Part 4

Oli kaunis kesä, muutamia päiviä ennen juhannusta, kun Runeberg rouvineen läksi matkaan. Seuraa heille teki heidän vanha tuttavansa Lauvantaiseuran ajoilta, maisteri Ståhlberg, jolla sattumalta oli sama matka.

Maisteri, joka oli vanhempi Runebergia, ajaa edellä ja Runeberg rouvineen jälessä. Maisteri ja hänen kyytimiehensä joutuvat ennen pitkää innokkaaseen keskusteluun. Maisterin piiska viittaa kaikkiin ilmansuuntiin ja hevonen kulkee käyttöä, sillä sen ovat ajajat kokonaan unohtaneet. Tällä tavoin kuluu matka sangen hitaasti. Vihdoin tullaan uuteen kestikievariin ja saadaan uudet hevoset. Vaan sama peli alkaa taas, niin pian kun ollaan tiellä kyselee maisteri taas, viittoen piiskallaan ja hevonen vaipuu omiin ajatuksiinsa. Mutta harvenemistaan harvenevat maisterin puhelut kyytimiehen kanssa ja hevosen velvollisuudet otetaan samassa määrin huomioon. Jo kuluu matka paljon pikemmin. Maisteri sentään ei ole oikein hyvillään. Kestikievariin päästyä selittää hän matkatovereilleen saaneensa niin tyhmän kyytimiehen, ettei hänen kanssaan ensinkään voi jutella. Ahaa, ajattelee Runeberg ja jo on hänen mielessään pieni kepponen, jonka hän aikoo panna käytäntöön.

Maisterin ja rouva Runebergin rauhallisesti jutellessa huoneessa, menee hän pihalle puhuttelemaan heidän tulevia kyytimiehiään. Maisterin ajajalle selittää hän, että herra, jonka hän tulee saamaan rattailleen, on hiukan sekaisin päästään, joten ei hänen kanssaan pidä lyöttäytyä juttusille. Paras on vain vastata hänelle: "häh", jos hän jotakin sanoo.

Tämän tempun uudistaa Runeberg joka kestikievarissa ja matka kuluu erinomaisesti. Mutta maisteri ei kylliksi saata ihmetellä kansan typeryyttä näillä seuduin. Vasta muutamien vuosien perästä ilmaisee Runeberg vanhalle ystävälleen, miten asiain laita tuolla retkellä oikeastaan oli.

Samalla retkellä kävivät Runebergilaiset Imatralla ja Punkaharjulla. Imatrassa oli sinä vuonna niin vähän vettä, että Runeberg huomautti sen olevan kuin jättiläisen kaivaman myllynojan, mutta Punkaharjulla viettivät he kokonaisen päivän, kävivät harjun päästä toiseen ja olivat ihastuksissaan.

1857 oltuaan 20 vuotta kymnaasin opettajana erosi Runeberg tästä virastaan, saaden täyden eläkkeen ja päättäen käyttää koko loppuosan elämästään kirjalliseen työhön. Erohetken liketessä puhkesi ilmi se, mitä sekä oppilaat että opettajat tunsivat kadottavansa, kun Runeberg heidän koulunsa jättäisi: vilpitön kaipaus.

Kesäkuun 13 päivänä illalla oli hän kutsunut virkatoverinsa kotiinsa yksinkertaiseen läksiäis-illanviettoon. Ilta oli kesäinen ja lämmin ja mieliala mitä rattoisin. Seuraavana aamuna tulivat kymnaasin oppilaat laulamaan eroavalle opettajalleen ja lahjoittivat hänelle kaksipiippuisen haulipyssyn ja metsästyslaukun sekä kultakellon. Laulajien poistuttua kerrotaan Runebergin pitkäksi aikaa vaipuneen sohvalle istumaan lahjojaan ihailemaan. Pyssystä tuli sittemmin rakas toveri monilla metsästysretkillä, mutta kultakello kätkettiin muitten kalleuksien kanssa laatikkoon.

Pari päivää myöhemmin pitivät vielä kymnaasin opettajat Runebergin kunniaksi jäähyväisjuhlat, mutta tässä tilaisuudessa ei hilpeys tahtonut päästä valtaan, sillä mieliä painatti tieto siitä, minkä suuren tappion kymnaasi kärsii opettajiensa piiristä kadottaessaan Runebergin.

Erotessaan kymnaasista lakkasi Runeberg olemasta jäsenenä tuomiokapitulissa. Hän ei koskaan ollut yrittänytkään tehokkaalla tavalla ottaa osaa hiippakunnan hallitukseen, vaikka hän jo v. 1838 oli antanut vihkiä itsensä papiksi. Jälkiä jättämättä ei hänen vaikutuksensa sentään tässäkään toimessa ollut, sillä hänen jalon, suoran henkensä pelkkä läsnäolo jo vaikutti kohottavasti siihen ympäristöön, jossa hän kulloinkin oli. Tullessaan Porvooseen oli Runeberg vuokrannut asunnon, johon kuului kuusi vähäläntää huonetta ja jota rouva Runeberg piti erittäin hauskana. Vasta talvella saivat he kokea, että huoneet olivat sekä vetoiset että kylmät. Syksyllä 1838 asettuivat he omaan taloon, jonka Runeberg samana keväänä oli ostanut, saadakseen vakinaisen asunnon, Porvoossa kun vallitsi ainainen puute huoneustoista. Talo oli vanhanaikainen, kaksikerroksinen puutalo, jonka katto oli taitettu ja sinne muutettiin vaatimattomat huonekalut entisestä talosta. Epämukavaksi tuli sentään ajan pitkään tämä asunto, huoneet kun olivat kahdessa kerroksessa. Rouva Runebergin sairauden takia oli perheen jo kerran välillä pitänyt vuoden ajan asua talossa, jossa ei tarvinnut nousta niin korkeita portaita. Vuonna 1852 Runeberg vihdoin myi vanhan talonsa ostaakseen sen "uuden, komean talon", jossa hän vietti loppuelämänsä ja joka nyt valtion ja Suomen kansan omaisuutena säilytetään tuleville sukupolville.

Kuvaavaa Runebergille muuten on että hän kaipauksella luopui vanhasta talostaan. Hän kertoo itse, että hän kävelyretkillään tuontuostakin läksi sitä tervehtimään. Kerran liketessään vanhaa kotiaan, näkee hän seinällä suuren tupakkakyltin ja huoneessa jossa hän kirjoitti parhaat teoksensa pyöritellään nyt paperossia. Surumielin jatkaa runoilija matkaansa, vaipuen miettimään kaiken katoavaisuutta. Hetkisen perästä hän sentään pysähtyy ja päättää lähteä takaisin, sillä hän ei tahdo näin raskaalla mielellä heittää entistä kotiaan. Niin hän saapuukin paikalle ja katso huoneesta, jossa hän muinoin mietti ja jossa nyt pyöritellään paperossia, kuuluu laulua. Tuttu on sävel ja tutut ovat sanat. Ne nostavat ilonkyyneleet runoilijan silmiin. Ne kuuluvat: "Sua lähde kaunis katselen".

Runebergin perheen vakituiseksi kesäasunnoksi tuli Kroksnäsin talo Haikonselästä lähtevän salmen varrella. Heillä oli täällä: "sali, kolme kamaria, kyökki, vähäinen kortteli kyökkipuutarhasta, polttopuut ja oikeus koukuilla ja verkoilla kalastaa talon kalavesillä". Seutu on luonnonihana ja talonväet olivat kelpo ihmisiä. Mukavuuksia sensijaan ei Kroksnäs tarjonnut kesävierailleen: ei ollut siihen aikaan laivakulkua kaupungin ja talon välillä, vaan lyhyintä tietä suoraan lahden poikki oli Porvooseen 7 ½ kilometriä, maanteitse viisitoista. Huoneet olivat matalat, kyökissä ei ollut edes hellaa, vaan ainoastaan avoin liesi. Jääkellarikin puuttui, joten ruokatavarat olivat säilytettävät tavallisessa aitassa. Erinomaisen vaatimaton oli asuinhuoneissa kalusto: tuolit, pöydät ja penkit olivat puusta, asetettuina pitkin seiniä, kuten talonpoikaistaloissa on tapa. Yöksi asetettiin pari penkkiä rinnatusten ja siihen valmistettiin lasten makuusijat, Runebergin huoneessa oli talon ainoa ylellisyysesine: vanha sohva ja sen yläpuolella koristivat seinää metsästyskapineet.

Tavallista yksinkertaisemmiksi muodostuivat Kroksnäsissä Runebergin perheen elintavat. Isäntä itse esiintyy kotikutoisissa, rouvansa ompelemissa vaatteissa. Puseroa pitelee vyötäisten kohdalta vyö, johon on pistetty nuuskarasia ja nenäliina. Pehmeä paidankaulus on käännetty alas ja päässä on ohut lakki tai olkihattu. Tavallisesti on hän avojaloin.

Kello seitsemän aikaan hän nousee, juo pari pientä kupillista kahvia ilman leipää sekä lasillisen lähdevettä. Päivälliseksi syödään useimmiten kalaa, syksypuoleen jäniksenpaistia tai lintua. Puuroa pitää olla kumminkin kolme kertaa viikossa. Päivällisen jälkeen astelee hän tavallisesti samalle lähteelle, josta aamullinenkin vesi noudettiin, juo taaskin virkistävää juomaa ja viipyy usein pitkät ajat lähteen partaalla, vaipuneena mietteisiin. Vieraitten aikana muuttuvat osaksi yksinkertaiset elintavat ja syrjäytetään talonväen mukavuudet jotta vierailla vain olisi hauska ja hyvä. Monasti lähetetään Porvoosta asti noutamaan ruokatavaroita.

Kesäisin ei Runeberg kirjoittanut, hän käytti kesän yksinomaan virkistyksekseen. Rouva Runeberg, jolla varhaisesta aamusta myöhään iltaan oli yllin kyllin työtä, huomautti usein leikillä, että hänen miehensä suorastaan laiskottelee: eihän hän puhu muusta kuin onkikoukkujen muodosta, siimoista ja täy'istä ja eihän hän muuta ajattele kuin sitä, että tuleekohan huomenna kaunis ilma, jotta pääsisi järvelle tai metsään.

Kroksnäsissä viihtyi Runeberg erittäin hyvin. Lukukausienkin aikana asuessaan Porvoossa teki hän usein sinne metsästysretkiä, milloin purjeveneellä, milloin jäitse ja viipyi monasti päiväkausia, viettäen yönsä nuotiolla. Ystävät koettivat kyllä välistä houkutella häntä muuttamaan kesäksi heidän naapuruuteensa, mutta Runeberg oli tottunut Kroksnäsiinsä ja hylkäsi kaikki ehdotukset.

Luonnollisesti tuli Runebergin ja hänen rouvansa ensimmäiseksi seurapiiriksi Porvoossa kymnaasiopettajien perheet, joissa, varsinkin nuorempien joukossa, he tapasivat useita sekä lahjakkaita että miellyttäviä henkilöitä. Parhaimmat ystävänsä löysivät he sentään ulkopuolelta opettajaperheiden piiriä. Niistä mainittakoon varsinkin kaupungin pormestari, Dreilick, jalo, lahjakas mies, josta Runeberg sanoo: "tänne minä kerran tulin korkeastioppineena maisterina ja luulin suuria itsestäni, mutta vasta hän minut, syntisen ja publikaanin, opetti tulemaan ihmiseksi".

Myöskin maanviljelijä Gustaf Dunckeriin, joka asui tilallaan Kinttulassa noin viiden peninkulman päässä Porvoosta, liittyi Runeberg lämpimästi. Gustaf Duncker oli 1808 vuoden sodassa kaatuneen Joakim Zachris Dunckerin ainoa poika, mies jota sekä alustalaiset että tuttavat ja ystävät kunnioittivat ja rakastivat. Isä oli kuollut pojan ollessa aivan pienenä ja äiti hänet oli kasvattanut. Tämä lämminsydäminen, jäntevä rouva asui sittemmin poikansa luona ja hänelle Runeberg syyskuun 11 p:nä 1853, Kinttulassa, lukuisan sukulaisja tuttavapiirin läsnäollessa luki runonsa "Heinäkuun viides päivä".

Muitakin ystäviä sai Runeberg runsaasti, alkaen köyhistä suutareista, räätäleistä ja ruotiukoista, joitten kaikkien seurassa hän viihtyi. Hänen seurapiirinsä laajeni siten sangen suureksi ja kirjavaksi. Jollekulle joka kerran oli huomauttanut, ettei hän käsitä, miten Runeberg viitsii noitten kaikkien kanssa seurustella, vastasi hän, ettei ole yhtäkään niin huonoa ihmistä, ettei hänellä olisi siltä jotakin opittavaa. Ja kun helsinkiläiset ystävät tulivat Porvooseen Runebergia tervehtimään ja ylenkatseellisesti puhelivat pikkukaupungista, niin sanoi hän heille: tänne te tulette pääkaupungista, käytätte senaattitaloa takkinanne ja yliopistorakennusta housuinanne ja luulette täällä olevanne hirveitä pöpöjä, mutta minäpä sanon teille, että täälläkin "vuorten takana" asuu ihmisiä.

Juuri se, että Runeberg kaikissa ihmisissä tapasi jotakin hyvää, jotakin opettavaa, jotakin jota ei muissa ollut, oli se salaisuus, jonka nojalla hän pienessä Porvoossakin niin pian kodistui. Vaikeampi oli rouva Runebergin tottua uuteen ympäristöön. Ystävätärelleen neiti Lundahlille (sittemmin rovasti Walleniuksen rouva) kirjoittaa hän syyskuussa 1837: "— — Saatat käsittää kuinka yksinäni minä elän, kun en sitte kun maalta muutimme, kolmeen viikkoon, ole tavannut juuri yhtään ihmistä, paitsi eräissä tansseissa ja eräissä hautajaisissa, joissa olin. Huomenna sentään taidamme lähteä käymään muutamiin perheisiin, saan siis tuttavia, mutta — mistä voin toivoa löytäväni edes jonkun, jolle suoraan voisin ilmaista sydämeni ajatukset! Tänään on nimipäiväni; tämä ilta, jonka olen tottunut viettämään omaisteni kanssa Helsingissä, panee pääni vähän sekaisin. Runebergkin on tänä iltana kutsuissa, lapset ovat nukkumaisillaan; tuntuu niin yksinäiseltä. Harvoin olen näin hartaasti toivonut että luonani olisi edes joku likeisimmistäni".

Vähitellen oppi sentään hänkin viihtymään ja sai ystäviä. Merkillinen oli muuan lukuseura, johon, paitsi rouva Runebergia, kuului muutamia muita naisia ja jonka tarkoitus oli kokoontua lukemaan Kalevalaa. Se luettiinkin uskollisesti läpi ja keskusteltiin suomenkielellä, jota muutamat naiset seurassa osasivat. Enimmän aikansa vietti rouva Runeberg kodin piirissä, jossa häntä tarvittiinkin lakkaamatta, sillä sairautta oli vähäväliin — varsinkin vilutauti vieraili ahkerasti talossa — ja lapset olivat pieniä. Myöhemmin vieroitti rouva Runebergia ulkomaailmasta kuurous, joka enenemistään eneni.

Runebergilla oli kuusi poikaa. Kolmannen pojan syntyessä päätti isä kastattaa hänet lempirunoilijansa Almqvistin mukaan Jonaaksi. Viime hetkessä heitti hän sentään arpaa ja arpa lankesi Valter-nimen eduksi, josta rouva oli sangen iloissaan, hän kun piti edellistä nimeä kovin rumana. Neljäs poika sai suuren Snellmanin mukaan nimen Johan Vilhelm. Hänen syntymisensä johdosta kirjoittaa Runeberg leikillisesti sukulaisilleen Tengströmeille Helsingissä, että poika on "hyvin iso ja hyvin ruma — — —. Olisihan sopinut paremmin että siitä tällä kertaa olisi tullut tyttö, koska meidän kolme poikaamme ja yksi tyttömme siten olisivat vastanneet teidän kolmea tyttöänne ja yhtä poikaanne ja me siten olisimme voineet toivoa tulevaisuudessa saavamme nähdä Runebergien ja Tengströmien rikkauksien joutuvan yhteen.

Maaliskuun 7 p. v. 1846 antaa Runebergille aihetta taaskin kirjoittaa sukulaisilleen Helsingissä: "— — — Kai sinä odotat saavasi täältä oikein hauskoja uutisia, kun näet kirjeeni, mutta valitettavasti ei minulla ole sinulle kerrottavana kuin vanhoja uutisia: Fredrika on kyllä saanut pienen pojan, mutta sehän tapahtuu hänelle jo viidettä kertaa. Pikku puolentusinan lisääjä syntyi eilen päivällisaikaan ja rohkeni painaa koko naulan enemmän kuin suurin hauki, minkä eläissäni olen saanut, nim. runsaasti kahdeksan naulaa. — — — Saatat käsittää että mieluummin olisin ottanut tytön, sinä joka tiedät, miten paljon minä pidän naisista; saattaisin vähitellen ruveta vaatimaan, että Fredrika toimittaisi minulle niitä, koska minulle itselleni käy vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi niitä löytää".

Runeberg mieltyi helposti nuoruuteen ja kauneuteen, mutta hänen rouvansa pysyi hänen ainoana rakkautenaan, kuten hän oli hänen auttajanaankin työssä. Runeberg ei osannut muita eurooppalaisia kieliä kuin saksaa eikä hän mielellään lukenut suuria teoksia; rouvansa kautta, joka sekä osasi kieliä että mielellään luki, tutustui hän kirjallisuuteen. Rouva Runebergin suhdetta mieheensä kuvaavat parhaiten sanat, jotka hän kerran kirjoitti ystävättärelleen: "— — Vasta nyt olen alkanut täydellisesti käsittää, mitä mieheni minulle on. Ihanaa on nähdä kuinka hän osaa karkoittaa kaikki sumut, kaikki epäilykset, kuinka jokainen hänen sanansa synnyttää valoa ja kirkkautta kaikkiin, jotka korvillaan tahtovat kuulla".

Heidän vieraanvaraisesta kodistaan tuli pian sekä Porvoon että likiseudun sivistyneitten kokouspaikka ja vähitellen ottivat ulkomaalaiset, jotka tulivat Suomea katsomaan, tavakseen käydä Runebergiakin katsomassa. Kaikki he silloin saivat hämmästyä sitä vaatimatonta ympäristöä, jossa kuuluisa runoilija eli.

Kesällä 1839 vieraili Runebergin luona ensi kerran professori Grot, synnyltään venäläinen ja myöskin tämän kielen edustaja Suomen yliopistossa. Kirjevaihdon kautta olivat he kyllä jo jonkun aikaa olleet tutut ja Grot oli venäjänkielelle kääntänyt useita Runebergin teoksia. Mutta varmaan hän nyt, ensi kerran persoonallisesti saadessaan tavata runoilijan, koetti tutustuttaa häntä Venäjään, sen kansaan ja omituisiin oloihin. Ja epäilemättä hänen innostuneet kertomuksensa eivät jääneet tekemättä Runebergiin vaikutusta. Kun seuraavana jouluna Runebergin perheen vanha ystävä, neiti Ahlstubbe, oleskeltuaan useita vuosia sisä Venäjällä, palasi Suomeen ja kävi Runebergilla, kertoen mielialoistaan, tunnelmistaan ja kokemuksistaan, niin saivat professori Grotin herättämät mielikuvat uutta vauhtia runoilijan sielussa. Kuvauksiinsa maasta, josta juuri tuli, liitti neiti Ahlstubbe tarun, jonka hän siellä oli kuullut. Se miellytti Runebergin siihen määrään, että hän sen perustukselle alkoi rakentaa runoelmaa ja kuvata oloja, jotka hän tunsi ainoastaan ystäviensä kertomusten kautta. Hän rupesi kirjoittamaan "Nadeschdaa."

Tammikuussa seuraavana vuonna vietettiin Grotin ja muutamien muitten ystävien läsnäollessa Runebergin kodissa saman suloisen tyttösen, Nadesehdan, syntymäpäivää. Miltei yksimielisellä ihastuksella otti yleisö hänet vastaan. Muutamia loukkasi ainoastaan se että suuri runoilija oli viehättynyt ylistämään epäisänmaallista aihetta. Saman vuoden lopulla ilmestyi sentään "Jouluaatto", jonka lämmin, isänmaallinen sisältö vakuutti suomalaisille, ettei runoilija ollut käynyt isänmaalleen uskottomaksi.

Silloin nuoren kirjailijattaren Emelia Björkstenin "Muistelmissa" on säilynyt muutamia piirteitä Runebergista, hänen asuessaan ensi vuosia Porvoossa. Kirjailijatar kuvaa häitä jotka vietettiin kaupungissa ja joihin hänkin, vaikka vasta muuttaneena paikkakunnalle, oli kutsuttu. Ikkunan luona salissa näki hän pari nuorta naista ja heidän edessään seisoi kaksi herraa, vilkkaasti puhellen. Toinen herroista oli "komea ja kookasvartaloinen, hänen miehekkäät, jalot, älykkäät kasvonsa kiinnittivät ehdottomasti puoleensa huomiota, ja ulkomuodostakin päättäen mahtoi hän olla erinomaisen etevä henkilö. — — — Hänen käytöksensä oli tyyni ja hänen äänessään oli vastustamaton vetovoima — — — ja minä, nuori, haaveileva lapsi, istuin siinä ihastuksissani, koettaen huoneen läpi kuulla hänen sanansa."

Aavistaen kuka mies on, kysäsee tyttö sitä sentään tanssitoveriltaan, joka seisoo hänen vieressään.

— Kukako se on? Runeberghan se on! tulee vastaukseksi. Ja nuori neiti jatkaa kertomustaan: "kuinka sydämeni hytkähti, saadessani tuon varman tiedon! Nyt olin siis omin silmin nähnyt suuren runoilijan, jota niin kiihkeästi olin halannut nähdä ja jonka laulut jo niin olivat minua innostuttaneet ja hurmanneet. Muistan vieläkin, ettei minun enään ensinkään tehnyt mieli tanssia; olisin vain tahtonut katsella Suomen runoilijakuningasta ja kuulla sanoja hänen huuliltaan."

Samasta nuoresta neidistä tuli sittemmin Runebergin ja hänen rouvansa likeinen ystävätär. Hän kertoo Runebergilla olleen tapana, saatuaan valmiiksi uuden teoksen, lukea siitä ääneen hyville ystävilleen. "Eräänäkin raikkaana, aurinkoisena aamuna saimme, yhdessä oltuamme kävelemässä hangella, kuulla hänen omassa kodissaan lukevan 'Döbeln Juutaalla' ja 'Sven Dufvan' (joita hän pitää miltei parhaimpina lauluistaan) sekä 'Viaporin'. Istuimme pienessä huoneessa, jossa on punainen sohva ja sen yläpuolella seinällä Almqvistin kuva. Luettuaan oli hänen tapana kysyä, mitä me siitä pidimme ja "oliko se hyvä" sekä, jos olimme tyytyväiset, pyytää meiltä jotakin 'palkintoa'. Mutta mitä me olisimme voineet vastata, istuessamme siinä kyynelsilmin, mielenliikutuksissamme ja joka piirre hehkuvana innostuksesta!..."

Yhtä ihastuneena kuvailee eräs nuori ylioppilas käyntiään Runebergin luona parin toverin seurassa.

"Sydämeni sykähti", sanoo hän "ja polveni vapisivat kun astuimme sisään portista. Mutta jo porstuassa tuli vastaamme Runeberg, paitahihasillaan, sukkajaloin, menossa alakerrasta yläkertaan. Samassa katosi pelko. Tämän suuren miehen ja runoilijan edessä tuskin kenenkään on tarvinnut peljätä ja vavista. Itse ihmisenä kohteli hän ihmisenä jokaista joka hänen tiellensä sattui. Reippaasti ja ystävällisesti kehoitti hän meitä astumaan ylös portaita ja vei meidät pieneen huoneeseen, jossa valmisti meille istumasijat ja tarjosi piippua ja sikaareja. Miltei kaksi tuntia piti hän meidät luonaan, iloisesti jutellen kanssamme kaikellaisista asioista ja tarjoten meille simaa. Hyvästi jättäessä ojensi hän meille lempikukkiaan, kieloja."

Runebergin ja Grotin välinen seurustelu kehittyi vähitellen lämpimäksi ystävyydeksi, joka teki heille tarpeeksi tuontuostakin tavata toisensa. Grot sanoo Runebergista muun muassa: "jota enemmän hänen seurassaan on sitä enemmän täytyy tulla vakuutetuksi hänen luonteensa syvyydestä. — — Tuntuu siltä kuin ei löytyisi mitään ainetta, jota hän ei olisi ajatellut. Minun ei tarvitse kuin sivumennen koskettaa jotakin asiaa — heti hän tarttuu siihen ja, sen nojalla kehittäen uusia, hämmästyttäviä ajatuksia, pakoittaa minut katselemaan asiaa vallan toiselta kannalta. Kuinka viisaasti hän tänään, meidän jutellessamme yläluokasta ja keskiluokasta, vertasi edellistä purjelaivaan, joka hyvällä tuulella ylpeänä kiitää eteenpäin pullistunein purjein, mutta ei jaksakaan pitää puoliaan tuulen oikkuja vastaan. Jälkimmäistä vertasi hän höyryalukseen, jonka ulkomuoto ei herätä toiveita, mutta jossa asun murtumaton sisällinen voima kulkea suoraan satamaa kohti, tuulten käänteistä huolimatta. — Hänen kanssaan ei koskaan saa jutelluksi tarpeeksi. — — Pidän Runebergia arvossa varsinkin sentähden, että on mahdotonta tavata hänessä turhamaisuutta."

Vuonna 1843 julkaisi Runeberg kolmannen runokokoelmansa, jonka sisältö oli pääasiallisesti isänmaallinen ja uskonnollinen. Samana vuonna ilmestyi ensimmäinen laulu "Kuningas Fjalarista." Miltei hämmästyksellä se luettiin, sillä vaikka olikin totuttu pitämään Runebergia suurena runoilijana, niin ei "Hannan" ja "Nadeschdan" runoilijalta olisi odotettu sellaista. Kiihkolla odotettiin siihen jatkoa.

Kesäkuun keskivaiheilla 1841 juuri maisterivihkiäisten aikana "Kuningas Fjalar" ilmestyi. Helsingin lehdet ilmoittivat tapahtuman seuraavalla tavalla: "maisterivihkiäisiin saapuneitten kuuluisien vieraitten joukossa mainittakoon tuo ylhäinen, uljas, kaipauksella odotettu, arvoltaan korkea ja iältään suuri Kuningas Fjalar. Hänen runollinen Majesteettinsa saapui eilen aamupäivällä ja otti vastaan pääkaupungin sivistyneen yleisön kirjakaupoissa."

Kirjakaupoissa vallitsi niinä päivinä todellakin tungos ja miltei jokainen kadullakulkija kantoi kädessään Runebergin uutta kirjaa. Nuoret, laakeroittavat maisterit kulkivat, sama kirja kainalossa, Kaivopuistoon, istuutuivat nurmikolle ja syventyivät siinä sitä lukemaan.

Samana vuonna toukokuussa kävi Runebergilla rakkaita vieraita, nimittäin Matias Aleksander Castrén ja Elias Lönnrot, jotka äkkiarvaamatta kohtasivat toisensa Porvoon majatalossa. Vuonna 1841 läksivät he yhdessä matkaan, edellinen Siperiaan, jälkimmäinen Lappiin. Arkangelissa he erosivat, vuoden matkustettuaan yhdessä. Senkoommin eivät he ole toisiaan tavanneet, eivät edes toisistaan kuulleet ja nyt he kohtaavat toisensa Porvoossa, molemmat menossa Runebergia tervehtimään.

Tietysti on ilo sangen suuri. Päivä kuluu kokemuksia kertoellessa jo seuraavana päivänä lupaa Runeberg seurata ystäviään Helsinkiin. Mutta ystävillä on kiire: tahtovat lähteä jo kello 8 aamulla ja Runebergilla on 8—9 tunti koulussa. Hevoset tilataan kello kahdeksaksi, mutta Runeberg keksii keinon, jolla pidättää ystävät. Salaa sulkee hän heidän ovensa, ottaa avaimen taskuunsa ja lähtee tunnilleen: linnut ovat ja pysyvät häkissään. Vasta tunnin annettuaan päästää hän heidät ulos, aamiainen syödään rauhassa muutamien porvoolaisten kanssa ja sitte vasta lähdetään matkaan.

Syksyllä 1845 kävivät runolaulajat Kymäläinen, Makkonen ja Puhakka Porvoossa Runebergia tervehtämässä Runeberg piti heistä paljon, varsinkin Kymäläisestä, jonka laulut hän laulaessa ymmärsi miltei kokonaan, vaikka hänen jutellessaan miesten kanssa täytyi käyttää tulkkia. Runebergin ystävä, maalari Knutson, joka muutamia vuosia sitte oli muuttanut Porvooseen ja joka oli maalannut useita kuvia Runebergista, piirsi runolaulajat, ennenkuin he jättivät Porvoon.

Joku aika sitte oli Runeberg alkanut kirjoittaa näytelmää jonka tapauspaikkana on muinoinen Kreikka. Mutta tuskin oli hän saanut valmiiksi pari näytöstä, kun toiset mielialat ja aiheet katkaisivat työn ja saivat runoilijan viideksitoista vuodeksi kiinnitetyksi sotamuistelmiin, jotka jo lapsuudesta, Saarijärven ja Ruoveden ajoilta olivat kyteneet hänen mielessään. Tuontuostakin hän jo oli niitä kosketellut, kuten "Pilven veikossa", "Jouluaatossa" y.m. Nyt hän painuu niihin viideksitoista vuodeksi ja hänen töittensä hedelmästä tulee Suomelle kansallinen aarre, teos, joka ehkä enemmän kuin mikään muu on herättänyt suomalaisten kansallistunnetta.