Part 7

Hän oli nimittänyt monta. Ngombin Kombanava, joka myi kuninkuutensa Iäisille tuhannesta putkesta ja kahdestakymmenestä suolasäkistä, Akasavan Olambo, joka oli tuskin nimitetty, kun jo lahjoitti oikeutensa Ochorin Bosambolle, Mnabo, rannikkolainen, Pikku Isisin Tibini — kokonainen sarja Lombobon pikku päälliköitä oli tullut ja mennyt.

Sanders ajatteli näitä istuessaan kannella katoksen alla ja »Zairen» kyntäessä Suuren joen mustankeltaista vettä.

Hän oli hyvin kärsivällinen, ja oli ollut jo monta vuotta. Hän ei lannistunut, vaikka viimeisen pettymyksen katkeruus vieläkin kuohutti mieltä. Sillä hän oli asettanut päälliköksi erään Sakadamon, jonka hän oli tuntenut jo vuosia. Kun näet Sanders oli poissa näkyvistä, niin ylpistynyt Sakadamo kokosi sotilaansa ja vei heidät puolueettomasti ensin ochorilaisia ja sitten isisiläisiä vastaan ja lopuksi myi maansa molemmille.

Mistä rikoksesta Sakadamo tällä hetkellä suoritti kahden vuoden pakkotyötä Kahleitten kylässä, ja Lombobo oli päälliköttä.

Sanders poltti kaksi sikaria asian hyväksi, sitten hän lähetti hakemaan ajattelija Kmakaa.

He toivat hänet, pitkän nuorukaisen, hennonpuoleisen. Sanders tutki häntä villaisesta päästä hoikkien säärien päässä oleviin isoihin jalkoihin asti. Hänellä oli kyhmyiset polvet, ja hänen yllään oleva nahkavaippa paljasti hänen hoikkuutensa.

Sanders arvioi hänen ikänsä yhdeksäksitoista vuodeksi, mikä oli melkoisen tarkkaan osattu.

— Kmaka, sanoi hän tutkimuksensa päätyttyä, — sinun kaltaisesi miehet ovat harvinaisia, enkä minä ole tavannut sinun laistasi aikaisemmin. Tiedän, että olet kunnianhimon ja vihan yläpuolella ja ymmärrät suuria asioita.

— Herra, olen ajattelija, enkä tiedä itse, ovatko ajatukseni hulluja ajatuksia vai ovatko ne korkealla tavallisten miesten ajatuksien yläpuolella.

— Ole huoleti, sinä et ole hullu, sanoi Sanders kuivasti. — Uskon sen varmaan ja antaakseni sinulle osoituksen luottamuksestani aion tehdä sinut Lombobon päälliköksi, ja sinä saat olla minun sijallani, antaen ja ottaen oikeutta ja valellen kansasi tulista luonnetta viisautesi vedellä.

— Herra, teen niin kuin haluat, sanoi Kmaka.

Ja niin kävi, että suuressa palaverissa, jossa olivat läsnä kansan päämiehet ja johtajat, Sanders teki Ajattelijan Lombobon alueen päälliköksi ripustaen hänen kaulaansa teräsketjun ja mitalin. Toiseen palaveriin kutsuttiin Bosambo ja Isisin kuningas, ja siinä puhuttiin suoria sanoja.

Isisiläisten lähdettyä Sanders vei nuoren päällikön retkelle hänen uuden hallitusalueensa rajalle, ja heidän kanssaan meni myöskin Bosambo.

Aukeamalla aivan rajalla ja alueita yhdistävän polun vieressä kasvoi iso kumipuu, ja siihen seurue pysähtyi.

— Bosambo ja Kmaka, sanoi Sanders, — tämä puu merkitköön, mikä on Ochoria ja mikä on Lomboboa. Sillä kaikki, mikä on tämän toisella puolen, kuuluu toiselle, ja mikä on toisella puolen, kuuluu toiselle.

He katsoivat puuta, molemmat päälliköt; he katsoivat sitä pitkään ja tarkoin.

Herra, sanoi Bosambo viimein, — tarkoituksesi on selvä, mutta kenen alueella on tämä puu?

Se oli Bosambolle ominainen kysymys.

— Se puoli, joka on Ochoriin päin, on Ochorin maalla, se puoli, joka on Lomboboon päin, on Lombobon maalla, sanoi Sanders.

Viimeisen varoituksen hän antoi Kmakalle.

— Ochorille ja Isisille, sanoi hän, — tulee sinun antaa kulkuoikeus ja kauppavapaus; sinä et saa estää kumpaakaan etkä auttaa toista toisen kustannuksella. Sinun tulee olla viisas ja suuri.

Herra, teen niin, sanoi Kmaka nyökäyttäen päätään, — sillä kasvava ja katoava ei ole mitään, vaan ainoastaan ihmisten sielut pysyvät.

Tämä viisas lause korvissaan kaikuen Sanders lähti paluumatkalle onnellisena luulossaan, että kohtalo oli viimein hänelle osoittanut puskurivaltion ratkaisun.

Mainittava on, että Kmaka aloitti hallituksensa viisaasti. Lombobolaiset, jotka olivat tottuneet tämän tästä uusiin päällikköihin, tekivät parhaansa saattaakseen hänet epätoivoon. He esittivät riitoja hänen ratkaistavakseen — riitoja, jotka olisivat panneet tottuneimmankin oikeuden päät pyörälle. Esimerkiksi:

Jos mies ostaa vaimon maksaen hänestä kaksi säkkiä suolaa, ja tämä on äkäpussi ja sitä paitsi monelta katsannolta epämiellyttävä, miten mies saa hinnan takaisin, kun suola on pudonnut veteen hänen omasta kanootistaan, jota souti kaksi hänen omaa melojaansa ja kaksi hänen appensa melojaa?

Tai:

Mies on lainannut naapurin keihästä metsästykseen ja maksanut joka kerta lainasta luovuttamalla osan saaliista. Eräänä päivänä hän meni metsästämään vioittuneella keihäällä ja leopardi vahingoitti häntä. Voiko hän vaatia hyvitystä siitä, että keihäs oli huono, jos lainaaja voi todistaa, että sen vioittumiseen on syynä heidän yhteisen serkkunsa huolimattomuus?

Tässä kaksi heidän esittämistään kysymyksistä, ja he istuivat puoliympyrässä neuvotellen, ja Ajattelija tuomitsi viimein. Neljä päivää hän mietti ensimmäistä juttua. Hänen kansansa istui mykkänä, hänen sanojensa hypnotisoimatta; he eivät voineet seurata hänen päätelmiään, he olivat tykkänään epätietoisia siitä, tuomitsiko hän kantajan vai vastaajan hyväksi; ja lopuksi, kun hän tavan mukaan nosti molemmat kätensä ja sanoi: »Palaver on päättynyt», he menivät pois mielissään ja mitään käsittämättä.

— Meillä on päällikkö, sanoi jokivarren kalastajakylän päämies, — joka on viisaampi kaikkia muita miehiä, niin viisas, ettemme me ymmärrä häntä.

Kmaka puuhaili maallisissa asioissa. Hän otti myöskin erään isisiläisen tytön vaimokseen. Myöskin hän salli sekä isisiläisille että ochorilaisille vapaan pääsyn. Molemmat kansat lähettivät hänelle lahjoja, jotka hän otti vastaan. Hänen päällikkyytensä kolmantena päivänä eräs hänen päämiehensä tuli kertomaan, että ochorilaiset kalastivat Lombobon vesillä ja että isisiläiset metsästivät Lombobon metsissä.

— Olkoon niin, sanoi Kmaka, — sillä metsät ja joet on luotu kaikkia varten, eikä ole tarvis mitään rajaa. Sillä tämä ei ole minun maatani eikä minun jokeani; eikä se ole teidän; se kuuluu kaikille ihmisille, joille siitä on jotakin hyötyä.

Tämä oli Sandersille mieleen, ja kun tiedot tulivat komissaarille, hän oli tyytyväinen.

Sitten paha kieli levitti juttuja hänen nuoresta vaimostaan, joka oli miellyttävä. —

— En ole pätevä asettamaan rajoja kenenkään haluille, sanoi Kmaka, — eikä tässä minun maassani saa mies enempää kuin nainenkaan olla tapojen orjuuttama.

Kaksi kuukautta kului tasaisesti. Kmakan vaikutus kasvoi päivä päivältä, ja hänen maineensa kruunasi tuomio, jonka langettamiseen kului yhdeksän päivää.

Sitten eräs päämies saapui kannellen ochorilaisia vastaan.

— Herra, he hakkaavat metsää Lombobon alueelta ja vievät sen kaupunkiinsa, sanoi hän.

— Metsä on vapaa kaikille, sanoi Kmaka.

Hän istui pienellä kaiverretulla tuolilla puoliympyrään rakennettujen majojen — hänen päämajansa — keskellä.

— Mutta, jatkoi hän, — koska tämä maa on minun ja kansa on minun ja koska minut on pantu kaitsemaan heitä, on häpeä, että ryövärit hävittävät tätä maata.

Ja kahta viikkoa myöhemmin ochorilainen seurue tuli metsästämään Lombobon alueelle seuraten tulisessa touhussa norsua. Kmaka lähetti rykmentin pidättämään heitä ja tappamaan norsun.

— Sillä minä sanon, virkkoi hän vangeilleen, — ja minun sanani ovat sellaista viisautta, että Sandikin kumartaa niitä: Se, mikä on toisella puolen erästä puuta Ochorin taholla, on minun, ja mitä on toisella puolella, se on teidän herranne.

— Herra, sanoi metsästäjäin päämies, — palaverhan oli, että sinun maassasi on metsästys vapaa.

— Ja vapaa kalastus, sanoi Kmaka hurjan ivallisena, — ja vapaa metsänhakkuu Kuoleman kautta! Ja se varas, sinun herrasi, tuhoaisi minun kauniin maani ja pilkkaisi minua — tuhannen keihään päällikköä! Mene takaisin Bosambon luo ja kutsu hänet palaveriin tienvieressä kasvavan kumipuun luo.

Tyhjin käsin palasivat metsämiehet kotiin tavatakseen herransa vihaisena.

Bosambo kirosi karokielellä, arabiaksi, bomongoksi, suaheliksi ja englanniksi nimittäen Kmakaa »kirotuksi mustaksi neekeriksi» ja esittäen eräitä tietoja hänen sukupuustaan.

Määrättynä hetkenä päälliköt tapasivat toisensa Kmakan saapuessa myöhästyneenä.

— Herra Bosambo, sanoi hän seisoen puhuessaan Lombobon puolella kumipuuta, — minun sydämessäni on häpeä, etten tullut ajallaan. Mutta minulla oli vaimo, jolla oli rakastaja tuottaen minulle häpeää, ja tänään minä tapoin heidät molemmat tavan mukaan.

— Sellaista tapahtuu, sanoi Bosambo. — Nyt olen saapunut luoksesi, Ajattelija Kmaka, eräitten kuuluviini tulleitten outojen tapahtumien vuoksi. Sanotaan sinun kieltäneen ochorilaisilta metsänhakkuun ja metsästyksen alueellasi.

— Se on totta, sanoi Kmaka, — sillä kumipuun tällä puolen oleva maa on minun, ja minä olen päällikkö alueella niin kauas kuin silmäsi kantaa.

— Maa kuuluu kaikille, sanoi Bosambo hieman kiivaasti.

— Maailma kuuluu kaikille, oikaisi Ajattelija, — mutta jänikset eivät tee pesää puuhun eivätkä kotkat kuoppaa maahan. Jokainen elää hänelle osoitetulla paikallaan, ja on osoitettu, että ochorilaiset elävät toisella puolen ja lombobolaiset toisella.

Bosambo kuohahti.

— Huomaan, että olet ahne koira, sanoi hän, — ja jos minun on hakattava metsää oman alueeni laidasta, niin katso, minä aloitan nyt!

Hän käski tuomaan kirveen, ja hänelle tuotiin se, ohutteräinen ja hyvin pureva.

Hän iski puuta kahdesti.

— Bosambo, sanoi Kmaka vavisten vihasta, — mitä sinä teet?

— Oikeuden jakaja, herjasi Bosambo, — lihavien sanojen keksijä, joka puhut kaloista ja ruokit viisautta kuin likainen maja ruokkii matoja, minä hakkaan puutani.

— Se on minun puuni, raivosi Kmaka ja otti heittokeihään.

— Toinen puoli on sinun, sanoi Bosambo jatkaen hakkaamistaan, mutta pitäen kuitenkin vaaraa silmällä, — ja minä hakkaan sen puolen, joka on minun. Ja jos sinä viisaudessasi pidät omasi pystyssä, niin sinä olet ajattelijain ruhtinas.

Hän jatkoi hakkaamistaan Kmakan katsellessa vihasta kiehuen.

— Jos sinä jatkat katalaa työtäsi, sanoi hän, — niin mikä estää puun kaatumasta?

— Ei mikään, sanoi Bosambo merkitsevästi, — sillä yötuulet ovat tulossa ja tuuli puhaltaa Ochoriin päin — ja katso! kun puu kaatuu, niin se kuuluu...

Kmaka heilahdutti kättään nopeasti taaksepäin ja linkosi keihään.

* * * * *

— He ovat tuossa pensaikossa, sanoi Sanders.

Hänen kasvoiltaan valui hiki virtanaan, ja niillä oli pieni verijuova.

— Panen sinne pari panosta, sanoi hausakapteeni. — Nämä lombobolaiset taistelevat mainiosti.

Sanders ei puhunut mitään. Hän paljasti valkeat hampaansa hymyyn, mutta hän ei ollut oikein rattoisalla tuulella.

— Ahmed, sanoi hausakapteeni polvistuen aluksen kannelle ja tähtäsi kenttäkiikarinsa vihollista peittävään puurykelmään, — jos sinä rakastat uskoasi ja vihaat kaffereita, niin älä pudota panosta liian aikaisin, tai minä lyön sinua kintuille.

— Herra, valaistus on huono, sanoi tykkimies. Hän kohotti tykin suuta hieman korkeammalle ja ampui.

Tällä kertaa panos osui. Puiden yläpuolella näkyi valkea savupilvi, ja he kuulivat ammuksen räjähdyksen.

Hausakapteeni nousi ja meni Sandersin luo.

— Mitä on oikeastaan tekeillä? kysyi hän.

Sanders ei sanonut toviin mitään.

— Bosambolla on jotain tekemistä tässä asiassa, sanoi hän, — mutta se lurjus teki kuitenkin vain, mihin hänellä oli oikeus. Kmaka on heräävä Kain. Hän on tapellut isisiläisiä vastaan ja hyökännyt heidän alueelleen; hän on tunkenut ochorilaiset aivan heidän pääkaupunkiinsa asti — heidän oli taisteltava pahuksesti pelastaakseen sen. Kmaka on julistautunut Ochorin, Isisin ja Lombobon kuninkaaksi ja käskenyt akasavalaisia ja ngombilaisia lähettämään hänelle lahjoja.

Hänen äänensä värisi; sitten asian huvittavuus tarttui häneen, ja hän nauroi.

Hän meni rannalle hausain kanssa ja johti joukkoa, joka teki viimeisen hyökkäyksen.

Revolveri kädessään hän käveli aukeman poikki, ja haussat kulkivat hänen sivullaan kahtena siipenä pistimet kivääreihin kiinnitettyinä.

Kmaka, jota ympäröi kourallinen hänen joukkonsa tähteitä, teki ankaraa vastarintaa, mutta se oli turhaa.

Äkkiä hänen miehensä heittivät keihäät maahan ja kohottivat kätensä.

— Pidättäkää tuo mies!

Joukko hausoja kävi taistelevan ajattelijan kimppuun, ja hän kaatui.

He toivat hänet verissään mutta urhoollisena Sandersin eteen, ja parin minuutin ajan he silmäilivät toinen toistansa.

— Kmaka, sanoi Sanders viimein, — olet tehnyt kauheita tekoja, sillä olet tuonut sodan tähän maahan ylpeydelläsi ja itsekkyydelläsi.

— Valkea mies, sanoi Kmaka halveksivasti, — olen kuningas ja näiden maiden herra — en puhu palvelijain kanssa — sen vuoksi, oi pieni mies, tuo minun eteeni kuninkaasi, että voin keskustella vertaiseni kanssa.

Sanders ei sanonut mitään; ja sitten:

— Tarttukaa häneen! sanoi hän äkkiä.

Sillä Kmaka kävi äkkiä hervottomaksi; hänen polvensa antoivat perään, ja hän vaipui maahan.

Hän oli haavoittunut kuolettavasti, niin kuin Sanders näki tutkiessaan häntä.

He veivät hänet puun varjoon, ja Sanders istuutui hänen viereensä.

Mies silmäsi komissaariin.

— Herra, sanoi hän hiljaa, — taidan mennä sinun rangaistavaltasi ulkopuolelle.

— Se on totta, Kmaka, sanoi Sanders lempeästi, — ja minä toivon, että olisit tehnyt sen, ennen kuin toit kaiken tämän surun lombobolaisille.

Kmaka pudisti päätään.

— Niin tapahtuu, sanoi hän hitaasti, — sillä elävät olennot käyvät elävien olentojen kimppuun, linnut hyönteisten, leopardit lintujen, ihmiset leopardien, ja kun ei ole ketään ihmistä suurempaa, ihmiset käyvät itsensä kimppuun. Näin on säädetty...

Hänelle annettiin vettä ja hän avasi jälleen silmänsä.

— Herra, sanoi hän puhuen vaivalloisesti, — olen ajatellessani tullut tuntemaan maailman suurimman totuuden.

Outo tuli leimusi hänen silmistään; ne välkkyivät hänen keksintönsä suuruuden häikäiseminä.

— Kukaan teistä viisaista miehistä ei tiedä sitä, kuiskasi hän, — kuolema on...

Sanders odotti, mutta Ajattelija Kmaka vei salaisuutensa mukanaan unen maailmaan.

YHDEKSÄN JULMAA MIESTÄ

Otombin metsässä oli yhdeksän julmaa miestä, kertoi alkuasukasviesti.

Yhdeksän julmaa miestä, jotka asuivat suon keskellä olevalla saarella. Ja suolle oli paha päästä, se kun oli laajan metsän keskellä. Vain marakatti tai leopardi voi löytää tien tämän saaren asukkaiden luo — sillä he itse kulkivat salaisia teitä.

Ei yksikään isisiläinen eikä akasavalainen eikä ngombilainen yrittänyt seurata näiden yhdeksän jälkiä, sillä, niin kuin yleensä tiedettiin, mahtava ju-ju vartioi kaikkia salaiselle paikalle johtavia polkuja.

Yhdeksän lainrikkojaa, joiden omaatuntoa painoi joko murha tai suurempi rikos, oli yhtynyt, Jumala tietää miten, ja ryösti maailmaansa.

He hyökkäilivät rankaisematta eivätkä pitäneet väliä sillä, tullattiinko isisiläisiä vai ngombilaisia.

Öisin he hiipivät peräkkäin vaiteliaina kuin kuolema, ei korsikaan risahtanut heidän jaloissaan eikä yhtään sanaa puhuttu. Päättäväisinä kuin sotilasmuurahaiset hävitysmatkallaan he kulkivat esteettä kylään, jonka olivat valinneet toimintapaikakseen, ottivat, mitä halusivat, ja poistuivat.

Joskus he halusivat ruokaa, joskus keihäitä, sillä nämä metsän miehet olivat voittamattomia voimamiehiä; joskus nainen tai pari meni eikä koskaan palannut.

Sellaiset laittomat seurat eivät olleet tuntemattomia. Joskus aivan tavalliset olosuhteet tekivät niistä lopun; jotkin niistä kukoistivat niin kuin miehet-jotka-eivät-olleet-kaikki-samanlaisia.

Otombin yhdeksän julmaa miestä olivat olemassa, koska mikään armeija ei voinut saartaa heitä, ja koska, niin kuin Sanders ajatteli, he eivät olleet kiinteä joukko, vaan hajosivat joskus koteihinsa.

Sanders lähetti kerran kaksi hausakomppaniaa hajoittamaan näitä yhdeksää, mutta siitä ei tullut mitään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan päässyt ampumamatkalle. Sitten Sanders tuli itse, eikä hyötynyt muuta kuin ankaran malariakohtauksen.

Hän lähetti sanan kaikille päälliköille sadan mailin alueella kehoittaen tappamaan kaikki yhdeksän tavattaessa ja luvaten palkkion. Sitten kun kolme viatonta ochorilaista oli tapettu ja jokaisesta vaadittiin palkinto, Sanders peruutti määräyksen.

Kaksi vuotta nämä yhdeksän raivosivat tahtonsa mukaan, sitten muuan isisiläinen, Fembeni nimeltään, löysi armon.

Fembenistä tuli kristitty, vaikka siinä ei olekaan mitään pahaa. Tämä ei ole mitään satiiria, vaan varauksellinen toteamus. Eräät neekerit tulevat uskovaisiksi ja huononevat, mutta Fembeni oli kristitty ja parempi mies — paitsi..

Tässä on toinen varaus.

Kosumkusussa eräs Ruth Glandynne teki työtä uskon hyväksi, ja hän oli, niin kuin aikaisemmin olen kuvannut, lähetyssairaanhoitajatar ja lisäksi kaunis.

Valkoihoiset sanoivat häntä kauniiksi, koska hänellä oli säännölliset piirteet, virheetön rakenne ja pitkä, sorea vartalo.

Mustaihoiset pitivät häntä jokapäiväisenä, koska hänen huulensa eivät olleet sellaiset, että ne olisivat heitä miellyttäneet, eikä hän ollut muutenkaan heidän ihannettaan vastaava. Vieläpä ngombilaisten mielestä hänen pitkä, kaunis tukkansa oli epämiellyttävä ja hänen kasvonpiirteensä lintua muistuttavat.

Herra komissaari Sanders ajatteli, että hän oli todellakin kaunis — milloin antautui ajattelemaan häntä.

Hän ei ajatellut tyttöä useammin kuin voi, kahdestakin syystä, joista meidän mieltämme kiinnittää vain se, että tytöstä oli hänelle hirveä vastuu. Sandersilla oli kummallakin ohimollaan harmaa hiussuortuva — silloin kun hän salli hiustensa kasvaa niin pitkiksi, että ne saattoi huomata — ja niitä hän sanoi »lähetyssaarnaajahiuksikseen». Erämaissa sijaitsevien lähetysasemien turvallisuus oli suuren huolen aihe.

Tulee ymmärtää, että lähetyssaarnaajat ovat tavattoman hyviä ihmisiä. Ne ihailijat, jotka pilkkaavat heitä, asettuvat samaan asemaan kuin ne, jotka ivaavat muitakin sankareita.

Lähetyssaarnaajat antautuvat suuriin vaaroihin — he irroittautuvat aineellisesta elämästä, joka on elämisen arvoinen; he valitsevat vertaa vailla olevat ankarat elämänehdot; he kärsivät jatkuvasta pahuudesta, joka tapaa heidät virkkuina ja hyväsydämisinä aamun koitteessa ja jättää heidän ruumiinsa kuoleman partaalle auringon laskiessa.

— Ja kaiken tämän he tekevät sen vuoksi, järkeili Monrovian Bosambo, — että eräitä ihmeitä tapahtui silloin, kun maailma oli vielä nuori ja oli eräs mies nimeltä Hesu. Minusta se on suurin ihme.

Sanders piti työtä tavattoman epämiellyttävänä, suorastaan ihaili niiden rohkeutta, jotka tulivat työskentelemään epäterveellisille työmaille, mutta samalla hän toivoi, että he eivät olisi tulleet.

Hänen tunteensa olivat samat kuin leijonankesyttäjän, joka näkee amatöörin astuvan raivokkaimpien petojen häkkiin; samat kuin tottuneen matadorin tunteet tämän silmäillessä alokkaan kömpelöä taistelua andalusialaisen härän kanssa — huolestuneen matadorin, joka purppuraviitta käsivarrella ja toinen siro jalka aidalla on valmiina hyppäämään aitaukseen novellon avuksi.

»Lähetyssaarnaajahiukset» tulivat Ruth Glandynnen saapumisen jälkeisinä kuukausina valkeammiksi ja lisääntyivät, sillä Kosumkusu oli Sandersin mielestä liian lähellä villiä Ngombia ja erehtyväistä Isisiä.

Sanders olisi kärsimättömyydessään helposti voinut erehtyä. Hän olisi voinut lähettää sananviejän molempien heimojen luo tai mennä itse uhkaamaan heitä kuolemalla ja kuolemaakin pahemmalla, jos he vahingoittaisivat tyttöä.

Mutta se olisi nostanut heidän rinnassaan jonkinlaisen itserakkauden tunteen, ja kun aika tulisi, niin kuin se varmasti tulisi, jolloin heidän mahansa olisi täynnä vihaa Sandersia vastaan, joku päällikkö sanoisi:

— Kas, tässä on nainen, joka on Sandin erikoinen silmätikku. Jos teemme hänelle pahaa, niin olemme kostaneet Sandille.

Ja kun lapset eivät tiedä minkäänlaista muuta huomispäivää kuin sen, joka tuo pelkkää hyvää mukanaan, olisi naislähetyssaarnaajan voinut käydä huonosti.

Sen sijaan Sanders antoi Bosambon, Ochorin päällikön, työksi tämän naisen suojelemisen, ja Bosamboon hän luotti kaikissa suurissa asioissa, vaikkakaan liikkuvan ja liikuteltavan tavaran suhteen häneen ei ollut liikoja luottamista.

Samaan aikaan kun Isisin Fembeni oli käännetty pakanuudesta kristinuskoon, Sanders kuljeskeli pitkin Suuren joen särkkiä etsien erästä Oko-nimistä miestä, joka pitkän ja salaperäisen poissaolon jälkeen oli palannut kotikyläänsä, tappanut vaimonsa ja paennut viidakkoon.

Se viidakko sattui olemaan lähetysaseman läheisyydessä; muuten Sanders olisikin antanut homman poliisimiestensä tehtäväksi, mutta heti, kun tuli tietoon, että Oko oli paennut siihen Ngombin osaan, mikä on Kosumkusun lähellä, Sanders kiiti jokea ylös höyrylaivallaan, sillä jokin sanoi hänelle, että tässä oli yksi niistä yhdeksästä.

Ja kersantti Ahmed, hausa, kirjoitti vaimolleen päämajaan:

Aamun koitteessa, kun murhaajan etsintä virallisesti aloitettiin, tuli meidän herramme Sundah hyvin todella äkäiseksi. Käskystä otin Kulala-joen vasemman rannan kolmen miehen kera, ja meitä oli käsketty ampua Oko, jos hän vastustaisi. Abibu (kersantti) otti oikean rannan, ja herramme etsi pensaikosta. Luultavasti Oko on hyvin tärkeä mies, koska Sundah tuli itse häntä virallisesti etsimään ja sanoo katkeria vastauksia yksinkertaisille palvelijoilleen.

Ahmedin kuvaus hänen päämiehensä mielentilasta voi olla liioiteltu, mutta luulen kuitenkin, että siinä oli paljon perääkin.

Takaa-ajon toisena päivänä Sandersin höyrylaiva oli kiinnitetty lähetysaseman rantaan, ja hän tapasi itsensä kävelemässä aamun viileässä ilmassa Ruth Glandynnen kanssa. Niin hän kuuli Fembenistä, isisiläisestä, joka oli löytänyt valon ja janosi kiihkeästi pelastusta.

— Hm! sanoi Sanders osoittamatta erityistä innostusta.

Mutta tyttö oli liian lämmennyt ensimmäisestä saavutuksestaan, jotta olisi huomannut hänen äänensä kylmyyttä.

— Sehän on loistavaa, sanoi tyttö harmaat silmät loistaen ja kasvot kauniina säteillen sitä ajatellessaan, — erittäinkin kun muistatte, hra Sanders, että minä vain heikosti taidan kieltä.

— Oletteko varma siitä, kysyi epäileväinen Sanders, — että Fembeni ymmärtää, mistä todella on puhe?

— Oh, kyllä! — Tyttö hymyili komissaarin yksinkertaisuutta. — Niin, hänhän tuli minua vastaan puolimatkassa, hän tuli etsimään totuutta, hän...

— Fembeni? sanoi Sanders miettivästi. — Taidan tuntea miehen; jos muistan oikein, niin hän ei ole niitä miehiä, jotka ottavat uskonnon, ellei se lopuksi lupaa hyvää liikeyritystä.

Tyttö rypisti kulmiaan. Hänen kulmakarvansa muodostivat suoran viivan vihastuneiden silmien yläpuolelle.

— Luulen, että tuommoinen puhe on teille arvotonta, sanoi hän kylmästi.

Sanders katsoi häntä etusormen rystynen huulillaan.

Tyttö on kaunis, ajatteli hän — tai sitten hän oli ollut niin kauan poissa valkoihoisten naisten seurasta, että tyttö vain näytti kauniilta seisoessaan raakaa, sivistymätöntä taustaa vasten. Hento, suora, harmaasilmäinen, virheettömästi muodostunut, vaikkakin Afrikan auringon paahtama, piirteet säännölliset — herkulliset, hiukset (tuuheat) ruosteenruskeat.

Sanders pudisti päätänsä.

— Toivon taivaan tähden, että ette oleilisi tässä kirotussa maassa, sanoi hän.

— Se ei kuulu asiaan, vastasi tyttö hieman hymyillen. — Puhumme Fembenistä, ja te taidatte olla hieman hirvittävä.

He olivat tulleet suurelle nelinurkkaiselle majalle, jonka Sanders oli rakennuttanut tyttöä varten, ja nousivat kuistille johtavia puuportaita.

Sanders ei vastannut, mutta kun tyttö oli kadonnut majaan valmistamaan hänelle hieman teetä, hän viittasi Abibulle, joka oli seurannut jonkin matkan päässä.

— Mene, sanoi hän, — ja tuo minun luokseni Isisin Fembeni.

Hän tuijotti teehensä tytön kuvaillessa työtänsä ruusunvärein, kun Fembeni tuli, keski-ikäinen, pitkä mies, pukeutuneena housuihin ja liiveihin: ulkonainen merkki hänen henkisestä kehityksestään.

— Tule lähemmäs, Fembeni, sanoi Sanders hiljaa.

Mies tuli itsetietoisesti kuistin portaita ylös, otti kehoittamatta tuolin ja istuutui.

Sanders ei sanonut mitään. Hän katsoi miestä pitkän aikaa, sitten:

— Kuka on käskenyt sinun istua minun läsnäollessani? sanoi hän pehmeästi.

— Herra, sanoi Fembeni kerskuen, — kun minä nyt olen löytänyt oikean uskon...

Jokin Sandersin katseessa pani hänet kiireesti nousemaan.