Part 9

— Sillä olen ajanut pois monta rakastajaa, jatkoi hän, — ja puolisoni, joka on hullu, olen karkoittanut toiseen kylään, ja herra, olen sinun orjasi.

Tyttö laskeutui istuimeltaan ja polvistui Sandersin eteen koko kylän ja kaikkien ihmisten nähden.

Hän tarttui Sandersin jalkaan nuorin, voimakkain käsin ja pani sen päänsä päälle.

— Hui! sanoi Sanders alkaen hikoilla — sillä tämä ei ollut ystävyyden osoitusta, vaan itseään naimaseremoniaa.

— Nouse ylös, kuningatar! sanoi komissaari, kun hän oli saanut henkensä takaisin, — tai sinun kansasi saa hulluja ajatuksia.

— Herra, sopersi tyttö, — rakastan sinua, ja Bosambo, sinun orpanasi, katsoo suosiollisesti meidän avioliittoamme.

Sanders ei puhunut mitään. Hän kumartui, tarttui tyttöä käsivarteen ja nosti hänet jaloilleen.

— Oi kansa! sanoi hän äänekkäästi ihmettelevälle joukolle, joka katseli tapausta palavermajan kukkulan alla, — teidän kuningatarenne on tällä teollaan vihkiytynyt minun hallitukseeni ja on luvannut palvella minua kaikissa kuninkaallisissa asioissa — olkaa uskolliset niin kuin hän. Palaver on päättynyt.

Se oli äkkinäinen peräytyminen — vaikka tytön silmät kapenivat hänen katsoessaan Sandersia ja hänen paljas povensa nousi ja laski kiukusta.

— Herra, hengähti hän, — sitä en tarkoittanut.

— Sitä minä tarkoitan, sanoi Sanders hiljaa.

Tyttö katsoi häntä hetken, sitten hän kääntyi äkkiä ja meni majaansa, eikä Sanders nähnyt häntä enää sinä päivänä.

— Viivymme huomiseen, sanoi Sanders kersantilleen mennessään sinä iltana laivalle. — Sitten menemme Ochoriin — minulla on palaver Bosambon kanssa.

— Herra, sanoi Abibu, — Bosambo on varmaan mielissään.

— Epäilen, sanoi Sanders.

Hän meni sinä iltana vuoteeseensa kuin mies, joka on ansainnut ne kaksi puntaa, jotka kiitollinen hallitus hänelle päivässä soi.

Hän oli läpiväsynyt, mutta ei liiaksi väsynyt asettaakseen hienon metallilankaverkon oveen ja tutkiakseen, olivatko ikkunat tarkoin suljetut.

Tämä täytyi tehdä pimeässä, sillä jos sattumalta ovi tai ikkuna on auki valon aikana, niin varmasti hytti on täynnä pieniä metsän veljiä, satalajisia kärpäsiä, siivekkäitä koppakuoriaisia ja aivan varmaan moskiitteja — jotka levittävät kuumetta. Pitkän harjaannuksen totuttamana Sandersin käsi kosketti kolmea ikkunaa, tapasi salvat paikallaan ja lukittuina.

Sitten hän sytytti sähkövalon — ylellinen uudistus, jonka hän oli saanut, kun »Zairea» oli korjattu. Hänen hyttinsä vieressä oli pieni kylpyhuone. Hän otti yöpuvun tyynynsä alta ja katosi astiakaappiin — suurempi se ei ollut — ilmestyäkseen takaisin viiden minuutin kuluttua pukeutuneena harmaaseen viittaansa.

Hän sytytti vuoteensa yläpuolella olevan lampun, sammutti toisen ja veti peitteen syrjään.

Hän ei hypännyt heti vuoteeseen, koska sen keskellä oli somasti järjestettynä ryhmään kolme pyöreätä piikkistä hedelmää.

Sanders sytytti toisenkin valon, avasi laatikkonsa ja löysi pienet pihdit. Niillä hän otti epämukavat okaiset pallot ja asetti ne pöydällään olevan lasin alle.

Tämän jälkeen hän tutki huolellisesti huoneen, erittäinkin lattian. Mutta piikkien asettaja oli unohtanut sen mahdollisuuden, että mies voi kävellä paljain jaloin, eikä hänen mahdollista käyntiään kylpyhuoneessa myöskään ollut huomattu.

Hän purki vuoteen pudistaen kutakin vaatekappaletta erikseen; sitten hän jälleen asetti ne paikalleen, sammutti lamput ja ryömi vuoteeseensa.

Kahta tuntia ennen päivänkoittoa hän heräsi. Näihin aikoihin hän oli arvellutkin heräävänsä. Hän nousi vuoteeseensa istumaan ja ärisi — mauttomasti ja epätaiteellisesti. Hän karjui säännöllisin väliajoin viisi minuuttia ja vaikeni sitten.

Hän kuunteli ja arveli kuulleensa heikkoa liikettä rannalta, johon »Zaire» oli sidottu.

Hän kumarsi päätään ja odotti.

Niin, oksa risahti.

Sanders oli sekunnissa ulkona ovesta; hän lensi maalle menevää lankkua myöten kiirehtien metsään sitä polkua myöten, joka vei Etomolinin kylään. Edestään hän kuuli paljaiden jalkojen töminän.

— Pysähdy, oi yön kulkija, huusi Sanders bomongon murteella, — tai sinä kuolet.

Edellä kulkeva olento pysähtyi, ja Sanders saavutti hänet.

— Mene takaisin samaa tietä, jota tulit, sanoi hän ja seurasi varjoa laivalle.

Sanders huomasi yökulkijan hieman poikaa suuremmaksi ja kävelevän tavalla, joka antoi aihetta luuloon, että hän oli tyttö.

— Mene suoraan hyttiini, sanoi komissaari, — jos sen tunnet.

— Herra, tunnen sen, sammalsi toinen, ja Sanders huomasi, että hän oli todellakin tyttö.

Viisitoistavuotias tyttö, arvioi hän, kun tämä seisoi sähkölampun kirkkaassa valaistuksessa — suhteellinen muodoltaan, ei hassumman näköinen ja hyvin pelästynyt.

— Naiset ovat ruvenneet minua ahdistelemaan, sanoi Sanders raivoissaan. — Sanopas nyt, miksi vakoilet minua yöllä ja minkätähden olet niin varhain jalkeilla.

Tyttö epäröi ja silmäili arasti ympärilleen.

— Herra, sanoi hän, — tein minkä näin parhaaksi.

— Kuka lähetti sinut tänne?

Jälleen hän epäröi.

— Tulin ilman aikojani, herra, ainoastaan siksi, että halusin nähdä paholaisvalon.

Tämä oli ymmärrettävä syy, sillä uusi sähkövalaistus oli osoittautunut koko yläjoen raa'an väen mielenkiinnon kohteeksi.

Sanders otti kolme okaista hedelmää, ja tyttö katsoi niihin omituisesti.

— Miksi sinua sanotaan? kysyi Sanders.

— Mediniksi, naiseksi, jolla on yhdeksän rakastajaa, vastasi tyttö yksinkertaisesti.

— No, Medini, sanoi Sanders hymyillen hieman ilkeästi, — ota nämä hedelmät ja pidä niitä käsissäsi — ne haavoittavat sinua hieman, ne kun ovat teräviä.

Tyttö hymyili.

— Pieni oka ei haavoita, siteerasi hän ja ojensi kätensä pelottomasti.

Ennen kuin hän ehti tarttua hedelmiin, Sanders ojensi kätensä ja tarttui hänen ranteeseensa.

Tyttö hämmästyi ja hetkisen näkyi hänen silmissään pelko, ja hän peräytyi kiskoen kättään komissaarin kädestä.

— Istu, sanoi Sanders, — ja ennen lähtöäsi kerrot, kuka lähetti sinut rannalle katselemaan minun laivaani.

— Ei kukaan, herra, sammalsi hän.

Sanders pudisti päätään.

— Minulla on ju-ju, sanoi hän hitaasti, — ja tämä ju-ju sanoi jonkun sanoneen: »Mene, Medini, rannalle lähelle sitä paikkaa, missä Sandi on, ja kuuntele. Ja kun kuulet hänen karjuvan, niin kuin tuskissaan oleva mies tekee, niin tule ja kerro minulle.»

Kauhu ja pelko kuvastuivat tytön kasvoilta.

— Herra, se on totta, sammalsi hän, — mutta jos puhun, niin kuolen! J

— Ja ellet sinä kerro, niin vien sinut pois täältä paikkaan, joka on hyvin kaukana omasta kansastasi, sanoi Sanders.

Tyttö laski silmänsä.

— Tulin katsomaan paholaistulia, virkahti hän yksikantaan.

Sanders nyökkäsi.

Hän meni ulos hytistään ja kutsui vartiaa — valpasta vartiaa, joka oli nähnyt yöpuvussaan juoksevan komissaarin kiiruhtavan rantaan lankkua myöten ja katoavan metsään ja tulevan takaisin mukanaan vanki.

— Pidä silmällä tätä naista, sanoi hän. — Älä anna kenenkään puhua hänen kanssaan.

Päivän tultua hän otti hedelmästä piikin ja asetti sen mikroskooppinsa alle. Hän innostui näkemästään, ja jälleen hän ryhtyi tutkimaan — kaapien lastuja toisesta piikistä ja asettaen ne lasilevyjen väliin.

Alkuasukkailla on paljon taipumusta huumoriin, mutta se huumori ei ilmene käytännöllisenä leikinlaskuna.

Sitä paitsi hän oli piikissä havainnut veripisaran ja ainetta, joka syntyy vanhasta verestä. Busmannit myrkyttävät nuolensa jättämällä ne kuolleiden vihollisten ruumiiseen.

Hän lähetti vartian hakemaan kuningatarta ja otti hänet laivalleen.

— Vien sinut pois, sanoi hän, — koska olet yrittänyt tappaa minut asettamalla myrkytettyjä okaita vuoteeseeni.

— Medini, minun naiseni, teki sen rakkaudesta minuun, sanoi kuningatar, — ja jos hän sanoo minun häntä siihen käskeneen, niin hän valehtelee.

— Olet sanonut tarpeeksi, virkahti Sanders. — Abibu, järjestä niin, että saamme höyryä pian, sillä vien kuningattaren kanssani Ochorin maahan.

Bosambo ei ollut valmistautunut komissaarin saapumiseen. Hän ei ollut lainkaan epäluuloinen, ja kun tuotiin sana, että Sandersin seurassa oli Ngombin kuningatar, ei hän osannut aavistaakaan, että läheiset ajat kävisivät ikäviksi.

Sellaisiksi ne osoittautuivat.

Sanders katkaisi lyhyeen hänen tervehdyskukkansa. Hän nipisti sen kuin pakkanen nipistää tuoreet umput, ja yhtä kylmästi.

— Olet ajanut hulluja ajatuksia tämän naisen päähän, sanoi hän, — ja olen tuonut hänet tänne, jotta voisit tehdä hänelle sen, mikä on kunniallista.

— Herra, olen sinun miehesi, sanoi Bosambo urhoollisesti.

— Ja minun enoni myöskin, sanoi Sanders, — jos kaikki on totta, mitä olet hänelle puhunut.

Tyttö seisoi kuunnellen.

— Olet sanonut, että hän joutuu naimisiin minun sukuuni, sanoi Sanders, — ja kun hän on nainen, niin hän on uskonut sen.

Bosambo näki, mitä oli tulossa ja kiiruhti torjumaan vaaraa.

— Herra, sanoi hän pelästyneenä puhuen Rannikolla oppimaansa englantia, — hän nainen numero yksi, ei vaimo toinen nainen.

— Minä en ymmärrä marakatin kieltä, sanoi Sanders kylmästi. — Sinä menet tämän naisen kanssa naimisiin tänä päivänä, ja hän menee takaisin hallitsemaan Ngombia — tänä iltana.

— Herra, sanoi Bosambo, — olen uskovainen — yhden profeetan ja yhden Jumalan.

— Mutta et yhden vaimon, tiemmä, sanoi Sanders. — Menet naimisiin tai minä ruoskin sinut.

— Herra, haluan tulla ruoskituksi, sanoi Bosambo jyrkästi.

— Ja asetan uuden päällikön hallitsemaan Ochoria.

— Se on liian suuri häpeä, sanoi Bosambo kauhuissaan.

— Sillä niin kuin tiedät, herra, minun isäni ja hänen isänsä olivat tämän alueen päällikköjä, ja minun suonissani virtaa kuninkaallinen veri.

— Sinun suonissasi virtaa monrovialaisten varkaiden veri, ja isääsi et ole koskaan tuntenutkaan, sanoi Sanders kärsivällisesti. — Sinä menet naimisiin tänään.

— Niin kuin tahdot, oi enoni! sanoi Bosambo.

Sanders ei sanonut mitään, vaikka hänen kätensä puristi ruoskan vartta lujemmin.

Sillä loppujen lopuksi hän oli itse ottanut itselleen tuon herjausnimityksen.

MIES PAIKALLA

Kerran meni mies ylämaahan Kalali-joelle ostamaan kumia alkuasukkailta. Hänellä oli uuden kuvernöörin allekirjoittama kauppalupakirja, ja hän oli tullut Sandersin alueelle takateitä eikä vaivautunut viseerauttamaan lupakirjaansa.

Lupakirjassa oli hänen ylhäisyytensä kuvernöörin nimi, hänen, eikä kenenkään muun, Hänen Ylhäisyytensä nimi »menee», ja ihmiset tietävät, että heidän on mitä kunnioittavimmin kumarrettava hänen nimeänsä mainittaessa.

Sanders ei kunnioittanut häntä, mutta sanoi häntä »Teidän Ylhäisyydeksenne», koska laki vaatii.

Joka tapauksessa tämä kaupustelija, josta mainitsin, nousi Kalali-joelle ja osti kumia. Hän osti sitä ja maksoi siitä joskus. Hän ei antanut siitä aivan sen täyttä arvoa, ja kolmen viikon kuluttua hänen tinkimisensä päättyi, koska alkuasukkaat eivät enää voineet tuoda kumia hänen suureen kanoottiinsa. Minkä johdosta Tinkerton — se oli hänen nimensä — sai aiheen ryhtyä toisiin toimenpiteisiin. Hän istui miellyttävässä kylässä ja sanoi päällikölle, että tämän oli niin ja niin monessa päivässä tuotava niin ja niin monta naulaa kumia ja uhkasi sakottaa häntä, ellei vaatimusta täytettäisi. Päällikkö kieltäytyi, ja Tinkerton sitoi hänet puuhun ja pieksi häntä.

— Nyt kai käsityskantasi muuttuu, sanoi Tinkerton,— ja hommaa minulle kumia ja pian!

Päällikkö lähetti kaksikymmentä miestä metsään etsimään kumia ja neljä parasta melojaansa hakemaan komissaari Sandersia, joka suurella vaivalla keräsi savuveroa jossakin Akasavan kulmalla.

Kumi ja Sanders saapuivat Kalali-joelle yht'aikaa.

Tinkerton selitteli asemaansa, ja päällikkö näytti selkäänsä.

— Minun lupakirjani on aivan kunnossa, luulen, sanoi Tinkerton.

— Melkeinpä, sanoi Sanders varovasti. — Mutta tiedätte, että kauppalupakirja käy mitättömäksi, kun sen omistaja tavataan lainrikkomuksesta.

Tinkerton hymyili vaivalloisesti.

— Se ei koske minuun, luullakseni, sanoi hän.

Hän lisäsi aina lauseeseensa »luullakseni», jottei kuulija vain saisi sitä käsitystä, että hän puhui ajattelematta.

— Kyllä se koskee teitäkin, sanoi Sanders, — sillä minä tuomitsen teidät kuuden kuukauden pakkotyöhön tämän alkuasukkaan pieksämisestä ja lähetän teidät Rannikolle kärsimään rangaistustanne.

Tinkerton synkkeni raivosta.

— Tiedättekö, mitä ajattelen teistä? kysyi hän äänekkäästi.

— En, sanoi Sanders, — mutta voin arvata, ja jos avaatte suunne sopimattomuuksiin, niin otan teitä niskasta ja paiskaan teidät jokeen.

Tinkerton vietiin myötävirtaa, eikä hän koskaan antanut anteeksi komissaarille.

Hänen juttunsa yksityiskohdat kerrottiin kuvernöörille, koska sattui olemaan niin, että tämä oli jollakin tavoin sukua Tinkertonin isälle.

Niin että Tinkertonin kuumaan vihaan lisättiin kuvernöörin kylmän kohtelias epäystävällisyys, kuvernöörin, jota muistellaan Rannikolla pääasiallisesti hänen erehtyväisyytensä vuoksi.

Vaikka onkin hupaista muistella korkean viranomaisen edesottamuksia hänen lähtönsä jälkeen, ei ole perin huvittavaa aineistoa juttuihin, ja täytyy olla suuri humoristi perehtyäkseen niiden juttujen syntymisen vaiheisiin.

Kuvernööri alkoi joko tieten tai tietämättään vaivautua kiusaamaan Sandersia.

Eräänä kevätaamuna Sanders sai ison sinisen kirjeen. Se tuli hänen postisäkissään toisten virallisten kirjeiden joukossa, mutta siinä oli tavallisen virallisen päällekirjoituksen »On His Majesty's Service» peräkaneettina »Hänen Ylhäisyytensä Kuvernöörin Virasto» ja sitä paitsi siihen oli merkitty: »Sangen tärkeä.»

Kun korkea viranomainen kirjoittaa alaiselleen sangen tärkeää, niin hän ei suinkaan kerro huolistaan tai tunnusta erehdyksiään, eikä hän pyydä rahaa lainaksi.

Hän antaa — tavallisesti — aikamoisen potkun oikean jalkansa koko voimalla.

Sanders katsoi kirjettä, nosti sen sievästi valoa vasten ja punnitsi sitä käsissään. Se oli raskas. Se tuntui olevan täynnä moitetta, sillä kuvernöörit eivät tuhlaa liiaksi sanoja alaistensa työn ylistelyyn.

Sir Harry Coleby, K.C.M.G., oli saanut kokemuksensa Bermudassa, Jamaikassa ja malaijivaltioissa. Hän ei ollut erityisen kuuluisa lempeästä luonteestaan. Hänen lisänimensä — sen hän sai palvellessaan lähetystösihteerinä Madridissa — oli »Calliente», joka merkitsee »kuumaa», ja kuuma hän oli päältään ja luonteeltaan, ja hänen kanssaan ja hänen hyväkseen työskentelevät ihmiset elivät aina hieman hikoillen.

Hän oli vuolaspuheinen ja äkkipikainen, ja hän kirjoitti kirjeitä, jotka olivat suorasukaisia silti olematta loukkaavia sanan täydessä merkityksessä.

Sanders avasi sinisen kirjekuoren hitaasti, avasi koneellakirjoitetun paperin ja luki:

Hra Komissaari. — Minulla on kunnia ilmoittaa, että Hänen Ylhäisyytensä Kuvernööri on saanut Teidän puolivuosiraporttinne hallinnossanne olevien heimojen ja kansojen tilasta.

Hänen Ylhäisyytensä ilmoittaa, että ne tiedonannot, joita olette lähettänyt unitaudin levenemisestä Katalin alueella, eivät ole niin tyydyttävät kuin Hänen Majesteettinsa hallitus toivoisi. Taudin ehkäisemiseksi käytetyt toimenpiteet eivät näytä olleen kyllin tehokkaita, ja hän vaatii lisätiedonantoja asiasta tämän neljänneksen loppupuolella.

Sanders luki näin pitkälle erityisesti hämmentymättä. Kuvemöörinvirasto koetti suojella itseään kaikilta potkuilta, joita ulkoministeriöstä voisi sadella, ja oli Sandersin mielestä aivan oikeassa.

Hän luki edelleen:

Akasavassa ja Ochorissa vallitseva laittomuuden tila on Hänen Ylhäisyytensä mielipiteen mukaan asia, jonka suhteen täytyy ryhtyä toimenpiteisiin, ja hän odottaa Teidän ryhtyvän tämän asiain tilan pikaiseen parantamiseen. Hänen Ylhäisyytensä ehdottaa, että päällikkö Bosambo erotettaisiin ja että Akasava ja Ochori yhdistettäisiin yhden päällikön hallintoon.

Sanders, joka tiesi ochorilaiset ja akasavalaiset verivihollisiksi, pyyhkäisi otsaansa ohuella, pehmeällä nenäliinalla ja kirosi hiljaa.

Hänen Ylhäisyytensä haluaa kauttani ilmoittaa, että katsoen maan luonnollisiin rikkauksiin Teidän alueeltanne kannetut verot osoittautuvat riittämättömiksi, ja hän lähettää tässä Teille uudet verotusperusteet, jotka astuvat voimaan kuluvan vuoden heinäkuun 1. päivästä.

Siinä oli kaikki.

Akasavan ja Ochorin asia ei tehnyt häneen syvempää vaikutusta. Rikkomukset eivät olleet suuria, paljon pienempiä kuin edellisinä vuosina. Hän koetti sulattaa senkin, että Bosambo erotettaisiin, vaikkakin havaitsi tarkoitukseksi ainoastaan loukata Bosambon suosijaa. Mutta verotus oli toinen asia — todellakin arka asia, ja hän istuutui kirjoittamaan siitä. Hän viittasi siihen, että sivistymättömiltä ihmisiltä oli veroja vaikeata periä. Hän osoitti toisia keinoja, joilla olisi voitu saada koolle suurempia tuloja rasittamatta yksityisiä henkilöitä ja päätti kirjeensä ilmoittaen olevansa kuvemöörinviraston kanssa täydelleen eri mieltä.

Ryhtyessäni seuraamaan Teidän Ylhäisyytenne ohjeita en ota vastuulleni minkäänlaisia seuraamuksia, joita tästä uudesta järjestelystä voi koitua.

Vastaukseksi hän sai sangen epäystävällisen kirjeen, jossa häntä kehoitettiin viralliseen ja jäykkään tyyliin — tekemään, niin kuin oli sanottu.

Järjestäkää, miten parhaaksi näette, kääntymättä enää Hänen Ylhäisyytensä puoleen, estääksenne epäjärjestykset, joita mielipiteenne mukaan uudesta verotuksesta voi aiheutua. Hänen Ylhäisyytensä mielipiteenä minua on kehoitettu sanomaan, ettei hän luule minkäänlaista vaaraa olevan odotettavissa.

Sandersin asema oli vaikea. Hän oli käsistä ja jaloista sidottu palvelusohjesääntöön. Hän tiesi, että uusi kuvernööri toimi omalla vastuullaan ja että jos kotoinen hallitus tietäisi uusista veroista, niin se tekisi niistä hyvin pikaisen lopun.

Mutta Sanders ei voinut ilmoittaa Downing Streetille suoraan. Se olisi ollut hänen päämiestään kohtaan anteeksiantamaton asia. Jossakin muussa valkoihoisten maassa olisi sanomalehden kirjeenvaihtaja voinut selittää tällaisen asian Sandersin olematta millään tavoin asiasta vastuullinen; sellaista tehdään, mikäli tiedän. Mutta ainoat valkeat miehet Sandersin alueella olivat kolme lähetyssaarnaajaa, jotka olivat hänestä satojen mailien päässä, hausakapteeni ja hän itse.

Sanders ajatteli asiaa päivän ja yön ja viikon. Kerran hän jo oli vähällä rikkoa sääntöjä ja kirjoittaa suoraan ulkoministeriöön ja erota. Hän oli jo kirjoittamassa sähkösanomaa, kun sai uuden aatteen.

— Järjestäkää, miten parhaaksi näette...»

Hänen mieleensä tuli kuvernöörin ponsilause.

Hyvin hitaasti ja ajattelevana hän repi sähkösanomansa alun pieniksi paloiksi ja kutsui palvelijaansa, joka makasi kuistilla puolinukuksissa.

— Sano Jokalle, käski hän, — että »Zairella» pitää olla höyryä auringonlaskuun. Pankaa mukaan kolmen viikon muona. Lähden neuvottelemaan jumalamiesten kanssa.

Kun aurinko loi mailinmittaisia varjoja rannalle, hän aloitti matkansa.

Hänen ensimmäinen vierailunsa vaati kahdenkymmenen mailin marssin Isisin läpi paikkaan, jonka nimi oli Konshinda.

Siellä oli jesuiittojen lähetysasema, ja isä Wells, pitkä, puiseva, valkeapukuinen mies, johti juuri uuden majan rakentamista.

Hän oli keski-ikäinen mies, harmaatukkainen ja puhtaaksi ajeltu, ja hän tervehti Sandersia hymyillen. Yhdessä he menivät lähetysaseman suurelle ja viileälle verannalle.

— Istuutukaa, komissaari, sanoi lähetyssaarnaaja. Hän otti valkean vaippansa laskoksista hyvin poltetun piipun, ja Sanders torjuttuaan toisen tarjoaman tupakkapussin sytytti sikarin.

— No, sanoi toinen, — mistä on kysymys? Ovatko jotkut minun miehistäni olleet ryöstömatkoilla vai onko tämä vain virallinen vierailu? Siinä tapauksessa pahoittelen, ettei isä Vettechi ole täällä — hän on mielellään läsnä juhlallisuuksissa.

Hän nauroi sellaisen henkilön poikamaista naurua, jolla ei ole mitään huolia.

— Aion ajaa teidät pois maasta, sanoi Sanders kylmästi.

Toinen silmäsi häneen nopeasti ja hymyili puoleksi epäillen, puoleksi tosissaan.

— Mitä tämä on? kysyi hän. — Uutta jesuiittain vainoako?

— Jotakin sellaista, sanoi Sanders. — Onkin pitkä aika siitä, kun viimeksi ketään olen vainonnut.

— Mutta oikein todella...

Sanders kertoi uudesta verotuksesta. Hän oli äärimmäisen vakava maalaillessaan uuden verotusjärjestelmän yksityiskohtia.

— Olen kanssanne samaa mieltä, sanoi jesuiitta, — mutta minun on pantava vastalause, vaikka tiedänkin teidän toimivan minun parastani silmälläpitäen.

— Pankaa vastalause, sanoi Sanders rattoisasti.

Isä Wells joutui tuumimaan.

— Mutta minun on sähkötettävä vastalauseeni Englantiin, virkkoi hän.

— Autan teitä parhaani mukaan, sanoi Sanders.

Hän lähti vieden mukanaan jesuiitan sähkösanoman ja päästyään Joelle pani erityisen lähetin viemään sen.

Päivää myöhemmin hän lähti kulkemaan kapeata jokea, jota myöten päästään baptistilähetysasemalle.

Tätä jokea myöten Sanders kulki varovasti neljäkymmentä mailia. Se ei ollut helppoa kulkua. Tyvenen veden hymyilevän pinnan alla väijyivät hiekkasärkkien viettävät kärjet. Ne olivat oikeastaan vaarattomia, mutta Tembolinijoki juoksi aikoinaan läpi mailienmittaisen metsän, ja joskus siihen sortui puita, jotka juuttuivat kiinni hiekkaan, jykevät oksat pistäen esiin hiekasta. Olisipa höyrylaiva koskenut näihin haaroihin — mahonkioksa, jota tuki valtava puunrunko, oli niin tukeva, että Atlannin alusta pienempi laiva ei voinut sitä kestää, ja jos sellaiseen ajoi täydellä höyryllä, meni parhaankin laivan pohja puhki.

Pieniä kalastajakyliä oli siellä täällä matkan varrella, sillä tämä seutu kuuluu Isisiin, ja päämaasta se erosi monessa suhteessa, eikä vähimmin Msimba Msamban vuoksi, vihreän paholaisten, joka kulkee yöllä ja on kaikkien kyläläisten kauhu.

Sanders, joka ei koskaan kuluttanut matkaa hukkaan, pysähtyi tunniksi jokaiseen kylään, toimitti asioita, jotka vaativat hänen ratkaisuaan (eräässä oli paha murhapalaver, johon hänen oli myöhemmin käytävä uudestaan käsiksi), ja toisen päivän aamuna hän saapui baptistilähetysasemalle.

Täällä häntä odotti aivan toisenlainen mies. Pieni olento, hyvin tärkeä, niin kuin pienet joskus ovat, hyväksyi mielellään herran nimen ja »ei aivan».

Joskus tapaa ihmisiä, jotka ovat »ei aivan» kaikissa suhteissa, mutta kummallista kyllä, enimmät heistä tavataan eräässä ulkolähetyssaarnaajien luokassa. Herra varjelkoon minua puhumasta kuitenkaan pahaa niistä, jotka uhraavat terveytensä ja elämänsä täyttäessään velvollisuuttaan ja uskonsa kutsumusta.

Hra Haggins, baptistilähetysaseman johtaja, oli kuitenkin »ei aivan».

Hän oli ollut lontoolainen katusaarnaaja, hanakka kunnialle ja kiivas hallituksen vastustaja, kuuluipa hallitukseen minkä puolueen miehiä hyvänsä. Sanders edusti hallitusta ja tunnettiin yleisesti kylmäkiskoiseksi Sanaa ja sen julistajia kohtaan. Hän pieksi ihmisiä, hirtti eräitä suorasukaisesti vähäisin tutkimuksin, ja hra Hagginsin edeltäjä oli kertonut hänen myöskin harjoittaneen julmuuksia. Se oli maksanut baptistilähetykselle, joka oli saattanut tarinan julkisuuteen, tuhannen puntaa, ja vaikkakin hra Haggins kirjoitti Sandersista kauheita asioita heidän julkaisuunsa, niin sen toimittaja ei kuitenkaan julkaissut niitä.

— Hauskaa tavata teidät, hra Sanders, sanoi lähetyssaarnaaja Sandersin astuessa maihin, — paristakin syystä halusin tavata teitä. Erityisesti halusin keskustella teidän julmuudestanne minun alkuasukasevankelistaani Balibia kohtaan...

— Vai niin, sanoi Sanders lyhyesti. — Teidän evankelistanne huvittelihe vapaina hetkinään eräiden akasavalaisten naisten kanssa.

— Se ei ole totta, sanoi hra Haggins ponnekkaasti. Sanders katsoi häneen terävästi.

— Jos sanotte minua valehtelijaksi, sanoi hän, — niin minä...

Hän pidättäytyi.

— Se ei ole totta, sanoi hra Haggins tulisena. — Uskon veljeemme...

— Tämä ei kuulu asiaan! keskeytti Sanders. — Tulin sanomaan teille, että teidän on suljettava asemanne ja tuotava tavaranne päämajaan.

Hra Haggins mykistyi.

— Suljettava — asemani? kertasi hän.

— Juuri niin, sanoi Sanders kuivakiskoisesti — Luulen uuden verotuksen aiheuttavan kapinoita.

— Mutta minä en lähde, sanoi hra Haggins vihasta kiehuen ja pahaa ennustavana. — Se on häpeämätöntä; te koetatte hävittää asemani — teen ilmoituksen Englantiin — meillä on ystäviä parlamentissa...

Hän puhui vielä paljon samaan tyyliin, kuumassa äänilajissa.