Part 6

Siksi nousee hänen vihansa ajan käsitystä vastaan, joka on julistanut mitättömäksi elämän todellisuuden, joka on telkinyt kauneuden rajat niin ahtaiksi ja joka vääristelee Luojan teot irvikuviksi.

Pitemmässä, vakavasti esitetyssä kirjoituksessa «Katsaus Ruotsin nykyiseen runokirjallisuuteen ottaa hän asian puheeksi, paljastaa ajan pintapuolisuuden ja arvostelee ankarasti neroja sellaisiakin kuin Tegnér ja von Beskow.

Omaa käskystänsä runoudesta määrittelee hän seuraavalla tavalla:

"Runous näkee asiat todellisuuden valossa ja kuvaa tosi todellisuutta, jonka juuri on Jumalassa ja jonka tuoksu täyttää maailman. Runous ei korjustele luontoa eikä tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se auttaa ihmiskuntaa pinnan sameuden läpi näkemään omaa ja maailman kauneutta. Ihmiskunta istuu elämän rannalla, itkien synkän aallon vaahtoa ja levottomuutta. Silloin tulee runous, kuni auringonsäde, joka pilkistää esiin pilvistä, valaisee pimeyden ja näyttää ihmiskunnalle, miten syvä, kirkas ja puhdas tuo aaltoileva järvi on."

"Ei ole ketään ihmistä, joka alituisesti ja koska tahansa saattaisi ylentyä uskonnolliseen hartauteen, eikä taiteilijaa, jonka käytettävissä inspiratsioni olisi koska tahansa. Jos hän silloin, saavutettuaan jonkinlaisen tottumuksen ja kätevyyden kielenkäytännössä eksyy koettamaan luoda taideteosta, niin täytyy hänen yrityksensä epäonnistua, ja hän näyttää aivan toiselta kuin todellisen innostuksen hetkinä."

"Pöyhkeyttä, liioittelua ja valheellisuutta runoudessa suvaitsee ainoastaan se, joka ei tunne runoutta sen ylevyydessä. Runouden jumalallinen oikeus on luoda, kuten luonto luo, rajattomassa runsaudessa, rajattomien lakien mukaan. Hourailu, mielivaltaisuus ja vilppi olkoot ikipäiviksi karkoitetut sen pyhyyden piiristä. Kunhan tulisi aika, jolloin yleisemmin kuin tähän asti, tahdottaisiin tunnustaa, että runouden perusteena on yhtä vahva pohja kuin tieteenkin, tämän sanan korkeimmassa ja jaloimmassa merkityksessä, että runous perustuu luonnon ikuiseen tarpeeseen, joka ilmenee ihmisessä kuten kaikessa muussakin luodussa."

Tietysti yleisö nousi tällaista röyhkeyttä vastaan. Nuori mies, joka on julaissut pari mitätöntä runovihkosta, uskaltaa mestaroida Tegnériä!

Merkillisin niistä vasta-arvosteluista, jotka syntyivät Runebergin kirjoituksen johdosta, lienee se, jonka von Beskow salanimellä julkaisi ja jonka päällekirjoitus "Uusi tähti idässä" jo ilmaisee sisällön laadun. Se on täynnä salaviittauksia ja ilkeitä vääristelyjä. "Ja kuka", huudahtaa siinä kirjoittaja muun muassa, "tuo profeetallinen, uusi Messias sitte mahtanee olla, jonka riemukulun tieltä ruotsalaisten kirjailijain pitäisi väistyä? Kai arvostelijalla lie hänestä joku aavistus, koska hän näin suurilla valmistuksilla on ryhtynyt häntä vastaanottamaan? — Tietääkö kirjoittaja mitä täälläpäin arvellaan ja mikä ei kuulu ensinkään mahdottomalta? — Ei enempää eikä vähempää, kuin että se olisi kirjoittaja itse. — Joka tapauksessa olemme me täällä Ruotsissa sentään siksi 'kypsymättömät" ja itserakkaat, ettemme hevillä vaihtaisi edes sitä vähää kelvollista, mitä "nykyisessä runokirjallisuudessamme' on tuohon merkitsemättömään ja tulevaisuuteen turvautuvaan vekseliblankettiin..."

Ehkä ainoa, joka Runebergin runoille osasi antaa täyden arvon, oli Franzén. Hän heti käsitti noitten näennäisesti yksinkertaisten laulujen kauneuden ja kirjoitti nuorelle runoilijalle vilpittömän onnittelukirjeen. Muutamat ruotsalaiset arvostelijat myönsivät, että Runeberg pienissä runoissaan onnistuneesti oli mukaellut kansanlauluja, ja että Hirvenhiihtäjät antoivat hauskoja ja uskollisia kuvauksia kansanelämästä. Mutta taiteellista arvoa ei tietysti voitu antaa teokselle, jossa kuvaillaan kerjäläisiä ja ruotivaivaisia, jonka urhot liikkuvat suksilla lammasnahkaturkeissa ja asuvat savupirteissä. Runebergin ystävä Lauvantaiseuran ajoilta, tohtori Lindfors, kirjoittaa hänelle ensimmäisen runokokoelman ilmestyttyä kirjeen, jossa hän kehoittaa häntä kaikella muotoa heittämään nuo miltei jokapäiväiset pikkukuvaukset. "Varo ettet rupea tuollaiseksi surkeaksi limonaadiksi kuin arvoisa Franzénimme"!... huudahtaa hän huolestuneena ja ehdottaa ystävälleen joukon suuremmoisia aiheita, joitten kehittäminen varmaan tuottaisi enemmän tyydytystä... Hitaasti menivät Hirvenhiihtäjät kaupaksi. Tuhannen kappaleen painos riitti sekä Suomea että Ruotsia varten likemmä kaksikymmentä vuotta. Useat Runebergin ystävistä ottivat, mennessään joululomalle maalle, mukaansa kymmenen kappaletta myydäkseen ne kotiseudullaan, mutta eivät saaneet kaupaksi puoliakaan. Teosta ei ymmärretty. Erosihan se niin kokonaan niistä joita oli totuttu pitämään kauniina.

Ensimmäisen julkisen arvostelun Suomessa Runebergin kirjailijatoimesta kirjoittaa Fredrik Cygnaeus v. 1837. Hän alkaa kirjoituksensa seuraavaan tapaan: Enemmän kuin vuosikymmen on jo kulunut siitä kuin herra Runeberg runoilijana astui näyttämölle, sittemmin osoittaen harvinaista runollista tuotteliaisuutta, jotapaitsi hän jo viisi vuotta on toimittanut "Helsingfors Morgonbladia". Tämän kaiken perustuksella luulisi hänen ansainneen arvostelun tai edes jonkinlaisen ilmoituksen jossakin kotimaisessa sanomalehdessä, mutta minun tietääkseni ei edes hänen nimeään ole kertaakaan mainittu, jollei mahdollisesti takasivulla, ilmoitusten joukossa, jotka tarjoavat myytäväksi hollantilaista silliä, piimää y.m. — Itse arvostelu on tavattoman kiittävä: Hirvenhiihtäjät tunnustetaan kansalliseepokseksi, joka Kalevalan rinnalla aina tulee säilyttämään arvonsa.

Ensimmäinen Runebergin teoksista, jonka yleisö paikalla ymmärsi, oli _Hanna_. Ihastuksella ja yksimielisellä tunnustuksella se otettiin vastaan. Tosin väitettiin, että runoilija esikuvinaan olisi käyttänyt paria tunnettua saksalaista teosta (Göthen "Hermann und Dorothea" ja Vossin "Luise"), mutta käsitellen aihetta aivan itsenäisesti. Huomattava kuitenkin on, ettei Runeberg esim. "Hermann und Dorotheaa" ollut edes lukenutkaan. Ennen "Hannan" kirjoittamista ei hän nimittäin ollut tullut lukeneeksi Göthen mainiota teosta ja sittemmin huvitti häntä jättää siihen tutustumatta, koska ihmiset väittivät hänen käyttäneen sitä esikuvanaan.

Syystä on ihmetelty, että senaikainen ankara sensuuri salli Vänrikki Stoolin tarinain ilmestymisen. Aivan helposti ei se käynytkään. Sensuuri ehdotti ensin muutamia pienempiä muutoksia ja runoilija suostui niihin empimättä. Mutta kun painoylihallituksen puheenjohtaja, vapaaherra Nordenstam, vaati erään säkeen muuttamista runossa "Döbeln Juutaalla", vastasi Runeberg päättäväisesti, että sitä hän ei muuta. Siinä tapauksessa ei kokoelma saa ilmestyä, huomautti Nordenstam. Tyynenä poistui runoilija, päättäen jättää julkaisemispuuhan. Kun hänelle sitte lähetettiin takaisin käsikirjoitus, niin mainitsi hän valitettavasti sensuurin luvalla jo painattaneensa useita arkkeja.

— Sepä ikävä juttu, lausui Nordenstam. — Kuinka suuri painoksenne on?

— 2,000 kappaletta!

— Sepä komeaa! Ja ystävällisesti jatkoi hän: — miksei lehtori nyt voi muuttaa tuota yhtä paikkaa, kun jo muutitte toisiakin?

Ne olivat vähemmänarvoisia. Tätä ei käynyt muuttaminen.

— No, olkoon menneeksi! sanoi vihdoin puheenjohtaja, ja vaarallinen käsikirjoitus sai painoluvan.

Runebergin ollessa Porvoossa, valvoi painatustyötä Helsingissä Cygnaeus ja hänkin joutui "Vänrikkien" takia kiistaan sensuurin kanssa. Arveluttava paikka löytyi tällä kertaa "Torpan tytöstä." Toisessa värssyssä sanotaan siinä suomalaisten joukosta:

Työns’ on se tehnyt, niittänyt on viljan kallehimman, vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohkeimman.

Ei käy puhuminen vihollisjoukosta sillä tavalla, huomautettiin Cygnaeukselle. Tulee muistaa, että se oli hänen Majesteettinsa väkeä.

Cygnaeus suostuu hymyillen muuttamaan, ottaa käsikirjoituksen ja kynän ja kirjoittaa:

Työns’ on se tehnyt, niittänyt on viljan surkeimman, j.n.e.

Mutta muutos miellyttää sensuuria nyt entistä vähemmän ja runo saa ilmestyä alkuperäisessä muodossaan.

"Sitä päivää, jolloin Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät, eivät ikinä unohda senaikaiset," kertoo A. Schauman muistelmissaan siltä ajalta. "Kuinka me nautimme, huokailimme, iloitsimme, ja kuinka sydämemme sykki kiivaammin kuin koskaan ennen! Vasta nyt me käsitimme kuuluvamme kansaan, jonka edestä kannattaa elää!"

Tällaisia tunteita herättivät Vänrikki Stoolin tarinat nuorissa. Vanhojen tunteita taas tulkitsee se sotavanhus, joka toveriensa ja heidän jälkeläistensä puolesta lahjoittaessaan Vänrikki Stoolin laulajalle komean lahjan, lausui muunmuassa: "harvoin taitanee historia mainita sotureja, jotka kovemmin olisivat taistelleet, enemmän kärsineet ja uskollisemmin täyttäneet velvollisuutensa — voittojen, onnettomuuksien ja tappioiden jälkeen joutuakseen täydellisempään unohdukseen. Saatatte siis käsittää, mitkä tunteet meissä heräsivät, kun luimme ihanat laulunne, joissa neronne säteiden loistossa ikäänkuin taikasauvalla loihditte kansojen eteen nämät sotilaat heidän tahrattoman kunniansa välkkyvässä asussa."

Runoilijan eläessä hiljaista elämää pienessä Porvoossa, lentää hänen maineensa jo pitkin maailmaa. Hänen teoksiaan käännetään miltei kaikille sivistyskielille, ja kun ulkomaalaiset kirjailijat ja oppineet tulevat Ruotsiin tai Suomeen, käyvät he välttämättömästi Porvoossa, lukien siellä asuvan runoilijan pohjoismaiden suurimpien merkillisyyksien joukkoon. Runeberg joutuu monenmoisten kunnianosoitusten esineeksi: ulkomaalaiset kirjalliset ja tieteelliset seurat kutsuvat kilvan häntä kunniajäsenekseen, Ruotsin kuningas lyöttää hänet ritariksi, Venäjän keisari määrää hänelle professorin arvonimen ja tuhannen ruplan suuruisen vuotuisen eläkkeen, Ruotsin akatemialta joka hänen teoksestaan "Hauta Perhossa" muutamia vuosia sitte soi ainoastaan toisen palkinnon, saa hän nyt vastaanottaa sen korkeimman kunnianosoituksen ja palkinnon: kultamitalin.

Runeberg oli niitä kirjailijoita, jotka kehittyvät hitaasti.

Hän ei ole mikään ihmelapsi, joka herättäisi huomiota, ja nuorukaiseksi kasvaa hän samalla lailla kuin sadat muut varattomien vanhempien pojat, vastaanottaen vaikutuksia ympäristöstään. Hänestä kehittyy toiselta puolen ankara velvollisuuksien ihminen — toiselta puolen rajattoman vapauden mies. Hänen aikaisimmat runonsa eivät anna aihetta toiveisiin. Vasta saavutettuaan noin 30 ikävuotensa kohoaa hän taiteen aurinkoisille ylängöille, vasta sitte aukeaa hänessä hänen aikansa ja kansansa kukka.

Hän ei koskaan rientänyt panemaan paperille ensi innostuksen tunnetta, vaan tunteen piti saada kypsyä, ennenkuin se kirjoitettiin. Hän ei koskaan pakoittautunut runoilemaan, eli kuten hän itse sanoi: hän ei koskaan pannut runottarelleen pakkoa. Vasta sisällisen tarpeen pakoittamana sai runo syntyä. Ja sen synnyttyä oli vielä pitkä matka sen julkaisemiseen. Kauvan aikaa sai se maata laatikossa ja kestää monet korjaukset ja kiirastulet, ennenkuin se hyväksyttiin. Säälimättä piti poistettaman kaikki mikä mahdollisesti häiritsi kokonaisuutta. Ei siinä kyllä että sanoja ja säkeitä muutettiin tai värsyjä jätettiin pois, vaan pyyhki runoilija usein kokonaisia kohtauksia, jotka kyllä sellaisinaan saattoivat olla hyvät, mutta jotka eivät välttämättömästi liittyneet yhteyteen. "Minä taon takomistani", sanoi hän, "kunnes kuulen, että kaluun tulee hyvä sointu".

-- -- --

Ei ole helppoa mennä kuvaamaan aamuruskoa, ei kastehelmeä hyvä kosketella. Kalpean kuvan antaa kertoja päivän punaisesta palosta, himmeäksi tekee hänen kosketuksensa nurmen timantin. Heikoiksi, himmeiksi käyvät kertojan käsissä suuren Runebergin kuvaukset. Niihin täytyy itsekunkin persoonallisesti syventyä, vaipua, kuten ihminen vaipuu nauttimaan kauniista maisemasta ja ihailemaan taivaan ruskoa tai myrskyä merellä.

Ja kuitenkin, kaikitenkin: Runebergin elämää kuvatessa älköön puuttuko siitä se, mikä siinä oli pääsisältönä, mikä hänelle itselleen antoi tyydytyksen ja mistä tuli Suomelle kansallisaarre: hänen henkinen työnsä. Saakoon tässä siis sijansa kuvaus, joskin kalpea, hänen teoksistaan.

_Hirvenhiihtäjissä_ viedään lukija kauvas sydänmaille, Metsolan torppaan.

On talvi-ilta. Torpanväki on jo päässyt ruualta. Vaimo, toimelias Anna, tytär ja poika häärivät vielä kukin askareissaan. Perheenisä, itse jykevä Pietari, joka kaiken päivää on raatanut tukinvedossa, ajaa väsymystä ruumiistaan ja unta silmistään, sillä varhain aamulla on hänen oltava hirvenajossa kartanon herran kanssa. Äkkiä kuuluu pihalta kulkusia ja Annan veli, reipas Matti, jota jo kauvan on odotettu tänne tulevaksi, saapuu, Metsolaisten suureksi iloksi.

Matilla on hyvä talo Kurussa ja muutenkin varoja, hän on mies parhaimmassa iässään, mutta hänen elämänsä on iloton, sillä ei ole vielä vuosikaan kulunut umpeen siitä kun hänen hyvä vaimonsa kuoli, jättäen vanhemman lapsista turhaan huutelemaan äitiä ja nuoremman itkemään vieraan rinnoilla. Matti on kyllä miettinyt uuttakin avioliittoa, mutta ei tiedä, valitako vaimoksi ikäihminen, joka jo on vakaantunut ja joka lapsia kohtelisi hyvyydellä, vaiko nuori tyttö, joka voimakkaalle miehelle soisi poskiensa ihanuuden ja rakkautensa riemun.

Nyt alkavat torpanväet kilvan kiittää Hetaa, Sakariaksen tytärtä, joka palvelee kartanossa. Se se vasta on tyttö! Kahdeksantoistavuotias, muodoltaan muhkea, mieleltään vakava, sävyisä ja taipuvainen. Hänelle uskovat herrasväet sekä kankaankudonnan että aitanavaimet, häneen iskevät miesten silmät kuin rastaitten parvi marjaiseen pihlajaan. Hänestä tulee Matille oiva emäntä! Aamulla on hänen Pietarin kanssa lähdettävä kartanoon hirvenhiihtoon — tai oikeastaan tytönkatsojaisiin. Ja tällä päätöksellä vaipuu torpanväki vieraineen uneen.

Mutta tuskin on kukko ensi aamulaulunsa kiekauttanut, kun Pietarin sytyttämä päresoihtu taas herättää kissan kismottelemaan ja Matin valmistautumaan matkaan. Pian kääntyvät hänen ja Pietarin sukset kartanoa kohti. Matti on saanut lainaksi Pietarin isä-vainajan ruotsalaisen kiväärin ja sen urotöistä pakinoiden saavutaan perille. Pihassa ovat koirat vastassa, murisevat ensin, mutta tuntevat sitte Pietarin äänen ja suksisauvan. Samassa tulee herra itsekin portaille, huutaa pois koiransa ja käskee ystävällisesti miehiä tupaan odottamaan.

Siellä ovatkin jo koolla muut hirvenhiihtäjät. Laulaa hyristen polkevat piiat rukkejaan ja permannolla olkien päällä uunin vierellä makaa muutamia laukkuryssiä. Ilolla tervehtivät miehet tulijoita, vanha Sakarias alkaa paikalla pelotella tovereitaan, että kuinka tässä nyt pidetään puoliaan, kun tulee mukaan tuo kurulainen, sillä Kurussa on yhtä monta kuulua pyssymestaria kuin on miestä. Matin ääni herättää samassa ryssät, he ovat vanhat tutut, monet ateriat on Matin talolla saatu, monet karhuntaljat Matilta ostettu. Hetkessä avataan kontit ja Matille ilmaantuu tilaisuus antaa piioille pieniä lahjoja. Heta saa paremman kuin muut, sillä Heta on paikalla voittanut vieraan sydämen.

Mutta Hetalla on muitakin kosijoita. Miesten ollessa metsällä, rakastuu häneen nuori ryssä, tarjoaa hänelle reppunsa ja ruplansa ja tahtoo viedä hänet köyhästä Suomesta kukoistavaan Arkangeliin, jossa silkkinen on oleva hänen pukunsa ja ruokana hopearuplat. Heta ei tietystikään ryhdy mihinkään kauppoihin humalaisten ryssien kanssa, varsinkin kun Matti on hänen mielessään. Hän lyö jo vetoa toisten piikain kanssa siitä, että Matti varmaan on ampunut parhaat laukaukset metsästysretkellä.

Hän onkin oikeassa, sillä neljästä hirvestä on Matti kaatanut kaksi. Sitäpaitsi on hän kotimatkalla kosinut Hetaa Sakariakselta. Pietaria Matti vihdoin pyytää puhemiehekseen ja, ryssiltä ostettu kihlasilkki kainalossa, astuu juhlallinen puhemies kamariin, jossa Heta kutoo rouvan kirjavaa kangasta.

Hetkisen perästä saa Pietari jo rientää kotitorpalleen noutamaan väkiään kihlajaisiin, jotka illalla vietetään kartanossa. Ennen häntä saapuu sentään lukija Metsolaan, jossa viikon työt ovat lopetetut ja väet kaikki nauttivat pyhäpäivän rauhaa. Nyt saamme likemmin tutustua Aaroon, kerjäläiseen, joka ohimennen mainittiin kertomuksen alussa.

Ei ole hän aina kerjäläisenä kierrellyt maailmaa: oma talo hänellä oli hedelmällisine peltoineen, karjoineen, hyvä emäntä ja kukoistavat lapset. Kaikki häntä kiittivät, monet kadehtivat, kunnes kohtasi onnettomuus: ainoa hallayö hävitti pellon ja pedot raatoivat karjan. Palvelijat jättivät talon, syötiin pettua, veroista tuli ryöstö, vietiin navetasta laihat lehmät, ainoa joka jäi, lypsi maidon asemasta verta. Vaimo, vierellään vastasyntynyt, nääntyi kuoliaaksi. Mies tarttui kerjuusauvaan, veti kelkassa lapsia talosta taloon, kunnes kasvoivat ja jo elättävät itsensä. Hän taas kiertelee maailmaa, tyytyväisenä soitellen huuliharppuaan, kuten sirkka, joka sirittää kuihtuneellakin lehdellä, vaikka aurinkoa on niukasti. Mielenliikutuksiin saa Aaron kertomus kuulijat ja Anna, lohduttaakseen ukkoraukkaa, noutaa pöytään parasta mitä hänellä on: voit, lihat, muikut, kaljat. Ja syödä Aaron täytyy, vaikkei nälkäkään ole, syödä kunnes vatsa on tynnörinä.

Ilo palaa torppaan, kun Pietari saapuu kertomaan että kiinni on Matti kuin koukussa hauki. Juhlapuvuissa ja juhlatuulella lähdetään nyt miehissä kartanoon.

Siellä on ilo jo ylimmillään. Viulut vinkuu, valot välkkyy, parit keikkuu permannolla ja tyytyväisyys loistaa joka silmästä. Runoelma päättyy Sakariaksen ylevään puheeseen kihlatuille sekä kartanon herran ehdotukseen että Aaro jäisi viettämään vanhuutensa päivät hänen luonaan.

"Hirvenhiihtäjät" luettuasi tuntuu sinusta kuin olisit suksilla kiitänyt sydänmaitten puhtaita hankia, tuntenut pakkasen paukkuvan korvissasi ja nähnyt tähtien vilkkuvan ankarassa talviyössä. Olet sitte katsahtanut mökkiin, jossa takkavalkea iloisesti loimottaa, päre pihdissä palaa ja sirkat sirittävät. Täällä kuluu suomalaisen talonpojan yksitoikkoinen elämä ainaisessa taistelussa kovaa luontoa vastaan. Se on tehnyt hänet juroksi, hitaaksi ja yksivakaiseksi. Mutta sano hänelle ystävällinen sana, odota kunnes tulee hänen lauvantai-iltainen leponsa tai vaatimaton juhla naapuritalossa, ja hän sulaa ja lauhtuu ja sinä näet että hänen povessaan elävät ihmistunteet, ne samat, jotka tapaat maailman hyörinässä, sillä eroituksella, että ne täällä sydänmaitten suuressa luonnossa usein ovat säilyneet suurempina, parempina.

_Hanna_ siirtää meidät keskelle kesää. On juhannusaatto, tuomet ja syreenit kukassa. Vanha pastori istuu ikkunassansa, piippua poltellen, ja katselee maantielle päin. Hän odottaa tänään kotiin ainoaa poikaansa, ylioppilasta Turusta.

Mutta kankaansa ääressä viipyy vielä hänen tyttärensä, kuusitoistavuotias Hanna. Hauska olisi hänen siinä sukkulaa heitellä ja nähdä kirjavien raitojen kasvavan, mutta jo kuuluu kello, ilmoittaen pyhäpäivän alkaneen. Hän nousee siis, sitaisee otsaltaan kostean kiharan ja seisahtuu ikkunaan, josta virtaa sisään kukkien lemua.

Samassa tulee huoneeseen vanha Susanna, pappilan uskollinen palvelijatar. "Kiireesti neiti", puhuu hän, "pukeutukaa, pankaa sormukset sormiinne, sillä nyt on onni talossa: nimismies on saapunut Hän on uusissa vaatteissa, uusi on hevonen, uudet rattaat ja ystävälliset kuin päivänpaiste olivat hänen kasvonsa, kun hän leikkiä laskien sanoi tulevansa ryöstämään talon parhaan aarteen. Se ei voinut merkitä muuta kuin että hän tulee pyytämään neitiä vaimokseen."

Hanna purskahtaa nauruun. Olisipa kummallista hänen olla tuon rikkaan, pyöreän herran rouvana, joka kulkee niin vakavana ja jota pyydetään sohvaan istumaan. Eihän hän toki tällaista hupakkoa! Johan hän viisikymmentä vuotta on elänyt yksin.

Mutta se on sittenkin totta. Mahtava nimismies tarjoaa tytölle itsensä, talonsa, tavaransa, lupaa häntä käsin kantaa ja silkkiin sitoa. Vanha pastori pitäisi tyttärensä onnen turvattuna, jos hänestä tulisi tuon jalon miehen vaimo; kunhan tyttö nyt ensin saa ajatella asiaa ja sitte tehdä päätöksensä. Susannan mielestä tytölle tarjoutuu kokonainen taivaan valtakunta. Ainoastaan nuori Johanna, joka palvelee pappilassa, ollen miltei Hannan sisarena, kauhistuu, kuullessaan ylpeän herran tuumista. Vai että se tulee tänne kultineen houkuttelemaan nuorta sydäntä jäähtyneeseen syliinsä! Ei viihdy rakkaus vanhan koreissa saleissa, ikävä ja harmi siellä asuvat.

Hanna hämmästyy. Eikö nuori voisi rakastaa vanhempaa? Onhan hän niin ystävällinen, niin arvossa pidetty, onhan hänellä niin yllin kyllin lahjoja tarjota. Onhan hän hyvä, kun pyytää nuorta jakamaan onneaan.

Ohhoh, arvelee Johanna, jopa on kullalla valtaa, kun se noin kaiken voi tasoittaa! Ruvetkaa vanhan vaimoksi, mutta älkää sitte myöskään katsoko ikäistänne nuorukaista silmiin.

"Älkää hänt’ unelmass’ edes nähkö, ettei hänen silmäns’ Iskisi teihin, ja katse jok’ ei mene mielestä koskaan, Hiljaa vaivaavaks’ okahaks’ näin jäis’ sydämeenne."

Hanna seisoo avoimen ikkunan ääressä silmäillen maisemaa, jossa kaikki on hänelle niin tuttua ja rakasta, järven selät, saaret, salmet... Ja äkkiä tuntee hän, ettei hän voi niistä luopua. Hakekoon jalo kosija tytön, jolle koti on vähemmän rakas...

Samassa ajaa pihaan rattaat ja ikkunaa kohti heilautetaan lakkeja. Veli siellä saapuu. Paikalla unohtuvat Hannalta huolet ja riemuiten rientää hän tulijaa vastaan.

Nuorukainen on tuonut mukaansa toverin ja ilokseen tuntee vanha pastori hänet nuoruudenystävänsä pojaksi. Omana poikanaan sulkee hän hänet syliinsä ja kun Hanna samassa astuu sisään, lausuu hän hänelle: tule lapseni, anna sisaren suudelma nuorukaiselle, jota tähän asti et ole tuntenut. Nyt olkoon hän, isäsi jaloimman ystävän poika, veljesi, ja ole sinä hänen rakastava sisarensa.

Hanna tottelee. Vieras tarttuu hiljaa hänen käteensä, tyttö ei karta hänen huultensa kosketusta.

Mutta päästyään yksin, painaa hän kiharaisen päänsä käsien varaan ja itkee ja hymyilee, eikä itsekään tiedä miksi. Johanna hänet heti ymmärtää ja hämillään painaen päänsä kasvinkumppalinsa rintaa vastaan selittää Hanna, ettei hän suinkaan itke siksi että rakastaisi tuota köyhää nuorta ylioppilasta, päinvastoin hän itkee vihasta: häntä harmittaa että vieras käyttäytyy niin sydämellisesti ja aivan sopimattomasti.

Illemmalla ovat nuoret kävelemässä. Ihana on luonto kuin morsian. He astuvat järven rantaa pitkin ja kiertävät kokkokalliolle asti. Veli tahtoo ystävälleen näyttää kotoiset seudut ja selittää mitä muistoja liittyy mihinkin paikkaan. Hanna taas kertoo veljelleen mitä tämän poissaollessa on tapahtunut. Ja vaistomaisesti, kääriessään auki elämänsä tarinaa, likenevät he kaikki kolme toisiaan ja käyvät toisilleen niin tutuiksi, kuin olisivat he jo vuosikausia olleet ystävät.

Lähteen laidalle he vihdoin istuutuvat, istuvat ääneti, sanoja etsimättä ja löytämättä, katsellen sammuvaa iltaruskoa. Sydän vain etsii sydäntä ja autuus täyttää mielen. Lähteen peilistä yrittää Hanna äkkiä katsella vieraan rakkaita kasvoja, mutta samassa katsoo veteen hänkin ja heidän katseensa tapaavat toisensa.

Nyt on Velikin mieleltään hellänä ja hän uskoo Hannalle olevansa kihloissa ystävänsä sisaren kanssa. Hetkeksi hän poistuu ja palatessaan tapaa hän Hannan, seisomassa pää nuorukaisen rintaa vastaan.

Mutta nojatuoliinsa on vanha pastori sillaikaa nukkunut. Kauniina hän siinä lepää, kasvoillaan omantunnon rauha, kun kihlatut astuvat huoneeseen. Hanna herättää hänet, suudellen hänen kättään.

Vanhus hämmästyy, kun näkee tytön polvillaan edessään, sitte synkistyvät hänen kasvonsa ja uhkaava silmäys sattuu nuorukaiseen. Mutta hänen suora katseensa saa vanhuksen sulamaan ja syliinsä sulkee hän heidät molemmat.

"Hannasta" henkii lukijaa vastaan kesä, luonnon ja kukkasten kesä, ihmislapsen juhannusaika. Se on lemuava, suloa väräjävä runoelma, rakkauden, rauhan ja ilon ylistyslaulu.

Seuraa sitte _Jouluaatto_, jonka päähenkilöinä ovat vanha sotamies Pistol ja majorin kuusitoistavuotias tytär Augusta.

Majori ja Pistol ovat asetoverit ja kartanoon on Pistol pyydetty viettämään jouluaattoa. Yksin astellessaan talvi-illan hämyssä, antaa hän ajatuksensa lentää majorin suurelle tilalle, jonne hän juuri on matkalla.