Part 10

— Jos teitä huvittaa sähköttää, sanoi Sanders ponnistaen koko kärsivällisyytensä, — niin sangen mielelläni lähetän sen.

Sanders kävi muissakin paikoissa, myöskin lähetyssaarnaaja-sairaanhoitajattaren, nti Ruth Glandynnen luona, ja joka asemalla hän oli murheellinen vieras.

* * * * *

Sir Harry Coleby, K.C.M.G., asui mahtavassa valkeassa palatsissa rannikkokaupungissa, jonka nimi on teille varmaankin jo tuttu. Palatsi sijaitsi laajan kukkulan rinteellä, ja sen alapuolella oli leveäkatuinen kaupunki, jonka pääasiallisimman väestön muodostivat sysimustat neekerit, jotka puhuivat englantia ja herroittelivat toisiaan.

Sir Harry oli lihava, valkohiuksinen, harjasviiksinen ja punakkanaamainen. Hän sanoi itseään »mieheksi paikalla», se oli hänen omituisuutensa.

Hänen työskentelynsä oli kuin moottorin työskentelyä, sarja räjähdyksiä. Hän räjähti liikarasitetulle sihteerilleen, hän räjähti upseereille; hän räjähti kaikelle ja jokaiselle, joka vain joutui kosketuksiin hänen kanssaan.

Hän kirosi ihmisten silmiä niin perinpohjaisesti ja raivokkaasti, että olisi luullut jonkun hänen läheisen sukulaisensa antautuneen silmälääkärin alalle ja hänen koettavan auttaa tätä.

Kieltämätön tosiasia oli, että vaikka hän oli ollut rannikolla vasta kuusi kuukautta, niin häntä vihasivat kaikki.

Isisin komissaari Sanders, Kru-joen hra komissaari de la Court, lukuisat alakomissaarit, tarkastajat ja upseerit, jotka asuivat enimmäkseen yksikseen kapealla ja kuumalla rantakaistaleella, ajattelivat päivittäin häntä ja iloitsivat suuresti lukiessaan uutisen — se oli eräässä merkityksettömässä Lagosin lehdessä —, että Hänen Ylhäisyytensä piti ilmastoa kovin rasittavana.

Sir Harry tuli eräänä päivänä virastoonsa — se tapahtui kuvernöörin talossa pidetyn virallisen illallisen jälkeen, ja hän oli hieman hilpeä — ja tapasi Sandersin viimeisen verotusasiaa koskevan kirjeen.

— Hitto soikoon, jos tuo lurjus vielä kiusaa minua, niin passitan hänet kotiin, hän raivosi ja ryhtyi jatkamaan jumalallista riitaa Sandersin kanssa.

— Sanokaa hänelle..., karjui hän lyöden nyrkkiä pöytään.

— Anteeksi, että keskeytän, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi sihteeri, — mutta eikö meidän olisi syytä ilmoittaa siirtomaaminsteriöön tästä muutoksesta...

Hän oli tunnollinen virkamies, joka oli viettänyt ikänsä Rannikolla ja tiesi enemmän läntisestä keski-Afrikasta kuin monet sihteerit.

— Ei mitään ilmoittamista, tiuskaisi hänen päämiehensä, — minä hallitsen täällä, minä olen mies paikalla, minä koroitan veroja, herra.

— Siitä koituu ikävyyksiä, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi sihteeri hiljaa.

Sir Harry henkäisi syvään ja toimitti pitkällä, tiivistetyllä lausunnolla sihteerin, Sandersin ja alkuasukkaat omasta valtakunnastaan paholaisen luo.

Neekerikirjuri toi sähkösanoman ja ojensi sen kuvernöörille.

— Tässä on »tärkeä», Browne, ärisi hän. — Ottakaa selvä tästä lyhennyskirjoituksesta älkääkä sekautuko asioihin, jotka eivät kuulu teille.

Sihteeri otti neljä tiheään kirjoitettua kaavaketta.

Kirjelmä alkoi:

»Airlight, Transport, Divine, Sunlight, Meridan.»

»Airlight» merkitsi »tärkeä», »transport» oli »toimikaa heti»; sen hän totesi ja istuutui ottamaan selvää lyhennyskirjoituksesta.

Mitä kauemmas hän pääsi selaten kahta kirjaansa saadakseen selvän kirjoituksesta, sitä korkeammalle kohosi Hänen Ylhäisyytensä sihteerin mieli. Lopetettuaan hän antoi sähkösanoman päällikkönsä käteen, ja Sir Harry luki:

Hyvin tärkeä. Heti toimittava. Lähetysseurat ilmoittaneet, että heidän asemansa Isisissä, Akasavassa, Ochorissa, Ngombissa Sandersin sulkemat. Ymmärretään hänen pelkäävän levottomuuksia uuden verotuksen voimaanpanosta. Ennen uuden verotuksen määräämistä tiedoittakaa yksityiskohdat siirtomaaministeriöön.

Sanotaan, että sir Harry Coleby tuli aivan hulluksi, kun hän luki tämän sähkösanoman. Hän ei ollut tottunut siihen, että Downing Streetiltä saneltiin hänelle. Hän oli niitä miehiä, jotka ylenkatsoivat siirtomaaministeriötä. Menikö hän sekaisin vai onko tämä hänen sihteerinsä liioittelevaa kuvausta, en tiedä. Mutta joka tapauksessa hän lähetti Hänen Majesteettinsa siirtomaaministerille sähkösanoman, joka muistutti mainitulle herralle elävästi niitä hyökkäyksiä, joita hän koki ensimmäisen Home Rulelain myrskyisinä päivinä. Se ei ollut hullu sähkösanoma eikä paha sähkösanoma; sen oli sir Harry kirjoittanut parhaalla tyylillään, ja se antoi siirtomaaministeriön Lontoossa tietää, että sir Harry oli mies paikalla ja toimi omalla vastuullaan, eikä hänelle ollut asiaa kenelläkään sivullisella, ja jos joku sekaantuisi hänen toimiinsa, niin — minun sanani!

Sir Harry oli kerran ennen lähettänyt sellaisen sähkösanoman, ja silloin siirtomaaministeri oli peräytynyt. Kuvernöörin onnettomuudeksi siirtomaaministerinä oli tällä kertaa mies.

Kymmenen aikaan samana iltana Hänen Ylhäisyytensä sai sähkösanoman. Se oli selvää englantia, ja kuvernööri istui ja luki sitä kauan, ennen kuin hän sen ymmärsi. Se kuului:

Seuraajanne matkustaa yhdeksäntenä. Luovuttakaa virkanne lähimmällenne ja matkustakaa ensimmäisellä mahdollisella laivalla.

Alla oli: »Camberlain».

AKASAVAN KAPINA

Vain alkuasukas voi tarkoin mitata alkuasukkaan mielen syvyydet. Sanders oli siitä omituinen, että hänellä oli eräs merkillinen ominaisuus — hyvä käsityskyky.

Hän erehtyi harvoin, koska hän ei turvautunut sääntöihin. Hän tiesi esimerkiksi, että alkuasukkaan muisti on lyhyt, mutta oli kuitenkin valmis kuulemaan jonkun harmaapartaisen nelikymmenvuotiaan yksityiskohtaista selostusta tapahtumasta, joka oli sattunut parikymmentä vuotta sitten ja jonka hän itse oli täysin unohtanut.

Muuan tieteellinen retkikunta kulki kerran Ochorissa — muistaakseni se oli tähtitieteellinen, ja kun he tarvitsivat jotakin, niin he menivät ja ottivat.

Bosambo, päällikkö, valitti, sillä hän tunsi rahan arvon niin hyvin, ettei ottanut vastaan espanjalaista douroa puraisematta sitä eikä sekoittanut Saksan markkaa shillinkiin.

Sanders oli salaisesti pahoillaan retkikunnan menettelystä, mutta katsoi tarpeelliseksi puolustaa maanmiestensä tekoja.

— He olivat hallituksen lähettämiä, sanoi hän silloin, — ja sitä paitsi valkeita miehiä. Ja se on valkoisten miesten tapa.

Bosambo ei sanonut mitään, mutta muisti.

Vuosia myöhemmin tapahtui jotakin Akasavassa, ja onnettomien olosuhteiden vallitessa Sandersia uhkasi kaksi miljoonaa puntaa maksava sota ja koko hänen työnsä tuhoutuminen ja kuolema.

Tämä tapahtui syksyllä. Elonkorjuun aikana komissaari Sandersin alaiset maat olivat olleet aivan hiljaiset ja rauhalliset. Sato oli ollut hyvä, kalaa oli joessa viljalti, kulkutauteja ei nimeksikään.

— Eikä yhtään rikosta, sanoi Sanders itsekseen ja siveli kasvojaan. — Pieni maanjäristys olisi nyt tervetullut.

Eurooppalainen lukija voi kauhistua tätä tunteettomuutta, mutta Sanders tiesi.

Jokivarrelta saapuneet tiedot olivat olleet tyydyttäviä — jos ollaan tyytyväisiä yleiseen hyvinvointiin ja vaurauteen. Isisiläiset, ngombilaiset, akasavalaiset, bolegilaiset, bomongolaiset — kaikki nämä kansat olivat hiljaisia ja hyvinvoipia.

Ainoat huolestuttavat tiedot tulivat Ochorista. Siellä oli salaperäinen tuli hävittänyt viljan puoliksi — tuli, joka oli ilmaantunut yht'aikaa kahteenkymmeneen eri viljelmään. Myöskin ilmoitettiin, että Bosambo, päällikkö, kohteli alaisiaan tavallista ankarammin.

Sanders tuli hyvin miettiväiseksi, kun sai kuulla nämä uutiset, sillä Bosambo oli viekas ja taitava mies, joka tunsi alkuasukkaat yhtä hyvin kuin Sanders itse. Sanders teki omat johtopäätöksensä ja valmistautui pitkälle matkalle. Hän astui pieneen alukseensa aamun sarastaessa.

Edellisinä päivinä miehet olivat pinonneet puita »Zairen» alakannelle, kunnes »Zaire» näytti puutavaralaivalta. Alhaalla teräskannella, pienen komentosillan edessä olevassa syvennyksessä, perässä olevalla tasakannella, jossa tavallisesti oli uneliaita hausoja, oli nyt miehenmittaisia halkopinoja.

Sitä paitsi oli useita kasoja kiiltävää, mustaa kivihiiltä, jota koneenkäyttäjä Joka piti erittäin suuressa arvossa, mikäli hän ymmärsi, sillä hiili ei ole Joella aivan tavallista.

»Zaire» oli äskettäin uusittu. Valkeat työmiehet, jotka oli suurilla kustannuksilla tuotu Lagosista tai Sierra Leonesta tai jostakin noista suurista kaukaisista kaupungeista, olivat korjanneet koneita ja tehneet ne voimakkaammiksi ja, mikä ihmeellisintä, asettaneet uuden koneen, joka ison kattilan paineella salaperäisesti pyöritti ihmeellistä ratasta hämmästyttävän nopeasti. Siitä lähti kaksi lankakimppua, jotka oli kääritty niin, ettei lankoja näkynyt. Ne hävisivät reiän läpi kannelle ja tulivat näkyviin jälleen komentosillalla, jossa ne oli kiinnitetty isoon navassa liikkuvaan lamppuun.

Eikä tämä ollut ainoa uutuus. Komentosillan kummassakin kulmassa olleet konekiväärit oli siirretty keskilaivalle ja niiden sijalle oli asetettu pitkät teräspiippuiset Hotchkisstykit, joissa oli kumipäällyksiset kannattimet. Alhaalla oli kiilloitettuja puulaatikolta, joihin lihavat panokset oli pakattu kuin viinipullot.

Sanders meni laivaan mukanaan valikoitu miehistö ja puoli komppaniaa hausoja, eikä hänellä ohut hämärintäkään tietoa siitä, mihin hän retkensä päättäisi.

Hän ei ollut kaukana päämajasta, kun hänen rinnallaan seisova ruorimies huudahti, ja Sanders katsahti ylöspäin.

Taivaansinessä kaksi lintua liiteli kauniissa ympyrässä.

Pienempi lintu kierteli sinne tänne.

Sanders juoksi hyttiinsä ja sieppasi kiväärin.

Isompi lintu oli kotka, joka oli toimittamassa tavallista tehtäväänsä; mutta sen riitaveljenä oli, niin kuin komissaari heti huomasi, hallituksen uskollinen palvelija — kirjekyyhkynen.

Linnut olivat jo aivan lähellä, pölyävänä höyhenpilvenä, kun Sanders tähtäsi ja ampui. Ensimmäinen laukaus meni ohi, mutta toinen pudotti linnut veteen.

Tusina miehiä hyppäsi veteen ja ui paikalle, jossa linnut taistelivat kuoleman kanssa.

Eräs miehistä sai ne kiinni, väänsi kätevästi kotkan niskat nurin ja palasi laivalle.

Kyyhkynen oli kuollut — todennäköisesti jo aikaisemmin kuin kuula oli siihen osunut. Toisen säären ympärillä oli kuminauha ja revitty paperilippunen.

Sanders avasi sen ja luki. Se oli arabiankielinen ja kaikki, mitä oli jäljellä, supistui kolmeen sanaan:

»... Akasava... sota... kuningas.»

— Hm! sanoi Sanders.

Hänellä oli mies Akasavassa silmälläpitämässä, luotettava vakooja, jonka arvostelukyky oli epäilyksien yläpuolella. Oli merkillepantava seikka, että viesti oli lähetetty kirjekyyhkysen matkassa; Sanders käänsi laivansa keulan pohjoiseen ja valmistautui pahimpaan.

Kello kaksi iltapäivällä, kahden päivänmatkan päässä päämajasta, hän tuli kolmen joen haaraan, jossa laskelmien mukaan vakoojan olisi pitänyt odottaa häntä antaakseen lisätietoja.

Mutta miehestä ei näkynyt merkkiäkään, ja vaikka laiva risteili joella kulkien rannalta toiselle, ei vakooja näyttäytynyt. Sandersilla ei ollut muuta tehtävää kuin jatkaa matkaansa. Hän saapui Akasavan kaupunkiin sinä yönä puolenyön tienoissa kulkien vaivatta hiekkasärkkien ja karien ohi uuden valonheittäjänsä avulla.

Hän kiinnitti laivansa joen keskellä olevan saaren rantaan ja odotti päivänvaloa. Aamun koitteessa »Zaire» tuli Akasavan rantaan; sotilaat istuivat alemmalla kannella jalat riippuen partaan yli ja kiväärit valmiina.

Mutta mitään ei ollut havaittavissa. Kansa kokoontui rannalle katselemaan laivan tuloa, ja puolen tunnin kuluttua Toloni, kuningas, saapui sotilaineen ja neuvonantajineen ynnä rumpuineen — osoittamaan kunnioitustaan.

Sanders meni maihin mukanaan käskyläinen, kulki kylän läpi kuninkaan kanssa ja kuunteli, mitä tällä oli hänelle kerrottavaa.

Sanders ei kysynyt mitään vakoojastaan, koska se olisi ohut turhaa, mutta hän katseli tarkoin ympärilleen.

Kaikki näytti rauhalliselta. Naiset jauhoivat viljaa raajojensa edessä, alastomat lapset leikkivät reippaina kaduilla, heidän naurunsa raikui iloisena, kun käytiin majasta majaan, ja — mikä parasta — miehet olivat hyvällä tuulella.

— Herra, sanoi kuningas, kun Sanders teki lähtöä, — kaikki on hyvin, niin kuin näet, ja minun kansani on täynnä ruokaa ja laiskuutta. Sairautta ei ole, eikä kukaan vahingoita toista.

— Niin on sen vuoksi, sanoi Sanders, joka ei koskaan lyönyt laimin tilaisuutta opettaa hyviä tapoja, — että minun herrani kuningas on antanut teille suojeluksensa ja jokainen voi elää rauhassa vihollisiltaan.

— Niin on, sanoi toinen yksinkertaisesti. — Olemme koiria sinun läsnäolossasi ja sokeita herramme suuren kuninkaan loistavien kasvojen edessä.

Sanders lähti oikotietä »Zairelle».

Se oli pieni polku, joka kulki korkean, tiheän norsuruohon läpi.

— Herra, sanoi Toloni pysähtyen polun suulla, — tämä ei ole sopiva tie sinun suuruudellesi, sillä polulla on vettä ja kosteikossa elää paljon käärmeitä.

— Tämä on tieni, sanoi Sanders lyhyesti.

Akasavan kuningas arveli, ennen kuin läksi kulkemaan polkua.

Se oli, niin kuin hän oli sanonut, epämiellyttävä tie, sillä sateet olivat olleet hyvin ankarat, ja paikoin oli polulla nilkkoihin asti liejua.

Sanders aikoi jo luopua päähänpistostaan, kun hän puolitiessä rantaan tuli paikalle, jossa maata oli äskettäin kaivettu ja siihen oli luotu kumpu.

— Kuka on haudattu tähän? kysyi hän.

Kuningas katsoi häneen kiinteästi.

— Muuan Karama, vastasi hän.

— Tämä ei ole hautauspaikka, sanoi Sanders, — sillä jos muistan oikein, teidän kuolleenne lepäävät eräällä saarella joen keskellä.

— Niin kyllä, vastasi päällikkö, — mutta tämä mies oli ollut kauan kuolleena, ja hänestä oli jäljellä ainoastaan luut. Ja kun minun mieheni pelkäsivät hänen henkeänsä, niin he hautasivat hänet siihen, missä hän oli.

Selitys oli tyydyttävä, ja Sanders jatkoi matkaansa, vaikkakin hauta oli Ali Hasrahin, hänen luotettavan vakoojansa, jonka kuninkaan miehet olivat tavanneet ja keihästäneet kuoliaaksi, kun hänen juuri lentoon laskemansa kyyhkynen vielä kierteli sinisellä taivaalla.

— Meneekö herrani kauas? kysyi kuningas seisoessaan laivan porraslankun luona.

— Menen pohjoiseen, vastasi Sanders. — Miksi kysyt?

— Siellä on ollut suuria sateita, sanoi kuningas, — ja monet joet tulvivat. Ja sellaisina aikoina vieraita tulee Ranskan ja Portugalin maista näille alueille; nytkin olen kuullut eräästä arabialaisesta, joka ostelee ihmisiä kymmenen päivän päässä täältä, Kalali-joella.

Oliko tämä se sanoma, jonka Ali oli lähettänyt?

Se mahdollisuus näytti Sandersista hyvin todennäköiseltä. Mies oli voinut kuulla jotakin sellaista, lähettänyt sanomansa ja painunut pohjoiseen hankkimaan tarkempia tietoja.

Sanders lähti, jätti Isisi-joen oikealle, kulki Kalalia myöten — joka on vähän tunnettu joki.

Toloni, kuningas, olisi voinut lähettää hänet suotta matkaan, mutta hän oli ottanut sen huomioon. Akasavan valtias nyt kuitenkin oli puhunut totta jossakin tarkoituksessa.

* * * * *

El Mahmud, huonomaineiseksi tunnettu kauppias, löysi tien Sandersin alueelle kevätaikana, kun joet tulvivat ja kun muutamat joet, joilla ei koskaan ollut nähty kanootteja, vielä vähemmin El Mahmudin koreata feluccaa, olivat purjehduskelpoisia.

Hän toi tullessaan suuria määriä kauppatavaraa, salaisia viinapulloja, tupakkaa, hamppua ja oman hienon persoonansa.

Hän oli harmaaviiksinen mies, joka istui katoksen alla silkkityynyllä ja tupakoi, ja hänellä oli loppumattomasti omituisuuksia.

Hänellä oli monta suunnitelmaa, ja hän näytteli osaa monessa paikassa.

Hän oli juuri aseistamassa erästä Kalalin kylää kivääreillä, joita ranskalaiset olivat käyttäneet hyödykseen vuonna 1875, kun Sanders äkkiä yllätti hänet.

El Mahmudia varoitettiin, ja hän suuntasi aluksensa täysin purjein kohti turvapaikkaa, neljän mailin päässä yläjuoksussa olevaa särkkää, jonka toiselle puolen ei »Zairen» kokoinen laiva päässyt millään keinolla.

Hänen pieni suunnitelmansa osoittautui, kumma kyllä, hieman huonoksi sen vuoksi, että »Zairella» oli uusia varusteita. Sandersin uuden Hotchkiss-tykin ensimmäinen laukaus lävisti feluccan laidan niin kuin kiväärinkuula tikkulaatikon. Toinen vei mukanaan El Mahmudin yksityishytin katon.

»Zaire» tuli uppoavan feluccan luo, otti sen köyteen ja hinasi matalalle.

Kaiken huomioonottaen El Mahmud, joka hiukan tunsi englantia puhuvia ihmisiä ja heidän omituisia tapojaan, olisi mieluummin nähnyt aluksensa uppoavan.

— Seikki, hänen päämiehensä sanoi »Zairen» ryhtyessä hinaamaan venettä, — on vielä kylliksi aikaa vapautua paljosta, joka on meille vahingoksi, kun engelsmanni tarkastaa venettä.

El Mahmud vaikeni, ja hänen päämiehensä veti esiin pitkän veitsen ja koetteli sen terää.

Hän katsoi kysyvästi herraansa, mutta El Mahmud pudisti päätänsä.

— Olet hullu! Tämä americano hirttää sinut kuin porsaan, jos hän vain saa haistaa veren hajua. Odotetaan — mikä on kirjoitettu, sen täytyy tapahtua.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa. Niin pian kuin »Yön Ilo» — se oli aluksen runollinen nimi — oli saatu rantaan, hänet vietiin Sandersin luo.

— Miten tulit tänne? tivasi komissaari, ja El Madmud selitti tyynesti ja selkeästi, että hän oli suurten sateiden vuoksi lähtenyt kulkemaan uutta jokea, jota ei ennen ollut olemassakaan, ja siten tullut Isisiin. Se oli tyydyttävä selitys, niin kuin Mahmud tiesi. Vaikeampaa oli selittää kiväärien myyntiä, sillä sellainen homma on kaikkien sivistyskansojen mielestä anteeksiantamaton rikos. Vielä vaikeampaa oli selittää, miksi feluccan pohjalla oli sidottuna kaksikymmentäyksi orjaa. Mutta miekkosellapa olikin lupakirja »työväen värväämiseen», jonka oli allekirjoittanut joku Dom Reynaldo de Costay Ferdinez, jonkin portugalilaisen rannikkoalueen kuvernööri.

Sanders ei mielellään ryhtynyt aiheuttamaan »ristiriitoja» erittäinkään portugalilaisten viranomaisten kanssa, sillä ristiriidat aiheuttivat pitkiä, pitkiä kirjeitä, raportteja, tiedoituksia ja selostuksia, joskus sinisiä kirjojakin. Tämä tiesi vuosia kestävää kirjeenvaihtoa, virallisia tarkastuksia ja lopuksi potkua, olipa sitten oikeassa tai väärässä.

— Kaikkien lakien mukaan, El Mahmud, sanoi hän, — olet vikapää kuolemaan, mutta hyväksyn kuitenkin kertomuksesi osittain, vaikka uskonkin sinun valehtelevan. Vien laivallani sinut paikkaan, josta on kahdenkymmenen mailin matka Portugalin alueelle, ja siellä lasken sinut vapaaksi ja annan sinulle ruokaa ja aseesi.

— Entä alukseni ja lastini? kysyi El Mahmud.

— Edellisen poltan ja jälkimmäisen takavarikoin, sanoi Sanders.

El Mahmud kohautti olkapäitään.

— Kaikki on säädetty, sanoi hän.

Sanders otti hänet laivalle ja vei hänet haluamaansa paikkaan — joka oli lähinnä hänen leiriään — ja päästi hänet vapaaksi antaen hänelle ja hänen seuralaisilleen ruokaa ja ammuksia kymmeneksi päiväksi.

— Mene Jumalan nimeen, sanoi hän miehen äidinkielellä.

El Mahmud seisoi rannalla ja katseli, kun laiva palasi keskelle jokea.

Hän odotti, kunnes sen keula oli kääntynyt myötävirtaan ja Sanders näkyi selvästi komentosillalla; sitten hän istuutui, kohotti kiväärinsä, tähtäsi tarkoin ja ampui.

Sanders oli antamassa Abibulle ohjeita Hotchkissin panosten pakkaamisesta laatikkoihin, ne kun oli otettu kannelle kaiken mahdollisuuden varalta.

— Nämä... sanoi hän ja kaatui eteenpäin.

Abibu otti hänet syliinsä ja laski hänet kannelle.

— Se mies — älä päästä häntä, sanoi Sanders hiljaa.

Abibu sieppasi panoksen, avasi pitkäpiippuisen Hotchkissin lukon ja latasi.

El Mahmud juoksi nopeasti metsää kohti. Hänellä oli juostavanaan kaksisataa metriä aukeata, ja Abibu käytti tykkiä, joka oli tähtäimeltään tarkka. Sitä paitsi hänellä oli aikaa, eikä hän hätiköinyt.

El Mahmudin kauhistuneet seuralaiset palasivat sinä iltana etsimään herraansa noudattaen työssä suurta ahkeruutta.

* * * * *

Kuu nousi metsän yli ja levitti joelle hopeataan, ja Toloni, Akasavan kuningas, tarkkaili rannalla poppamies Tilagin ennustamaa merkkiä.

Hän sai odottaa kauan, ennen kuin näki väreet, jotka syntyvät krokotiilin uidessa, mutta kun ne tulivat näkyviin kulkien joen poikki suoraan rannasta rantaan, ei hän kääntänyt niistä silmiään...

Suoraan kuin nuoli lennossa, poikkeamatta pienimpäänkään mutkaan suorasta linjasta.

— Se on hyvä merkki, sanoi Toloni ja nousi pensaan varjosta, joka kätki hänet näkyvistä.

169

Hän odotti hetken ja painui sitten äänettömästi metsään heilauttaen keihäitään.

Hän tuli kuuden neuvonantajansa luo, jotka odottivat kärsimättöminä metsäpolun varrella.

— Kaikki on kuin pitääkin, sanoi hän. — Tilagi on puhunut totta, sillä krokotiili ui rannasta rantaan, ja Akasavan päivä on tullut.

Hän kulki toisten edellä nukkuvaan kaupunkiin ja meni omaan majaansa. Se oli hänen määräyksestään tyhjä. Tuli kyti majan keskellä, ja hänen nahkavuoteensa oli valmiina sängyntapaisella jalustalla.

Hän meni jälleen ulos.

— Lähetä Tilagi luokseni, sanoi hän odottavalle päämiehelle.

Kun vanhus tuli, ryppyinen vanha mies, joka käveli työläästi keppiin nojaten, Toloni kutsui hänet majaansa.

— Isä, sanoi hän, — täydenkuun aikana, kun vesi oli korkealla, näin mustan krokotiilin jättävän paikkansa Isisin rannalla, ja se ui rannasta rantaan, niin kuin olit sanonut.

Vanhus nyökäytti päätään mitään puhumatta.

— Kaikki tämä on minun suunnitelmilleni suosiollista, sanoi kuningas, — ja kaikki tapahtuu sinun puheesi mukaan.

— Olet suuri kuningas, kähisi vanhus. — Tässä maassa ei koskaan ole ollut niin suurta kuningasta, sillä sinulla on valkeiden miesten muisti, ja sinä olet suurempi kuin Sandi. Akasavan muut kuninkaat ovat olleet hulluja ja kuolivat hulluina eräässä suuressa puussa Sandin pantua nuoran heidän kaulaansa; mutta heillä oli mustan miehen aivot.

Kuningas käyskenteli edestakaisin majassaan. Hän oli pitkä mies, komearakenteinen, ja kantoi päätään korkealla.

— Kaikki ovat kanssani, sanoi hän. — Isisiläiset, ngombilaiset, bomongolaiset...

Hän pysähtyi.

— Ja ochorilaiset, herra kuningas, sanoi poppamies. — Niin, he ovat kanssasi, vaikka heitä hallitseva muukalainen onkin sandilaisia.

— Se asia vaatii miettimistä, sanoi kuningas, — mutta meidän täytyy kuitenkin liikkua nopeasti, sillä Sandi tulee pian takaisin. Hän lähti jo kolme päivää sitten, ja rattaallinen vene kulkee nopeasti.

Sananviejiä tuli ja meni koko sen päivän. Viisi kertaa kuningas nousi levoltaan vastaanottamaan tietoja ja vastaamaan kysymyksiin. Isisiläiset olivat hermostuksissaan; he pelkäsivät Sandia.

Vannoiko kuningas kuoleman nimessä, että jos suunnitelma menisi myttyyn, hän sanoisi Sandille pakottaneensa isisiläiset mukaan uhkauksin ja peloituksin? Ngombilaisilia oli Sandin perheeseen kuuluva kuningatar; pitikö heidän tappaa hänet? Hänellä oli rakastaja, joka voisi hyvin pian hänet murhata, kun kerran hänellä oli pääsy kuningattaren majaan.

— Älkää tappako häntä, lähetti Toloni sanan, — sillä tiedän hänet hyvin kauniiksi. Hän saakoon majan minun majani varjossa.

Pikkuisisiläiset olivat kärsimättömiä. Heidän maassaan oli kaksi lähetysasemaa; oliko ne poltettava?

— Nämä ovat pikku asioita, sanoi kuningas Toloni. — Ensin meidän tulee saada Sandi käsiimme, ja hänet me uhraamme vanhan tavan mukaan. Sitten toiset asiat ovat pieniä ja vähäpätöisiä.

Sinä iltana, kun pimeys tuli ja hänen mitään tietämättömät miehensä istuivat ja rupattelivat tuleen ääressä — suuria tulevia tapahtumia eivät aavistaneet eivätkä tietäneet muut kuin Tolonin neuvonantajat ja eräiden toisten heimojen päämiehet — soi lokali soinnukkaasti kylän ulkolaidoilla.

Kuningas kuuli majansa merkkirummun äänen ja tunsi sen äänestä, että se vastasi jollekin kaukaiselle rummulle.

Majansa edessä, kädet kummallakin korvallisillaan, kuningas kuunteli.

Kolme pärrytystä, nousevia ja laskevia, hidas kalistus, pärrytys, lyönti ja vielä pärrytys.

Se merkitsi Sandia — nopea Sandi, tulinen Sandi, yllättävä Sandi, oikeudenjakaja Sandi.

Kaukainen rumpu ilmaisi kaikki nämä luonteelliset maininnat.

Kahdesti kaukainen lokali kertoi Sandin nimen, sitten pitkä pärrytys, lyhyt pärrytys ja hiljaisuus.

Taas — pitkä pärrytys, lyhyt pärrytys — hiljaisuus.

— Sandi kuolee!

Tolonin ääni oli terävä ja riemukas.

— Kuulkaa! kuiskasi hän.

Metallinsointuisia lyöntejä, joihin liittyi säännöttömiä, matalia ääniä — se merkitsi arabialaista.