Part 7

Ennen siellä raikui leikki ja laulut. Nyt on nuori kapteeni poissa, kaukana, Turkin sodassa. Yksin istuu hänen nuori rouvansa huoneessaan, itkee hääkuukautensa lyhyttä iloa ja laulaa surumielistä kehtolaulua nukkuvalle lapselleen, jota ei isän silmä koskaan nähnyt. Synkkänä astelee talon vanha emäntä huoneesta huoneeseen tai auttaa tytärtänsä itkemään. Majori, vihdoin kyllästyneenä naisten ainaisiin kyyneliin, ärisee jotakin nojatuolistaan. Ystävällinen Augusta neiti yksin kuuluu kulkevan hymyilevänä kuin enkeli miehestä mieheen laskemassa leikkiä, lohduttamassa, sovittamassa ja rauhoittamassa. Pistolin oma poikakin, hänen ainoansa maailmassa, on sodassa, mutta tyytyväisenä, iloisena kuin kuningas, astuu ukko eteenpäin, joulunviettoa kohti.

Äkkiä saavuttaa hänet kulkusten helinä ja Augusta neidin heleä ääni kutsuu häntä nousemaan rekeen. Tyttö on ollut viemässä joulumuonaa köyhään mökkiin. Istuen reen laidalla, juttelee vanha sotamies neidin kanssa siitä, mikä heitä kaikkia painaa. Augusta on juuri päässyt lohduttamasta ukkoa sillä, että ehkä ennenkuin hän tietääkään, poika palaa sodasta, panee torpan kuntoon, ottaa nuoren emännän ja ennen pitkää istuvat lapsenlapset rakastetun isoisän polvella tai oppivat marssimaan ja tekemään kunniaa ja saavat häneltä kuulla että sotamiehen tulee kunnialla vuodattaa verensä synnyinmaan edestä, jos niiksi tulee — kun saavutaan kartanoon. Ilomielin menee vanhus tupaan ja neiti saliin.

Tulet ovat kyllä sytytetyt kuin juhlaan, mutta pahoja uutisia ovat sanomalehdet tuoneet sodasta ja entistä synkempi on mieliala talossa. Äreinä tai epätoivoisen surun valtaamina ovat perheenjäsenet lähteneet kukin haaralleen ja jännityksellä odottaa lukija, mihin kuusitoistavuotias tyttö mahtanee ryhtyä.

Hän hiipii vanhan soittokoneen ääreen ja alkaa koskettaa kieliä, ensin arasti, mutta sitte yhä varmemmin. Se on isän lempilaulu, jota hän laulaa, eikä aikaakaan, kun ukko yhtyy siihen ja hänen mielensä heltyy.

Nyt tulee tyttö vinttikamariin, jossa hänen sisarensa kiikuttaa nukkuvan lapsensa kehtoa. Pimeää siellä on ja painostavaa. Palvelustyttö on kertonut pahan unen, jonka hän nuoresta rouvastaan näki yöllä ja äiti vuoroin itkee, vuoroin hyräilee lemmikilleen. Kiireesti sytyttää Augusta tulta ja alkaa hymyillen soimata sisartaan siitä että hän täällä kuihduttaa nuoruutensa ruusut ja itkee silmänsä rumiksi, kun kapteeni on Turkissa, pää täynnä turkittaria. Siellä on tulisia, säihkysilmäisiä naisia, kunhan ei hän vain unohtaisi pientä Pohjolaista kukkaansa! Vihdoin lukee Augusta runon, jonka hän on tehnyt haihduttaakseen sisarensa surua, ja itkettyään siskonsa kanssa, jättää tyttö huoneen ja rientää tupaan.

Siellä kertoo, piippua poltellen, vanha sotamies hirveitä muistelmia retkiltään. Hän kuvailee turkkilaisia ja kalmukkeja ja kummissaan kuuntelevat väet. Unissaan on hän monasti nähnyt nuoren kapteenin sotarinnassa liekkien keskellä ja poikansa hänen vieressään. Mutta kun Augusta neiti, joka hänen näkemättään on seisonut ovensuussa, lempeästi soimaa häntä hänen julmista jutuistaan keskellä jouluaattoa, niin vakuuttaa soturi, että turkkilainenkin on ihminen ja kalmukillakin on sydän ja siitä todistukseksi seuraa pitkä, hauska sotakertomus. Mutta järjestettyään juhlavieton pirtissä, rientää nuori neiti taas vanhempiensa luo.

Jo pihassa valtaa hänet iloinen aavistus, sillä portaiden eteen on seisahtunut kuomireki. Mieliala talossa on kokonaan muuttunut: siellä on hiljaista ja juhlallista kuin kirkossa, kun urkujen pauhina on tauonnnt ja joka sydän ylenee rukoukseen. Vaimonsa rinnalla istuu kapteeni. Hän on palannut sodasta, ilmielävänä, ainoastaan vasen käsivarsi sidottuna.

Kun he ovat kadonneet vinttikamariin, jää Augusta isänsä kanssa kahden.

Isä, virkkaa tyttö, toinnuttuaan ensi riemustaan, ilossamme muistamme vain itseämme. Kummoiseksi kääntyy vanhalle Pistolille joluaatto? Saako hän takaisin ilonsa?

Tuskin on tyttö lopettanut sanansa, kun jo kuuluu vanhuksen puujalka kopisevan etehisessä ja ukko epäillen pysähtyy kynnykselle. Majori, hänen vanha asetoverinsa rientää häntä vastaan, laskee kätensä hänen olkapäälleen ja käskee häntä rohkaisemaan mieltään: surullisia sanomia tuo kapteeni sodasta.

Vanha soturi ymmärtää hänen sanansa, käsi pyyhkäisee silmästä kyyneleen ja parrakkaat huulet vapisevat. Mutta hetkisen perästä seisoo hän taas tyynenä, järkähtämättömänä: epävakaista on ihmiselämä, pian katoaa illan pilvestä loisto, verevinkin poski kalpenee. Hän on ainoansa kadottanut, mutta miksi valitella? Onhan hänen rakkaansa päässyt rauhaan, läheneehän vanhukselle ilta, kuluu päivä kuten tähänkin asti ja onhan hän tottunut kärsimään.

Majori tahtoisi tarjota vanhalle asekumppanilleen asuinsijan kodissaan, mutta ukko ei tahdo luopua mökistään metsässä. Ehkä palvelijat kohtelisivat häntä, armoleivällä eläjää, kovin sanoin. Se painaisi häntä enemmän kuin köyhyys ja yksinäisyys. Omillaan tahtoo hän elää ja nauttia iankaikkisen Jumalan antimia.

Sotavanhuksen sanat kuullessaan, hänen kasvojaan katsellessaan tuntee majori sydämensä laajenevan. Hänen sielunsa eteen nousee Suomi, hänen kolea, karu, kaukainen, pyhä synnyinmaansa ja sen vaatimaton, juro, tyyni, pohjaltaan rautainen, kunniantuntoinen kansa.

Äkkiä astuu nuori Augusta, joka siihen saakka on ajatellut ainoastaan muita, väliin. Silmissä vielä kyynelet, tarttuu hän molemmin käsin sotamiehen kouraan ja alkaa soimata häntä siitä, että hän ylpeästi kieltäytyy muuttamasta heille, ikäänkuin ei kukaan häntä onnellisessa talossa tarvitsisi! Isä pitää piipustaan enemmän kuin tytöstään, äiti ajattelee ainoastaan lapsenlastaan, vanhempi sisko ja lanko elävät vain toisiaan varten, yksin vanha Pistolkin hylkää hänet, Augustan, vaikka hän lupaisi hoitaa häntä tyttären hellyydellä!

Ukon mieli sulaa: tyytyväisenä lupaa hän, vanha huuhkain, elää pesässään, kunhan hän tuontuostakin saa käydä talossa katsomassa tytön loistaviin silmiin.

"Jouluaatto" on talvikuvaus. Siinä kohtaa meitä rikas herrasperhe ja köyhä rahvaanmies. Heitä seuratessamme tulemme vakuutetuiksi siitä, ettei se ole rikkaus joka elämässä onnelliseksi tekee. Ei aina viihdy ilo muhkean talon suojissa. Ainoastaan se, joka osaa kärsiä, kieltäytyä, miehekkäästi kantaa kohtalonsa taakaa, se voi säilyttää povessaan ainaisen tyytyväisyyden ja rauhan.

_Nadeschda_ on kaunis orjatyttö, johon ruhtinaallinen veljespari, iloinen Voldmar ja synkkä Dmitri iskevät silmänsä.

He ovat tulleet Voldmarin vanhalle sukutilalle käymään, alustalaiset ovat kokoontuneet pihaan nuorta isäntäänsä ottamaan vastaan ja väkijoukossa on myöskin Nadeschda. Hän ei ole pukeutunut jnhlavaatteisiin kuten toiset tytöt; saraheinäseppeleen on hän hiuksilleen sitonut, olkia kietonut vyötäisilleen ja ohdakkeilla koristanut rintansa. Nuori isäntä vimmastuu, kun hän hänet, "olkikeijukaisen" näkee, mutta Nadeschda tuntee hänet unelmiensa urhoksi, jonka rinnalla hän unissaan niin monasti on istunut. Eikä hän enään saata häntä, taivastaan, pelätä — hän ainoastan itkee, rakastaa, jumaloi, sitte menehtyäkseen.

Hän lankee polvilleen ja rukoilee: älä herrani suutu orjattarellesi. Jos elämä olisi suonut hänelle paremman onnen, niin hän olisi sen parempiin koristuksiin pukenut. Synkkä on seppeleeni ja vyöni sinua närkästyttää, mutta siteessäni ne ajattelin: köyhempänä näitä olkia olen minä kasvanut, eikä ollut saraheinän elämä niin ilotonta kuin minun elämäni. Mutta jos tahdot, ruhtinas, niin vaihdan kukkiin suruni vaatteet, riistän ohdakkeen rinnaltani ja kätken sen syvälle sydämeeni.

Ja revittyään yltään heinät ja oljet jatkaa hän: unohda, ruhtinas, vihasi, näytä hetkiseksi vain kasvojesi lempeys; anna sitte minun kiittää ja kuolla.

Silloin vaivuttaa ruhtinas silmänsä tytön silmiin ja unohtaa kaiken muun. Dmitrin kuiskaus vasta hänet hurmauksesta herättää: sinä lupasit, Voldmar, sanoo hän, että saisin valita itselleni yhden orjattaristasi. Tämän valitsen.

Voldmar säpsähtää muistaessaan lupauksensa, mutta tarttuu samassa veljensä käteen ja puhuu: valitse, mutta vain orjatarten joukosta. Tämä tyttö on vapaa! Ja samana yönä katoaa Nadeschda: Voldmarin uskollinen palvelija on herransa käskystä toimittanut hänet kaukaiseen turvapaikkaan, sillä Dmitri on vannonut kostavansa ja ryöstävänsä hänet.

Kun parin vuoden päästä Voldmar palaa maatilalleen, on Nadeschda hänen onnellinen puolisonsa.

Mutta onneton Dmitri on, rakkauden ja kostonhimon takaa-ajamana harhaillut maailmaa ja vihdoin saapunut ylpeän äitinsä Natalia Feodorovnan linnaan. Siellä kertoo hän miten hänen veljensä, äitinsä lemmikki, häpäisee sukunsa maineen pitämällä avionaan alhaisen orjan tytärtä. Ylpeä vanha rouva hillitsee surunsa, kiroaa Voldmarin ja lohduttaa onnetonta, nyt ainoaa poikaansa, sillä että Venäjän äiti, keisarinna, tietää kunnioittaa äidin surua ja varjella hänen ylhäisen sukunsa häpeästä. Mutta kun Dmitri ilmaisee, kuka hänenkin rakastettunsa on, niin hylkää äiti viimeisenkin poikansa.

Voldmar lähetetään keisarinnan käskystä Siperiaan ja Nadeschda kahden pienen lapsensa kanssa löytää turvan kasvatusisänsä köyhässä mökissä.

Eräänä päivänä, kun Nadeschda istuu ruohikossa rannalla, sylissään nuorempi lapsi ja vanhempi leikkimässä vieressään, saapuu paikalle Dmitri, synkkänä kuin musta pilvi. Hän on tätä päivää, kostonsa hetkeä, odotellut vuosikausia, ja nyt kun hän vihdoinkin saa käsiinsä naisen, jota hän rakastaa ja vihaa, joka on kaikkien hänen kärsimystensä syy, niin pettää hänet hänen tunteensa: hän ei saata iskeä häneen kynsiänsä, sillä hän on etsinyt suloista tyttöä, entisaikojen ruusua — ja hän löytääkin kalpean äidin, jonka otsaa aateloi kieltäymys ja suru. Pois hiipii hänen läheisyydestään Dmitri ja pakenee metsien poviin.

Jonkun ajan perästä käy keisarinna, itse korkea Katarina, maaseudulla, tutustumassa kansaansa. Hän asuu ruhtinatar Natalia Feodorovnan linnassa ja on ihastunut seudun kauneuteen ja kansan onnellisuuteen, niinkauvan kuin hän sitä katselee linnan ikkunasta. Mutta kun hän lähtee sitä likempää näkemään, niin huomaa hän että asunnot ovat matalia, kurjia, ja ihmiset, tilaisuutta varten tehdyissä juhlapuvuissaan, kalpeita ja nääntyneitä. Linnan pihassa tapaa hän naisen, joka taluttaa kahta pientä poikaansa. Se on Nadeschda. Hän on tullut tuomaan lapsiaan miehensä äidille, rukoilemaan heille armahdusta, sillä hän on köyhä, hän on hyljätty, hän ei saata kasvattaa ruhtinaan lapsia.

Ruhtinatar ei ota vastaan lahjaa, vihaansa salaten vakuuttaa hän keisarinnalle, että nainen tuossa on röyhkeä petturi. Mutta keisarinna ei enään häntä usko. Hän ottaa omaan hoviinsa sekä lapset että äidin ja lupaa antaa heille Voldmarin takaisin.

"Nadeschda" on ensimmäinen suurempi runoelma, jossa Runebergin mielikuvitus on heittänyt todellisuuden ja kotimaan pohjan, viehättävän sadun perustuksella kuvatakseen idän keisarikunnan värikkäitä oloja. Varsinaisesti venäläistä tunnelmaa ei runoelma herätä, kuten luonnollista onkin, runoilija kun ei koskaan ollut käynyt maassa, jonka hän valitsi henkilöittensä toimintapaikaksi. Mutta sensijaan tekevät henkilöt sen vaikutuksen kuin olisimme heidät ilmielävinä nähneet ja tunteneet, heitä säälineet tai rakastaneet.

_Kuningas Fjalar_ vie meidät kaukaiseen menneisyyteen, meriretkeilijäin sankari-aikaan.

Gauthiodin kuningas, uljas Fjalar, viettää linnassaan sydäntalven juhlaa, joulua. Hänen ympärillään ovat sadat urhot ja simasarven ääressä riemuitaan.

Suuri on Fjalarin maine, ei sitä maata jota ei hänen miekkansa olisi kukistanut, ylhäiset ruhtinaat hänelle veroa maksavat, laulajan harpulla ei riitä kieliä ylistämään hänen sankartöitään. Nyt tahtoo hän levätä, antaa elämänsä myrskyisen päivän tyyntyä illaksi. Ja harmaahapsinen, vielä voimakas kuningas vannoo valan, että rauha tästälähin vallitkoon hänen maassaan ja kukoistakoot vainiot. Ainoastaan jos väkivalta uhkaa ja laki ja järjestys rikotaan, silloin unohtukoon Fjalar ja Fjalarin vala.

Tuskin on sankari vaiennut, kun ovi avautuu ja saliin astuu vieras. Se on Dargar, tietäjä, kohtalon tulkki, joka henkensä silmällä tunkee läpi tulevaisten tapahtumain ja joka jo vuosisatoja on kierrellyt maan päällä.

Kuningas, puhuu hän, vannoit suuren valan, mutta suuremman kuulin pilvistä minä. Sen, että Fjalar on unohtanut että jumalat kantavat käsissään ihmisten kohtalon. Fjalar luottaa ylpeänä omaan tahtoonsa. Mutta päivä on koittava, jolloin rikos tahrii hänen sukunsa, jolloin hänen ainoa poikansa sulkee kuumaan syliin sisarensa — morsiamena.

Jo ovat vaienneet salissa urhojen äänet ja kalpeana istuu istuimellaan Fjalar.

Tuokaa, käskee hän vihdoin, lapseni Hjalmar ja Gerda. Toisen heistä tulee kuolla. Ja sinä, tietäjä, vie jumalille Fjalarin tervehdys ja kysy, ovatko he oppineet uhraamaan kaikki, ennenkuin Fjalarin lailla tottuivat hallitsemaan kaikkea. Tule kerran, ennenkuin Fjalar kuolee, takaisin, jotta hän saa kostaa mustan valheesi.

Dargar läksi ja saliin tuotiin kuninkaan hymyilevät lapset, poika ja tyttö. Ja kuninkaan silmä kääntyy toisesta toiseen eikä hän voi päättää, kenen uhrata. Silloin astuu esiin Sjolf, hänen vanha asetoverinsa, pyytäen säästämään Hjalmaria, joka on pitävä pystyssä Fjalarin nimeä. Linnan alla loiskii vilpoinen aalto: kuni kipinä sammuu siellä tyttö! Ja isän polvelta ottaa hän lapsen ja upottaa hänet mereen.

Ja vuodet vierivät ja Fjalarin maine lensi maasta maahan. Mutta hänen tyttärensä kohtalosta ei kuulunut hiiskahdustakaan.

-- -- --

Cronan aaltojen varrella hallitsi maataan kuningas Morannal. Hänenkin nimensä olivat sankarityöt tehneet kuolemattomaksi. Nyt oli hän vanha ja sokea.

Hänellä oli kolme poikaa, Gall, Rurmar ja Clesamor ja kaikki he rakastivat isänsä kasvatustytärtä, aaltojen tuomaa immyttä, Oihonnaa. Ken olisikaan voinut olla häntä rakastamatta! Joka hänet näki, unohti kaikki mitä elämä siihen asti oli hänelle suloa tarjonnut. Mutta meren tyttö hylkäsi kaikki kosijat: hän odotti kaukaista kultaa, joka tulee hälle tuulispäänä tunturien harjalta, ukkospilvenä taistelun tuoksinassa. Hänestä hän unelmoi, häntä hän kaipaili.

Laulut olivat tuoneet hänelle tietoja Fjalar-kuninkaasta, joka kynti meriä ja maita, niittäen kunniaa ja mainetta.

Eräänä päivänä, kun tyttö oli metsästämässä, tuotiin hänelle sanoma, että sokea vanha kuningas kutsuu häntä torniin luoksensa. Sota on maassa, satujen Hjalmar saapuu.

Miksi uhkaa Oihonnan sankari maatasi? kysyy isältään tyttö. Ja Morannal vastaa: hän vaatii minulta aarretta, jota laulajien soitot ovat ylistäneet, miekallaan tulee hän tytärtäni kosimaan.

Oihonna seisoo tornin akkunassa: hän näkee sotajoukon likenevän ja kuuntelee vanhan kasvatusisänsä kertomusta: kuinka kuningas kerran merellä sai kiinni ryövärin laivoineen. Ryövärillä oli tyttö, jonka hän myrskyisenä jouluyönä oli pelastanut Fjalarin linnan kallioiden alta. Kuollessaan rukoili ryöväri kuningasta armahtamaan lasta. Morannal otti tytön. Se oli Oihonna.

Mutta jo törmäävät sotajoukot yhteen ja rannan aaltokin käy veriseksi. Ihastuneena, vaieten katsoo tyttö leikkiä. Hän näkee unelmiensa urhon ympäriltä miesten kaatuvan ja kolmen kasvatusveljensä kohottavan asetta Hjalmaria vastaan. Mutta kun he yksitellen alkavat kamppailla vieraan sankarin kanssa, niin kaataa hän heidät maahan, yhden toisensa jälkeen.

-- -- --

Vuodet ovat vierineet, Fjalar kuningas on käynyt vanhaksi.

Eräänä aamuna talututtaa hän itsensä vuorelle, josta näkyy koko hänen valtakuntansa. Hänen vyöllään on miekka, sillä aikoo hän nyt toimittaa viimeisen urotyönsä, jotta kunnialla päättyisi satu Fjalar kuninkaasta.

Hän riemuitsee, sillä hän näkee valansa kantaneen hedelmiä: hänen edessään on kukoistava maa, rauhan siunaamat majat.

Jos tämä kaikki on sinun tekosi, virkkaa silloin vanha Sjolf, niin miksi annat jäntereittesi riutua, mikset palauta nuoruuttasi? Taivu, kuningas, korkeitten jumalten edessä: heidän lahjansa oli sinun suuruutesi.

Mutta Fjalar on tottumaton luottamaan toisiin. Omin voimin on hän ihmisiä taivutellut ja ohjannut kohtalon kulun oman tahtonsa mukaan. Nyt tahtoo hän kuolla, sillä hänen tekonsa on täytetty. Ja vetäessään miekan tupestaan kysyy hän vielä, missä nyt viipyy Dargar, joka lupasi tulla ennenkuin kostajan käsi on rauennut.

Samassa ilmestyy laaksoon varjo, hitaasti nousten kalliota kohti. Se on Dargar.

Hetkisen perästä näkyvät merellä Hjalmarin purret ja riemu puhkeaa ilmi urhojen huulilta rannalla. Mutta Hjalmar ei tule kiiltävässä asussa, kuten muinoin. Yksin, kilvettä, paljain päin astuu hän isänsä luo. Hän on kalpea, verinen miekka kädessä. Ja hän kertoo:

Kovat taistelut olen kokenut, mutta ei miekka asuani vielä lävistänyt. Sentään sydämeni haava vuotaa verta. Minun pitäisi peittää päivältä kasvoni, mutta minä elän vielä, voidakseni sinulle paljastaa pahat tekoni. Olen muserrettu.

Minua nimitettiin Pohjan kunniaksi, merten kuninkaaksi, myrskynä kiersin minä maailmaa. Niin saavuin Morannalinkin valtakuntaan. Maine oli korviini kantanut hänen tyttärensä kauneuden. Häntä tarkoitti sotaretkeni.

Sokeana istui tornissaan vanha kuningas, hänen poikansa tappelussa voitin, ryöstösaaliina vein laivaani Oihonnan ja vietin hääni meren myrskyävällä selällä.

Isä, tiedätkö mitä rakkaus on? Oletko koskaan tuntenut riemua niin valoisaa kuin taivas, niin rikasta, rehevää kuin maa...! Kevään tuulet kuljettivat purjeitani ilman määrää, pitkin ääretöntä rataa. Iloiset, auringon häikäisemät laineet nostelivat hartioillaan autuuttani korkealle, kohti jumalten kotia.

Kaikki ympärillä oli hiljaista, ainoastaan Oihonna valvoi vielä Hjalmarin rinnalla. Silloin alkoi hän sulholleen tunnustaa, kuka hän oikeastaan on — kuninkaan tyttärenä, Morannalin lapsena tuli hän Hjalmarin morsiameksi, mutta hän ei tiedä syntyperäänsä, hänen suonissaan virtaa ehkä halvimman orjan veri, sillä hän löydettiin myrskyisenä jouluyönä Fjalarin linnan alta, aalloista.

Älä kalpene, isä, jatkaa Hjalmar kertomustaan, hänen vertaan näet tässä miekallani. Oihonna, morsiameni merellä, oli sinun tyttäresi, kuningas, oli minun sisareni. Hän tahtoi kuolla ennen minua. Tuon hänen tervehdykensä. Niin sanottuaan pisti Hjalmar miekan rintaansa ja vaipui maahan.

Päivän hetket rientävät, mutta yhä viipyy paikallaan Fjalar, liikkumattomana kuin patsas haudalla. Ainoastaan Sjolf ja Dargar ovat hänen luonaan näkemässä hänen henkensä kamppailua. Illan tullen nostaa vanha kuningas silmänsä ja alkaa puhua:

Teidän on voitto, korkeat jumalat, minä olen kokenut voimaanne. — — Meri aaltoilee vimmoissaan, myrsky ärjyy, mutta teidän käskystänne laskeutuu aalto, meri tottelee, meri joka tuhoaa laivastoja, ei voi niellä avutonta lasta. Olen oppinut tuntemaan teidät enkä häpeä kerran taipua tahtonne alle. Olen väsynyt elämään ja mainen suuruus on minulle käynyt pieneksi. Käyn teidän luoksenne.

Näin sanoen veti Fjalar miekkansa, piirsi arpiseen rintaansa haavoja ja antoi verensä sekoittua poikansa vereen.

Ja niin sammui, kuten päivä sammuu, Fjalar kuningas.

Tämä Runebergin suurin ja täydellisin runoelma on syntynyt keltiläisten sankarirunojen "Ossianin laulujen" vaikutuksesta. Se on sankarilaulu, jossa kalvat haiskaa ja urhot miekkoja mittelöi; Mutta eivät ole suurimmat ne voitot, jotka siinä miekoin saavutetaan, vaan ne jotka voitetaan henkisessä kamppailussa. "Kuningas Fjalar" on laulu jumalten kunniaksi, jumalten jotka ohjaavat aaltoja tuhoamaan laivastoja ja säälimään avutonta lasta.

_Salaminin kuninkaissa_ keskittyy toiminta pääasiallisesti kuninkaanpojan, Leonteen ympärille.

Hänen isänsä, Leiokritos, on vääryydellä anastanut itselleen Salaminin kruunun ja elää ainaisessa pelossa että laillinen hallitsija, entisen kuninkaan, kuuluisan Ajaan poika ehkä vielä elää ja on tuleva vaatimaan takaisin omaansa. Rautaisella hallituksella koettaa hän pahoittaa kansan kuuliaisuuteen ja sammuttaa kaiken rakkauden mikä saarella vielä elää entiseen jumaloituun kuningassukuun. Poikansa, Leonteen tähden hän tämän tekee, jotta hän kerran saisi rauhassa hallita. Jossakin määrin hän tarkoituksensa saavuttaakin: kansa rakastaa Leontesta, joka on oikeudentuntoinen, jalo ja hyvä, ja suostuu Leiokritokseen, tietäen että hänen kruununsa kerran on joutuva Leonteelle. Mutta paljon piilee Salaminin kansassa vielä uskollisuutta laillista hallitsijasukua kohtaan eikä ole Leiokritos saanut kokonaan tukahdutetuksi toivoa Ajaan pojan Eyrysakeen palajamisesta isäinsä maahan: vanha kalastaja, Eubulos uhraa uskollisesti kaikki mitä saa irti, jumalille, rukoillen kuninkaan suvun edestä ja säilyttää yhä maan povessa, kätkössä, Ajaksen sotapukua, joka hänelle on uskottu.

Leiokritos pelkää: hänelle on ennustettu, että hänen onnettomuutensa saapuu mereltä päin. Hän ryhtyy sentähden kaikellaisiin varokeinoihin. Älköön pelastettako yhtään hukkuvaa laivaa, joka Salaminin kallioihin särkyy, jottei pääsisi maihin kukaan tuntematon nuorukainen.

Leontes pelkää hänkin. Mutta ei perintönsä, kruunun menettämistä. Häntä kauhistuttaa ajatus: jos Eyrysakes palaa, niin mille puolelle asettua — taistelemaan isän puolesta, kuten rakkaus kehoittaa, vaiko laillisen hallitsijan puolesta, isää vastaan, kuten vaatii velvollisuus? Oikeuden tekeminen on hänelle ensimmäinen elinehto. Kaikki, kaikki horjuu, mikä tahansa saattaa pettää, muuttua, vaihtua — oikeus yksin pysyy iankaikkisesti järkähtämättömänä. Sentähden on oikeus Leonteen ojennusnuorana.

Eräänä päivänä tuovat Leiokritoksen sanansaattajat hallitsijalleen mitä parhaimpia uutisia: toinen on käynyt Spartan kuninkaan luona ja tämä on vakuuttanut vihamiehensä Ajaan suvun kuolleeksi; toinen on käynyt Delfissä mainiolta oraakelilta kysymässä samaa asiaa ja papitar on ennustanut, että Salaminin kuningas huoletta saa hallita valtakuntaansa, kunnes Leontes on kaatunut isänsä miekkaan. Nämät tiedot muuttuvat kerrassaan Leiokritoksen mielen: kaikki käy hänelle valoisaksi, hän päättää karkoittaa kovuutensa ja olla lempeä ja hyvä, nyt kun ei hänen enään tarvitse pelätä, kun Ajaan suku on kuollut ja Delfin pyhä papitar on antanut hänelle niin hyvät ehdot.

Sillaikaa on Salaminin rannalla tapahtunut haaksirikko ja muuan nuorukainen, orjan pukuun puettuna, on saatu pelastetuksi. Turhaan on häntä koetettu herättää eloon, muut ovat lähteneet pois, ainoastaan Leontes viipyy haaksirikkoisen luona. Äkkiä alkaa hänessä ilmaantua elon merkkejä: hän liikkuu, hän puhuu.

Leontes näkee hänen raivoavan ja uhkaavan sortajiaan, hän huutaa äitiään. Hän lankeaa maahan ja suutelee mustaa multaa, kun hän kuulee joutuneensa isäinsä maalle, Salaminiin...

Haaksirikkoinen on Eyrysakes.

Päästyään tähän varmuuteen, valtaa Leonteen kummallinen rauha, miltei kuin kuoleman edellä: hänen onnettomuutensa mitta on täysi, hän on jo osansa valinnut, hän tunnustaa avuttoman nuorukaisen kuninkaakseen ja lupaa hengellään ja verellään häntä puolustaa.

Pian leviää sanoma Ajaan pojan palajamisesta pitkin saarta ja kapina Leiokritosta vastaan leimahtaa ilmi liekkiin. Helposti saattaisivat kuninkaan harjaantuneet joukot voittaa Eyrysakeen ja hänen ystävänsä, jollei Leontes olisi keksinyt keinoa Ajaan pojan suojelemiseksi. Tietäen että joka miekka häntä etsii ja itse haluten kuolemaa tuskiensa lopettajaksi, on hän vaihtanut pukua Eyrysakeen kanssa. Tämä vie Leiokritoksen harhaan: hän iskee miekkansa oman poikansa poveen. Vasta silloin aukenevat hänen silmänsä, hän näkee että suuret jumalat ovat voittaneet, heittäytyy omaan miekkaansa ja kuolee.

Ankara arvostelu on muistuttanut, että "Salaminin kuninkaissa" olisi muodollisia virheitä näyttämöllä esitettävänä murhenäytelmänä. Sitä on sentään suurella menestyksellä esitetty, mutta epäilemättä vasta lukijalle voi jäädä aikaa syventyä siihen tyyneen, suuremmoiseen kauneuteen, joka teoksessa elää.