Part 3

Täten saattoi hän syyskuussa v. 1829 perheineen muuttaa Mergentheimiin, joka sijaitsee kauniissa laaksossa ja leudommalla ilmanalallaan oli Beckin aina vielä heikolle terveydelle suotuisampi kuin korkealla sijaitseva ja koleailmainen Waldthann. Vastaanotto evankelisen seurakunnan puolelta oli ylen ystävällinen, niin myös virastojen puolelta, vaikka katolisten piirissä ei oltu tyytyväisiä, että koulun johtajaksi tuli evankelinen pappi. Voi helposti ymmärtää, ettei Beckin asema pienen evankelisen seurakunnan etunenässä enimmäkseen ankarasti katolisessa seutukunnassa ollut mikään helppo. Mutta vaikkapa monellaisia törmäyksiä ei puuttunutkaan, voitti Beck kumminkin pian lujalla ja kaiken lujuuden ohella taas kohteliaalla luonteellaan arvonantoa seurakunnassaan ja tunnustusta kaupungin muiden asukasten puolelta. Kuinka mielellään hän oli valmis palvelemaan jokaista, mitä uskontoa hän olikaan, sen saivat kaupungin asukkaat kokea, kun vuonna 1831 koleratauti levisi Saksassa ja kaikkialla ryhdyttiin sitä vastustamaan. Beck kirjoitti, ylilääkäri Bauerin kanssa neuvoteltuaan, Mergentheimin viikkolehteen sanomalehtikirjoituksen nimellä: "Yksinkertainen neuvo kolerataudissa, Mergentheimin paikallisen terveyslautakunnan toimesta." Siinä antoi hän neuvoja, miten oli meneteltävä sairastumisen välttämiseksi ja miten oli sairastuttua täytettävä velvollisuutensa itseä ja muita kohtaan. Beck, jolla oli selvä käsitys ruumiillisestakin elämästä ja joka ei koskaan jättänyt ruumiin ja sielun yhteyttä hengellisessä toiminnassaankaan silmällä pitämättä, osotti varsinkin siihen, miten aivan erityisesti tässä kauheassa taudissa säännöllinen ja sisäisesti koottu sieluelämä estää taudin turmiollisia vaikutuksia. Kun hänen neuvonsa soveltuvat muihinkin tapauksiin, niin olkoon niistä tässä mainittuina seuraavat: "Ken on epäpuhdas eikä voi himojansa hillitä, hän on jokaisen kulkutaudin edessä kuin kaupunki ilman muureja ja nimenomaan koleran edessä kypsä hedelmä, jonka se pian niittää. Ken tahtoo ryypyillä kulkutaudin aikana hankkia iloista mieltä, hän hankkii itselleen rangaistusta. -- Vältä kylmän ja lämpimän pikaista vaihetusta; Jumalakin vie meidät keväimen ja syksyn läpi kesään ja talveen. Ahkeroi ennen kaikkea saada ja säilyttää mielen lepoa ja rauhaa; nämä voivat asua heikossakin ruumiissa, mutta ei rapistuneessa sielussa; ne eivät maksa penniäkään, vaan tulevat itsestään siihen, missä rukous ja kristillisyys ovat alituisia kodinystäviä; siinä saavuttaa rohkeus yhä enemmän kallioperustusta niinkuin Psalmit 91 ja 73 lausuvat. -- Hätäilevä sairauden pakeneminen ei vie elämään, vaan sitä nopeammin peljätyn kulkutaudin kouriin; tässä toteentuu Raamatun sana: 'Joka henkensä tahtoo vapahtaa, hän hukuttaa sen', ja sananlasku: 'Tee oikein äläkä pelkää ketään', siis älä koleraakaan. Se on Jumalan lähetti, häntä se tottelee, ei sinun hätäilemistäsi ja suruasi. -- Mene ja auta lähimmäistäsi, sanoo Jumala, joka hiuksemme lukee. Mutta ken kiiruhtaa kuten itsekäs leviitta veljensä tuskanvuoteen ohi, hän kulkee tuomarinsa käsiin, niin paljon kuin hän koleraa väistääkin."

Jo tämä lyhyt ote osottaa, miten Beck ymmärsi sellaistakin kysymystä yhtä käytöllisen raittiisti kuin sydämmellisesti ja omaantuntoon tunkevasti käsitellä, vieläpä niin, että sen täytyi ilman erotusta kaikkien, kristittyjen ja juutalaisten, evankelisten ja katolisten sydämmiin käydä ja kirjoittajan hyväntahtoinen mieliala tuli kaikille julki. Kirjoitus tuli myös eri vihkosena painatetuksi ja maan muihinkin osiin levitetyksi.

Ylilääkäri Bauer oli Beckin saarnojen kautta tullut persoonallisesti kääntyneeksi ja oli innokkaimpia seurakunnanjäseniä. Sydämmellinen suhde vallitsi näiden miesten välillä aina ja molemmat auttoivat toisiaan virka-asioissakin. Todistuksena siitä on mainittu kirjanenkin. Ja vaikka tässä seurakunnassa oli vain 200 evankelista ja nekin sangen kirjavaa väkeä mielipiteiltäänkin, niin saavutti Beck yleistä luottamusta ja läheisistä maalaisseurakunnistakin kävi kuulijoita niin että avara linnankirkko usein oli täpötäynnä. Eräs naapuriseurakuntia osotti hänelle kiitollisuuttaan saadusta siunauksesta hänen erotessaan niiltä seuduilta sillä, jotta antoi hänelle perheineen kunniaporvarin oikeudet.

Beckillä ei ollut alkuaikoinaan Mergentheimissä mitään virka-asuntoa, joka monessa suhteessa oli epämukavaa. Viimein onnistui hänen saada sellainen linnan vasemmassa siipirakennuksessa samalla kun oikeanpuoleisessa siipirakennuksessa asui Wyrttembergin herttua Paul. Tämä ympäri maailmaa matkustanut ylimys, joka juuri silloin kirjoitteli matkamuistelmiaan ja järjesteli matkoilta tuomiansa kokoelmia, muodosti seurueineen omituisen vastakohdan vasemman sivustan asukkaille. Sillä kun pappilassa vallitsi kristillisen elämän täysi vakavuus, oli oikeassa sivustassa selvä maailma ja maallinen meno vallalla. Lähtipä herttuaa ympäröivästä piiristä monta pahennustakin, jotka tunkeutuivat yksin Beckin seurakuntalaistenkin piiriin. Beck ei kammonut todistaa sellaista vastaan, kun siihen saarnatuolissa tilaisuutta sattui. Näin teki hän Loppiaispäivänä, jolloin oli puhetta itämaan viisasten esiintymisestä Heroodeksen hovissa, seuraavin sanoin: "On ilmeinen vääryys eli paha itsepetos, jos muutamat luulevat saavansa vaatia, että korkeasäätyisille tahi sivistyneille ja oppineille, että jollekin Heroodeksen herroille tahi jollekin pääkaupungille täytyisi tahi saisi toinen totuus tulla saarnatuksi, jokin miellyttävämpi, helpompi ja kauniimpi kuin rahvaan ihmisille. Jumalan edessä on paljaita syntisiä, paljaita yhden ja saman Aatamin lapsia, nimittäkööt itsensä miksi haluavat -- nimi ei vaikuta mitään asiaan. Yhden niin kuin toisenkin, hoviherrain ja maanmiesten, kirjanoppineiden ja oppimattomien, sivistyneiden niin kuin sivistymättömien täytyy mainitun parannuksen ahtaan portin, nöyristymisen läpi kulkea, päästäkseen Jeesuksen Kristuksen taivaalliseen elämään. Mutta ken luulee, että Jumalan olisi pakko hänelle jotakin erityistä laittaa, jokin erityinen Kristus, jokin erityinen Raamattu, jokin erityinen saarnamies toimittaa, hän odottakoon, kunnes haudassa makaa ja matojen syötäväksi joutuu, niin kuin muutkin ihmislapset." --

Nämä sanat oli herttua, joka tällä kertaa itsekin oli kirkossa, omin korvin kuullut ja iltasella eräässä ravintolassa suuremman seuran kuullen hän purki niiden tähden harmiansa sekä lausui siten, ikään kuin Beck kiihottaisi kansaa ylempiä säätyjä vastaan. Kun Beck sai siitä tiedon, antoi hän heti ilmoittaa itsensä herttuan puheille ja kysyi, mitä hänen vaikutustaan vastaan herttualla oli sanomista. Kun herttua lausui, että papeilla oli parempaa tekemistä, kuin yllyttää muutenkin levotonta kansaa ylempiä säätyjä vastaan, vastasi Beck avomielisesti: "Teidän ylhäisyytenne, Jumalan sana on kaksiteräinen miekka, se lyö ei ainoastaan alhaalle, vaan myös ylhäälle." Siitä lähtien ei herttuaa enää nähty kirkossa, mutta työhuoneensa oven antoi hän joka Jumalanpalvelusajaksi avata, niin että saattoi muille näyttäytymättä siihen ottaa osaa. Näin ei ollut julkilausuttu sana ilman hedelmää.

Kun sitten myöhemmin Beck poismuuttaessaan kävi herttuan tuona hyvästillä, näki hän kyyneleitä korkean herran silmissä.

Vaikka Beckin koko persoonallisuus, hänen tunnontarkka viranhoitonsa ja tuntonsa kirkossa ja koulussa, siveellinen vakavuutensa ja hyväntahtoisuutensa tuottivat hänelle luottamusta ja arvonantoa ympärystönsä erilaisimmissa piireissä ja hän tässä katsannossa sai olla hyvin tyytyväinen nykyiseen asemaansa, oli hänestä kuitenkin selvää, että papinviran yhteys kouluviran kanssa ei pitkän päälle voinut käydä päinsä. Hänellä oli lahjojensa mukaisesti tarve tehdä tieteellistä työtä, tutustua kaikkiin uusimpiin teoksiin teologiian alalla ja itsenäisestikin työskennellä eteenpäin. Mutta siihen jäi hänelle kaksoisvirkansa ohella vain vähän aikaa ja hänen luonteelleen oli oikeaa kärsivällisyyden harjotusta, kun täytyi niin monta tuntia viikossa kielien alkeita oppilailleen terottaa. Virkansa mieluisin ja ihanin osa oli hänestä työskentely seurakunnassa ja ennen kaikkea saarnatuolilla. Vaikkakin Beckin saarnatapa myöhemmin vielä hiukan muuttui, niin kehittyi kuitenkin hänen runsaat saarnalahjansa jo Mergentheimissä täydellisesti. Beck on saarnamiehenä aivan omintakeinen ja uudempana aikana ainoa laadultaan; ja vaikka hän muutoin saikin kokea monenlaista vastustusta ja ahdistelua, niin ei kuitenkaan saarnatoimen alalla yksikään ymmärtävä voi hänen suurta merkitystänsä vähentää.

Beckin koko jumaluusoppi perustui totuuteen, että omassatunnossa on Jumalan sanalle ja Jumalan valtakunnalle tie ihmisen sydämmeen avoinna tahi voi vielä tulla avatuksi. Niinpä oli saarnatuolissakin hänen pyrintönsä saada kuulijat ennen kaikkea julistetun sanan kautta omastatunnosta kiinni. Aina uudestaan palautuu hän siihen: kaikki mikä ei todista itseään omassatunnossa totuutena eikä perustu sellaiseen omantunnontodistukseen, sillä ei ole mitään merkitystä sisälliselle elämälle, autuuden tielle.

Ja millainen mestari hän onkaan kaikensuuntaisissa ja elämän eri aloilla olevissa ihmisissä herättämään omantunnon usein kauan tauonneita liikutuksia ja sydämmen salaisimpiin sopukoita jumalallisen totuuden valolla valaisemaan. Hänen puheensa on läpitunkevaa ja kumminkin samalla niin raitista ja miehekästä, kaukana kaikesta imelästä ja tunteellisesta, niin suoraa ja samalla ylevää, paikoin niin voimakasta ja kaunista, että sellaista tapaa vain parhaimpain kirjailijain ja runoilijain lausetavoissa. Beckin ajatus- ja puhetapa on niin kokonaan muodostunut Raamatun tapaiseksi, että hän siinäkin, missä ei käytä varsinaisesti raamatullisia puhetapoja, puhuu tuota arvokasta ja sisällysrikasta kieltä, jommoista tunnemme ainoastaan Luteruksen ja hänen kaltaistensa henkien kyenneen käyttämään. Niin kuin Hofacker on ajalleen ollut parannussaarnaaja, joka osottamalla Jeesuksen lunastustyöhön ja ristin kuolemaan ajoi kuulijansa kääntymykseen ja tahtoi asettaa heidät täten ikään kuin Kristuksen ristin juureen, niin on Beck tietoinen siitä, että hänen on vietävä kuulijat askel vielä eteenpäin, nimittäin pyhyyden sisälle ja sen käytölliseen toteuttamiseen, mitä Jeesuksessa Kristuksessa on meille uutena elämänä tarjottu.

Myöhempinä vuosina ahdistettiin häntä eräällä taholta kiivaasti juuri siitä, ettei hän dogmaatisesti, vielä vähemmin tunnustuskirjain mukaisesti saarnannut. Mutta hän ei voinut sitä tehtäväkseen tuntea, kun huomasi, että rehellisen innon ohella useimmat saarnaajat kuitenkin siinä erehtyivät, että he, samalla kun panivat suurta painoa puhtaalle opille, unohtivat johtaa ja kehottaa kristityitä vaellukseen uskossa, Kristuksen ja hänen apostoliensa jäljessä seuraamiseen. Hän oli kokenut, miten niin useissa piireissä, opettamalla yksipuoleisesti armoa ja luottamusta Kristuksen ansioon, sydämmiin oli istutettu suruttomuus, jota vastaan apostolit kirjeissään kaikella vakavuudella taistelivat.

Kuu pääsävel Hofackerin saarnoissa oli: "Kristus on teidän synteinne tähden kuollut", niin oli Beckin saarnoissa pääsävel: "Ja teidän vanhurskauttamisenne tähden herätetty ylös".

Kääntymystä täytyy välttämättä pyhityksen seurata. Tämä hänen pyhitystä vaatimisensa vaikuttaa, että hänen saarnansa valaisevat ihmiselämän kaikkia puolia, että niissä on rikas aarre todellista elämänviisautta ja niihin soveltuu hyvästi sana: "Hän on taivaanvaltakuntaan oppinut kirjanoppinut, joka hyvänä huoneenhaltijana tietää sydämmensä ja Jumalan sanan aarteesta tuoda esiin vanhaa ja uutta." Mutta näissä saarnoissa tuntee myöskin sen, että ne julistavat totuutta, joka on saavutettu elämän taistelussa, on osottautunut puhujalle itselleen vahvaksi kiusauksissa ja kärsimyksissä ja on puhdistunut sekä omattu syvällä miettimisellä. Beck ei ollut mikään sellainen saarnaaja, joka kuulijansa liikuttaa kyyneleihin. Hän olisi varmaan itse säikähtynyt siitä, jos olisi huomannut sellaista vaikutusta. Hän ei vaatinut äkkipikaista, yht'äkkistä kääntymystä. Mutta ken häntä kerran oli kuullut, hän ei voinut kevyellä mielellä mennä pois ilman vaikutusta siitä, miten vakava asia autuaaksitulo on, ja kenellä rakkautta totuuden puoleen oli, hänen oli pakko palata kuulemaan vielä häntä. Ken täten uudestaan ja uudestaan tuli, hän huomasi hiljaisen pitkittyvän vaikutuksen; joka julistetusta sanasta lähti ja yhä voimakkaammin tunsi hän itsensä halukkaaksi tekemään totta kristillisyydestään ja käsittämään sen yhden tarpeellisen.

Beck sai niin hyvin Mergentheimissä kuin myöhemmin Tybingenissä kokea, että hänen saarnatointansa seurasi siunaus ja ilolla hoiti hän tätä virkaa. Sen tähden ei hänestä ollutkaan helppoa, vaikkapa olikin itse jotakin muutosta toivonut, v. 1836 erota seurakunnastaan Mergentheimissä, jonka hän itse oli ensin muodostanut ja joka oli läheisesti kiintynyt häneen. Hän teki sen vain uskoen siinä tuntevansa Jumalan tahdon.

Niin paljon kuin Beckin aikaa ja voimia toimintansa pappina ja koulunopettajana kysyikin, tieteellisten harrastusten haluun nähden, oli hän kumminkin saanut sen merran lepohetkiä, että saattoi ulosantaa ainakin pienempiä teoksia ja kirjoitelmia erinäisiin tieteellisiin aikakauskirjoihin.

V. 1833 oli hän painattanut itsenäisen pienemmän tutkimuksen Roomalaiskirjeen 9-11 luvuista, jota erittäinkin Tholuck Hallessa hyvin suosiollisesti arvosteli, lausuen: "Minulle on ilo myöntää, miten tämä kirja koko tutkimuksessa käytetyllä menetystavallaan on minua vahvistanut siinä vakaumuksessa, että minä kirjoittaessani selityksiäni Roomalaisepistolaan vielä aivan liian paljon olen käyttänyt ulkopuolella itseään Raamattua olemia apukeinoja. Meidän Raamattua selittävä kirjallisuutemme on varmaan siitä pahasta tavasta, jonka varsinkin Grotiuksen ja Wettsteinin selityskirjoista olemme perineet, yhä vapautuva, että kaikista mahdollisista selityskirjoista haetaan selityksiä, ennen kuin vielä on koeteltu, eikö Raamattu ole oma selittäjänsä. Miten hartaasti olisi toivottava, että tämän kirjan tekijä, kirjan, joka on yksi raamatullisen tutkimuksen alalla heränneen, virkeän, elinvoimaisen hengen kauneimpia hedelmiä, pian jossakin saksalaisista yliopistoistamme saisi tilaisuutta kehittämään kaunista lahjaansa, jonka hänelle kirkon Herra Raamatuntutkimusta varten näkyy antaneen."

Nämä kirjalliset tuotteet olivat laveammissakin piireissä johtaneet huomion Beckiin ja tasottivat ikään kuin tietä sille uudelle toimialalle, jolle hän yli seitsenvuotisen Mergentheimissä työskentelyn jälkeen nyt oli joutuva: se oli toiminta yliopiston opettajana.

3. Yliopistollinen toiminta.

V. 1836 sai Beck Baselista kutsun tulla sikäläiseen yliopistoon opettajaksi. Kutsu ei tosin lähtenyt yliopiston-viranomaisilta, vaan eräästä uskovien miesten piiristä yliopiston-viranomaisten suostumuksella, jotka myöskin ystävällisellä huomaavaisuudella myönsivät kutsutulle ylimääräisen professorin arvonimen, vaikka hän tämän kutsun ja nimityksen kautta ei voinut tulla teologisen tiedekunnan jäseneksi. Baselin yliopisto oli äskettäin tullut uudesti järjestetyksi ja herännyt uuteen virkeään elämään. Sitä enemmän täytyi uskovien piirien siellä valittaa, että vakaalla Raamatun suunnnalla yliopistossa toimivien professorien joukossa ei ollut yhtään taattua edustajaa. Tämän aukon täyttämistä varten oli joukko miehiä liittynyt yhdistykseksi ja koonnut tarvittavat varat, kutsuakseen yliopistoon opettajaksi oman suuntansa ja mielipiteittensä mukaisen miehen. Sen tähden oli käännytty naapurimaahan Wyrttembergiin ja ennen kaikkia Tybingenin teologeilta tiedusteltu jotakin soveliasta miestä. Eri puolilta osotettiin Beckiin ja niin päätti tuo yhdistys istunnossaan maaliskuun 22 päivänä 1836 yksimielisesti kutsua hänet. Yhdistyksen puheenjohtaja ja perustaja rehtori La Roche selitti kutsumuskirjeessä, että ylioppilaiden opettamisen ohella tarkotuksena oli sekin, että kutsuttu yleisten luentojen pidolla toimisi kristillisen seurakunnan hyväksi; ja lähetyslaitoksen inspehtori Blumhardt mainitsi kirjeessään, että laitoksen vanhemmat kasvatit kävisivät kuulijoina kutsutun yliopistoluennoilla. Kun Baselissa siihen aikaan opiskeli keskimäärin 20 jumaluusopin ylioppilasta, niin oli tuo tosin hyvin vaatimaton, mutta kumminkin juuri sen kautta ehkä toiselta puolen, varsinkin alussa, viehättävä toimi, joka Beckille täten oli avaantunut ja josta sai toivoa ainakin jotain seurausta.

Kuten jo aikaisemminkin on huomautettu, oli Beckille jo kauemman aikaa selville käynyt, että hän vain silloin tunsi täyttä tyydytystä virassaan, kun sai joko kokonaan papinvirkaa tahi kokonaan opettajan virkaa toimittaa. Niin uskoi hän kaikkia asianhaaroja harkitessaan tuossa kutsussa Baseliin ilmenevän Jumalan johdatusta ja otti sen ilolla vastaan.

Mergentheimissä ei kyllä tahdottu mielellään antaa kalliiksi käyneen sielunpaimenen ja opettajan muuttaa ja tehtiin vakavia ponnistuksia hänen pysyttämisekseen, niin että Beckin täytyi, ennen kuin hän voi lähettää Baseliin myöntymyksensä, vielä odottaa hänen pysyttämisekseen tehtyjen anomusten ratkaisua. Vasta toukokuun 6 päivänä lähetti hän vihdoin myöntymyksensä. Miten vaatimattomalla ja kuitenkin varmalla mielellä Beck tähän uuteen toimeensa astui, osottavat meille sanansa rehtori La Rochelle. Hän kirjoitti: "Minä tunnustan teille, kunnioitettu ystävä, avonaisesti, että varsinaisten esitöitten kautta minä en ole yliopiston opettajaksi valmistunut -- virkani vaativat niin tyyni kaikki voimani, että saatoin vain yksityisiä hetkiä käyttää tieteen yksityisiä kohtia varten ja yhdistyksen täytyy juuri sen tähden alussa olla kärsivällinen kanssani, mutta parhain tahtoni on teille varma ja Sen siunaus, jota me tahdomme palvella, on meille molemmille varma. Uskoni ja tietoni tunnette kyllä kirjallisista töistäni, jotka kaikki ovat sisimmästäni lähteneet ja tällä perustuksella siis otan kutsumuksenne vastaan. Tulen kuitenkin, mitä tieteellisyyteen tulee, erityisesti harrastamaan oppiakseni, että pitäydyn alhaisiin ja että se vasta veisi Taborille, jossa mielellään majoja rakennetaan ja ettei ennustella, joka ei hyvin sovi kellekään ihmiselle. Tämän, oppivan asemaan antautumisen pidän tärkeänä ja kaiken hyödyttävän opetustoiminnan ehdottomana ehtona. -- -- -- Minulla on se luottamus Herraan, että minä taas Baselissa, luonnollisesti otsan hiessä, kuten oikein ja hyödyllistä on, löydän, mitä tänne jätän, nimittäin uskollisia veljessydämmiä. Minuahan kohtaa jo rakkautta enemmän kuin odottaakaan voin. Ja näin olkoon siis liitto välillämme luja tehty ja Hän, joka meitä on siihen johtanut, antakoon, että Hän meissä ja ulkopuolella meitä aina enemmän siunatuksi tulisi."

Kumminkin, vaikkapa Beck iloisestikin ja Herraan luottaen antautui uuteen työhön, oli hänestä toiselta puolen taas vaikeaa erota Mergentheimistä ja tähänastiselta työalaltaan. Olihan tämä Mergentheimissä vietetty aika monessa suhteessa ollut hänelle hyvä ja onnellinen. Syvimmässä yksimielisyydessä puolisonsa kanssa, iloisen lapsijoukon ympäröimänä, seurustelussa uskollisten ystävien ja niiden perheiden kanssa, toimissaan kirkossa ja koulussa siunattuna ja monen näkyvän seurauksen ilahuttamana, täten oli hänen elämänsä siellä oikein toivottuun suuntaan muodostunut ja tämän kaiken jättäminen ei ollut hänestä eikä omistaan helppoa. Raskaaksi tuli hänelle ero kotimaasta vielä senkin tähden, että juuri tähän aikaan äitinsä, jonka tähden hänelle vanhempien koti oli käynyt niin kalliiksi, hänen, matkallaan Baseliin, Balingenissa viivähtäessä, kutsuttiin pois tästä elämästä. Miten hän tässä vaihteessa, johon niin eripuolilta oli joutunut, kärsi, sen ilmaisee kirje, minkä hän Balingenista tohtori Bauerin ystäväperheelle Mergentheimiin kirjoitti. Siinä kuuluu, että hän tuntee olevansa kuin haaksirikkoutunut laiva, joka ei enää koskaan voi karilta irtaantua. Sitten hän kertoo, miten erästä lempivirttänsä soittaessa, jota hän Jumalanpalveluksissa Mergentheimissä antoi useasti veisata, niin paljon muistoja oli tunkeunut hänen mieleensä, että hänen täytyi lopettaa soitto.

Miten raskaaksi hänelle muun ohessa juuri ero rippilapsistaan tuli, osottaa eräs kirjeensä Baselista, jossa hän sanoo, mitenkä hän, tavatessaan seurakuntiensa rakastamia ja ystäväinsä ympäröimiä pappeja, silloin ajattelee: 'voi te onnelliset -- ja minulla oli enemmän kuin teillä -- minä yksin tiedän, niitä minulla oli'.

Yli kesän viipyi Beck vielä Mergentheimissä; hän teki tällä välin jalkamatkan Baseliin, tutustuen siellä ihmisiin ja niihin uusiin olosuhteisiin, joissa nyt oli kutsuttu vaikuttamaan. Kaikkialla, tulevien opettajakumppanienkin puolelta tuli hän ystävällisesti vastaanotetuksi ja uudet ystävät Baselissa olivat innokkaimmassa puuhassa tasottamaan hänelle tietä ja helpottamaan muuttoa. Asunnostakin pidettiin huolta ja muuttokustannuksiksi lahjotettiin hänelle 600 frangia. Palkkaan, joka oli määrätty 2000 frangiksi, lisättiin heti ensi vuodeksi jo 350 frangia.

Näin ystävällisesti vastaanotettuna saattoi Beck, joka lokakuun 10 päivänä saapui perheineen Baseliin, tuntea kohtakin itsensä uudessa piirissä kotiutuvaksi eikä hänellä ollut syytä katua tapahtunutta muutosta. Myöskin suhde teologiian professoreihin oli ja pysyi aina loppuun asti ystävällisenä, vaikka juuri hänen kutsumisessaan olisi saatettu nähdä jossain määrin syytös tähänastisia teologiian edustajia vastaan. Mutta he kaikki ymmärsivät antaa Beckille niin hyvin miehenä kuin teologina arvon, samoin kuin hänkin puolestaan antoi sellaisen arvon heille. Niinpä professori De Wette, joka teologiseen kantaansa nähden erosi kau'immalle Beckistä, kuului hänen perhe-ystäviinsä ja pakeni monta kertaa omasta jotenkin rauhattomasta kodistaan Beckin lukukammariin, saadakseen siellä, sill'aikaa kun toinen levollisena pöytänsä ääressä työskenteli eteenpäin, syventyä jonkun teoksen tutkimiseen.

Beck alkoi yliopistollisen opetustoimensa virkaanastujaispuheella "kristinopin tieteellisestä käsittelemisestä", jonka hän piti marraskuun 7 päivänä yliopiston juhlasalissa, muinaisen augustiinolaisluostarin ruokasalissa. Vakavalta ja ylevältä kannalta käsitti hän heti alussa opetustoimensa tulevien pappien neuvojana ja yhdeksänvuotinen kokemus käytöllisen papin toimesta oli hänellä hyvänä pohjana. Itse hän oli viran vaikeuksissa oppinut, miten suuri asia on olla pappina ja sielunhoitajana ja ettei sen varustukseksi riitä vielä hurskas tunne, ei synnynnäinen lahjakkuus eikä juuri oppikaan, vaan ainoastaan omantunnon vakavuus ja Raamatun tunteminen. Mitä hän tarkotti viimemainitulla, osottakoot seuraavat lauseet sanotussa puheessa.