Part 5
Aiheen ryhtyä tähän uuteen työhön sai Runeberg omituisella tavalla. Lehtori Öhman, samannimisen kirjankustantajan veli, joka oli naimisissa majori von Fieandtin tyttären kanssa, oli päättänyt ryhtyä toimittamaan muotokuvakokoelmaa v. 1808—1809 sodan merkillisimmistä miehistä. Runebergin puoleen kääntyi hän pyytämällä että Runeberg kirjoittaisi kuviin tekstin. Runeberg suostuikin ja aluksi hankki Öhman hänelle Otto von Fieandtin kuvan sekä joukon hänen luonnettaan kuvaavia pikkutietoja. Siitä innostui runoilija sitte kuvaamaan menneitten aikojen loistopäiviä ja unohdettuja sankareja.
Muutamia "Vänrikeistään" julkaisi hän sanomalehdissä ja joku kierteli käsinkirjoitettuna ystävien ja tuttavien kesken. Yleisö siis saattoi aavistaa, mitä rakkaan runoilijan tuleva teos oli sisältävä ja se odotti suuremmalla kiihkolla kuin koskaan ennen. Joulukuun 12 p:nä 1848 ensi osa "Vänrikki Stoolin tarinoita" vihdoin ilmestyi.
Ensimmäisenä lauluna siinä on "Maamme", jonka Runeberg keväällä 1846 oli kirjoittanut Kroksnäsissä. Käsikirjoituksesta monistettuna oli sekin jo levinnyt ympäri maata ja julkisesti esitettiin se ensi kerran syksyllä Helsingissä pohjalaisten ylioppilaiden vuosijuhlassa, sillä kertaa Ehrströmin säveltämänä. Hiukan myöhemmin esitettiin se Porvoossa, kaupungin viettäessä juhlaa 500 vuosipäivänsä johdosta. Juhla oli samassa salissa jossa Aleksanteri I oli avannut kuuluisat valtiopäivät v. 1809 ja sävelen Maamme lauluun oli tehnyt sen runoilija itse. Pysyväisen sävelen tälle runoelmalle antoi vasta Fredrik Pacius, joka sitäennen oli säveltänyt pari Runebergin pienempää runoa.
"Maamme laulun", Suomen kansallislaulun syntymäpäiväksi tuli 13 p. toukokuuta v. 1848, jolloin ylioppilaat viettivät kevätjuhlaansa Helsingissä.
Ilma on ihana, harvinaisen aikainen kevät on loihtinut lehdet puuhun, kukat maahan. Laulaen, soittokunnan säestämänä marssivat ylioppilaat juhlakentälle, noin neljän virstan päähän kaupungista. Heitä seuraa ääretön ihmisjoukko. Lauletaan "Maamme laulua", jonka sävel on vallan uusi, mutta joka yksinkertaisuudessaan kuitenkin tuntuu niin tutulta. Gumtäktin niitty on lippujen ja köynnösten koristama ja ylinnä upeilee Suomen vaakuna. Puheita pidetään, maljoja juodaan. Loistavalla kaunopuheliaisuudella ylistää Fredrik Cygnaeus onnea olla suomalainen, olla syntynyt maassa niin ihanassa kuin tuo, joka tuossa uinuu iltaruskon hohteessa, keväisen kuutamon hopeoidessa meren lahtia. Hän puhuu Suomen nimestä, sen muistoista, sen toiveista, sen tulevaisuudesta. Hän kehoittaa jokaista suomalaista tämän maan edestä elämään ja kuolemaan. Kyyneleet nousevat kansanjoukon silmiin, hyvä-huudot nostavat tuontuostakin sanojen lentoa ja lopuksi puhkeaa ilmoille ääretön riemastus. Se löytää muotonsa laulussa, joka jo pitkin iltaa on kajahdellut ja jonka jokainen tuntee sisältävän sydämensä sisimmät ajatukset:
"Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, Soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien."
Laulu on toistettava uudestaan ja uudestaan eikä kansa ole saada siitä kylliksensä...
Se oli kuten kaikki "Vänrikit" lähtenyt runoilijan lämpimästä sydämestä; sentähden se kaikkien hänen kansalaistensa sydämiin sattuikin. Muutamat sanat, jotka hän v. 1819 kirjoitti nuoruudenystävälleen Snellmanille, kun tämä aikoi hakea professorinvirkaa Upsalan yliopistossa, ovat nekin omiaan osoittamaan Runebergin tunnetta isänmaatansa kohtaan. "Älä lähde", sanoo hän, "sinua tarvitaan täällä Älä jätä isänmaatasi, näe mieluummin nälkää?" Ja tarinoistaan kirjoittaa hän eräälle toiselle ystävälleen: "sen vain tiedän että olen rakastanut urhojen mainetta, jotka taistelivat isänmaansa edestä, arvoasteeseen katsomatta. Sydämeni pohjasta olen heidän kunniakseen lauluni virittänyt, parhaat sanottavani olen heistä sanonut?"
"Mikä se sitte oikeastaan on," huudahtaa muuan arvostelija, puhuessaan Vänrikki Stoolin tarinoista, "joka näille vaihteleville ja historialliselta aiheeltaan erilaisille, yksinkertaisille, koristelemattomille ja näennäisesti epätaiteellisille lauluille antaa niiden viehätyksen? — — Se on _totuuden_ taikavoima sekä kertomistavasta että käsityksessä, se on esitystavan _luonnollisuus_ ja kaikkea turhaa pintapuolisuutta ja pöyhkeilemistä karttava _yksinkertaisuus_, se on vilpittömyys millä _isänmaanrakkautta, sotilaskunniaa_ ja kuolemaan asti voittamatonta _urhoollisuutta_ on käsitelty; se on tunteen voima ja syvyys, joka sopusointuisasti hallitsee sekä ajatusta että esitystä."
"Vänrikki Stoolin" ensi osan ilmestyttyä seuraa runoilijalle levon aika. Paljon voimia olivatkin kysyneet nuo näennäisesti yksinkertaiset laulut. Vuonna 1851 valmistui ensimmäinen runo toista kokoelmaa varten, ihana "Vänrikin markkinamuisto", johon Runeberg ikäänkuin sattumalta sai aiheen.
Hän oli Loviisassa käymässä ja tapasi täällä erään viime sodan miehen, kenraali Ehrnroothin, jonka kanssa hän pitkän aikaa jutteli. Luultavaa on että kenraali silloin muunmuassa tuli kertoneeksi hänelle seuraavan tapauksen: kenraalin maatilalle Nastolassa tuli usein miehiä pyytämään kenraalin todistusta siitä että he sodan aikana olivat kuuluneet hänen komentonsa alle. Erästä miestä tutkiessaan muistaa kenraali äkkiä, että sama kuula, joka sattui hänen reiteensä, kaasi miehen kumoon, josta syystä kaikki silloin luulivat hänen kuolleen. "Sinusta", huudahtaa hän miehen kertomuksen katkaisten, "voin todistaa, että sekä olit sodassa että tulit ammutuksi kuoliaaksi!" Nyt käskee kenraali valmistaa ruokapöytään sijan sotatoverille ja hansikkakäsisten palvelijain hämmästykseksi ja harmiksi istutetaan köyhä ukko kenraalin rinnalle.
Maaliskuussa 1851 esitettiin Helsingissä Paciuksen uutta oopperaa "Kaarle kuninkaan metsästys." Kolmannessa näytännössä oli Runeberg läsnä ja näytännön loputtua lauloi innostunut yleisö Maamme laulun. Sitte mentiin Seurahuoneelle, jossa runoilijan kunniaksi oli pantu toimeen pienet juhlat. Täällä lausui Runeberg ulkomuistista "Vänrikin markkinamuiston", seisoen huoneessa, jota valaisi ainoastaan kuuvalo. Hän nimittäin ei tahtonut esiintyä yleisön edessä niin kirkkaasti valaistussa huoneessa kuin se oli, jossa juhla vietettiin.
1856 kirjoittaa Runeberg leikillisesti langolleen: "suutuksissani viime viikkoina vallinneen huonon sään tähden, joka on tehnyt metsästämisen vallan mahdottomaksi, olen kirjoittanut kaksi vänrikkiä ja alottanut kolmatta, mutta viimeksimainitulle taidan antaa joululomaa jos ilma edelleen pysyy yhtä kauniina kuin nyt".
Vuonna 1860 ilmestyi toinen osa Vänrikki Stoolin tarinoita ja senjälkeen ryhtyi runoilija valmistamaan "Salaminin kuninkaita", jotka kauvan aikaa olivat saaneet olla koskemattomina. Vielä mainittakoon, että Runeberg v. 1851 oli saanut kutsumuksen ruveta jäseneksi komiteaan, jonka tehtäväksi oli uskottu uuden ruotsalaisen virsikirjan laajentaminen. Tämän kautta kääntyi hänen työnsä joksikin aikaa puhtaasti uskonnolliselle alalle.
Se ei ollut hänelle mikään outo ala, sillä aikaisimmasta nuoruudestaan asti oli hän miettinyt uskonnollisia kysymyksiä, kuten hänen runoistaan ja muistiinpanoistaankin käy selville.
Hänen asuessaan viime vuosia Helsingissä alkoi pietistinen liike, joka mahtavana oli leimahtanut yli koko Suomen, saada jalansijaa pääkaupungissakin. Runebergin sisaret olivat liittyneet siihen ja pari pohjalaisen ylioppilasosakunnan etevimmistä jäsenistä, kuten Lars Stenbäck, olivat kiihkeitä pietistejä. Runebergiä loukkasi pietistien ahdas, yksipuolinen katsantokanta, joka telkien taakse sulki autuuden ja Jumalan armon ja kadotukseen tuomitsi kaikki toisin ajattelevat. Hän alkoi peljätä, että tämä synkkä, ankara liike, jos se nuorison tempaisi mukaansa, tukahduttaisi siitä kaiken elämänhalun ja tekisi sen viattomallekin ilolle ja valoisalle maailmankatsannolle vihamieliseksi. Sentähden oli hän jo jonkun aikaa aikonut ottaa asian julkisesti puheeksi, mutta ajan puutteessa jäi se, ja vasta Porvooseen muutettuaan, v. 1837, saa hän tilaisuutta julaista "Vanhan puutarhurin kirjeitä", joissa hän ylevän kertomuksen muodossa osoittaa, mitä onnettomia seurauksia voi johtua pietistien synkästä maailmankatsantokannasta.
Vanhan puutarhurin kirjeet aiheuttivat pitemmän väittelyn Runebergin ja Lars Stenbäckin kesken. Runeberg määrittelee uskonnollista kantaansa seuraavalla tavalla: "Ihminen elää itse asiassa ainoastaan siinä määrässä kuin hän eläytyy Kristukseen. Kaikki muu osa ihmistä kuuluu pimeydelle ja kuolemalle. Mutta Kristus ei elä ainoastaan taivaassa, vaan myöskin maan päällä. Hän elää sekä ylhäisyydessä että alhaisuudessa, sekä totisuudessa että leikissä, sekä tiedossa että uskossa, sekä viisaudessa että yksinkertaisuudessa. Ainoastaan yksipuolisuudessa, ahdasmielisyydessä, typeryydessä, saatanallisuudessa ei hän elä. — — — Ihmisen ei pidä rukoilla: 'anna, oi Kristus, minulle autuutta ja varjele minua, jotten kadottaisi sitä iloa, jonka niille luvannut olet, jotka sinuun uskovat', koska sellainen rukous on itsekäs. Vaan näin tulee ihmisen rukoilla: 'älä, oi ikuinen rakkaus, kohtele minua ikäänkuin minä jotakin olisin. Sinä näet miten mitätön, heikko ja syntinen minä olen. Auta minua unhottamaan kaikki vaateliaisuus, kaikki toivomukset, koko oma itseni ja muistamaan ainoastaan sinua. Anna minulle iloa tai hätää, anna taivas tai syökse syvyyteen, se on minulle yhdentekevä, kunhan sinä vain elät ja minä saan rakastaa sinua; sinun rakkautesi on minulle kaikki kaikessa. Ja vaikka sekä minun ruumiini että minun sieluni vaipuisi, niin olet sinä kuitenkin aina minun lohdutukseni ja minun osani.' — — —"
Kaunis taru kertoo nuorukaisesta, joka jätti kotinsa, antautuakseen palvelemaan maailman mahtavinta herraa. Hän tuli kuninkaan luo. Tätä miellytti pojan reipas käytös ja terve voima, ja hän otti hänet palvelukseensa. Illan kuluessa mainittiin saatanan nimi ja silloin teki kuningas ristinmerkin. Silloin huomasi nuorukainen, että mahtaa löytyä mahtavampikin herra kuin se, jota hän nyt palveli, ja läksi etsimään häntä. Mutta tämänkin näki hän karttavan ristiä tien vieressä, ja kun hän kysyi miksi, sai hän kuulla, että syvyyksien ruhtinas pelkäsi puuta, jonka päällä hänen ikuinen vihamiehensä oli kärsinyt. Silloin tahtoi nuori soturi etsiä Kristusta ja palvella häntä. Hän tuli erakon luo metsässä ja kysyi, mistä saattaisi löytää sovittajan ja antaa voimansa hänen palvelukseensa. Hurskas mies neuvoi häntä etsimään Herraa hänen sanastaan ja rukouksesta. Pian huomasi kuitenkin nuorukainen, ettei hän voi näin löytää etsittäväänsä ja pyysi erakkoa neuvomaan työtä, jonka helteen hän saisi kantaa Kristuksen tähden. Vanhus vei hänet silloin joen rannalle ja käski häntä vaarallisen veden poikki kantamaan hurskaita pyhiinvaeltajia. Taru kertoo, että Kristus yöllä tuli rantaan ja pyysi hänen apuaan sekä että mies, vaikka ei osannut lukea eikä rukoilla, katsottiin mahdolliseksi kantamaan maailman sovittajaa.
Voimat ovat moninaiset, lahjat moninaiset ja tavat työskennellä Jumalan tarkoitusten edistämiseksi samoin. Kun siis näette veljen, joka ei teidän tavallanne ajattele ja rukoile, niin älkää sanoko: "hän on kadotettu", vaan sanokaa mieluummin: "ehkä hän seisoo vyöryävän virran varrella, kestäen unettomia öitä, vaivoja ja vaaroja ja taistellen terveitten jäsentensä koko voimalla kantaakseen joen poikki Kristuksen valittuja ja edistääkseen hänen asiaansa."
Kymnaasin lehtorina piti Runebergin antaa vihkiä itsensä papiksi ja tuomiokapitulin jäsenenä kuului hänen velvollisuuksiinsa tutkia nuoria pappiskokelaita. Siten hän heidän piiristään sai paljon tuttavia ja useita ystäviä. Kuvaava Runebergin uskonnolliselle kannalle ja suvaitsevaisuudelle on muuan tapaus, jonka eräs maalaispappi tiesi kertoa.
Hän oli kerran, tavatessaan Runebergin, kertonut hänelle kokemuksiaan ja mielialojaan maalta, seurakunnasta, jossa hän viimeksi oli vaikuttanut. Kansa siellä oli köyhää ja yksinkertaista, mutta hyväntahtoista. Nuori pappi huomautti kehuen, että ei pidä luulla hänen pitävän löyhää kuria seurakunnassaan. Kyllä hän katsoo, ettei kansa hänen saarnatessaan nuku. Silloin hymähti Runeberg ystävällisesti ja alkoi selittää, että onhan luonnollista, että ihmisen, joka oltuaan koko viikon raskaassa työssä, varhain sunnuntai-aamuna noustuaan ja tultuaan pitkän matkan kirkkoon, vihdoin päästyään penkkiin, Herran huoneen rauhaan, tulee uni.
— Älä tee niinkuin tähän asti, lopetti Runeberg puheensa, — vaan kun näet, että kuulijasi alkavat nukkua, niin hiljennä vähitellen ääntäsi ja kun huomaat heidän nukkuneen, niin lue heille Herran siunaus ja jätä heidät rauhaan.
Varmaan Runebergin lempeä selitys sittemmin monasti muistui papin mieleen ja sai hänet langettamaan tuomionsa säälivämmin kuin siihen asti.
Pietistinen suunta piti Runebergin uskonnollista katsantokantaa liian vapaamielisenä ja maailmallisena. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin vaikuttivat pietistit sen, ettei Runebergin virsikirja-ehdotusta hyväksytty.
Kesäkuussa v. 1850 kirjoittaa rouva Runeberg ystävättärelleen: "meidän elämässämme on juuri tapahtumaisillaan oikein merkkitapaus, nimittäin, uskotko! mieheni aikoo matkustaa Ruotsiin, jos hän nyt saa passin".
Runeberg nimittäin ei kuulunut niihin, jotka mielellään matkustavat. Helsingissähän hän tuontuostakin kävi ja virkamatkathan olivat suoritettavat, mutta esim. Pietariin oli hän monasti hankkinut, sentään täyttämättä aikomustaan. Ruotsinmatkaa hän nähtävästi myöskin kauvan oli miettinyt ja vihdoin tehnyt päätöksensä. Mutta ei ollut passin saaminen siihen aikaan helppo asia. Pitkän aikaa oli sitä odottaminen ja viikkoa myöhemmin kuin hän oli aikonut lähteä, se vihdoin saapui.
Runebergille tekivät seuraa maanviljelijä Duncker ja professori Lille ja kesäkuun 25 päivänä vihdoin lähdettiin matkaan.
Jo laivan saapuessa Tukholman satamaan, toivottivat siellä oleskelevat suomalaiset suuren maamiehensä tervetulleeksi. Sitte seuraa pitkä sarja päivällisiä, illanviettoja, maljoja ja puheita, osaksi tukholmalaisissa perheissä, osaksi ravintoloissa. Kulovalkean lailla on kaupungissa levinnyt tieto, että suuri runoilija vierailee Ruotsissa, ja jokainen haluaa hänet nähdä.
Kuningaskin ja kruununprinssi vastaanottivat Runehergin mitä ystävällisimmin. Kuningas kertoi poikiensa osaavan ulkoa Runebergin runot ja koko perheensä vuodattaneen kyyneleitä niitä lukiessa. Kruununprinssi lahjoitti hänelle useita teoksiaan, joitten kansiin oli kirjoitettu omakätinen omistus, sekä maalaamansa taulun ja lauloi hänelle miltei kokonaisen tunnin ajan sävellyksiään. Vielä pyysi hän Runebergin luokseen päivällisille, joissa oli läsnä maan hienointa ylhäisöä.
Eräissä päivällisissä, jotka useat Pappis- ja Porvarissäädyn jäsenet runoilijan kunniaksi pitivät, kysyi arkkipiispa, eikö Runeberg tahtoisi muuttaa Ruotsiin: Tukholmassa olisi hänelle valmis paikka. "Herra arkkipiispa", vastasi silloin Runeberg, "Suomi on köyhä äiti, joka tarvitsee kaikki lapsensa".
Käytyään Upsalassa ja saatuaan osakseen koko sen kaupungin kunnianosoitukset, läksi Runeberg Pohjoisruotsin kautta paluumatkalle. Kaikissa pikkukaupungeissa, joihin laiva puikkosi, vastaanotettiin hän laululla, maljoilla ja puheilla ja vietiin juhliin, jotka kestivät niin kauvan kuin laiva kussakin paikassa viipyi. Runeberg, joka ei pitänyt pitkistä puheista, kaikista vähinten kun ne koskivat häntä itseään, vastasi ainoastaan muutamin yksinkertaisin sanoin. Ruotsalaiset taas, jotka olisivat toivoneet saavansa kuulla suuren runoilijan esiintyvän, lienevät siinä suhteessa pettyneet. Mutta paluumatkallaan viipyessään Vaasassa, kirjoittaa Runeberg rouvalleen: "Joka tästä jo pääsisi teidän luoksenne! Minä olen kauhean väsynyt kaikkeen tämän maailman komeuteen ja ikävöin Kroksnäsin puuroa, kalaa ja rauhaa."
Syntymäkaupungissaan Pietarsaaressa viipyi hän neljä päivää. Heinäkuun 23 päivänä olivat kaupunkilaiset pyytäneet hänet hänen isävainajansa vanhalle kalastajamajalle, jossa Johan Ludvigkin poikana oli viettänyt monet yöt ja päivät. Kauniisti olivat naiset kukkasilla ja köynnöksillä koristaneet majan, muodostaneet runoilijan nimikirjaimet seinälle ja toimittaneet mökkiin hänen kuvansa ja kaikki hänen teoksensa. Kun runoilija saapui rantaan, oli häntä vastassa neljä valkopukuista nuorta tyttöä, jotka sirottivat kukkasia tielle, jota runoilija astui Maammelaulun sävelien soidessa. Kallisarvoinen pyssy, joka oli ollut kapteeni Runebergin oma, lahjoitettiin runoilijalle.
Saman päivän aamuna oli hän käynyt tervehtimässä serkkuaan, "kelpo poikaa", jota ei hän ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Mies raukalta olivat jalat kerran paleltuneet, jonka jälkeen oli täytynyt sahata ne poikki. Köyhänä, yksin, eleli hän nyt mökissään, likellä Pietarsaarta. "Ludvigille" oli hän valmistanut yksinkertaisen aterian ja hilpeästi jutellen lapsuudenmuistoista, söivät ystävykset sen kahdenkesken. Vihdoin kömpii raajarikko kainalosauvojensa varassa kaapille ja noutaa sieltä samppanjapullon. Hän tahtoo juoda Ludvigin maljan, sillä ties, koska sitä enään tavataan. Runeberg yrittää torua häntä, köyhää miestä, tuollaisesta tuhlaavaisuudesta. Mutta tuo vilpitön kunnian ja ystävyyden osoitus liikuttaa häntä ehkä enemmän kuin kaikki juhlat ja puheet, joitten esineenä hän vasta on ollut.
Heinäkuun 28 päivänä saapui Runeberg kotiin. Hänen jo asetuttuaan veneeseen, lähteäkseen Porvoosta Kroksnäsiin, sattui hänen ystävänsä pastori Bergström astumaan ohitse ja pysähtyi silloin puhuttelemaan Ruotsista palaavaa Runebergia, kysyäkseen miten matka oli kulunut ja oliko ollut hauska. "Olihan siellä", vastasi Runeberg, "hauska, mutta hauskempi on taas päästä Kroksnäsiin kävelemään paljasjaloin ja onkimaan ahvenia."
-- -- --
Joulukuussa v. 1863, kun Runeberg nuorimman poikansa kanssa oli kokemassa ketunpyydyksiään, kohtasi hänet halpaus. Poikansa avulla pääsi hän vaivoin kotiin ja sen jälkeen ei hän enään omin voimin kyennyt nousemaan vuoteeltaan.
Siihen hän pysyi kytkettynä neljätoista vuotta.
Niitä pitkiä päiviä, niitä loppumattomia öitä! Hänen henkensä on jäänyt virkeäksi, hän muistaa kaikki mitä oli, kyky kärsiä ja kaivata ei ole mennyt — mutta kaikki muu on poissa: hänen runosuonensa on kuivunut, ja vaivoin saattaa hän hellälle hoitajattarelleen, vaimolleen, kirjoittaa edes muutamia sanoja rakkautensa ja kiitollisuutensa osoitukseksi. Sairas ei saata puhua ääneen, ja hoitajatar on niin kuuro, ettei hän voi kuulla rakasta kuiskausta.
Joka on viettänyt muutamankin yön unettomuudessa, se tietää, miten pitkiksi venyvät ne hiljaiset hetket, jotka unessa vietettyinä lentävät kuin siivillä. Ja mitä ajatuksia syntyy unettomuuden öinä, mitä mielikuvia, mitä tuskallisia tunteita!
Niitä pitkiä päiviä, niitä päättymättömiä öitä, mitkä mahtuvat neljääntoista vuoteen, kun henki elää ja valvoo — henki sellainen kuin Runebergin — ja ruumis on kuollut! Mutta hän ei valita. Pienelle paperiliuskalle on hän näinä sairautensa vuosina kirjoittanut: "ylevä henki kestää tuskansa eikä usko huoliansa halpamaisille kuulijoille".
Entistä tärkeämmiksi käyvät hänelle nyt hänen vanhat ystävänsä, pikkulinnut. Ikkunaan on kiinnitetty lauta, jolle aina katetaan ateria lintuja varten. Peilistä, joka riippuu vastapäätä vuoteen päänalasinta, näkee sairas niiden syövän. Vieläpä hän kesyttää kärpäsenkin, joka säännöllisesti saa annoksensa hänen lautaseltaan.
Niin kuluu neljätoista vuotta, yksitoikkoisesti, hitaasti, matelemalla. Toukokuun 4 päivänä 1877 kuolema vihdoin vapauttaa hänet kaikista vaivoista.
III.
Runebergia ei suinkaan aina ole ymmärretty eikä tunnustettu.
Ennen häntä vallitsi ruotsalaisessa kirjallisuudessa suunta,joka liikkui yläilmoissa, pilventakaisilla mailla, kaukana todellisuudesta ja ihmiselämästä. Kuvattiin sankareja ja sankarittaria, jotka olivat niin vähän kuolevaisia kuin suinkin, heidät puettiin kultiin ja silkkiin ja heidän asunnokseen loihdittiin hämärä satulinna. Jos tahdottiin kuvata nuorta tyttöä, niin ei sopinut yksinkertaisesti lausua, että hän on kaunis, että hänen silmänsä ovat siniset, ja että hänen poskensa hehkuvat, vaan sanottiin, että neito on sulottarien sisko, että lemmenjumala leikittelee hänen poskillaan, ja että hänen silmistään lentelee rakkauden nuolia. Erittäin mieluisina laulunaiheina käytettiin kotkia, jotka valon virrassa kylvettävät kiiltäviä siipiään tai "kaihoten lentävät aurinkoa kohti saadakseen sen rinnasta juoda tulen ja elon ja taivaan makeutta"; tai ylistettiin jalopeuroja tai muita uljaita olentoja. Yksinkertaisemmat asiat eivät laisinkaan kelvanneet runouteen, jollei niitä sijoitettu muhkeaan ympäristöön ja upeaan muotoon. Runoilemiseen ei vaadittu sydämen tarvetta, vaan saattoi runoilijaksi tulla kuka tahansa, joka vain osasi takoa sujuvaa runomittaa ja heläjäviä loppusointuja. Ja mies se, joka runoilemisen taidossa oli saavuttanut sellaisen näppäryyden, että hän koska tahansa ja mistä tahansa saattoi tekaista runon, jossa uhkui komeita kuvia ja loistavia sananmuotoja.
Äkkiä kajahtaa silloin laulu, niin vieno, niin yksinkertainen, niin eroava kaikista entisistä ja samalla niin tuttu kuin olisi sen kuullut jo äitisi suusta, kun hän kehtoasi keikutteli. Siinä ei tavoiteta kaukaisia maailmoja eikä loihdita esiin satulinnoja, siinä kuvataan kotilahtia, Suomen saloja, Pohjolan kalpeaa taivasta, jolla tähti vilkkuu, lasta äidin sylissä, surua, iloa ihmisrinnassa. Mikä rikkaus kodin pienessä piirissä, jossa elämä kuluu niin hiljaa, vaipuneena arkielämän askareihin; mikä kauneus tuulen laulussa, joka kiertää solissa ja nurkissa ja kiikuttaa koivua ikkunan alla, kuinka ihanat illan ruskot auringon laskemasijoilla! Kauneutta on yllinkyllin ympärillämme, omassa elämässämme ja siinä ajassa, joka paraikaa kestää. Ei sitä tarvitse etsiä pilvistä eikä menneisyydestä.
Laulaja, joka näillä yksinkertaisilla lauluilla ihmiset hämmästyttää, on Frans Michael Franzén. Valitettavasti eivät hänen laulunsa kauvan raiu Suomen rannoilla. Väliin tulee suuria valtiollisia mullistuksia. Suomi eroitetaan emämaasta ja laulaja, joka ei jaksa kestää muutoksia synnyinmaassaan, muuttaa Ruotsiin. Mutta siellä ei hänen runottarensa jaksa kehittyä, eikä Suomessa, lamaantuneessa, voitetussa maassa vielä synny miestä, joka astuisi hänen teitään. Entinen suunta ja maku, rehevät tilapäisrunot ja muut samantapaiset sepustukset pääsevät taaskin vauhtiin.
Ruotsissa heläjää näihin aikoihin nerokkaan Tegnérin kannel. Hänen kielensä lemuaa kuin kukkatarha, hänen ajatuksensa väreilee kuuvalona aallon vaahdossa, päivänä lehtiverkon lomissa. Hänen runottarensa esiintyy hohtavissa harsoissa ja jalokivissä. Tegnér on rikas ja hän tuhlailee ylellisyyttään joka askeleelta. Hän kirjailee — kuten eräs hänen maamiehensä sattuvasti lausuu — koristuksilla sekä sormemme että varpaamme.
Ei siis kumma, kun Runeberg lähettää maailmalle yksinkertaiset laulunsa, että yleisö joka on tottunut pitämään Tegnérin sankarirunoja ylimpänä taiteena, ällistyy eikä ymmärrä, että Runebergin laulut taiderunoutta olisivatkaan.
Runeberg ei enään ole lapsi, kun hän julkaisee ensimmäisen runokokoelmansa. Hän on silloin jo hyvän aikaa käynyt elämän koulua, saanut oppia tuntemaan puutetta, kieltäytymään nauttinnosta ja hallitsemaan halunsa. Siltä ei hänen elämänsä ole iloton eikä hänen mielensä alakuloinen. Päinvastoin näyttää hänestä maailma valoisalta ja tulevaisuudesta viittovat kauniit toiveet. Pintapuolisuutta ja pikkumaisuutta hän vihaa, seuraelämän loisto ei tuota hänelle virkistystä, se häntä tukahduttaa. Mutta luonnossa, järvellä, metsässä, ihmisten parissa, joitten kanssa saa seurustella luontevasti ja vapaasti — siellä hän viihtyy. Rakkaudella lähestyy hän luontoa, ja hänelle avautuu maailma, jonka aarteita eivät muut ole ymmärtäneet ottaa omikseen, jonka kauneuden ohi ihmiset välinpitämättöminä ovat astuneet. Surun ja synnin läpi, jonka alla luomakunta huokaa, tuntee hän kaikkialla Luojan rakkauden. Karkean pinnan alla sykkii usein lämmin, vilpitön ihmissydän; yksinkertaisimmissa, jokapäiväisimmissä oloissa kehittyy monasti mitä syvin viisaus ja elämänkokemus.