikylään että Kukolaan, kun hän seisoi korkealla mäen törmällä ja lauloi:

-- Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah, ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!

Hän oikein tunsi, että se koski asianomaisiin. Olihan siinä kaikki, niinkuin laulussa ainakin. Hän huusi yhä kovemmin pilkkarunoaan ja kirkaisi lopputavun yhä kimakammin.

Hänen vastustajansa seisoivat kuin puulla päähän lyötyinä vastapäisellä rantatörmällä. He olivat aivan ällistyksissään. Reinon ääni vain koveni. Hän huusi mahtavana kuin lukkari lehterillään heidän nimiään. Kyllä se koski heihin. Voi tavatonta, miten se heitä harmitti, varsinkin tuo kimeä lopputavu!

Ensin he huusivat Reinolle, että hän pitäisi suunsa kiinni, mutta mitäpä tämä enää välitti heidän huudoistaan. Kauempaa he eivät kestäneet, vaan luikkivat tiehensä kuin koirat, jotka ovat saaneet piiskaa. Ja yhä voitonvarmempana kajahti Jokikylän puoleiselta törmältä Reinon pilkkalaulu:

Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!

Pojat vetäytyivät vähitellen Kukolan portin taa tirkistäen aidan raosta maantielle ja kyllä he häpesivät. Laulu kuului Kukolaan saakka, siellä pelloilla rengit ja päivätyöläiset jo alkoivat kuunnella ja nauroivat pian täyttä kurkkua.

-- Voi tuhannen tulimmaista! Jos siitä tulee yleinen pilkkalaulu koko pitäjässä, mitä sitten tehdään? tuumailivat Jaska ja Antti. Koko Kukolan ja Sairisten maine on silloin mennyttä. Kaikkialla heitä nauretaan.

Aikansa laulettuaan Reino jatkoi matkaansa Jokikylään, mutta laulamasta hän ei lakannut. Hän oli ylen sydämistynyt. Koko Jokikylän piti saada tietää asia. Ja kyllä hänen laulunsa siellä kuultiinkin. Ikkunat avattiin ja sieltä pisti ulos hymyileviä kasvoja, jotka täydelleen ymmärsivät tilanteen.

Reino kulki eteenpäin synkkänä kuin ukkospilvi, eikä leppymisen värettäkään näkynyt hänen kasvoillaan. Hän kirkaisi edelleen vieläpä väännellen keksimäänsä säettä:

-- Ja Sairisten Jaska ja Kökölääh, ja Sairisten Jäskä ja Kikölääh!

Aina kotiportilleen asti hän lauloi ja hän tunsi laulunsa voiman. Hän oli voittanut, voittanut täydelleen. Koko pitäjä tiesi, että hän oli tehnyt suurenmoisen ivarunon Kukolan Antista ja Sairisten Jaskasta. Pojat olivat luikkineet tiehensä kuin jänikset. Reinoa ihan nauratti. Mitä merkitsi nyt heidän voimansa? Hänellä oli runon voima ja laulun mahti ja sen tiesi nyt koko Jokikylä. Reino Klemola tunsi, että hänen nyt kannatti elää ja että hänellä voi olla vielä suuri tulevaisuus edessään. Hän tunsi, että hän oli _runoilija_.

Kotona äiti jo odotti häntä ja pannukakku höyrysi pöydällä. Reinon silmästä tipahti liikutuksen kyynel. Miten rakas ja hyvä äiti hänellä sentään oli. Ei hän ollut laisinkaan aikonut syöstä poikaansa turmioon. Hän oli tehnyt kaiken tietämättömänä matkalla uhkaavista vaaroista. Sen Reino ymmärsi nyt päivän selvästi, ja hän katui niitä kertoja, jolloin hän oli ollut äidilleen paha ja uppiniskainen. Syötyään hän kiipesi ylisänkyyn lepäämään ja katseli sieltä salaa rajattoman onnentunteen vallassa, miten hänen rakas äitinsä hääräili ja hommaili tuvassa, leipoi ja veti uunista hyvältä tuoksuvia, ruskeita nisuleipiä.

KIRKKOMATKA.

Tyynin, kirkkain äänin kumahtelivat sunnuntain aamukellot kirkonkylästä Jokikylään, minkä takana kohoavista metsäisistä vuorenharjanteista kaiku kantoi ne moninkertaisina takaisin. Jokikylä lepäsi siinä nousevalla rinteellään kirkkaassa päivänpaisteessa ja joki sen edessä ihan säihkyi syvässä uomassaan. Kaukaa kuului kosken kohina.

Taloista ja pihoilta lähti ihmisiä astelemaan kirkonkylää kohti. Edellä kulkivat miehet, pyöreä, musta hattu päässään, harjatuissa juhlatakeissaan ja kolmen askeleen päässä vaimot pyhähameissa sekä mustat, kiiltävät silkkihuivit päässään. Jos poika oli mukana, astui hän vanhempiensa välimailla suuri hattu korviin saakka päähän painettuna, koettaen astua yhtä pitkiä askeleita kuin isäkin. Tytöt tulivat joko äitinsä perässä tai rinnalla.

Varakkaista taloista ajettiin kirkolle korskuvilla orheilla, jotka sitten jumalanpalveluksen aikana kirkon aidan ulkopuolella kuopivat maata vaahto suussa ja hirnuen kärsimättöminä.

Jokikylän pojat olivat hekin pyhäaamuna puetut juhlapukuunsa. Klemolan Reino, lukkarin Vaito, Rantalan Anssu ja Kankareen Epa seisoivat maantien varrella Klemolan riihiveräjän takana ja katselivat ihmisten kirkkoonmenoa. Paljon oli jo väkeä mennyt heidän ohitseen, sitten tuli kimmeltävät silkkihuivit päässään Kalliomäen emäntä ja hänen molemmat tyttärensä.

Poikien sydämet hätkähtivät pitkin linjaa. Noin ihmeen kauniina he eivät olleet vielä koskaan nähneet Kalliomäen tyttäriä. Ellin mustat kulmakarvat kaartuivat häikäisevinä hänen lumivalkealle iholleen, kun hän hymyili pojille hyvän päivän.

Heidän ohimentyään pojat olivat joka jäsen jännityksissä. Kuitenkin he vaikenivat ja miettivät kukin, miten pääsisi erilleen toisista pojista ja voisi huomaamatta pujahtaa kirkkoon sekä istuutua siellä sellaiseen paikkaan, mistä saattoi itse piilossa pysyen joskus vilkaista kalliomäkeläisten penkkiin.

Reino rupesi yht'äkkiä kamalasti haukottelemaan ja tuumaili:

-- Tämä on hahhaa! hahhaa! tämä auringonpaiste niin, hahhaa, väsyttävää, että minä menen hahhaa -- maata.

-- Minun myöskin taitaa pitää lähteä. Meidän lampaannahkoja on karvarilla ja isä käski minun käydä katsomassa, joko ne pian valmistuvat, sanoi Anssu.

Reino lakkasi heti haukottelemasta luoden Anssuun epäluuloisen katseen. Karvarin asuntohan oli aivan jokitörmällä kirkkotien varrella. Jos Anssu meni sinne, katkaisi hän samalla Reinolta tien kirkkoon, vaikkakin silminnähtävää oli, että Anssu aikoi karvarin varjoon kätkeytyen livahtaa suoraa päätä kalliomäkeläisten perässä kirkkoon.

Silloin Vaito ällistytti poikia lausumalla hirvittävän uhkauksen:

-- Minä lähden kirkkoon. -- Hän, lyseolainen kun oli, piti Kalliomäen Elliä jo aivan omanaan ja arveli, etteivät tuollaiset pojannaskalit kuin Reino ja Anssu vielä ymmärtäneet tytöistä mitään. Epa taas oli hiljainen ja jörö luonteeltaan, ettei häntä tarvinnut ottaa lukuun.

-- Meneks' sää kirkkoon? kirkaisivat pojat kuin yhdestä suusta.

-- Menen, sanoi Vaito. -- Minä vain käyn siellä, kyllä minä pian tulen takaisin. Isä käski tuomaan itselleen uuden virsikirjan.

-- Kuule! Jos minä tulisin sinun kanssasi? Mentäisiin parvelle istumaan, ehdotti Reino.

-- Niin, ja saisin kai sitä minäkin kerran vuodessa mennä kirkkoon, vakuutteli Anssu.

-- Mennään sitten noiden kalliomäkeläisten perässä, ehdotti Epa vakavana ja rauhallisesti.

-- Mitä me kalliomäkeläisistä välitetään, kivahti Reino.

-- En minä ainakaan rupea heidän perässään hyppäämään, kiivaili Anssu. Vaito taas selitti, ettei ole ollenkaan varmaa, että kalliomäkeläiset menevätkään kirkkoon. Ne käyvät usein muuten vain kirkonkylässä.

Lopputulokseksi tuli, että he lähtivät joukolla, naamat vakavina astelemaan kirkolle päin. Kun maantie oli täynnä väkeä, ei tarvinnut pelätä tappelua enempää Kukolan kuin kirkonkylän poikienkaan kanssa, mutta siellä niitä seisoi pitkin veräjiä huolettomassa asennossa ja katseet, joita he loivat Jokikylän poikiin, olivat enemmän kuin höystetyt ivalla. Jokikylän pojat kulkivat kuin kävelykilpailuissa, mutta koko ajan he tunsivat noiden ivallisten katseiden painon hartioillaan. He huokasivat alakuloisesti, mutta tunsivat sitten olevansa marttyyrejä, jotka uskonsa tähden saavat kärsiä vainoa ja pilkkaa ilkeämielisiltä maailman lapsilta.

He saapuivat kirkkoon, seisahtuivat ulko-ovelle ja ottivat lakit päästään. Vaito ehdotti, että mentäisiin heti lehterille, sieltä kun muka näkyi koko kirkko alttaria myöten. Pojat kiipesivät nyt kamalasti jalkojaan kopistellen lehterille, mutta suureksi pettymyksekseen he huomasivat, että molemmat etupenkit olivat jo väkeä täynnä.

-- Mennään tänne, mennään tänne, kuiskasi Vaito hämillään, hiusmartoa myöten punaisena kuin rapu.

Syvästi pettyneenä pojat istuutuivat lehterin kolmanteen penkkiin, missä heillä ei ollut muuta katsottavaa kuin edessä istujain punaiset niskat tai parhaassa tapauksessa lehterin seinille asetetut kulmikkaat ja kömpelöt keskiaikaiset maalaukset, jotka esittivät vanhan testamentin kuninkaita ja profeettoja. Niissä oli taustana ihmeellisiä maisemia vuorineen, virtoineen ja kaupunkeineen. Etualalla seisoi paljain jaloin ja kirja kainalossa partasuinen ukko, jonka pää oli aivan tavaton ruumiiseen verrattuna. Ihmisillä oli yllään leveät, siniset tai punaiset kaavut ja paljaat varpaat olivat pystyyn kääntyneet.

Aluksi pojat olivat aivan kuohuksissaan. He arvelivat ensin, että Vaito oli tahallaan tuonut heidät tänne rotanloukkuun, ja miettivät jo, missä olisi sopivin paikka antaa Vaidolle selkäsauna tämän konnuuden rangaistukseksi, mutta heidän sydämensä heltyi, kun Vaidon suuret silmät pettymyksen aiheuttaman mieliharmin kostuttamina ja avuttomina katselivat heitä ikäänkuin kysyen:

-- Mitäs nyt tehdään, pojat?

-- Mitäpä muuta kuin kärsitään; on sitä kärsitty ennenkin, ajattelivat pojat ja huokaisivat.

Kun kirkonmenot alkoivat, virkistytti toiminta aluksi paljon Jokikylän murheen murtamia miehenalkuja. Urut helähtivät soimaan ja suvivirren toiveikkaat sävelet täyttivät kirkon holvit. Ensimmäisenä kaikista virkosi musikaalinen Klemolan Reino, joka kirkkaalla pojan äänellään yhtyi laulamaan:

-- Aurinko maamme puoleen lähestyy lähemmäs, virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks'.

Sitten alkoi saarna. Ensimmäiset viisi minuuttia pojat kuuntelivat, kun rovasti puhui maan asukasten huolista ja murheista, leipätaistelusta, synnistä ja pahoista himoista, joista vasta kristinopin valo kykenee ihmiset kirvoittamaan. Sitten pojat alkoivat ajatella muita asioita, sillä he eivät ymmärtäneet vielä elämää. Huoli ja murhe -- siitä he eivät tietäneet mitään, leipätaisteluun saakka he eivät vielä olleet jaksaneet ulottaa katsettaan. He tiesivät, että synti oli jotakin kamalaa, samoin kuin lihan himokin, mutta mitä ne olivat, sitä he eivät käsittäneet.

Nuo vanhat ihmiset, ne näyttivät kehittyneemmällä älyllään kyllä ymmärtävän joka sanan, ja että he ottivat kukin saarnasta osansa, sitä todisti pian nenäliina naisten kädessä ja miesten leukojen harras täräjäminen.

Jokikylän pojat alkoivat tuumailla, missä Kalliomäen Elli mahtoi istua? Anssu nousi seisomaan saadakseen nähdä edes vilauksen Ellin silkistä, mutta hänen toivonsa oli turha. Neljännestunnin he sitten katselivat ulos vahvaan kiviseinään laitetuista ikkunoista, mistä kirkas päivänvalo virtasi lehterille kullaten kattokruunut ja välkkyen sadoin värivivahduksin niiden suurilla kristalleilla. Ulkoa siinti hautuumaan vehmaiden lehtipuiden latvat ja kaukainen metsänranta. Pojat haaveilivat marjamatkoistaan sekä iloisista, huolettomista hetkistä tienvarren kukkuloilla tai jokirannan raitojen varjossa.