Part 4

"Pyhä Raamattu ei sisällä mitään kouluopetuksen tapaista jo valmisten tietojen kokoelmaa, mutta yhtä vähän myöskään muotoa kokonaan puuttuvaa ainekokousta vasta valmiiksi tehtäviä tietoja varten. Se on yhtä täydellisesti kehittynyt kuin lujasti yhdistetty elämänjärjestelmä, tosi kuva siitä ilmestyksestä, minkä ilmoittaja se on. Kumminkin käyttävät toiset Raamatun sisältöä kuten alusta aina loppuun saakka liikahtamatonta oppilausejoukkiota, johon tarvitsee vain kätensä pistää poimimaan kaikkialta samaa sisältäviä lauseita. Toiset menettelevät niin kuin heillä olisi edessään monenlaisten esitysten ja opetusten kirjava kokoelma, joka selittäjän sysäyksillä antaa luontevasti siirtää itseään sinne, tänne. Ensimmäisten mielestä täytyy Mooseksen sanoa esim. uskosta tahi Jumalan armosta puhelleen aivan samaa kuin Paavalin ja kaikki todistelukohdat ovat vain jonkun jo valmiin oppilauseen yksiääninen kaiku. Toisten mielestä ajattelee ja kirjoittaa Paavali samasta aineesta aivan eri lailla kuin Mooses, ja Jaakoppi eri lailla kuin Paavali, niin että toinen lyö toistaan vasten suuta, sill'aikaa kun kumminkin ihmeellisellä tavalla kaikkien todistuksessa, yhteisyydeksi käsitettynä, tulee olla vielä sama jumalallinen totuus sellaisena jumalallisena sopusointuna, kuin ikänä ajateltavissa on. Ensimmäiset sekottavat yhteyden ja yhtäläisyyden. Kehityksen jokainen erotus samenee tiedottomaan kohdallaan olemiseen. Toiset kärjistävät erotuksen vastakohdaksi ja aineen yhteys erittyy kemiallisten yhdistysten sotkokseksi, muodostuu iankaikkisesti ratkaisemattomaksi tehtäväksi, kuten ympyrän neliöksi muodostus. Tuollainen yhtä tieteetön kuin epäkristillinen Raamatun sisällön rääkkäys loppuu, kun Raamattu käsitetään elävänä järjestelmänä, sen todistus totuuden alkuna, jossa opin ole tosin on vain yksi, mutta oman jumalallisesti ilmestyvän muodostustyyppinsä mukaisesti vähitellen kehittyy mitä moninaisimpaan, totuuden siemenestä aina sen kypsään hedelmään asti; jossa siis aikaisempi ja vanhempi tosin jo itseensä sulkee saman sisällön kuin viimeinen, mutta ainoastaan idun tavoin ja jossa välillä oleva on elämä ja oleellinen välijäsen, tuon varhaisemman enempää ominaista muodostumista varten aina uudestaan itseensä sulkeva ja seuraajalleen juuri sitä varten sen taas jättävä, niin että viimein tuo kaikki yhdessä keskittyy täydelliseksi muodostumaksi tahi täydellisyyteensä viimeisissä, apostolien jättämissä kirjoissa, joiden totuudet nyt kypsinä hedelminä kasvavat koko puusta ja sellaisina taas sisältävät täydellisen siemenen-ituvoiman, s.o. elämänvoiman, kerratakseen sisällyksensä uusissa ja kuitenkin oleellisesti samanlaisissa kehityksissä, minkä juuri tulee tapahtua teologiiassa tieteellisesti."

"Sen tähden tiede ei saa eikä voi käsitellä pyhää Raamatun tekstiä liikahtamatonna vaikkapa jumalallisen arvoisena ulkonaisena kirjaimena, jossa ajattelu vain yksinäisiä lauseita ja tapahtumia, opin ja historian ulkopuolta oppineesti ja tutkeilevasti muokkaa ja Raamatun uskontotuudet tulevat yksitellen dogmaattisten tai filosoofisten lausumien todistelu-esimerkeiksi; mutta ei ole teksti myöskään käsiteltävä vasta selittäjän hengestä selviytyvänä ja henkiytyvänä kirjaimena, jossa kaikenlaisten erottelujen ja sovittelujen avulla jokin niin kutsuttu puhdas totuus tai aate ylenee näkyville ja Raamatun uskontotuudet kokonaan muutetaan ehdotonta uskottavuutta puuttuviksi selittäjän mietelmiksi, isättömiksi holhokeiksi. Molemmat puolet, väärän Jumala-autoriteetin sitovat kirjainniekat niin kuin väärän järkiautoriteetin sokaisemat henkiniekat eli keikarihenget, jollaisiksi Luterus heidät nimittää, erottavat taas niin hyvin ilmestyskäsitteessä kuin myös ilmestyksen sanassa sen, mitä Jumala on yhdistänyt, sen jumal-inhimillisen luonnon. 'Minun sanani ovat henki ja elämä', sanoo Herra, eivät siis ole haihtua henkäys eivätkä liikahtamattomaksi jähmettynyt lauselma, vaan sisälle ja ulospäin elämää ilmaiseva totuus, henkeä ulos ja sisälle hengittävä elämänsana, eivät tule siksi vasta selittävän järjen avulla, _jota_ varten, eikä järjettömyyttä varten, sana totuushenkineen tosin on olemassa, vaan jonka _kautta_ se ei vasta saa totuuden henkeä, kun päinvastoin järjen itsensä vasta sanan kautta täytyy saada se."

Sangen tarkattava on myös puheen loppu: "Varmaan, pyhä vakava kutsumus on nykyiselle teologiialle annettu, ja Hän, joka niin avaralti on vienyt sen sivu vaarallisinten kallioiden ja kautta tuskallisten synnytysvaivain, on sen viepä päämääräänkin asti. Mutta voi-huudon huutaa henki samoin kuin sen historia kevytmielisyydelle, joka juuri tällä iankaikkisen totuuden alalla, nopeana puhumaan ja hitaana kuulemaan, kuvittelee voivansa paljaalla järjen taidolla suorittaa kaikki, käsittelee maailmanhistorian sisimpiä arvotuksia tavallisena joka-miehen-asiana, hengen syvimpiä salaisuuksia ravintolan ruokalaitteena, mikä kaikista keittiötemppujen ponnistuksista huolimatta pysyy pyhyydenloukkaamisena. -- Niin ylenkatseellisesti kuin tieteen kilven juojassa muutoin vieläkin kristillistä uskoa vastustetaan, emme me tuomitse itseään tiedettä; ei tieto, kuten jo huomautettu, ole uskon kanssa ristiriidassa, vaan usko uskon kanssa, oma-usko Jumalan-uskon kanssa. Viimemainittu ei ole joka-miehen-asia niin kuin ensinmainittu on, koska se, mitä se edellyttää, ei ole jokamiehelle mieluista -- mutta Jumalan-usko on se, joka maailman voittaa ja juuri sen tähden ei sillä ole syytä peljätä taistelun mitään tuoksinaa. 'Oratio', rukouksessa korkeamman maailman kuultavissa hengen avoinna oleminen, 'meditatio', hengen miettivä syventyminen sisäiseen maailmaan ja 'tentatio', hengen käytöllinen muodostuminen ulkoisen maailman kautta, -- nämä uskonharjotukset, sanoo eräs totinen Jumalanmies, kasvattavat oikean teologin, jossa papin, ajattelijan ja käytöllisen kristityn tulee yhtyä yhdeksi. Ei niin, että me teologiiamme taivaallisen kutsumuksen helmen jo olisimme käsittäneet, vaikkakin se pyhällä vetovoimallansa on meidät jo käsittänyt; mutta sen perään kaikin voimin pyrkiminen on nimenomaisena tehtävänä ajallamme, jolle niin monet edelliset omat aarteensa perinnöksi jättäneet; niin monta kuin meistä siis tahtoo täydellisiä olla, ajatelkaamme näin."

Niiden kolmentoista lukukauden aikana, joina Beck Baselissa opetti, ahkeroi hän neuvoa kuulijoitaan teologisen tieteen useissa eri haaroissa. Tärkeimpänä aineenaan luennoi hän useammat lukukaudet kristillistä uskontiedettä ja näki juuri tällä alalla itsensä pakotetuksi omalla tavallaan käsittelemään Raamattua tieteellisesti, jättämään kokonaan nuo muutoin tavalliset uskon- jaa siveysopin esitykset ja kulkemaan omia teitänsä likeisemmästi itsehensä Raamattuun liittymällä. Siten syntyi tämän työn hedelmänä kirjansa "Kristillisen opin järjestö, I osa", teos, joka täytyy sanoa käänteen tekeväksi, suurenmoiseksi kokeeksi esittää raamatullinen oppi läpiajateltuna ja yhtenäisenä järjestönä. Valitettavasti on teos tähän ensimmäiseen perustamaan osaan pysähtynyt eikä tekijälle niiden suurten vaatimusten takia, joita toimensa yhä edelleen hänen ajalleen ja voimilleen pani, ole ollut mahdollista alkuperäistä aijettansa loppuun saattaa. Hänellä oli ajatuksena antaa tätä ensimmäistä osaa, joka sisältää uskonopin, seurata toisen ja kolmannen, kristillisen siveysopin ja kristillisen elämänopin. Vielä kaksi muuta julkaisua tällä alalla syntyi Baselissa oloajalla, luennoiden yhteydessä, nimittäin "Johdanto kristillisen opin järjestöön" ja "Raamatullinen sieluoppi."

Samalla aikaa kun Beck näitä aineita selitti, jotka häneltä itseltään vaativat pitkittävää perusteellista työtä lukupöydän ääressä, mutta jotka samalla syvämielisyytensä ja jotenkin vaikeasti ymmärrettävän kielenkäytännön takia panivat ei vähiä vaatimuksia nuorekkaalle kuulijakunnalle, tarjosi hän heille erinäisten vanhan ja uuden testamentin kirjojen selityksissään helpompaa ruokaa ja johti heitä hänen tapaiseensa Raamatun käsittelemiseen. Hän selitti vieretysten ja perätysten profeetat Miikan, Joelin, Naahumin ynnä valituita paikkoja vanhassa testamentissa ja sitten epistolat Roomalaisille, Efesiläisille, Kolossilaisille, Timoteukselle ja Pietarin epistolat.

Myöskin käytölliseen teologiiaan opasti Beck kuulijoitaan ja kokosi heidät sitä paitsi erityisiin Raamatun selitys-harjoituksiin pienemmässä piirissä. Sunnuntai-illoin tulivat tiheästi ylioppilaat ja myöskin vanhempia ystäviä hänen kodissaan kokoon, jossa käsiteltiin raamatullisia aineita, luettiin paikkoja hyvistä kirjoista ja keskusteltiin.

Erittäinkin tutustutti hän mieleltään läsnäolevia vanhoihin Bengelin oppikunnan miehiin, joita hän koko elinaikansa piti arvossa ja halulla tutki. Sellaisia olivat, paitsi Bengeliä itseään, Ötinger, Storr, Roos Rieger, Phil. Matt. Hahn, Steinhofer y.m.

Ulkopuolella yliopistopiirinkin oli Beckillä vielä tilaisuus työskennellä, hän kun, kuten jo Baseliin kutsuttaessa siitä oli ollut puhetta, piti julkisia luennoita, joihin kaikki niitä harrastavat seurakuntalaiset voivat ottaa osaa.

Näissä enempi kansantajuisissa esitelmissä lausuu Beck Raamatun käyttämisestä:

"Kenellä kerran on Raamattu ja sen lisäksi tavallinen ihmisen ymmärrys, hän ei tarvitse ensiksi monia opettajia, hän tarvitsee vain Raamattuansa järjellisesti ja rehellisesti käyttää, oppiakseen siitä yhä eteenpäin; ja miten oppiakseen? siten kuin kaikkia asioita opitaan: aljetaan helposta, ymmärrettävästä, selvistä, julkisista totuuksista, jotka itsestään selviävät, sattuvat omaantuntoon ja sydämmeen: nämä luetaan ei ainoastaan kerran läpi, ne opitaan ei ainoastaan ulkoa ja niistä ei ainoastaan puhuta, vaan tutkistellaan niitä syvälti, kätketään ne itseemme, mietitään niitä päivästä päivään kaikkialla, käytetään niitä, eletään niiden mukaan; täten tullaan viisaammiksi, paremmiksi, hurskaammiksi, ja opitaan vähitellen myöskin sitä yhä paremmin ymmärtämään, mikä aluksi oli hämärää; tullaan helpommasta vaikeampaan, tunnetusta tuntemattomaan ja voitetaan yhä uutta; sitä vastoin, ken vain heti kiiruhtaa vaikeaan, hämärään, Raamatussa olevaan salaperäiseen, hän kietoutuu yhä enemmän epäilyksiin eikä ymmärrä lopuksi enää selvääkään ja kirkastakaan. Valitettavinta on, että suurin osa ei _tahdo_ ymmärtää, miten nykyisessä kristillisyydessä on niin paljon juurittumatonta, horjuvaa, ilmassa häilyvää menoa, niin paljon mielivaltaa ja omituisuutta, yksipuolisuutta ja puolueellisuutta, ja miten kaikella tällä on pääjuurensa siinä, että sellaisetkin, jotka vielä jotenkuten arvottavat Raamattua ja käyttävät sitä, käyttävät Raamattuaan liian usein niin perin pinnallisesti, että lennetään _yli_ Raamatunsanan, uneksien riiputaan kiinni omista ajatuksista. Tämän sijasta täytyy kunkin asettua Raamatunsanan _alle_ sen jokaista viittausta-tarkkaavana palvelijana, täytyy sen oppimiseen mennä yksivakaisella, pitkittävällä opinhalulla sekä hiljaisuudessa miettivällä sydämmellä, joka ei tarkota vain hurskasta huvittelua tai omaa ajatustenleikkiä ja rikkiviisasta pakinanpitoa, vaan totuutta, joka omantunnon eläväksi tekee, sisimmät ajatukset tuomitsee, sydämmen ja elämän parantaa, hurskaaksi tekee; sellaisia Raamatuntotuuksia täytyy yhä eteenpäin ja yhä uudestaan tutkistella ja ahkerasti itsekseen miettiä, imeäkseen niiden valkeutta ja voimaa ja elämää itseensä ja vahvistuakseen siinä eläväksi Jumalan todistajaksi työssä ja totuudessa eikä siitä vain lörpöttelemään."

"Ihmisselittäjiä ja johtajia on niin monta, että ne kasautuvat kuin muuri yksityisen kristityn ja hänen Raamattunsa välille ja yksinään Raamattuun uskaltaa suurempi osa ottaa tuskin askeltakaan ilman noilta ihmisjohtajilta saamatta varmaa ohjetta, ikään kuin ilman sitä Raamattu olisi jokin määrällinen kirja. Sill'aikaa kun nykyään puhe- ja kirjailija-autuus yksin alkajia kristillisyydessä yhä suuremmin joukoin tuo näyttämölle, miten häpäiseekään heitä juuri Luterus, joka viimeisen kirjansa alkaa sanoilla: 'olisin mielelläni nähnyt, että kirjani kaikkityyni olisivat sikseen jääneet ja hävinneet. Ja on siihen muiden syiden ohessa varsinkin yksi, joka minua kauhistaa: sillä minä tiedän hyvin, mitä hyötyä seurakunnassa on tuotettu, kun on aljettu yli ja sivulla Pyhän Raamatun kokoonpanna paljon (hengellisiä) kirjoja, jolla ei yksin kallis aika ja tutkiminen pyhissä Raamatuista ole jätetty sikseen, kunnes Raamattu on joutunut unhotuksiin penkin alle tomuun. Ja aikomuksemme olikin, kun Raamattua itseään aloimme kääntää, että kirjojen teko vähenisi ja Raamatun tutkiminen ja lukeminen enenisi. Sillä kaiken muunkin kirjojen teon (hengellisissä asioissa) Raamattua varten ja Raamatun lisäksi, tulee osottaa Kristukseen, kuten Johannes teki sanoessaan: minun tulee vähentyä, hänen tulee kasvaa, niin että kukin itse joisi lähteestä, niin kuin kaikkien, jotka jotakin hyvää ovat tahtoneet tehdä, on täytynyt tehdä. Sillä niin hyvin eivät kykene ei kirkolliskokoukset emmekä me tekemään, vaikkapa kuinkakin syvällisimmin ja parhaiten neuvoteltaisiin, kuin sen Pyhä Raamattu, se on Jumala itse, on tehnyt -- meidän täytyy antaa profeettain ja apostolien istua opettajanpaikalla ynnä itse kuunnella alhaalla heidän jalkainsa juuressa, mitä he sanovat ja mitä eivät sano eikä meidän asiamme ole sanoa, mitä heidän täytyy kuunnella."

Nämä aina talvipuolella vuotta Spitalikirkossa pidetyt luennot antoivat samalla aihetta enemmän kansantajuisesti esitettyihin julkaisuihin, jommoisia olivat "Kristillisen elämän synty, sen olemus ja sen laki" ja "Kristillinen ihmisrakkaus, sana ja Kristuksen seurakunta." Myöskin sakramenteista piti hän samalla tapaa jo silloin luennotta, mutta julkaisi vasta myöhemmin laveamman sakramenttioppinsa sellaisena kuin oli sen Tybingenissä ylioppilaille luennoinut.

Tämän ahkeran sanoin ja kirjoin, kateederilla ja saarnatuolilla samoin kuin tuttavallisessa huonepiirissä osottamansa toimeliaisuuden johdosta tapaamme Beckin pian keskellä elävästi Jumalan sanaa ja kristillistä elämää harrastavaa piiriä eivätkä sellaisetkaan, jotka hänen suunnastaan ja pyrinnöistään pysyivät loitommalla, voineet väistää hänen persoonallisuutensa vaikutusta. Hän sai ilolla kokea, että Jumala siunasi hänen vaikutustaan ja liitti myös häneen yksityisiä miehiä, joiden kanssa hän voi yhtyä lämpimään sydämmensuhteeseen. Näistä ovat ennen kaikkia mainittavat raatimies Aadolf Christ, Nikolaus Bernoulli ja Johannes Wolleb ja etevä inspehtori Zeller läheisessä Beuggenissä. Seurustellessaan sellaisten miesten kanssa voi Beck ei ainoastaan antaa parhaimpansa, vaan sai myöskin, koskapa ystävätkin olivat uskossa syvälle juurtuneita ja viettivät elämää Kristuksessa, puolestaan taas ottaa vastaan ja siten tuli heidän seuransa hänelle virvoitukseksi ja sydämmentarpeeksi. Hän tunsi ja koki oikein näiden uskollisten ystäväin totisen rakkauden varsinkin niissä monissa kiusauksissa ja murheissa, joiden läpi hänen Baselissa ollessaan täytyi kulkea. Näitä tuli kohta, kun hän oli alkanut päästä perehtymään uuteen toimeensa ja uusiin oloihin. Jo aikaisemmin oli kuolema käynyt vieraana hänen kodissaan. Mergentheimissä oli häneltä kuollut kaksi lasta pieninä ja äidiltäänkin, joka hänelle oli sydämmellisen rakas, oli hänen täytynyt ottaa ikuiset jäähyväiset. Mutta kovin isku tapasi häntä helmikuun 22 päivänä 1838, juuri syntymäpäivänään, jolloin hänen sivultaan kuolema vei hänen uskollisen aviokumppaninsa. Edellisen vuoden helmikuussa oli heti kahdeksannen lapsensa syntymisen jälkeen puoliso sairastunut; tuskallinen vatsavaiva oli kohdannut ja kalvoi elinvoimia. Tällä kärsimysajalla olivat uudet ystävät osaaottavalla rakkaudella ja avulla osottaneet uskollisuutensa ja läpi elämänsä oli Beck sydämmestään kiitollinen heille siitä.

Muutamia viikkoja jälkeenpäin pitkänäperjantaina pitämänsä saarnan alussa kuulemme hänen lausuvan: "Kuolemahetki, kuolinvuode on pyhä kohta -- iankaikkisuus tunkeutuu kuin ukkosenjyrinä sielun ytimiin saakka. Ihminen sellaisena kuin hän toimi ja eli, meitä rakasti ja oli rakastettu, eroaa elämästä; ruumis, tuo ihmisen asunto, jota ilman me emme ensinkään voi ajatella häntä eteemme, jossa sielulla oli kotiolonsa surun ja ilon, pahoin- ja hyvinvoinnin, kärsimysten ja työn aikana, yksinäisyydessä ja veljellisessä yhteydessä, tuo ruumis murtuu! Hengenveto, vielä viimeinen henkäys ja kanssamme ei puhele enää se suu, jonka sanoissa me juuri äsken riipuimme kiinni; silmä ei katsele meitä enää sielun eloa ilmaisten; korva ja sydän ei tajua enää yhtään rakkautemme ääntä; meillä on edessämme -- ruumis. Silloin peittää pimeys sydämmet ja kodin, jotka kuuluivat vainajalle; ikään kuin Jumalan hylkääminä seisomme siinä; tuska ja liikutus, suru ja katumus, pelko ja itsemme syyttäminen viiltävät kuin terävä auransakara läpi revityn sydämmen tuhannenlaatuisissa ajatuksissa." Mutta myöhemmin voi hän todistaa, että näistä murheenpäivistä saatu voitto oli niin suuri, ettei hän sitä enää voisi vaihtaa varhaisempaan omistukseen, niin kallisarvoinen kuin se hänelle oli ollutkin. Me saamme luoda silmäyksen hänen sydämmeensä ja silloisiin sisällisiin kokemuksiinsa, kun kuulemme, miten hän 28 vuotta myöhemmin kirjoittaa ystävälleen Aadolf Christille, jolta silloin puoliso oli kuollut. "Jospa minäkin voisin persoonallisesti kuorman kanssasi kantaa, niin kuin Sinä aikanaan autoit minua sitä kantamaan! Sellaisina päivinä päästään läpi ulkonaisen ihmisen sisällisellä ihmisellämme toisiamme lähelle. Ja kentiesi voi juuri minua muisteleminen helpottaa sinulle rohkaistumista, koska minussa olet nähnyt, miten katkerinkin kärsimys, mikä miehelle korkeimman maallisen onnen menetyksenä voi tulla, Herran armosta parhaaksi kääntyy. Minulta ei voitu mitään rakkaampaa riistää kuin vaimoni, ja kumminkin, jos minun olisi saamani voitto hänen takaisinsaannistaan annettava, niin en voinut enkä voisi koskaan tähän vaihtoon suostua. Kadotetut rakkaat muodostamat vetovoimallaan vastapainon maan vetovoimalle, jonka vallassa heidän kanssaan, niin kauan kuin ovat luonamme, tietämättä rakennamme, että tässä on meidän hyvä asua; nyt kun maja on purettu, ovat he magneittina, jotka vetävät ylöspäin." Sitten luetaan taas samassa kirjeessä: "Muisto kiintyy tosin ja saa kiintyä vanhoihin rakkaisiin paikkoihin j.n.e., mutta sen ohella täytyy meidän saattaa käytäntöön apostolin sana: minä unohdan sen kuin takana on, joka minulle oli voitto ja ilo, unohdan menneisyyden ja kokotan sen puoleen, mitä edessä on, ylöspäin ja tulevaisuuteen. Täten on menneisyys vain maaperä, josta käsin me sen siitä temmatun panemme olemaan korkeudessa, siihen sijaan että panisimme sen takasin olemaan tässä alemmassa ilmapiirissä. Täten omat minulle pyhän Raamatun perussanat iankaikkisesta elämästä, taivaanvaltakunnasta, tulevaisen maailman voimista, Jumalan valta-istuimesta j.n.e., joista kauan aikaa vain mukavia, viehättäviä sielukuvia tehdään, tulleet todellisiksi perusasioiksi, tulleet realiteeteiksi, joilla itsessään on ominaisin olemus, ja siitä lähtein on minulle sitten myös teologiia ja kristillinen käytäntötapa ynnä kristillinen elämä kirkastunut toisessa valossa, oleellisen todellisuuden näkökannalle: johdutaan todelliseen eikä vain aatteelliseen yhdessäkuolemiseen Kristuksen kanssa niin kuin tielle maailman _olennosta_ vapauttavaan maailmasta kuolemiseen ja Kristuksen kanssa ylösnousemiseen, kuten Paavali Fil. 3 viittaa ja muodostuu tuo todellinen vapaaksipääsy, jonka vain Poika hänen todellisen totuutensa tuntemisen kautta toimeenpanee Joh. 8: 31 s. On erittäin hyvä kunkin päivän mielialalle heti herättyä, jolloin mielellään yksinäisyyden ja ikävän tunne ryntää sydämmeen, ennen kaikkea muuta ajattelemista ja harrastusta kääntyä Herran puoleen: siinä on keskus, jossa me todellisesti niiden kanssa, jotka tuolla ylhäällä ovat, voimme olla yhdessä ja pitkittää todellista elämänyhteyttä ilman mielikuvien lisätointa; ja pitkin päivää aina uudestaan oikeaan mielialaan pääsemistä varten en tiedä mitään sisältörikkaampaa sanaa kuin sen, millä Herra itse läpi koko kärsimyksensä itseään vahvisti: eikö minun pidä juoda se kalkki, jonka minulle Isäni on antanut?"

Sill'aikaa kun Beck perheellisten surujensa kautta kärsi kovia taisteluja, täytyi hänen samalla virassaankin kokea monenlaisia kiusauksia. Hänen suhteensa lähetystaloon ja sen johtajiin tuli monien väärinkäsitysten kautta kireäksi. Hän oli tullut Baseliin ei ainoastaan lämpimänä lähetyksen ystävänä yleensä, vaan myös monivuotisena Baselin lähetysseuralle avunkerääjänä. Mergentheimin pienestä seurakunnasta kokosi hän vuosittain aina 136 guldeniin tälle seuralle apurahoja. Toipa hän Baseliin erään katolisen nuorukaisen Meksikosta, joka herttua Paulin matkaan oli kotimaastaan lähtenyt ja Beckin saarnojen vaikutuksesta herännyt sekä, käännyttyään evankeliseen uskoon, halusi lähetyssaarnaajaksi. Ja lähetysseuran johtokunta oli niin sopinut sen yhdistyksen kanssa, joka Beckin oli Baseliin kutsunut, että lähetystalon oppilaista vanhemmat saisivat käydä kuuntelemassa Beckin luennoita. Niitä kävikin alkuvuosina noin 10-20 oppilasta ja Beck ilmaisi johtokunnalle ilolla havainneensa näissä nuorissa hurskasta vakavuutta ja oikeaa totuuden harrastusta. Tämän hyvän välin kestäessä pyydettiin Beck lähetysjuhlalla v. 1838 pitämään juhlapuhe, johon hän suostuikin.

Uskollisena itselleen puhui Beck tässäkin totuuden ilman ihmismieliä katsomatta. Hän alkoi sillä, miten juhlaviikko osotti, että Jumalan valtakunta tulee voimalla, ja ettei se ole jotain meidän itsemme tekemää, mitä kristikunnassa, juutalaisten ja pakanain seassa nykyään on niin voimakkaassa liikkeessä. "Kumminkin", jatkaa hän, "tunkeutuu sydämmeeni kaksi pyhän Raamatun lausetta, joiden ohi en voi mennä, tänään kaikkein vähimmin, jolloin Jumalamme liitto-uskollisuus niin ihanana on edessämme et sitä varten, että siitä vain puhuisimme, vaan että itsessämmekin liiton vahvistaisimme. 'Sinä tosin hyvästi kiität, vaan ei se toinen siitä parane' (1 Kor. 14: 17), ja toiselta puolen: 'Sinä opetat toista ja et itseäsi opeta' (Room. 2: 21)." Näiden sanain johdolla osotti hän suurta vaaraa, miten itsemme opetus paljossa puuhassa helposti unohtuu.