Part 3
Syksyllä 1832 ei nimittäin vielä ollut olemassa kuin vanhin lapsi, Anna, joka makasi kätkyessä. Se oli soma pikku lapsi, äidin näköinen, eikä ollenkaan olisi ansainnut sitä vallatonta pilanimeä, jonka joku ilkeydessään oli keksinyt, katsellessaan lapsen tuuheaa ruskeaa tukkaa: "runollinen epäsikiö". — Anna, jota ei äiti koskaan voinut unohtaa, kuoli jo ensimmäisellä ikävuodellaan.
-- -- --
Minulla on syytä olettaa, että Runebergin äitiä Pietarsaaressa ymmärrettiin väärin. Naapurit sanoivat, että hän oli huono taloudenhoitajatar, että hän laiminlöi perheensä ja vietti suurimman osan aikaansa lukemalla romaaneja. Mutta muistettava on, että pikkukaupungin näköpiiri oli ahdas ja vaatimukset perheenemännän käytännölliseen huolenpitoon ankarat. Luultavasti tämä äiti, vikoineen päivineen, katseli elämää ihanteellisemmalta kannalta kuin hänen ympäristönsä, ja luultavasti poika häneltä, kuten myöskin isänsä suvulta, oli perinyt runolliset taipumuksensa. Mainittakoon myös, että poika Ludvig, vaikka siihen aikaan itse taistellen kovaa taistelua olemassaolonsa puolesta, rahalahjoilla auttoi köyhyydessä elävää äitiään. Päiväkirjassani tavataan monasti merkittynä, että "maisteri pyysi minua viemään postiin vakuutetun kirjeen leskirouva Runebergille" — mikä luottamustoimi minua suuresti miellytti.
Elämä kodissa oli säästäväistä ja yksinkertaista, kuten huonekalut ja taloustarpeetkin, mutta sitä mitä välttämättömästi tarvittiin, oli aina. Nuoret herrat, joita varakkaissa kodeissa oli hemmoteltu, saivat tyytyä päivälliseen, johon kuului kaksi ruokalajia; kolme kertaa viikossa oli tattaripuuroa ja sunnuntaisin plättyjä. Hyvää se heille teki. Joskus, kun muutamat suvaitsivat lukea romaaneja myöhään yöhön asti, tuli puute kynttilöistä. Mutta sitäkin puutetta koetti nuori rouva poistaa mikäli mahdollista, heti kuultuaan että joku omin rahoin oli ostanut kynttilöitä.
Seurustelu rajoittui Tengströmin sukuun sekä Lauvantaiseuran rikaslahjaiseen piiriin. Sen kuuluisat kokoukset ulottuivat minun näköpiirini yläpuolelle. Olen muistikirjaani merkinnyt ainoastaan että "maisterin luona oli herroja." — — —
Joulun v. 1832 vietin ainoana täysihoitolaisena Runebergin kodissa, ja siitä asti alettiin minua pitää perheen jäsenenä, joka kutsuttiin sukulaisten luo ja joka runsaassa määrin sai osakseen juhlan lahjoja.
Aattoiltana oli meille kutsuttu likeisimmät sukulaiset, myöskin Nervanderin perhe, sekä muutamia likeisempiä ystäviä kl. 7. Kun kello tuli 8 eikä naapureja Castrénia ja Wegeliusta näkynyt, meni Runeberg katsomaan, missä he viipyivät. Naurusuin hän palasi ja ilmoitti meille: "he lukevat kreikkaa!" — Illallinen kesti kello 11—2 sillä joululahjoja oli paljon ja yksitellen ne otettiin suuresta kopasta. Rouva Runeberg oli ilmoittanut minulle asian, joka minua suuresti huolestutti, nimittäin että kaikkia joululahjoja piti seurata runo. Siitä vaatimattomasta vaikka merkillisestä joululahjasta, jonka minä sinä iltana Runebergiltä sain, runo kuitenkin puuttui. Sain nimittäin pienessä lompakossa kaksitoista tulitikkua — ensimmäisiä tulitikkuja Suomessa. — Valitettavasti ei illan tapahtumista pidetty pöytäkirjaa, sillä runoja oli paljon ja ne olivat sangen sukkelat, niinkuin odottaa sopikin, kun sekä Runeberg että Nervander, rouva Runeberg y.m. tuhlailivat kekseliäintä pilaansa.
-- -- --
Talossa palveli sisäpiikana 20 vuotias kaunis tyttö nimeltä Lotta. Oli joulukuun 3 p. Huomattiin että kaikellaista pientä tavaraa ja rahaakin oli kadonnut. Ruvettiin epäilemään Lottaa ja Runeberg vaati häntä tilille, mutta tämä suututti tyttöä niin, että hän tempasi käteensä maisterin juuri käytetyn partaveitsen ja viilsi sillä syvän haavan kurkkuunsa. Talossa syntyi hirveä hälinä, lääkäri noudettiin paikalle, haavoitettu sidottiin ja vietiin klinikkaan, jossa parani. — Valitettavasti ei Lotan seuraajatar tuottanut vähempää huolta. Hän varasti kuten Lottakin, jotapaitsi hänellä oli muitakin pahoja tapoja.
Olen muistikirjaani merkinnyt, että Runeberg uskollisesta palvelijasta Marista piti hellää huolta. Hänen ollessaan sairaana "aikoi maisteri muuttaa minut saliin", jotta Mari saisi oman huoneen. Tammikuun 29 p:nä 1833 olen merkinnyt: "minä sovin maisterin kanssa, että valvoisin yön" (Marin sairasvuoteen ääressä).
-- -- --
Runebergin aika kului Laurellin lyseossa, omissa luvuissa erästä virkaa varten, runoilemisessa ja Morgonbladin toimittamisessa. — Hän oli nimittäin vuodesta 1832 ollut "Helsingfors Morgonblad’in" (Helsingin Aamulehden) päätoimittajana. — Sitäpaitsi hän ylioppilastutkintoon valmisti kuutta yksityisoppilasta, jotka kaikki olivat pohjalaisia. Opetus tapahtui tavallisesti 9—10 välillä aamupäivällä, mutta muutettiin tarpeen vaatiessa toisiinkin aikoihin. Keväällä 1833 olen pari kertaa kirjoittanut muistikirjaani, ettemme "voineet lukea, sillä maisteri oli pyydystämässä lintuja." Joskus keskeytyi lukeminen muistakin syistä, mutta laiminlyönti korvattiin seuraavina päivinä. Opetus oli ankaran tarkka, mutta omalla erityisellä tavallaan: kunnioitus opettajaa kohtaan enemmän kuin nuhteet, pakoitti meidät lukemaan läksymme; mutta nuhteitakaan ei puuttunut. Minun täytyy tunnustaa että me näinä kahtena lukukautena opimme enemmän kuin ennen olimme oppineet neljänä, mutta paremmin keskustelun kuin koulujärjestyksen kautta.
-- -- --
Lisättäköön vielä pari pientä piirrettä. Maaliskuun 2 p. 1833 olen merkinnyt: "tänään seisoi maisteri nauramassa, kun me olimme lumisilla pihassa"; — ja 8 p. maaliskuuta: "heitin minä maisterin kanssa lumipalloja maaliin", — jossa taidossa hän, kuten tunnetaan, oli mestari.
Kirjallisesta toiminnasta emme juuri huomanneet muuta kuin että korehtuuriarkkeja oli tavattavissa sekä mahdollisissa että mahdottomissa paikoissa. Ensi päivänä jonka kodissa vietin, oli sali vielä muuttokunnossa ja joukko kirjoja lattialla. Olin yksin huoneessa, otin käteeni kirjan ja luin kannesta nimen "Hirvenhiihtäjät", joka oli minulle tuntematon. Runomitan viehättämänä aloin selailla kirjaa, kun maisteri äkkiä astui sisään. Hämilläni pyysin anteeksi, mutta maisteri sanoi: "pidä se vaan, jos sinua haluttaa."
-- -- --
Runebergin todistusta pidettiin turvana reppuja vastaan ylioppilastutkinnossa. Hänen oppilaansa saivat harvoin korkeita arvosanoja, mutta heillä oli perusteelliset tiedot. Aika jonka vietin oppilaana Runebergin kodissa ja jota aina kiitollisuudella tulen muistamaan päättyi ylioppilastutkinnolla kesäkuun 4 p. 1833 sekä ylioppilaskekkereillä Catanin ravintolassa s. k. 12 p:nä. Viimemainitussa juhlallisessa tilaisuudessa, jota Runebergkin kunnioitti läsnäolollaan, osoitti hän 15 vuotiaalle uudelle tulokkaalle sen ystävällisen palveluksen, että otti häntä käsipuolesta ja pelasti hänet vaarallisista veljenmaljoista.
-- -- --
Vielä mainittakoon kuvaavana Runebcrgille — — että hän antaessaan neuvoja minulle ja muille nuorille runoilijoille aina esiintoi runon itsenäisyyden yhtenä runoilemisen pääehdoista. "Ole vapaa", sanoi hän, "ja itsellesi uskollinen! Älä koskaan lahjoita itseäsi äläkä lue muitten teoksia kuin niin paljon että aina pidät tallella oman itsesi."
-- -- --
Kuten jo Topeliuksen muistiinpanoista kävi selville, valmisteli Runeberg v. 1833 väitöskirjaa erään yliopistoviran saamista varten, jonka edellinen omistaja oli tuleva täysinpalvelleeksi. Tämä virka oli ainoa vakinainen, jonka kautta Runeberg saattoi toivoa voivansa jäädä yliopistoon ja pääkaupunkiin, joten valmistukset siihen ja toiveet sen saamisesta anastivat suurimman osan hänen aikaansa ja ajatuksiaan. Heti kun virka oli julistettu avonaiseksi, ilmaantui siihen sentään toinenkin hakija ja pitkien väittelyjen perästä, yliopiston viranomaisten kesken, tämä toinen sen saikin.
Ahtaista oloistaan huolimatta oli Runeberg määrännyt tulot uudesta runokokoelmastaan hätääkärsiville pohjois Suomessa. Erittäin tervetullut oli hänelle eräs kirjallinen apuraha sekä muutamat sivutulot, jotka hän keväällä 1834 sai yliopistosta. Ja vieläkin tervetulleempi oli hänelle lepo rasittavan talven töiden ja jännityksen jälkeen.
Kesän vietti hän perheineen Kangasalla, kauniissa seudussa, ystävien ja omaisten ympäröimänä. Heinäkuussa sentään kohtasi häntä suru, äiti kun kuoli Pietarsaaressa.
Lapsuudenkoti hajosi silloin ja neidit Karolina ja Mathilda Runeberg muuttivat veljensä luo Helsinkiin. Mahtilda neiti, joka ulkomuodoltaan oli sangen kaunis, oli varojen puutteessa jäänyt kaikkea koulusivistystä vaille ja alkoi nyt rouva Runebergin johdolla lukea. Hän saavuttikin siksi suuren tietomäärän että sittemmin saattoi auttaa sisartaan, joka piti pikkulastenkoulua Helsingissä.
-- -- --
Senraavana vuonna julkaisee Runeberg verraten vähän oman runottarensa tuotteita ja niiden joukossa on hänen ihana "Pilven veikkonsa". Sensijaan on vuosi 1836 hyvin tuottelias. Elokuussa ilmestyy hänen lehdessään herttainen "Hanna", tuo rakkauden ja juhannusaaton suloinen ylistyslaulu, ensimmäinen suuren runoilijan teoksista, jonka yleisö paikalla avosylin otti vastaan. Kuvaavaa sille suosiolle, jonka Runebergin "Hanna" saavutti, on että monet, jotka olivat tutustuneet Runebergin "Hannaan" riensivät antamaan pienille tyttärilleen saman nimen.
Kerrotaan Runebergin saaneen aiheen tähän runoelmaan kerran kun hän astui avoimen ikkunan ohi ja näki nuoren, pyörteän käsivarren siellä sisällä heittävän sukkulaa. Valmiina kirjana ilmestyi "Hanna" vasta lopulla vuotta 1836, samana päivänä, jolloin tieto Runebergin toisen pojan syntymisestä levisi tuttavien piiriin.
Hän oli silloin jo jättämäisillään Helsingin. Hänelle oli nimittäin aikoja sitte selvinnyt, ettei hän likivuosina voisi saada vakinaista paikkaa yliopistossa. Perhe lisääntyy ja menot enenevät. Toukokuussa kuoli latinankielen lehtori Porvoon kymnaasissa ja paikka julistettiin avonaiseksi. Runeberg epäili kauvan, hakeako sitä. Hän oli tottunut elämään pääkaupungissa ja ottamaan osaa yliopistoelämään. Nuoriso häntä rakasti, osakunta oli hiljan antanut hänelle siitä todistuksen valitsemalla hänet kuraattorikseen. Porvoo oli pikkukaupunki eikä sen kymnaasi ollut erittäin hyvässä huudossa. Mutta antaisihan virka vakinaiset tulot ja ehkä sielläkin voisi kasvattavasti vaikuttaa nuorisoon. Runeberg haki virkaa ja saikin sen.
Kun hänen ystävänsä huomasivat että hän todenteolla aikoo jättää yliopiston, koettivat he kaikin tavoin pidättää häntä. Jo oli konsistoorikin valmis miltei yksimielisesti ehdottamaan hänelle erityistä, suurehkoa apurahaa. Mutta Runeberg kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, sillä hän ei tahtonut nauttia palkkaa ilman vastaavaa työtä.
Loppuaikansa Helsingissä käytti Runeberg tunteihinsa koulussa ja lehtensä toimittamiseen. Huhtikuussa ilmestyi "Morgonbladissa" hänen kääntämänään muun muassa alku Kalevalaan. Runeberg ihaili tätä runoteosta kreikkalaisten mestariteosten vertaisena ja oli ennenkin kääntänyt siitä otteita.
Toukokuun 8 p:nä pidettiin paikkakunnalta muuttavan Runebergin kunniaksi jäähyväiskekkerit eräässä ravintolassa Töölön lahden rannalla. Topeliuksen muistiinpanoista saamme tietää, että läsnä oli noin 300 henkeä, suurin osa nuoria ylioppilaita ja opettajia, mutta myöskin muutamia vanhempia. Juhla kesti kello kuudesta illalla kello kuuteen aamulla. Runebergin malja esitettiin "lämpimin sanoin ja ylivuotavin sydämin" ja samassa laulettiin "Joutsenen" nuotilla runo, jonka Stenbäck tilaisuutta varten oli sepittänyt. "Miltei kyynelsilmin astui Runeberg esiin kiittämään ja sanoi, että hän aina kiitollisena tulee säilyttämään mielessään yliopiston, jossa hän oppi katsomaan elämää valoisalta kannalta ja jonka jäsenenä hän oli ollut 15 vuotta." Juhlatuuli oli herttainen ja lämmin, juteltiin, pidettiin puheita, jopa heitettiin voileipiäkin keväisenä aamuna lahden kirkkaalle pinnalle. Vihdoin saattoi juhliva joukko kotiin juhlavieraansa, hurraten häntä vielä moneen kertaan ja lopuksi laulaen: "Sua lähde kaunis katselen."
II.
Toukokuun 17 päivänä 1837 jätti Runeberg perheineen Helsingin. Päivä oli kirkas ja keväinen, mutta keli vielä sangen huono. Viimeisellä kestikievarivälillä väsyi hevonen. Runeberg astui silloin alas rattailta ja käveli lopputien hevosen rinnalla. Oli jo keskiyö käsissä, kun saavuttiin Porvooseen.
Seuraavana päivänä vuokrasi Runeberg itselleen kesäasunnon maalla, noin kolmen kilometrin päässä kaupungista, kauniilla paikalla, ja sinne muutti heti rouva Runeberg ja lapset. "Lehtorin" pidättivät uudet virkatoimet kaupungissa. Hän ryhtyi opettamaan jo tulonsa jälkeisenä päivänä ja seuraavana keskiviikkona istui hän jo vakinaisena jäsenenä konsistoorin kokouksessa.
Kesäkuun puolivälissä alkoi kymnaasissa kesäloma, jolloin Runeberg muutti perheensä luo, käydäkseen kaupungissa ainoastaan keskiviikkoisin konsistoorin kokouksissa.
Kesä tuli lämmin ja herttainen, talon likeisyydessä oli sekä järvi että useita lampia, joten vesilintuja ja kaloja löytyi runsaasti. Kylän suutarin, Jonas Söderholmin, joka perinpohjaisesti tunsi luodot ja kaislikot ja kalojen kutupaikat, sai Runeberg uskolliseksi kalastustoverikseen. Jonas oli luonteeltaan hiukan ärtyisä ja epäluuloinen sekä sangen taikauskoinen: hän oli esim. varma siitä että heidän järvissään löytyi sekä vedenneitoja että peikkoja ja haltioita. Alussa kertoi hän Runebergille tuntevansa miehen nimeltä Lintu-Kalle, jonka luoti tapaa linnun niin ja niin pitkän matkan päästä, mutta kun Runeberg kerran ampui linnun lennosta ja se putosi maahan juuri Jonaksen eteen, niin hämmästyi hän suuresti lehtorin taitoa ja alkoi senjälkeen kertoa lehtorista mitä merkillisimpiä juttuja. Mutta ei sietänyt Jonas leikkiä ja Runeberg taas piti pienestä pilanteosta. Tuontuostakin suuttui Jonas ja ilmoitti silloin, että "mies hän on hänkin, vaikkei olekaan yhtä oppinut kuin lehtori."
Usein oli kesäisillä kalaretkillä mukana eräs nuori ylioppilas, jonka Runeberg tavallisesti, retken päätyttyä, kutsui kotiinsa teetä juomaan. Myöhään iltaan istuttiin silloin keskustelemassa kirjallisista kysymyksistä, joihin rouva Runebergkin innokkaasti otti osaa, tai luettiin jotakin ääneen. Virkistynein voimin palasivat Runebergilaiset syksyllä Porvooseen.
Porvoo oli siihen aikaan koko lailla rappiotilassa. Siellä oli kyllä noin kymmenen vuotta sitte ollut sekä varakas että etevä kauppiassääty, joka johti kaupungin asioita, mutta muutamien vararikkojen kautta oli sen täytynyt luopua sekä varallisuudestaan että johtavasta asemastaan. Kuvaavaa oloille on, että kaupungin vanhimpien neuvoston puheenjohtajana oli mies, muuan kauppias, jolla ei ollut sivistystä eikä luonnonlahjoja, ei edes varallisuutta; sanalla sanoen: ei mitään, joka olisi oikeuttanut häntä olemaan luottamustoimessa, kaupunkihallinnon päänä ja pylväänä. Hänen sivistyskantaansa kuvaa muuan hänen tapansa. Hän ei pessyt kasvojaan kuten ihmiset tavallisesti sen tekevät: hän otti suunsa vettä täyteen, astui puotinsa portaille, päästi vähitellen vettä käsiinsä ja pesi sillä silmiään.
Huonossa huudossa, ja syystä, oli kymnaasikin, johon Runeberg tuli lehtoriksi. Löyhäksi oli päästetty kurinpito ja järjestyksestä jätetty jälelle vain varjo. Oppilaat saattoivat koska tahtoivat jäädä pois tunnilta ja tutkintonsa saivat he niinikään suorittaa koska halutti. Toiset saattoivat suoriutua oppikurssistaan kuudessa vuodessa, vieläpä lyhyemmässäkin ajassa, toiset viipyivät koulussa vaikkapa seitsemänkin vuotta. Väkijuomien nauttimista ja juopumusta ei pidetty minäkään. Tappelut merimiesten ja kisällien kanssa kuuluivat päiväjärjestykseen. Jos oppilas teki itsensä syypääksi hiukankin suurempaan laiminlyöntiin tai rikokseen, niin ei asianomainen opettaja voinut määrätä hänelle rangaistusta, vaan piti asia jättää ensin opettajakunnan ja sitte tuomiokapitulin ja piispan ratkaistavaksi. Opettajakunnassa syntyi heti erimielisyyksiä: vanhemmat opettajat, jotka olivat tottuneet kurinpidon löyhyyteen, pitivät mukavimpana päästää syyllisen niin vähällä kuin suinkin; nuoremmat taas vaativat, sekä koulun maineen että itse oppilaiden velvollisuudentunnon takia ankarampaa rangaistusta. Pitkien keskustelujen, väittelyjen ja rettelöiden perästä ehti asia joutua puoleksi unohduksiin ja tuomiokapitulin päätös tuli tavallisesti vanhempien opettajien mielen mukainen. Rehtoriksi valittiin vuorotellen joku koulun opettajista vuoden ajaksi ja jos hän tänä aikana onnistuikin panemaan toimeen paremman järjestyksen, niin saattoi tuuraava rehtori uudella järjestelmällä tehdä turhaksi koko hänen työnsä.
Kun Runeberg tuli Porvooseen, oli hänellä takanaan suuri opettajakokemus: olihan hän vuosikausia ollut kotiopettajana ja Helsingin lyseossa oli hänelle tarjoutunut tilaisuus vastaanottaa vaikutuksia senaikaisesta uusimmasta koulujärjestelmästä ja käytännössä toteuttaa ajan parasta opetustapaa. Sillä Helsingin lyseo oli järjestetty kaikin puolin ajan parhaimpien mallien mukaan.
Sitä räikeämmin vaikuttivat Runebergiin epäkohdat Porvoon kymnaasissa. Suorana miehenä, miehenä joka ei tingi omantuntonsa kanssa, päätti hän kaikin voimin alkaa taistella koulun homehtuneita tapoja vastaan ja useita nuoremmista virkatovereistaan sai hän puolelleen. Mutta asia oli helpommin päätetty kuin käytännössä toteutettu. Heti ensi vuonna ilmaantui Runebergille tilaisuus puhua suoraa kieltä ja hän sen tekikin, mutta ei häntä ymmärretty; päinvastoin sekä tuomiokapituli että piispa, rehtori ja useat opettajat loukkaantuivat hänen vastalauseistaan ja vaatimuksistaan.
Ne koskivat pääasiallisesti oppilaitten mielivaltaista käytöstä opettajia kohtaan. Itse puolestaan Runeberg kyllä oli turvattu poikien pilanteolta, sillä jo hänen vakava persoonallisuutensa ja koko käytöksensä herätti kunnioitusta, jota ei kukaan uskaltanut loukata. Mutta koulussa oli pari opettajaa, molemmat hyviä miehiä, mutta kykenemättömiä kurinpitoon, ja nämät olivat joutuneet poikain pilanteon esineiksi. Sensijaan että koulu olisi asettunut opettajien puolelle, vaatien oppilaita kunnioittamaan heitä opettajina ja kasvattajina tottelemaan heitä, antoi se nuhteita opettajille ja määräsi oppilaille, kaikesta uppiniskaisuudesta ja tottelemattomuudesta huolimatta, aivan lievän rangaistuksen. Näitten opettajien aseman korottamista alkoi Runeberg puolustaa.
Alussa kohtasi hän, kuten sanottu, johtavissa miehissä paljasta vastustusta ja ainoastaan vähitellen hänen uudistuspuuhansa saivat jalansijaa yleisössä.
Toista vuotta oltuaan Porvoossa, valittiin Runeberg kymnaasin rehtoriksi. Silloin hän oikein sai näyttää, miten kykeni johtamaan laitosta, joka oli sellaisessa kunnossa kuin Porvoon kymnaasi. Hän osoitti jo ensi hetkestä, että hän täydellisesti hallitsi asemansa.
Hänen tapaansa ratkaista asioita valaiskoot tässä muutamat esimerkit.
Pimeänä syysiltana oli joukko kymnaasin oppilaita tunkeutunut erään häätalon porstuaan pyytämään, että saisivat nähdä morsiamen. Kun ei morsian paikalla noudattanut pyyntöä, syntyi porstuassa niin hirveä melu, että isäntäväen piti rientää pyytämään rehtoria avuksi. Runeberg saapuikin paikalle, mutta silloin olivat pojat jo luikkineet tiehensä. Seuraavana aamuna varhain läksi hän muutamien oppilaittensa luo, saadakseen selville, kutka olivat eilisillan syylliset. Erään pojan tapasi hän vielä sängyssä ja tämä tunnusti olleensa illallisessa kahakassa. Rehtori kysyi, keitä muita siellä oli ollut, mutta poika ei suostunut ilmiantamaan tovereitaan. "Hyvä", virkkoi rehtori. "Jääköön asia sikseen." Mutta mennessään, lisäsi hän: "kyllä te käyttäydyitte oikein soutaja-akkojen tavalla!"
Luokkahuoneiden välillä oven yläpuolella oli pieni luukku, jota tavallisesti pidettiin auki. Eräänä päivänä sylkäisee joku toisesta huoneesta luukkua kohti ja sylki lentää suoraan toisessa huoneessa istuvan pojan kirjoitusviholle. Pannaan toimeen tutkinto ja syyllinen puolustautuu sillä, että hän vahingossa tuli sylkäisseeksi toiseen huoneeseen. "Vai niin", sanoo Runeberg aivan tyynesti, "vai ovat sinun päässäsi suunnat niin sekaisin. Sinun täytyy välttämättömästi oppia sylkemään oikeaan. Tuleppa nyt tänne ja sylje tuohon maaliin, kunnes osaat, jotta voit olla varma siitä, ettet tulevaisuudessa enään erehdy tällä tavalla".
Kerran tunnilla istui muuan oppilaista näpäyttelemässä kieliä, jotka hän jollakin lailla oli pingoittanut pöytää vastaan. Samana tuntina sattui toinen poika, joka paraikaa kävi tanssikoulua, osaamaan läksynsä huonosti. Ensimainitun määräsi Runeberg "soittamaan" kielillään ja jälkimmäinen sai tanssia, jotta toverit näkisivät, että he olivat oppineet "edes jotakin".
Kerran piti Runebergin äkkiarvaamatta antaa tunti toisen opettajan puolesta, jota eivät pojat pitäneet suuressa arvossa. Tunnin alettua astuu luokkahuoneeseen pikkuinen poika, puettuna isänsä takkiin, kaulassa korkea kaulus ja valkea kaulaliina, liivintaskusta roikkuen kiiltävät kellonperät. Nähdessään Runebergin luokassa ällistyy poika ja hiipii häpeillään paikalleen. Runeberg käsittää heti, että tarkoitus on ollut huvittaa luokkaa tuon toisen opettajan tunnilla. — Oletpa sinä korea! virkkaa hän. — Ei sinun vielä sovi mennä istumaan, ensin täytyy luokan saada nähdä kuinka korea sinä olet. Ja hän nousee penkille, tarttuu kiinni pojan niskaan ja nostaa hänet väkevin käsivarsin korkealle ilmaan koko luokan edessä. Sitte saa poika mennä paikoilleen. Yleensä oli Runebergin ja hänen oppilaittensa suhde hyvä. Jo maalla ollessaan kotiopettajana vietti hän usein lomahetket ja välitunnit oppilaittensa kanssa, milloin jäällä, milloin kelkkamäessä ja kertoili heille iltahämyssä tarinoita. Ankarana itseään kohtaan, vaati hän oppilailtakin paljon ja vaistomaisesti oppilaat hänelle täyttivätkin velvollisuutensa. Hän ei ollut kärkäs rankaisemaan heitä pikkuerehdyksistä ja usein hän omalla omituisella tavallaan taivutti heidän uppiniskaisuutensa. Oppilas oli esim. ylimielisenä ja; taipumattomana rehtorin käskystä saapunut rehtorin kotiin. Hänet käsketään saliin istumaan ja toisessa huoneessa istuu rehtori työpöytänsä ääressä. Poika näkee sen, sillä ovi on auki, ja miettii sydämessään katkeraa kostoa. Mutta rehtoria ei kuulu ottamaan vastaan pojan ylpeää puhetta. Niin kuluu kokonainen tunti ja kun rehtori vihdoin nousee kirjoituspöytänsä äärestä, niin tapaa hän salissa katuvan syntisen eikä uhkamielistä nuorukaista.
Joskus kun oppilas, säikähtyneenä tyhmyyksistään, rehtorin käskystä saapui tämän asunnolle, odotti häntä siellä mitä ystävällisin kohtelu; rehtori pyysi teetä juomaan ja selitti suopeasti, että eihän se sellainen käytös ole sopiva!
Mutta ei ollut se leikintekoa, kun Runeberg syystä ja todenteolla suuttui: vapisemaan pani hän silloin koko luokan eikä syyllisiä säälitty. Opettajatoimensa alkuaikoina käytti hän usein rangaistuksena purevaa ivaa, jota oppilaat eivät voineet kärsiä ja joka kylmensi hänen ja oppilaitten väliä. Joskus, vaikka hyvin harvoin, saattoi hän kiivaudessaan käsittää asiat väärin ja rangaista syytöntä, mutta silloin hän aina oli valmis tunnustamaan erehdyksensä ja pyytämään anteeksi.
Kerran esimerkiksi, kun oppilas oli antanut hyvin väärän vastauksen, suuttui Runeberg ja alkoi häntä ivallisesti soimata. Poika kuunteli hetken, mutta kun nuhdesaarnaa yhä kesti, huomautti hän suoraan, että opettajalla on oikeus määrätä rangaistus, mutta ei pilkata häntä ja tehdä häntä naurunalaiseksi luokan edessä. Luultavasti oli poika Runebergin mielestä oikeassa, koska hän paikalla lopetti ivalliset puheensa eikä määrännyt mitään rangaistusta. Toisen kerran oli hän syyttömästi epäillyt erästä oppilasta jostakin pienestä vallattomuudesta ja pojan puolustauduttua jättänyt hänet rauhaan. Jonkun ajan perästä poika kuitenkin erosi koulusta. Runeberg tapasi hänet vasta kolmen vuoden perästä kadulla, mutta tapaus muistui paikalla hänen mieleensä. Ystävällisesti meni hän silloin pojan luo, sanoi iloitsevansa siitä että hänet näki ja kertoi olleensa hyvin pahoillaan siitä että syyttömästi oli tullut häntä rangaisseeksi.
Kymnaasin rehtorina kuului Runebergin velvollisuuksiin tarkastaa koulut useissa hiippakunnan kaupungeissa. Valaiseva hänen luonteelleen on muutama piirre siltä tarkastusmatkalta, jonka hän ensi kertaa ollessaan rehtorina teki.