Part 2

Näin ohjautui Beck ruumiillisen vammansa kautta opiskeluaikanaan syvemmälle Raamattuun sekä panemaan kaiken turvansa Jumalan sanaan ynnä totuudeksi käsittämänsä heti toteuttamaan työssä ja elämässä. Tällä tapaa kehittyivät ja lujittuivat hänessä jo yliopistoaikana hänen jumaluusoppinsa peruspiirteet; ne syntyivät vakavasta totuuden tuntemisen kilvoituksesta rukouksen ohella ja tuskien tulessa. Uskollinen, pitkittyvä Raamatun tutkiminen ja tieteellisten järjestelmien sekä filosofisten ajatussuuntien vakava miettiminen, suuntien, jotka siihen aikaan aivan erityisesti mieltä liikuttivat ja niitä moninpuolisesti toisiaan vastaan nostattivat, kasvattivat osaltaan nuorta miestä. Ja vaikka hän siis tuli enimmän osan yliopistoaikaansa lukeneeksi itsekseen, oli hänellä yhä ahkeran kirjevaihdon kautta isällisenä neuvojana rakastettu opettajansa Köstlin Urachissa. Tämä neuvoi kaikki kokemukset ruumiin heikkoudestakin muuntamaan tutkimisen esineeksi; "sellainen kokemus voi" -- hän kirjoitti -- "muuttua tutkimiseksi, jota ei muiden tutkimisten raskaalla kullalla voida mitata." Ja koska nämä neuvot epäilemättä ovat olleet Beckin kehittymiseen nähden ratkaisevaa laatua, otamme tähän hiukan useampia otteita niistä. Aina on niissä jatkuvaan yksityiseen Raamatun, etenkin Uuden Testamentin tukemiseen kehotusta. "Että Te sen ohessa selityksiin nähden pitäydytte varsinaisiin sankareihin, kuten Luterukseen, sitä ette tule katumaan. Kumminkin suositan luettavaksenne myös Meyerin Raamatunselitystä ynnä Qwesnelin Uutta Testamenttia. Muutoin johtaa Raamatun tutkimisessa vilpitön pyrkimys, yhdessä sisällisen, välittömän ylentymisen kanssa iankaikkiseen valkeuteen, kutakin löytämään sen tien, joka hänet vie sydämmen rauhaan. Elävään tuntemiseen pyrkimyksenne, jossa ette jätä yksipuolisesti syrjään elämää ettekä tuntemista, saavuttaa varmaan oikean palkkansa." Ja näin luki siis Beck Raamattua siten, kuten hän myöhemmin pani oppilaittensa velvollisuudeksi Raamatun tutkimisen sanoilla: "Lukekaa Te Raamattua ilman monia selityskirjoja, mutta totuutta etsivin sydämmin. Lukekaa eteenpäin, kunnes joudutte kohtaan, joka tunkee sydämmeenne ja omaantuntoonne! Siinä pysähtykää ja antakaa sanan itsehenne vaikuttaa. Lukekaa eteenpäin ja jos tulette kohtaan, mitä ette vielä ymmärrä tai mihin pahenette, niin antakaa sen kohdan toistaiseksi jäädä silleen ja lukekaa eteenpäin. Rukoilkaa vakavasti ja pyrkikää sanan mukaan elämään, niin saatte yhä enemmän selvyyttä. Ottakaa itsellenne usein pitkittyvä yhtämittainen aika pitkittyvään yhtämittaiseen Raamatun viljelemiseen, että Jumala saa Teitä opettaa, s.o. oppikaa ja harjoittakaa itseänne yhä eteenpäin yhdistämään Raamattu Raamattuun, kaikkeen nähden, mitä Raamatussa luette, siitä itsestään käsitteet etsimään, Raamattua Raamatusta ymmärtämään ja siitä kiven kiveen liittäen rakentamaan Herran silmien edessä ja Herraa avuksi huutaen. Vaikka työ alussa sujuukin heikosti, niin se kumminkin sujuu ja edistyy; mutta kavahtakaa hätiköimistä, ettette luuloissa mene yli sen, mitä selvästi käsitätte, ettette jonakin määrättynä aikana tahdo jotakin kohtaa pitää kaikinpuolin selvänä ja varmana, vaan jättäkää hämärälle oma aikansa ja käyttäkää sillä välin uskollisesti, mitä selvästi olette käsittäneet. Oppilaan kuuliaisuus Raamatulle on ensimmäinen iankaikkisen totuuden tuntemisen ehto. Sananl. 15: 33; Joh. 1: 46; 5: 39; 7: 17; 8: 31 seur."

Tällaiseen oppilaan kuuliaisuuteen ei Beck itse ollut ensinkään helposti, vaan ainoastaan kovien taistelujen kautta kehittynyt. Varsinkin tuotti hänelle paljon levottomuutta ristiriita Kantin filosofiian ja raamatullisen kristillisyyden välillä. Kokeet, joita juuri silloin Tybingenissä tehtiin Kantin ja Kristuksen sopusoinnussa olemisen hyväksi, enensivät vain hänen sisäistä tuskaansa. Köstlin neuvoi hiljaiseen ja kärsivälliseen eteenpäin pyrkimiseen. "Tuollaiset kokemukset", hän kirjoitti, "kuuluvat ylevään jumalalliseen murhenäytelmään, jonka korkein kasvatus meidän hengessämme panee toimeen ja jonka onnelliseen edistymiseen on tarpeen vähemmin suru siitä, miten vastaisuudessa käynee, kuin into täyttää rehellisesti itsekukin esiintuleva tehtävä. Luja totuuden rakkaus ja tuo sisällinen toiminta, joka tulee kunnioitetuksi vaikenemisella enemmän kuin puheella, voi tässä kaiketi yksin varmaan auttaa." Beck seurasi tätä neuvoa ja voi myöhemmin eräälle oppilaalleen kirjoittaa: "Voin Teille kokemuksesta sanoa: kestäkää vain totuuden kuritusta, pysykää sanassa, niin pääsette sisällisen sekavuuden tilasta sisälliseen totuuteen niin että huomaatte itsessänne tuntemisen ja vapauden. Älkää siis vain karatko nykyisen ja tulevan vaivan pelosta koulusta pois, jossa jo niin paljon olette saaneet, kuin Teillä jo on; nämäkin sisälliset hengenmyrskyt kuuluvat meissä teologeissa niihin vaivoihin, joiden kautta meidän täytyy Jumalan valtakuntaan kulkea -- sisälle käydä, yhä runsaampi pääsy iankaikkiseen valtakuntaan saada -- siellä on seppele, semmoista ei yksikään yliopiston opettaja jakele."

Ahkerasti tutki Beck sisäisten taistelujensa ja tuskainsa aikana sen ajan etevimpiä dogmatiikkoja, uskonto-oppeja, ja Köstlin oli näihinkin nähden uskollisena neuvonantajana. Hänen tasapuoliset ja raittiit arvostelunsa sen ajan etevimmistä omat aivan merkillisiä, ollakseen syrjäisen seminaarin opettajan lausumia: "De Wetten teoksissa vaihtelevat selvät, hyvin hyvät yksityiskohdat kevytmielisen lavertelun kanssa. Hänen järjestössään voitte, jos ilman pahenematta sen läpi tutkitte, koetella sen lujuutta, mitä tähän asti olette voittaneet; ainakaan ei Teitä tule se yhtään ahdistamaan, koska tässä rakennuksessa on ilmaa kyllälti asua. Marheinecke on jonkunlainen Augustinus, mutta hänellä on liian vähän kritiikkiä; tätä taas ei puutu Schleiermacherilta; hänen kristillisen uskon esityksessään osottautuu mies, joka ei voi rakentaa ilman samalla särkemättä, joka menettely minun täytyy pitää enimmäkseen liian hätäisenä ja riittämättömänä; en kuitenkaan millään tapaa häntä kokonaan hylkäisi, kun hän juuri kristologiiassa hämmästyttävällä tavalla lähentelee sitä, mitä minä pidän kristillisen uskon ja elämän polttopisteenä." Kumminkin sai Beck kaikista näistä oppikirjoista yhä vähemmän tyydytystä. Hän alkoi sen tähden itsetakeisesti yhdistää Raamatun omia lauseita yksityisistä opinkappaleista ja täten tuli hän vähitellen sen järjestön perille, joka on itsessään Raamatussa, omisti Raamatun ajatukset ja näkökannan yhä enemmän itselleen ja itseensä, niin että myöhemmin Nitzsh arvosteli: nykyajan teologein joukossa ei ulotu Raamatuntuntemisessa yksikään Beckin tasalle ja Hagenbach seurustellessaan Beckin kanssa sai vakaumuksen, minkä on lausunut seuraavin kaunein sanoin: Luteruksen jälkeen ei ole kyennyt enää kukaan sellaisella, Bachin urkuinsoittoa muistuttavalla voimalla tarttumaan Jumalan sanan soittimiin kuin Beck.

Myöntää tulee, että Beck on saanut puhdas-raamatullisen oppijärjestönsä muodostamiseen vaikuttimia vanhemmalta Tybingenin koulukunnalta. Siinä merkityksessä on hän "vanhempien Tybingeniläisten" oppilas, joista on oikein sanottu, että he rauhattomana aikana pitivät Kristuksen jumaluuden ja kristillisyyden jumalallisuuden milt'ei hyljättyä lippua korkealla sekä puolustivat ja pelastivat isien perinnön paremmalle aikakaudelle. Syvä kunnioitus, joka noilla miehillä oli pyhää Raamattua kohtaan, tuotti siunausta. Kun he täydellä todella pitivät Raamattua totuuden kalliona, oli heidän opetuksissaan yhä jatkuvaa kehotusta kalliin aarteen esille kaivamiseen.

Muutoin saivat jo ylioppilasaikana Beckin kumppanit hänestä sen vaikutuksen, että hän oli täydellisesti itsenäinen luonne. Miten tarkkanäköinen ja syvälle ulottuva kritiikki vallitseviin hengellisiin virtauksiin nähden hänessä jo nuorempana oli tunnettavissa, osottaa selvästi hänen ystävänsä Wilh. Hofackerin kirjeestä vuodelta 1827 seuraava kohta: "Sinun lauseesi ja valituksesi vanhasta syntivimmasta, joka on kietoutunut kirkkoon ja valtioon, saarnatuoleille ja kateedereille, olivat aivan kuin minun sielustani vuotaneet. Mutta kuka on Augiaan tallin puhdistava? Luulen Herkuleen voimankin siihen liian heikoksi. Itsensä Jumalan täytyy antaa esille syöksyä mahtavan virran, joka siitä puhdistaa, mitä vanhuuden nojalla on valtaa pitämässä. Yleensä huudetaan: rauha! rauha! Niin rauha, joka siittää iankaikkisen kuoleman! Huudetaan: valistusta! Niin -- valistusta, joka Jumalan silmien ja Hänen viisautensa loisteen edessä kätkeytyy yöhön! Ja siinä, missä isien vanha usko esiintyy, huudetaan: mystillisyyttä! Mitä meille jää enää jäljelle, veli kulta? Kansan keskuudessa on yhä vielä jotakin liikettä, ajan paino on saanut monen tuntoihinsa. Meidän tehtävämme on koota jyväsiä akanoiden seasta ja valmistaa Herralle kiitosuhri, piirittäköön meitä vaikka kuinka ylhäisempien paino ja alhaisempien kylmyys, Herra ei anna meidän vajota. Jo aikaa olen minä siitä mielipiteestä luopunut, että kristillisyys hallitsisi eikä hallittaisi. Nyt ollaan miltei samalla asteella, kuin kristillisyyden laita oli pakanallisessa Rooman valtiossa. Sallittua tai tuskin siedettyä -- se on sanottava keskimääräksi. Mutta tämän takia ei se kuitenkaan ole jumalallista voimaansa menettänyt. Kouluviisautta varten emme kumpikaan ole syntyneet ja siitä ei olekaan maailma vielä koskaan mitään innostavaa käännettä saanut."

Pessimismi, synkkä näkökanta inhimillisiin puuhiin nähden ja optimismi, valoisa näkökanta luottamuksessa Jumalan voimaan oli jo aitaisin Beckin elämänkatsomuksena. Se ei ole kumminkaan estänyt häntä Raamatun ohella tutkimasta myöskin teologisen kirjallisuuden aarteita. Niinpä tutki hän Origenesta, Baco Berulamilaista, Melanchtonia, Grotiusta ja Bengelin Gnomonia, arapian kieltä ja kuten päiväkirjaansa on merkinnyt: "mieluimmin etsin virvoitusta itselleni Luteruksen seurasta". Kunnollisilla tiedoilla varustettuna ja sisällisesti verrattain kypsyneenä ja vakaantuneena voi hän täten vuonna 1826, suoritettuansa papintutkinnon, jättää yliopiston.

2. Papillinen toiminta.

Ruumiillisesti oli Beck papiksi päästessään vielä yhä sairaloinen ja lääkäri selitti, että vain säännöllinen jokapäiväinen elämä, jommoinen yksin omassa vakinaisessa paikassa, vaan ei apulaisena ollen, hänelle olisi mahdollista, voisi hänen terveyttänsä vahvistaa.

Siihen aikaan oli tavatonta, että vasta papiksi vihitty nimitettäisiin vakinaiseksi kirkkoherraksi.

Beckin pääsy tämmöiseen asemaan selviää siitä, että yhdeltä puolen halusi kirkollinen hallitus näin kunnollisen nuoren miehen pysyttää papinuralla ja toiselta puolen voi juuri häneltä, ilman edelläkäynyttä apulaispalvelusta, odottaa menestyksellistä vaikutusta sellaisessa asemassa.

Maaliskuun 5 päivänä 1827 nimitettiin Beck, sittenkuin monenlaiset esiintulevat epäilykset olivat voitetut, kirkkoherraksi Waldthannin pieneen maalaisseurakuntaan. Seurakunta, 435 henkeä pääkylässä ja 76 henkeä syrjäkylissä, Wyrttembergin koillisrajalla, oli sangen rappiotilassa, kun kirkkoherran paikka oli ollut kauan avonaisena eikä kukaan halunnut sinne hakea. Ulkonaisetkin olosuhteet jättivät monille toivomuksille sijaa. Mutta niin nyt kumminkin kävi, että vaikka ihmismieli olisi luullut apulaisena olon jonkun vanhemman virkaveljen luona ehkä oleman terveellisen, Jumala johdatti paikkaan, missä Beck yksinäisyydessään oli osotettu katsomaan vain Jumalaan ja hänen valtaansa. Hänen isällinen ystävänsä Köstlin kirjoitti tämän johdosta: "Tunnen vanhentumiseni, kun saan yhtä täkäläisen seminaarin kasvattia jo vakinaisena kirkkoherrana tervehtiä. Älköön pappisvirkaan varustautuminen, jonka tähänastisella ahkeroimisellanne olette saavuttaneet, millään, mitä masentavaa, henkeä kuolettavaa ja kylmentävää todellisuus voi tuottaa, Teiltä vähentykö, vaan vaikeuksien voittamisen ohessa lisääntyköön yhä. Yliopiston jätettyä tulette uuteen kouluun, joka, vaikka ei olekaan yliopisto, kumminkin voi olla hyvin opettava ja on samalla heikompaa laatua." Niinpä tulivatkin ne monenlaiset vaikeudet, jotka häntä hänen uudessa asemassaan kohtasivat, hyväksi kouluksi käytöllistä virkaa varten.

Monta vaikeutta voittamaan auttoi nuorta pappia oman perheen perustaminen ja yhdessä-elo samanmielisen ynnä sydämmellisimmällä rakkaudella häneen kiintyneen elämänkumppanin kanssa. Jo useampia vuosia sitten oli Beck kihloissa Luise Fischerin, erään virkamiesvainaan tyttären kanssa, joka äitineen asui Balingenissa. Ylioppilasaikanakin oli hänellä persoonallisesta ja kirjeellisestä seurustelusta rakastetun morsiamen kanssa paljon virvoitusta kovissa vaivoissa, joita sairaloisuus tuotti. Ja kohta virkanimityksen jälkeen vihittiin heidät pääsiäismaanantaina, huhtikuun 16 päivänä Balingenissa ja 8 päivää myöhemmin muutti nuori parikunta uuteen kotiinsa Waldthannissa.

Pappina olonsa alkuajoista sanoo Beck: "Noudattamaan välittömyyttä ja luonnollisuutta opin korkeassa tahi alhaisessa koulussa talonpoikien keskuudessa Waldthannissa, ei paljaan saarnaamisen, vaan siihen yhtyvän työskentelyn avulla vähässä, kouluhuoneissa, vainiolla ja tiellä, mutta kaikkea harjottaen viisaudella sekä määrän jälkeen eikä monitoimisuudessa."

Väestö Waldthannissa oli siihen aikaan köyhänpuoleista ja vain kyläntie yhdisti paikkakunnan tavalliseen maantiehen. Pappilana oli auttavasti rakennettu maalaistalo, neljä pientä huonetta, joista vain yksi oli siksi valoisa ja erillään, ettei navetan haju, lehmätkin kun olivat saman katon alla, siihen tunkeutunut. Ränstyneiden huoneiden korjaaminen oli alituisten ikävyyksien aiheena papin ja seurakunnan välillä.

Samoin oli palkankin laita. Se oli arvosteltu 471 guldeniksi, josta rahana suoritettiin noin 70 guldenia, muu luonnontuotteina. Osaksi köyhyydestä, osaksi vilpillisyydestä ja raakuudesta koettiin luonnontuotteiden maksussa vähentää tuota vähääkin palkkaa. Waldthannilaisia pidettiin yleensäkin sydänmaan röyhkeästi käyttäytyvänä, taikauskoisena ja kurittomana väkenä.

Kun Beck oli saanut valtakirjansa, merkitsi hän sen kuoreen Raamatunpaikat: 1 Kor. 4:1-2; 12:4-7; 2 Kor. 1: 14 ja 24; 3: 4-7; 4: 5-8; 5: 20. Ken sellaisella mielellä papiksi lähtee, hänen toiminnastaan voi jotakin toivoa ja onnitella seurakuntaa, joka sellaisen papin saa. Yleensä olikin nuoren papin vastaanottaminen ystävällistä. Pitäjän esimies ilmaisi kirjeessä ilonsa siitä, että seurakunta saa niin tosikristillisen ja uskonnollismielisen sielunhoitajan ja samaan suuntaan lausui kouluopettajakin. Mutta ei muunkaanlaatuisia arvosteluita puuttunut. Vaan jo tulosaarnassaan, jonka Beck piti tekstistä 1 Kor. 4: 1-5, osotti hän ei perustavansa suosiolle eikä pelkäävänsä epäsuosiota, vaan että hän tahtoi työskennellä Kristuksen palvelijana ja pitää Herran tuomion silmäinsä edessä. Ihmisarvosteluihin nähden selitti hän heti saarnansa alussa: "Moni suosiollinen arvostelu ei ole enemmän arvoinen eikä ansiollinen kuin epäsuosiollinen sellainen, koskapa liian usein kumpikin johtuvat ja kasvavat yhtä epäpuhtaasta maaperästä, nimittäin itsekkäisyydestä ja sydämmen erehdyksistä". Hän tunsi luonnollisen ihmisen juonet, mutta myös taivaallisen Isän uskollisuuden; siksi oli hänelle sydämmen tarve ilmaista seurakunnallekin, mikä hän oli. Ja kun Wyrttembergissä on vanha tapa, että pappi tulosaarnansa jälkeen seurakunnalle lukee lyhyen elämäkertansa, päätti hän sen seuraavin sanoin: "Jumala, joka aina tähän asti on minua auttanut sekä ilossa ja surussa on osottautunut uskolliseksi Jumalaksi, on kyllä eteenkin päin minua kuljettava armonsa edeltäsuunnittelemaa rataa. Mutta sitä en voi jättää vielä erittäin tunnustamatta, että kaikilla teillä, joita Hän käski minun vaeltaa samoin kuin niillä, joille minä omin päin tahdoin mennä, tuo ainian kokemuksen vahvistama viisaimman viisaus minulle on selvennyt, että yksi vain on tarpeellinen, että yksi vain vie päämäärään, niin paljon kuin hommaa maan päällä lieneekin, ja tuo ainoa tarpeellinen sisältyy sanoissa: 'Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Jumalan hyveaarretta, niin kaikki muukin teille annetaan.' Siihen auttakoon kaiken voiman ja kaikkien hyvien lahjojen Jumala kallista seurakuntaani ja minua. Amen."

Beck oli läpeensä käytännöllinen ja jo varhain tottunut ihmiselämää juuri maalaisoloissa mitä terävimmin vaarinottamaan; hän oli tarkka ihmistuntija, joka ymmärsi ulkonaisen kovan kuoren läpi havaita paremman ytimen samoin kuin taas onton ja tyhjän, mikä mukavan muodon takana piili. Siksi ei hän joutunutkaan hämilleen eikä neuvottomaksi olosuhteisiin nähden, joita hänen tuli vain lähemmin oppia tuntemaan. Maaperä oli kovaa, jota tuli viljellä tai, niin kuin hän lähtösaarnassaan itse lausui: "viljelemätön keto, jossa oli tarpeen heti alusta lujuutta ja terävää veitseä, että voi ensin katkoa pahimmat villikasvit ja niittää pois rikkaruohon, ennen kuin taivaallisten siementen kylvämistä ja viljelyä saattoi ajatella."

Vain niin voimakas ja terve luonne kuin Beckillä oli, yhtä kaukana kaikesta tunteellisuudesta ja pikaisia seurauksia tavottelevasta puuhasta kuin kaikesta äkkinäisestä silmänräpäyksen mielijohteiden seuraamisesta, voi menestyksellä työskennellä sellaisella peltomaalla ja verrattain lyhyessä ajassa kuitenkin saavuttaa jo varsin selviä, nähtäviä muutoksia.

Beck oli tosin vain kaksi ja puoli vuotta tässä esikoisseurakunnassaan, mutta oli kuitenkin saanut aikaan niin paljon, että itsensä seurakunnanjäsenten kesken oli parempien olojen harrastusta herännyt ja oltiin myöskin taipuvaisia toimiin ryhtymään, siihen sijaan kuin alussa oli vastustettu uutta kirkkoherraa vastenmielisenä uutuuksien vaatijana ja levottomana henkenä. Seurakuutalaisia hallitsi kokonaan aineelliset pyrinnöt ja olivat kumminkin, kun viettivät epäsäännöllistä elämää, hyvinvoinnissa jääneet takapajulle. Lasten koulussakäyttäminen oli heistä vain vastenmielinen rasitus, kirkossakäynti jotakin paljasta tavannoudatusta, kirkolliset toimitukset, niin kuin kasteet ja vihkimiset, olivat vain aiheena millekin, suhdattomiin juominkeihin, joissa köyhimmätkin vaivalla ansaitut rahansa tuhlasivat.

Kunnioitusta pappia kohtaan oli vähän. Niinpä tuli Beckin virassaolon ensi aikana muuan mies lantataikko kädessä, jonka hän heitti oven viereen, ja sitä vastaavassa puvussa pappilaan ilmoittamaan kastetoimitusta. Kirkkoherra lähetti hänet kotiin huomauttaen, että hänen tuli ensin pestä itseään ja pukeutua puhtaammasti sekä sitten tulla uudestaan, niin häntä kuultaisiin.

Tämän seurakunnan rappiotila oli seurauksena siitä, ettei vakinaista pappia ollut kaukaan aikaan siinä ollut ja hyväksi osaksi edellisen virantoimittajan syytä. Tämä, muuan vanha naimaton hulivili ja metsästyksen ystävä, piti erityisenä hupinaan kahta suurta kissaa, jotka olivat hänen alituiset seuralaisensa, niin että ne sunnuntaisin seurasivat häntä kirkkoonkin, juoksivat saarnatuolin rappusia ylös ja tavallisesti asettuivat papin kummallekin puolelle saarnatuolin rintamanojalla. Eihän luonnollisesti tällöin ollut mikään ihme, jos seurakunnassakin kaikki kunnioitus Jumalanhuonetta kohtaan oli kadonnut. Joka pyhä syntyi kirkossa kylän poikien kesken verisiä tappeluita parhaimmista istuinpaikoista, jommoisina pidettiin ei niitä, mistä voi parhaiten nähdä papin, vaan nuoret tytöt.

Mitä tarmokkaimmin alkoi Beck hävittää tällaisia raakoja tapoja eikä kammonut anoa avuksi maallisen esivallan kättä vastenhakoisia vastaan. Sillä siitä oli hän vakuutettu, että ilman ulkonaista kuria ja järjestystä täytyy hengellisen vaikutuksenkin jäädä tehottomaksi. Yöjuoksua, kirkossa nukkumista, leväperäistä koulussakäymistä ja vallatonta käytöstä vastaan taisteli hän kiivaasti. Näytteenä 23-vuotiaan kirkkoherran jyrkistä sanoista saarnassaankin mainittakoon seuraava lause, jota seurakunnassa vielä 50 vuoden päästä muistellaan: "Ennen tulevat nuo kirkonpenkit taivaaseen kuin te." Hänelle itselleen täytyi olla tärkeää, saada kokea, että oli osunut oikeita keinoja käyttämään ja että lähtiessään voi olla vakuutettu, että työ, joka oikeassa määrässä yhdisti vakavuuden ja lempeyden, lain ja evankeliumin, myöskin niin huonolla maaperällä ei ole turhaan tehty ja aikaa myöten kumminkin kantaa hedelmiä.

Näiden käytöllisten kokemusten perusteella on Beck myöhemmin professorina antanut neuvoja oppilailleen papinviran hoitoon nähden. Ne ovat "Pastoraalioppi Uuden Testamentin mukaan" nimisessä kirjassa, jonka Riggenbach painatti Beckin kuoleman jälkeen. Siitä näkyy, missä hengessä hän itse virkaansa hoiti, miten hän yhdeltä puolen kaikkialla ammensi Raamatusta johtoa ja miten toiselta puolen tuollaisten käytöllisten kokemusten aikana hänelle Raamattu itse avaantui uudessa valossa ja todisti kaikin puolin olevansa paras ohjaaja.

Puolikolmatta vuotisen vaikutuksen jälkeen Waldthannissa seurasi Beck kehotusta hakea yliopettajan virkaa Mergentheimin kaupungin koulussa. Mielellään olisi hän vielä kauemminkin työskennellyt tähänastisella työpaikallaan, mutta kun seurakunta ei myöntynyt eräässä palkkakysymyksessä, joka oli järjestettävä, hänen kohtuullisiin vaatimuksiinsa, päätti hän ehdotettuun vaihtoon suostua.

Maalaispapista tuli nyt kaupungin pappi ja koulunopettaja; näin joutui hän uuteen kokemuksenkouluun, jossa oli seitsemän vuotta ja joka vaikutti hyödyttävästi häneen. Itse hän lausuu siitä seuraavasti: "Raaka-aineista alaa (Waldthannia) seurasi pienoiskoossa eri sivistysasteita edustava muinoinen Saksan ritarien paratiisi, Mergentheim, hovineen ja aatelistoineen, katolisineen ja juutalaisineen sekä kolmenlajisine toimineen: minun tuli olla evankelisena pappina itsenäisessä, vielä muodostumisen alaisesta ja useista Herran maista kootussa seurakunnassa, rovastin sijaisena välityksissä molempien piirivirastojen kanssa ja lyseon johtajana alussa 27, myöhemmin 21 viikkotunnin opetusvelvollisuudella kaikissa aineissa."

Se oli todellakin paikka, jonka täytyi muodostua hänelle kouluksi, missä oli pakko oppia tuntemaan kansan ja seurakunnan tarpeet kaikkiin kerroksiin nähden sekä tutkimaan ja koettelemaan niiden oikeaa käsittelemistä kirkossa ja koulussa, saarnassa ja sielunhoidossa samoin kuin jokapäiväisessä elämässä. Niinpä voitiinkin, kun hänen myöhemmin oli astuttava professorin opetusistuimelle, hänen opetuksessaan selvästi huomata, että se oli syntynyt käytöllisestä elämästä eikä ilman kansan todellisten tarpeiden tuntemusta kotosin vain lukukammarista.

Mergentheim, johon Beckin nyt oli muutettava, oli kauan aikaa ollut Saksan ritarien omana ja oli, ritarikunnan suurmestarin pääpaikkana, muiden pikku pääpaikkojen kanssa kilpaillen levittänyt ympärilleen jonkunlaista loistoa. Mutta vuonna 1809 oli Napoleon tehnyt tälle loistolle lopun, hävittäessään silloiselta Rein-alueelta ritarikunnan ja antaen sen omistukset yksityisille liittovaltioille. Näin tuli Mergentheim Wyrttembergiin kuuluvaksi ja aikaa myöten muodostui sinne muutamista virkamiesperheistä pieni evankelinen seurakunta. Tähän saakka oli eräs naapuripappi hoitanut seurakuntaa. Beckin tuli nyt olla seurakunnan ensimmäinen vakinainen kirkkoherra ja samalla yliopettajan tointa hoitaen johtaa siellä olemaa latinakoulua. Sitä varten täytyi hänen Stuttgartissa suorittaa vielä eri tutkinto, jonka hän kunnialla suorittikin.