Part 8

— Voit istua — maahan, sanoi Sanders tyynesti, — kansasi tapaan, ja minä istun tällä tuolilla oman kansani tapaan. Sillä katsos, Fembeni, ei edes uskokaan tee mustaa valkeaksi eikä valkeaa mustaksi; eikä se tee myöskään sinua Sandin vertaiseksi, sillä hän on sinun herrasi.

— Herra, se on totta, sanoi Fembeni hiljaa, — mutta Suuren edessä me olemme toistemme veroiset.

— Sitten on Isisissä, Ngombissa ja Akasavassa miljoona ihmistä, jotka ovat sinun veroisiasi, eikä sinulle ole häpeäksi tehdä, niin kuin he tekevät.

Mihin ei voitu mitään vastata Fembenin käsityskyvyn mukaan.

Tyttö oli kuunnellut komissaarin ja oppilaansa keskustelua, ja hänen vihansa kohosi, sillä hän ei tuntenut alkuasukkaita Sandersin tavoin.

— Minusta tuo on hyvin pikkumaista, hra Sanders, sanoi hän kiivaasti. — On paljon tärkeämpää, että pakanasta tehdään kristitty kuin että teidän arvonne säilyy.

Sanders rypisti kulmakarvojaan julmasti — hän ei ollut tottunut seuratapoihin eikä myöskään väitteisiin.

— En ole samaa mieltä, nti Glandynne, sanoi hän hieman töykeästi, — sillä isisiläiset eivät näe hänen sielunsa hurmiotilaa, joka johtaa hänet tuttavallisuuteen minun kanssani; he voivat nähdä ja näkevät hänen ruumiillisen olentonsa.

Hänen päähänsä välähti ajatus, ja hän kääntyi mieheen. Se ajatus oli Fembenille peräti tärkeä.

— Fembeni, sanoi hän isisin murteella, — olet kaikkien laskelmien mukaan rikas.

— Niin, herra.

— Ja vaimoja — montako sinulla niitä on?

— Neljä, herra.

Sanders nyökkäsi ja kääntyi tyttöön.

— Hänellä on neljä vaimoa, sanoi hän.

— No?

Tässä pienessä sanassa oli hieman uhmaa.

— Hänellä on neljä vaimoa, kertasi Sanders. — Mitä ajattelette siitä asiasta?

— Hän nai yhden kristittyjen tapaan, sanoi tyttö punastuen. — Tiedättehän, hra Sanders, että miehen on mahdotonta olla kristitty ja pitää useampia vaimoja kuin yksi!

Sanders kääntyi jälleen mieheen.

— Tämä vaimoasia, Fembeni, sanoi hän lempeästi. — Miten sinä menettelet vaimojesi kanssa?

Fembeni pyöritti paljaita olkapäitään kiusaantuneena.

— Herra, ajan heidät pois, paitsi yhtä, sanoi hän jurosti, — sillä se on pyhä tapa.

— Hm! sanoi Sanders toisen kerran sinä aamuna.

Hän oli vaiti pitkän aikaa ja sanoi sitten:

— Se on pulmallinen kysymys, sanoi hän.

— Minusta se ei ole ensinkään pulmallinen, sanoi tyttö itsepäisesti.

Hän oli tulemaisillaan kiukkuiseksi, vaikka Sanders ei sitä huomannut, koska hän ei tuntenut valkoihoisten naisten tapoja.

— On julmaa teidän puoleltanne, hra Sanders, horjuttaa tätä miestä, estää hänen uskoansa...

— En lainkaan ehkäise, keskeytti komisaari. Hän oli lyhytpuheinen, sillä hän oli niin syventynyt pohdittavaansa, ettei lainkaan ottanut huomioon jonkun naislähetyssaarnaajan tunteita. — Mutta en voi sallia alueellani tapahtuvan sellaista; tällä miehellä on neljä vaimoa, ja jokaisella heistä on lapsia. Mitä oikeutta tai kristillisyyttä on siinä, että ajetaan pois kolme vaimoa, jotka ovat palvelleet tätä miestä?

Siinä oli tytölle kysymys, ja kiivaudessaan tämä käytti todistetta, jota vastaan ei ollut sanottavaa.

— Laki sallii sen, sanoi hän. — Sellaista tapahtuu kaikkialla maailmassa, missä lähetystyö on käynnissä. Ehkä voisin saada naiset ymmärtämään: ehkä voisin selittää...

— Ette voi selittää lapsia olemattomiksi, sanoi Sanders julmasti.

Siihen päättyi keskustelu, sillä loukkaantuneena ja äkeänä tyttö meni majaan jättäen Sandersin sekavien tunteiden uhriksi.

Tämä käänsi katseensa kiusalliseen Fembeniin.

— Minusta tuntuu siltä, sanoi hän, — että mies tulemalla kristityksi pääsee pienemmällä ruokakunnalla. Minun pitää tutkia tätä asiaa.

Fembeni suhtautui häneen peläten, sillä jos naista kuulustellaan, niin kuka tietää, mitä hän sanoo? Ja miehelle oli jokseenkin samantekevää, olipa hänellä yksi vaimo tai neljäkymmentä.

Sinä iltana oli turhaa etsiä enää Okoa, minkä vuoksi Sanders souti joen poikki kuulustelemaan vastakääntyneen vaimoja.

Hän tapasi yhden vaimon, joka suhtautui tulevaan muutokseen melko tyynesti, ja kolme, jotka olivat pahoillaan ja äänekkäitä.

— Herra, sanoi yksi näistä kolmesta sellaisella julkealla äänellä, jonka kuulee vain alkuasukasnaisilta, — tämä valkea noita on ottanut meidän miehemme...

— En kuule oikein hyvin, sanoi Sanders nopeasti, — mutta olin kuulevinani kuitenkin sanan, josta en pidä.

Hän heilutti keppiään, niin että se vinkui.

— Herra, sanoi nainen, alentaen ääntään ja puhuen vienommin, — tämä jumalanainen on vienyt meidän miehemme.

— Jumalanaiset eivät vie miehiä, sanoi Sanders, — mutta he vaikuttavat heidän mieliinsä niin, että he tulevat paremmiksi miehiksi.

— Fembeni ei tule paremmaksi eikä huonommaksi, sanoi nainen katkerasti, — sillä hän menee metsään öisin; usein hän nousee minun viereltäni, ja kun hän on mennyt, niin tulevat yhdeksän julmaa miestä jostakin läheltä ja ottavat mitä he haluavat.

Hän vaikeni äkkiä. Komissaariin katsovissa silmissä oli kauhua; tuskissaan hän oli puhunut liian paljon.

— Se on hullua puhetta, sanoi Sanders hymähtäen.

Hän tiesi, ettei saisi kuulla enää enempää, ja oli rauhoittavinaan vaimoa.

Hän kulki kylän läpi puhuen sillä välin päällikön kanssa ja palasi sitten kanootilleen.

»Zairella» hän kutsui Abibun luokseen.

— Ota kolme miestä ja tuo minulle Fembeni, sanoi hän, — ja ole valmis ampumaan hänet, sillä olen kuullut eräitä asioita.

Hän odotti kymmenen minuuttia; sitten Abibu palasi — yksin.

— Fembeni on mennyt metsään, sanoi hän, — ja samoin jumalanainen.

Sanders katsoi häneen.

— Kuinka?

— Herra, tämä Fembeni on kristitty, ja hän halusi puhua jumalanaisen kanssa uudesta taiasta. Niin he menivät yhdessä, ja jumalanainen luki kirjaa. Fembenillä oli myöskin hänelle lahja, jonka hän oli ostanut ranskalaiselta kauppiaalta.

— Huomaan, sanoi Sanders.

Hän kumosi whiskylasin, ja hänen kätensä vapisi hieman.

Sitten hän otti hyttinsä seinältä metsästyskiväärin, avasi kaksi pakettia panoksia ja pudotti ne taskuihinsa.

— Anna miesten seurata pian sinun johdollasi, sanoi hän.

— Herra, täällä on muita kersantteja, sanoi Abibu. — Tahdon tulla kanssasi, sillä olen oikea kätesi, vaikka kuolema minua odottaisi.

— Niin kuin haluat, sanoi Sanders.

Hän meni lähetysaseman alueen poikki pysähtyen vain sen verran, että eräs poika voi osoittaa hänelle suunnan, mihin nuo kaksi olivat menneet; sitten hän meni nopeasti metsään Abibu kantapäillään.

Hän seurasi polkua satakunta jaardia. Sitten hän pysähtyi ja nuuski kuin koira.

Hän kulki hiukan eteenpäin ja palasi takaisin jäljille. Hän kumartui ja poimi maasta murtuneita lasinpaloja, poikkesi sitten polulta ja seurasi nenäänsä.

* * * * *

Ruth Glandynnellä oli suunnaton luottamus Sanaan, joka on tehnyt marttyyreja.

— Et saa epäillä, Fembeni, sanoi hän vaivalloisella isisin murteellaan, — sillä Valossa, jonka Sana tuo, kaikki asiat selvenevät sinulle.

He olivat kuulomatkan päässä lähetysasemalta kulkien metsään päin.

Tyttö luki pieniä otteita mukanaan olevasta kirjasta ja oli niin syventynyt asiaan, ettei huomannut heidän sivuuttaneen hajallaan olevia puita, aarniometsän alkua.

Huomatessaan sen hän kääntyi.

— Kerron sinulle enemmän, Fembeni, sanoi hän.

— Neiti, kerro nyt heti, sillä Sandi on pannut minut epäilemään, sanoi Fembeni.

Tyttö rypisti kulmiaan. Millaista epäuskoa saattaa materialisti kylvää! Hän oli pitänyt Sandersista. Nyt tällä hetkellä hän melkein vihasi häntä.

— On valkeita miehiä, jotka epäilevät, sanoi hän, — ja jotka sirottelevat okaita tielle...

— Tämänkin olen ostanut sinulle, sanoi Fembeni, — ja maksanut siitä säkillisen suolaa.

Kupeellaan olevasta nahkapussista hän veti esiin pitkähkön, kapean pullon.

Tyttö hymyili, kun hän tunsi rahoittavan alkuasukashajuveden kukkasleiman.

— Tämän ostin sinua varten, opettaja, sanoi mies ottaen korkin pullon suulta, niin että illan viilenevä ilma täyttyi myskin tuoksulla, — jotta puolustaisit minua Sandia vastaan, joka ei ole jumalamies, vaan paholainen.

Tyttö otti pullon nopeasti ja pani korkin paikalleen.

— Sandi ei ole paholainen, sanoi hän lempeästi, — eikä hän tee sinulle pahaa.

— Hän on mennyt joen poikki, sanoi Fembeni jurosti, ja hänen silmissään oli kumma välke, — ja hän puhuu vaimojeni kanssa, ja he voivat kertoa minusta kauheita asioita.

Tyttö katsoi häneen vakavasti.

— Mitä pahoja asioita he voivat kertoa sinusta? kysyi hän.

— He voivat valehdella, sanoi mies lyhyesti, — ja Sandi tuo köytensä ja minä kuolen.

Tyttö hymyili. — En luule, että sinun tarvitsee pelätä, sanoi hän ja lähti kulkemaan takaisin päin; mutta mies seisoi hänen edessään, ja siinä hetkessä tyttö huomasi vaaran, ja väri kaikkosi hänen kasvoiltaan.

— Jos Sandi tulee minun perässäni tappaakseen minut, sanoi mies hitaasti, — minä sanon hänelle: »Katsos, minulla on nainen, joka on sinun sukuasi, ja jos et anna minulle anteeksi, niin tulet surulliseksi.»

Tyttö ajatteli nopeasti ja juoksi sitten äkkiä hänen ohitseen lähetysasemalle päin.

Mies oli hänen kintereillään kuin leimaus. Tyttö kuuli hänen jalkojensa lujan töminän, ja äkkiä käsivarsi kietoutui hänen ympärilleen.

Hän huusi, mutta kukaan ei ollut sitä kuulemassa, ja miehen suuri käsi peitti hänen suunsa.

Fembeni pudisti tyttöä rajusti.

— Elät tai kuolet, sanoi hän, — mutta jos huudat, niin lyön, kunnes kuolet.

Fembeni puoliksi kantoi, puoliksi raahasi tyttöä metsään päin.

Tyttö oli vähällä kuolla pelästyksestä; hän hämärästi tajusi, että mies ei lähtenyt seuraamaan polkua, että hän kulki suorassa kulmassa mutkitellen harhaannuttavasti läpi metsän, seuraten omia polkujaan.

Kun Fembeni kääntyi, niin tyttö teki toisen vapautumisyrityksen. Hänellä oli vielä kädessään pullo, jossa oli hajuvettä, ja sillä hän löi miestä kaikin voiminsa. Fembeni tarttui hänen käteensä ja oli vähällä murtaa sen.

Korkki putosi pullon suulta, ja iljettävä hajuvesi kasteli hänen pukunsa.

Fembeni väänsi pullon tytön kädestä ja heitti sen pois.

Tarttuen hänen käteensä Fembeni kuljetti häntä edelleen. Hän oli hengästynyt, kun he pysähtyivät, ja hän vaipui maahan voimattomana.

Tyttö ei uskaltanut pyörtyä, vaikka hän oli aivan rajoilla. Hän ei vähääkään aavistanut, miten pitkälle he olivat tulleet. Aurinko juuri laski; tämän hän arvasi pikemmin kuin tiesi, sillä auringonvaloa ei tullut metsään.

Fembeni katseli tyttöä; hän istui selkä puuhun nojaten ja silmäili häntä miettivästi.

Hetken kuluttua hän nousi.

— Tule, sanoi hän.

He kulkivat vaiteliaina. Tyttö ei puhunut Fembenille mitään. Hän tiesi puheen turhaksi, ja hänen mielensä oli vielä hämmentynyt. Miksi, miksi, miksi? kysyi se yhtämittaa.

Miksi tämä mies rupesi kristityksi?

— Fembeni, sammalsi hän, — olen ollut sinulle ystävällinen.

— Nainen, sanoi mies ilkeästi, — voit olla ystävällisempi.

Tyttö ei puhunut enää mitään.

Asian kauhistuttavuus alkoi selvitä. Hän puoliksi pysähtyi, ja mies tarttui raa'asti hänen käsivarteensa.

— Pääni kautta sinä saat elää, sanoi hän, — jos Sandi antaa lupauksen, ettei ketään meistä hirtetä — sillä me olemme Julmat miehet, ja Sandi on nuuskinut minut ilmi.

Tässä puheessa oli toivon välähdys. He pitivät häntä vain panttivankina...

Yö oli tullut, kun he tulivat veden äärelle.

Siinä Fembeni pysähtyi. Hän etsiskeli viidakosta ja veti näkyviin onton puunrungon.

Sen sisällä oli kaksi rautapuupuikkoa, ja kyykistyen lokalin ääreen hän antoi metallinsointuisten kalahdusten kuulua.

Kymmenen minuuttia hän soitti säveletöntä tahtiaan. Kun hän pysähtyi, kuului jostakin järven poikki kaukainen vastaus.

He odottivat, tyttö ja hänen ryöstäjänsä, lähes puoli tuntia. Tyttö herkisti kuuloaan kuullakseen airon ääniä, tietämättä, että vettä ei ollut enempää kuin satasen jaardia ja sen takana ja ympärillä oli suosaari, jolla oli noiden yhdeksän olinpaikka.

Toisten läsnäolon ensimmäinen merkki oli hiljainen kahina, sitten hän näki pimeyden läpi miesten tulevan heitä kohti.

Fembeni tarttui hänen käteensä ja kuljetti häntä eteenpäin.

Hän sanoi muutamia sanoja vastatulleille murteella, jota tyttö ei ymmärtänyt. Vaihdettiin muutamia kysymyksiä, ja sitten joukko kulki edelleen.

Maaperä tytön jalkojen alla tuli pehmeäksi ja kosteaksi. Joskus vettä oli nilkkoihin asti. Miesten johtaja löysi tien erehtymättä, joskus kulkien puoli ympyrässä, joskus kääntyen suorassa kulmassa, joskus pyörähdellen sinne tänne, kunnes tyttö ei enää ollut lainkaan selvillä suunnasta.

Hänen jalkansa olivat kuin lyijyä, hänen päänsä oli sekaisin, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi juuri pyörtymäisillään, kun joukko äkkiä tuli kuivalle maalle.

Muutamia minuutteja myöhemmin he tulivat kyläpahaiseen, jonka rikolliset olivat itselleen rakentaneet.

Tuli paloi, ja sen loistetta estivät majat, jotka oli rakennettu ympyrään.

Tytölle osoitettiin maja, ja hänet työnnettiin sisälle.

Pian sen jälkeen eräs nainen toi hänelle kulhollisen keitettyä kalaa ja hiukan vettä.

Murteellisella isisin kielellään hän pyysi naista jäämään luoksensa, mutta tämä oli nähtävästikin ngombilaisia eikä ymmärtänyt.

Hetkistä myöhemmin hän oli yksin.

* * * * *

Majan ulkopuolella tulen ääressä istui kahdeksan Yhdeksästä julmasta miehestä. Yksi niistä oli Isisin Oko, joltisenkin voimakas mies.

— Tästä naisesta en pidä, sanoi hän, — ja minun käsitykseni mukaan Fembeni on hullu ja hullun poika, kun hän tuo hänet, ellei hän toisten naisten lailla tule palvelemaan meitä.

— Herra Oko, sanoi Fembeni, — olen perehtyneempi valkoisten miesten tapaan kuin sinä, ja minä sanon sinulle, että jos pidämme tämän naisen, niin meille käy hyvin. Sillä jos Sandi sieppaa sinut tai minut tai jonkun meistä, niin sanomme hänelle: »Meillä on nainen, jota pidät suuressa arvossa, ja jos hirtät minut, niin tapat hänet myöskin.»

Mutta Oko ei vielä ollut tyytyväinen.

— Minä tunnen myöskin valkeita miehiä ja heidän tapojaan, sanoi hän. — Sandi olisi jättänyt meidät, mutta nyt hän ei lepää, ennen kuin meidät on tapettu, sillä Sandin muisti on kuin joki, joka ei koskaan lakkaa juoksemasta.

Eräs akasavalainen teki ilkeän ehdotuksen.

— Sitä me tuumimme, sanoi Oko.

Hän oli jo päättänyt. Hänellä ei ollut sitä mielennokkeluutta, joka oli Fembenille ominainen. Hän näki lopun lopun ja aikoi ahtaa jäljelläolevaan aikaansa niin paljon elämää kuin hänen saavutettavissaan oli.

He istuivat neuvottelussa varhaiseen aamuun tulen loisteen kimmeltäessä heidän rasvatuilla vartaloillaan.

Sitten Oko läksi piiristä ja ryömi tytön majaan. He näkivät hänen kumartuvan ja menevän sisään ja kuulivat heikon kirkaisun.

— Oko on tappanut hänet, sanoi Fembeni.

— Se on parasta, sanoivat toiset.

Fembeni nousi ja meni majalle.

— Oko, kutsui hän hiljaa, sitten hän kumartui ja meni sisälle.

Häntä vastapäätä oli heikko valonkajastus, sillä seinään oli sille kohdalle tehty aukko.

— Oko, kutsui hän terävästi; sitten kaksi teräskättä tarttui hänen kurkkuunsa, ja toiset kaksi vetivät jalat hänen altaan.

— Fembeni, sanoi pehmeä ääni hänen korvaansa, — olen odottanut sinua.

Hänet käännettiin vatsalleen, eikä hän vastustellut. Hänen kätensä pantiin selän taa, ja hän tunsi kylmien teräsrenkaiden painuvan ranteittensa ympärille ja kuuli napsahduksen, kun ne menivät lukkoon.

Hänet kapuloitiin kätevästi.

— Okosta puhuen, sanoi Sandersin ääni, — hän on kuollut, ja jos olisit kuullut hänen huutavan, niin sinäkin olisit kuollut.

Tähän päättyi toispuolinen keskustelu Sandersin ja hänen kersanttinsa istuessa kärsivällisesti pienessä majassa odottaen toisia miehiä sinne.

* * * * *

Aamulla saapui joukko hausoja kersantti Ahmedin johtamina seuraten Sandersin jälkiä.

Oli neljä haudattavaa — hänkin mukaanluettuna, joka oli ollut vartiana suon laidassa.

Kalpeakasvoinen tyttö oli vietävä takaisin suon poikki metsään, ja hänen kanssaan menivät rikollisten kylän naiset.

Fembeni ja hänen neljä toveriaan odottivat tuomiotaan.

— Yhtä seikkaa sinulta kysyn, Fembeni, sanoi Sanders, — ja se on: sinä olet jollakin tavoin kristitty. Pidätkö siitä uskosta, vai enemmän ju-justa ja isiesi jumalasta?

— Herra, sanoi Fembeni innokkaasti, — olen kaikin puolin kristitty. Muista se, herra, olen sinun uskoasi.

Sanders katsoi mieheen huulet raollaan ja silmät siristettyinä.

— Sitten on kohtuullista, että annan sinulle aikaa rukoilla, sanoi hän. — Abibu, tämä mies hirtetään viimeksi.

— Huomaan, että olet paholainen, sanoi Fembeni, — muuten et olisi voinut seurata meitä yöllä kenenkään näyttämättä tietä. Nyt sanon sinulle, Sandi, etten ole lainkaan kristitty, sillä jumalamiehet ovat kaikki hulluja, ja minä tiedän, että sinä et ole jumalamies. Sen vuoksi, jos minun on riiputtava, niin anna minun riippua toisten kanssa.

Sanders nyökkäsi.

NGOMBIN KUNINGATAR

Alkuasukkaissa on muutamia erikoispiirteitä, eräitä luonteenominaisuuksia, joita on sopimatonta kuvailla painetussa sanassa.

Ngombilaisten heikkoutena oli kielletyn hedelmän himo: he ryöstivät ja polttivat ja hyökkäilivät, mutta pääasiallisin aarre, jonka he kuljettivat mukanaan ryöstetyltä paikalta, olivat hyväksyttävät naiset.

Sanders opetti heille huolissaan, että tämä oli senlaatuista metsästystä, jota hänen sielunsa vihasi. Hän teroitti läksyään ruoskimisella, maanpaolla ja kerran erään erittäin epämiellyttävän palaverin jälkeen hirsipuulla, joka hänen oli pakko pystyttää Ngombin pääkaupunkiin Shushaan.

Täällä, todella uteliaitten ihmisten edessä, rannikolta vasiten tuodun alatuomarin läsnäollessa — juttu oli ollut hieman vaikea selvittää — ja aukeamalla, jota ympäröi puoli pataljoonaa hausoja (tähän tilaisuuteen varta vasten tuotuja), Lombasi, Ngombin kuningas, kuoli kuoleman uskottoman kansansa osoittaessa vilkkaasti suosiotaan. Ja tämä tapahtui Ngombin jokaisen päällikön ja uuden kuninkaan läsnäollessa.

Mutta kolmen viikon kuluttua hänen seuraajansa teki saman rikoksen, josta hän oli saanut rangaistuksen.

»Järjestäkää asia parhaanne mukaan», sähkötti hallinto, kun Sanders oli epätoivoisena ilmoittanut tapauksesta. »Hirttäkää Bogali omalla vastuullanne, jos tarpeellista, polttakaa vilja ja kylät.»

Sanders ei tehnyt kumpaakaan. Hän kukisti kuninkaan niin kuin hän oli kukistanut tusinan muita, pieksi häntä julkisesti ja jakoi hänen omaisuutensa, ja nimitti — kenet hän nimittäisi?

Hän oli jo tuuminut lähettää hakemaan Ochorin Bosamboa, mutta siitä olisi tullut vaarallinen koe.

Erotetulla Bogalilla oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Toinen pojista sairasti pitkälle kehittynyttä unitautia, toinen oli huimapäinen, hupsu nuorukainen, joka olisi joutunut neuvonantajiensa ohjattavaksi.

— Olkoon se nainen, päätti Sanders, ja niinpä hän vastoin kaikkia tapoja asetti Ngombin kuningattareksi Eloginan. Pitkän, lujan kuusitoistavuotiaan tytön, jolla oli vähäpätöinen puoliso ja lukuisia rakastajia, jos yleisessä huhussa oli perää.

Asianmukaisin juhlallisuuksin Sanders asetti hänet valtaistuimelle, ja tyttö oli hyvin totinen ja hyvin vakava — pitäen uutta asemaansa hänelle oikeuden mukaan kuuluvana.

— Elogina, sanoi Sanders, — sinä hallitset tätä maata, eikä täällä enää saa olla naisjupakoita. Ja minä olen sinun takanasi, jotta sinun käskyilläsi olisi voimaa. Jos joku sanoo sinulle: »En tottele, koska olet vain nainen», niin hänen on toteltava, koska minä olen mies; ja jokainen, joka vähäksyy sinun valtaasi, saa kärsiä hyvin tuskallisesti.

— Herra! sanoi tyttö. — Minä hallitsen viisaasti.

— Mitä tulee rakastajiisi, sanoi Sanders, — joista olen kuullut, niin sinä et saa antaa heille mitään etuoikeuksia toisten neuvonantajien rinnalla, sillä he voivat viedä sinut häviöön.

— Herra! sanoi tyttö. — Ngombin maassa sanotaan: »Rakastajalla on vahvat käsivarret, mutta ei aivoja.»

— Se on totta muissakin maissa, sanoi Sanders.

Ngombissa ei siitä päivästä alkaen ollut naisjupakoita. Eräs pikku päällikkö hyökkäsi ulkokylään ja vei sieltä tyttöjä, ja hänet kutsuttiin kuningattaren luo ja hänelle tapahtui semmoista, joka muutti hänen elämäntapansa, sillä tämä Ngombin kuningatar oli alkeellinen, mutta tarmokas.

Sanders kuuli tapahtumasta, mutta ei ollut siitä tietääkseenkään. Hallitsemisen taito on sitä, että oikealla hetkellä osataan olla tietämättä mistään mitään.

Tyttö hallitsi lupauksensa mukaan — viisaasti. Tuli odotettu hetki, jolloin hänen päärakastajansa pyrki vaikuttamaan asiain kulkuun.

Tyttö lähetti hänelle pitkän vihreän lehden, joka merkitsi, että tyttö oli suruissaan hänen puolestaan. Mies käsitti tämän merkiksi siitä, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, ja poistui kylästä kiitettävän nopeasti.

Toisten maiden kuninkaat ja päälliköt tekivät vierailumatkoja ja toivat lahjoja. Näistä ei Ochorin Bosambo ollut merkityksettömin.

Hänen valtakuntansa kilpaili suuruudessa auringonlaskun ja kointähden loiston kanssa, mutta kunniaistuimellaan istuva tyttö ei sitä hämmästynyt.

— Rouva kuningatar, sanoi Bosambo, — olen matkustanut pitkän matkan, koska olen kuullut sinun suuruudestasi ja kauneudestasi; ja sinä oletkin kaunis nähdä, ja sinun viisautesi sokaisee minut kuin tyvenessä vedessä läikehtivä aurinko.

— Olen kuullut sinusta, sanoi Elogina. — Olet pienen kansan pieni päällikkö.

— Kuu on myöskin pieni, kun sitä katsotaan lantatunkion takaa, sanoi Bosambo kylmästi. — Minä palaan takaisin kuuhuni.

Hänet oli lyöty, mutta hän ei näyttänyt sitä.

— Huomenna, sanoi hän valmistautuessaan matkaan, — minä lähetän sanan Sandille, joka, niin kuin koko maailma tietää, on minun orpanani — minun sisareni miehen veli ja siis minun sukuani — ja minä sanon hänelle, että Ngombissa on kuningatar, joka häpäisee meidän perhettämme.

— Herra Bosambo, sanoi tyttö kiireesti,— me tiedämme, että olet läheistä sukua Sandille, ja olisi väärin, jos minun kerkeä kieleni herjaisi sinua.

— Me olemme ylpeitä miehiä, Sandi ja minä, sanoi Bosambo, — ja hän on hyvin kiukkuinen, kun saa kuulla, mitä sinä olet puhunut.

Tyttö nousi ja tuli häntä kohti.

— Herra Bosambo, sanoi hän, — jos jätät minut nyt, niin tulee pimeä eikä ole aurinkoa. Sillä usein olen neuvonantajilleni puhunut sinusta ja sinun teoistasi. Viivy sen vuoksi kanssani hetki, jotta voin juoda sinun ymmärryksestäsi.

Mutta Bosambo oli ylpeä ja itsepäinen.

— Myöskin, herra Bosambo, sanoi tyttö, — on minun kansani halukas antamaan sinulle monta lahjaa, sillä olisi häpeällistä lähettää sinut suuren kansasi luo tyhjin käsin.

— Minä jään, sanoi Bosambo, — vaikkakaan en anna lahjoille minkäänlaista arvoa — lukuunottamatta ateriaa ja vettä — ja minun majani on täynnä Sandin antamia lahjoja. — Hän huomasi tytön kasvoilla helpotuksen ilmeen ja lisäsi siekailematta: — Niin että minulla on tilaa vain erittäin arvokkaille lahjoille, joita sinun armosi luultavasti suvaitsee minulle lahjoittaa.

Hän viipyi siellä sen päivän, ja kuningatar havaitsi hänet sangen mukavaksi mieheksi; hän viipyi vielä seuraavan päivän, ja kuningatar oli ihastunut hänen puheisiinsa. Kolmantena päivänä hän oli vastustamaton.

Sitten seurasi Bosambon suurin yritys.

Hän kertoi halukkaasti ystävyydestään Sandersiin, ja tyttö oli innokas kuuntelija. Sitä paitsi oli hän sinä päivänä antanut Bosambolle suuren kantamuksen norsunluuta vietäväksi kotiin.

— Minun veljeni Sandi, sanoi Bosambo, — on jo tyytyväinen; hän rakastaa sinua ja on jo puhunut minulle sinusta. Luulen, että hän rakastaa sinua enemmän kuin minua — sillä sinä olet nainen, ja Sandi on huokaillut monta päivää sinun tähtesi.

Tyttö kuunteli loistavin silmin. Uusi ja huikaiseva ajatus johtui hänen mieleensä. Bosambo lähti sinä iltana kylvettyään enemmän pahaa siementä kuin tavallinen alkuasukas koko elämänsä aikana.

Kului kuusi kuukautta, ennen kuin nähtiin Bosambon työn tulos. Sanders tuli pohjoiseen tarkastusmatkallaan, ja niin hän saapui myös Shushaan.

Kaikki oli joella järjestyksessä, ja hän oli tyytyväinen. Hänen kokeensa oli onnistunut paremmin kuin hän oli odottanut.

— Kuningatar, sanoi hän istuessaan tämän kanssa katetussa palavermajassa.

Tyttö hymyili hermostuneesti.

— Herra, rakkaudesta sinuun olen tehnyt sen, sanoi hän, ja Sanders, joka oli liehittelylle kuuro, otti hänen äänensävynsä lämpimyyden vastaan punastumatta.