Part 8
Jos nostat silmäsi katsomaan tähteä, joka sytytettiin loistamaan vuosisadoiksi, tai vaivutat katseesi maan hentoon kukkaan, joka illalla kuihtuu, niin näet, että sekä maailman suuria että pieniä hallitsee järkähtämätön, pyhä laki. Taivas ei putoa murskaamaan maata, meri ei nälkäänsä niele maata, tähti tietää tiensä, turvallisena kasvaa kukkanen syvyyden partaalla. Niin järjestää Zeus valtakuntansa. Ja likinnä häntä seisoo ankarana, vakaana, hänen tyttärensä Dike (oikeuden jumalatar). Jos hänen otsansa on valoisa, niin hymyilee kaikkivaltias itse, mutta jos Diken kasvot synkistyvät, niin raivostuu ylijumala ja voi silloin sitä, joka rikkoi oikeuden lait ja harjoitti vääryyttä... Ihminen ei ymmärrä punnita asioita jumalten vaa'alla. Sokeasti ryntää hän päämääräänsä kohti ja, jos syyttömänäkin pääsee perille, niin huomaa usein ettei saavuttanutkaan onnea: hapuili unelmaa, kuni lapsi, joka vuoren huipulta tahtoi tavoitella aamuruskoa. Ja tällaista epävarmaa tarkoitusperää takaa ajaessaan, poikkeaa ihminen usein vääryyden polulle, tullaukseen perille surun ja syyllisyyden särkemänä!
-- -- --
Suuri taiteilija loihtii muutamalla sivellyksellä kuvattavansa ilmielävänä katsojan eteen. Runeberg ei tuhlaa tunnelmiinsa sanahelinää eikä korupuheita. Hänen aiheensa ovat kirkkaat ja selvät, kieli yksinkertaista, tapaus juoksee tyynesti eteenpäin, vertaukset ovat luonnosta otetut ja liittyvät välittömästi mielialoihin, tapauksiin ja luonteisiin. Muutamalla sanalla avaa runoilija lukijansa eteen kokonaisia maailmoja, kokonaisia ihmissieluja. Hänen ei tarvitse haparoiden etsiä niillä värillä maalata kutakin — hän osaa heti oikeaan, valitsee juurine värit, jotka parhaiten kuvaavat kunkin omituisuudet ja löytää jokaisen, pienimmän ja halvimmankin olennon povesta jotakin hyvää, joka sovinnollisuuden säteillä haihduttaa hänen puutteittensa ja köyhyytensä pimeyttä.
Runebergin runottaressa on vanhojen helleeniläisten tyyneys ja kirkkaus, pohjoisten sankarien raikkaus ja voima, kansanlaulun yksinkertaisuus ja sulo. Hän on saavuttanut sen, mihin levoton, tuskien repimä nykyaika pyrkii: totuuden, kauneuden, rauhan. Sentähden hän vaikuttaakin kuin hiljainen temppeli keskellä maailmankaupungin hyörinää, kuin lähde kesäkuumalla: joka hänen luokseen menee ja häneen vaipuu, se palaa parempana, onnellisempana, iäisyyttä likempänä.
Monessa suhteessa saattaa Runebergia pitää yleismaailmallisena kirjailijana, sillä onhan hän niin syvästi tuntenut ihmisyyden, niin ihanasti kuvannut yleisinhimilliset tunteet. Tässä suhteessa on hän saanut vaikutuksia varsinkin vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kirjallisuudesta. Mutta suomalaisuus on sittenkin hänen väkevyytensä, Suomen kamarasta hän voimansa imi, sen sydänmaista hän kaihonsa oppi, sen lauluista syntysanat löysi. Suomelle, köyhälle äidilleen hän jakamattoman rakkautensa antoi.
Kolkko hiljaisuus täällä vallitsi, verta vuosivat vielä haavat sodan jälestä, harvenneet olivat rivit, urhoolliset mielet lainauksissa. Silloin nousi Johan Ludvig Runeberg kuin aamurusko herättämään eloon, antamaan toivoa, luottamusta, osoittamaan että suomalaisilla on menneisyys, jonka perustukselle tulevaisuus oli luotava, että heillä oli synnyinmaa, jonka edestä kelpasi elää. Hän lauloi kokoon harvenneet rivit, hän innostutti mielet, hän sytytti sydämet. Parhaiten kuvaavat hänen elämäntyötään sanat, jotka hän itse lausui sodan sankarista, Dunckerista:
"Kodista köyhäst’ oli hän, laps saloseudun synkeän, ei suvultansa suuri, vaan tuli kunniaksi maan, nous arvoon arvaamattomaan, ol’ lujin Suomen muuri, ja muistons’ elää ainiaan.
Ja tämän maineen kirkkahan, sen omaks hälle hehkuvan sydämen lämpö antoi; ja synnyinmaallen armaallen kuin morsiolle, äidillen hän kaikki uhriks kantoi, — näin saavutti hän suuruuden."