Part 11

— Tap-tap-tap-tap.

Oli ammuttu paljon.

Sitten tuli jälleen Sandersin nimi — pitkä pärrytys, lyhyt pärrytys ja hiljaisuus.

Tolonin rummuttaja lähetti viestiä edelleen. Koko yön pitkin ja poikin maata viestiä kerrattiin, kunnes se tuli villien maiden rajoille, jossa Sandi oli tuntematon ja viesti mahdoton ymmärtää.

— Kaikki jumalat ja paholaiset ovat kanssani, sanoi Akasavan kuningas. — Nyt on aika.

Vuoteeseensa ojentautuneena Sanders Abibun ja pienen käsipeilin avulla korjasi vauriotaan.

Hänen saamansa haava oli kaikkein pienimpiä. Kuula oli sattunut taskussa olevaan teräsketjukukkaroon ja kimmonnut siitä vieden kappaleen lihaa vasemmasta kyynärvarresta ja mennyt sitten sen hytin kattoon, jonka edessä hän oli seisonut.

Hän ei ollut kärsinyt minkäänlaista vahinkoa lukuunottamatta kyljen ruhjevammaa ja käden pikku haavaa. Abibu sitoi molemmat paikat, ja asia olisi ollut lopussa, sillä Sanders oli terve mies.

Mutta seuraava aamu tapasi hänet kuumeisena vuoteessa. Käsivarsi oli paisunut kaksi kertaa paksummaksi kuin se oli ennen ollut, ja sitä särki. Sanders epäili kuulan olleen myrkytetyn ja oli luultavasti oikeassa. Hän ei saanut asiaa valmiiksi pohdituksi, sillä kuvernöörinvirasto ei kiinnittänyt sellaisiin pikkuasioihin minkäänlaista huomiota. Oli selvitettävä ikävä juttu silinterihatusta. Oliko Sandersin pidettävä kruunaustilaisuuden laivastokatsastuksessa silinteriä vai eikö? Kuvernöörinvirasto oli ankara, mutta Sanders oli myöskin päättäväinen.

— Minulla on kauhea päänsärky, ja te vaaditte minua panemaan silinterin, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi hän kiukuissaan ja puhkesi kyyneliin.

Se ei ollut ensinkään Sandersille ominaista, ja hän tunsi, ettei se ollut hänelle ensinkään ominaista, niin että suurilla voimainponnistuksilla hän palautui takaisin todellisuuteen.

Hän makasi hytissään. Päätä ja käsivartta särki kovasti. Hänen kasvonsa olivat tuskasta hiessä, ja kieli oli kuin nahanpala.

Vuoteen vieressä kyykkivä Abibu nousi, kun Sanders avasi silmänsä.

— Mihin menet? kysyi Sanders.

— Jumalanaisen luo, joka antaa lääkettä, sanoi Abibu näöltään tunteettomana. — Sillä luulen, että sinä kuolet, ja minä tahdon kirjan, että olen tehnyt kaiken oikein.

— Varovainen pentele, mutisi Sanders ja vaipui jälleen tajuttomaksi.

Herätessään jälleen hän ei kuullut laivan rattaan iskuja. Oli tavattoman tyyntä ja helppoa herätä. Hän makasi isossa huoneessa pienellä vuoteella, ja lakanat olivat puhdasta liinaa — jota ne eivät olleet hänen laivallaan.

Vuoteen vieressä pöydällä oli iso maljakko täynnä sinisiä kukkia, ja tuoksu oli omituinen.

Ei voi sanoa hänen tunteneen paikkaa, koska hän ei milloinkaan käynyt nti Glandynnen makuuhuoneessa; mutta hän muisteli hämärästi jonkun sanoneen aikovansa viedä hänet tytön luo. Hänen ensimmäinen tietoinen tunteensa oli, että hän tunsi olevansa jollekulle vaivaksi, ja toiseksi hän ajatteli omaa tilaansa.

Hän käänsi päätänsä hitaasti nähdäkseen särkevän käden. Häntä ei olisi ihmetyttänyt, vaikka olisi havainnut sen olevan poissa. Se oli vielä paikallaan, ja hän huokasi helpotuksesta. Se oli myöskin jo melkein tavallisen kokoinen.

Hän koetti liikuttaa vahingoittuneen käden sormia ja huomasi suureksi ilokseen, ettei se ollut ollenkaan vaikeata eikä tehnyt kipeätä.

Sitten Ruth Glandynne tuli sisään — kaunis näky mustassa maassa.

Tyttö hymyili, heristi varoittavasti sormeaan, kohensi hiukan tyynyä ja istuutui hänen viereensä.

— Mitä Akasavassa on tapahtunut? kysyi Sanders äkkiä. Se tuli noin vain ilman aikojaan; hän ei ollut edes ajatellutkaan Akasavaa, mutta jokin aiheutti kysymyksen.

Tyttö näki hänen kasvojensa äkkiä käyvän vakaviksi.

— Eiköhän — eiköhän teidän ole parempi olla ajattelematta akasavalaisia, sammalsi hän. — Teidän täytyy pysyä hyvin hiljaa.

— Minun täytyy tietää, sanoi Sanders.

Hänen äänensä oli hiljainen ja heikko, mutta tyttö tiesi, että olipa seuraus mikä tahansa, hänen piti kertoa.

Sanders makasi hiljaa silmät ummessa hänen puhuessaan ja hänen lopetettuaan makasi vaiti — niin hiljaa, että tyttö luuli hänen pyörtyneen.

Sitten Sanders avasi silmänsä.

— Lähettäkää sana Ochoriin, sanoi hän, — ja pyytäkää päällikkö Bosamboa luokseni.

* * * * *

Bosambo ei ollut hullu. Hän oli elänyt sivistyneiden ihmisten parissa ja puhui englantia, ja hän oli hankkinut toimeentulonsa varkaana varkaiden keskellä.

Hän tunsi Akasavan tapahtumat. Siellä oli kapina kehittymässä — ja joukko ihmisiä, jotka olivat asettuneet vastustamaan kapinaa oli lakaistu pois maan pinnalta. Myöskin Isisi oli yhtynyt yleiseen liikkeeseen, oli tappanut osan kansalaisistaan ja pakottanut bolenzilaiset valtaansa.

Bosambo oli saanut kehoituksen totella kuningas Tolonia, ja hän lähetti takaisin sanan, joka oli helposti ymmärrettävä ja jyrkkä. Häntä eivät häiritsisi tungettelut viikon päiviin. Hänen ja Akasavan välillä oli asema, jolla Sandi makasi — kuolevana, kaikkien laskelmien mukaan, mutta varmasti siellä. Ja lähetysaseman rannassa oli »Zaire» ja puoli komppaniaa hausoja, puhumattakaan kahdesta suuresta tykistä.

Mutta vaikka Bosambo ei välittänytkään maailman itsevaltiaasta kuninkaasta, joksi Toloni itseään sanoi, niin Ochorissa oli miehiä, jotka muistaen Bosambon suuren ruoskan ja hänen valmiutensa sen käyttöön keskustelivat Tolonin kanssa, ja Bosambo tiesi, että puolet ochorilaisista oli puoliksi valmiina kapinaan.

Mutta hän ei vielä säikähtänyt — se liikutti häntä vähemmän kuin toinen seikka.

— Elämäni valo ja sieluni ilo, sanoi hän vaimolle, joka oli hänen olkikattoisen haareminsa kaunistus. — Jos Sandi kuolee, niin uskolla ei ole mitään merkitystä, sillä olen rukoillut kaikkia jumalia, profeettoja ja herroja Markusta, Luukasta ja Johannasta — ja Pyhää äitiä, josta Maristveljet minulle kertoivat; olen rukoillut ristejä ja ju-jua ja uhrannut vuohen ja kanan Ochorin jumalan edessä.

— Mahomet, sanoi nainen, — kaikki tämä on pahasta, sillä ei ole kuin yksi Jumala.

— Hän palkitsee minun pyrkimykseni hänen etsinnäkseen, virkkoi Bosambo miettivänä. — Mutta jos Sandi paranee, niin kiitän kaikkia jumalia, sillä muuten loukkaan häntä, joka pelasti herrani.

Hänen asemansa oli vaikea, hän tiesi sen. Juuri edellisenä yönä hän oli siepannut Tolonin salaisen lähetin, joka oli tullut Ochoriin kehoittamaan heitä hyökkäämään Sandin miesten kimppuun pohjoisesta päin ja ajamaan heitä kapinoivan kuninkaan odottavia legioonia kohti. Bosambo otti mieheltä selville koko viestin, ennen kuin lopetti hänet.

Seurasi vielä kaksi tuskallisen odotuksen päivää. Eräs chorilainen päämies, jolle oli luvattu heimon päällikkyys, koetti jouduttaa tapahtumain kehitystä ja ryömi eräänä iltana Bosambon majaan saadakseen tarvitsemansa paikan avoimeksi.

Bosambo, joka odotti häntä, nuiji hänet tajuttomaksi äkkiä ja tehokkaasti, kiskoi hänet yön pimeydessä joen rantaan ja heitti hänet veteen naru kaulassa ja kivi narun päässä.

Se vei asian päätökseen eräässä suhteessa, sillä kaivaten päällikköään hänen kannattajansa tulivat Bosambolta vaatimaan, että mies oli annettava heille. Heidän päällikkönsä vastaus oli tehokas. Puhujana toiminut mies kantoi Bosambon äkkipikaisuuden merkkiä hautaan asti. Miten asiat olisivat kehittyneet, on vaikea arvata, mutta Sandin kutsu saapui Bosambolle, ja hän kutsui kansansa koolle.

— Menen Sandin luo, sanoi hän heille, — Sandin, joka on minun herrani ja teidän ja lisäksi minun sukulaiseni, niin kuin tiedätte. Ja jätän tänne kansan, joka on kiittämätön ja turmeltunut. Sanon teille nyt, että minun poissaollessani teidän tulee pysyä työssänne ettekä saa tehdä pahaa — ette saa seurata hullujen neuvoja ja omien juonienne pyyteitä — sillä palatessani minä rankaisen nopeasti; ja jos joku on tottelematon minulle, niin puhkaisen hänen silmänsä ja heitän hänet metsän petojen raadeltavaksi. Teen tämän _Iwan_ kautta, joka on kuolema.

Minkä jälkeen Bosambo läksi lähetysasemalle ottaen mukaansa päävaimonsa ja viisikymmentä sotilasta.

Hän tuli Sandin luo neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua siitä, kun komissaari oli lähettänyt kutsun, ja kyykötti herransa vuoteen vieressä.

— Bosambo, sanoi Sandi, — olen ollut hyvin sairas ja olen vieläkin liian heikko nousemaan. Ja minun maatessani täällä Toloni, Akasavan kuningas, on noussut kapinaan ja hänen kanssaan koko maakunta.

— Herra, on niin kuin sanot, myönsi Bosambo.

— Aikanaan tulee paljon valkeita miehiä, sanoi Sandi, — ja he syövät tämän hullun kuninkaan; mutta siihen mennessä tulee paljon kärsimyksiä ja monta viatonta ihmistä surmataan. Olen lähettänyt hakemaan sinua, koska luotan sinuun.

— Herra, sanoi Bosambo, — olen varas ja alhainen mies, ja minun sydämeni on ylpeä siitä, että nojaat minuun.

Sandi huomasi Bosambon äänen vavahtelevan ja tiesi hänet vilpittömäksi.

— Sen vuoksi, oi päällikkö, olen pannut sinut sijalleni, sillä olet tottunut sotaan. Ja annan sinulle laivani ja sotamiesteni päällikkyyden, ja sinä teet niin kuin on paras.

Bosambo hypähti äänettömästi jaloilleen ja seisoi vuoteen vieressä jännittyneenä ja suorana. Hänen silmissään oli outo kiilto.

— Herra Sandi, sanoi hän matalalla äänellä, — puhutko totta, että minä — hän löi molemmin nyrkein leveään rintaansa — minä olen sinun sijassasi?

— Juuri niin, sanoi Sandi.

Bosambo oli vati hetken, sitten hän avasi suunsa puhuakseen, pidättäytyi, kääntyi ja läksi huoneesta sanaakaan sanomatta.

Mikä ei ollut Bosambon tapaista.

Hänen tuloonsa oli valmistauduttu. Abibu seisoi porraslankun päässä ja teki kunniaa.

— Olen sinun miehesi, päällikkö, sanoi hän.

Bosambo katsoi häneen.

— Abibu, hän sanoi, — en valehtele, kun sanon, että olen samaa uskoa kuin sinäkin, ja Allahin ja hänen Profeettansa kautta aion tehdä, mikä on paras Sandille, meidän herrallemme.

— Niin toivomme molemmat, sanoi Abibu.

Bosambon valmistelut tehtiin hiljaisuudessa.

Hän lähetti puolet sotilaistaan lähetysasemalle vartioimaan Sandia, ja heidän kanssaan meni kaksikymmentä hausaa kersantin johtamina.

— Nyt käymme katsomassa kuningas Tolonia, sanoi hän.

Akasavan kuningas istui neuvottelussa. Hänen voimansa olivat leiriytyneet Ngombin rajoille, ja savuava kylä puhui vastarinnasta ja tappiosta — sillä Ngombi oli viime hetkessä kieltäytynyt liitosta, ja rakastaja, joka oli ottanut suostutellakseen kuningattaren ja pystymättä suostuttelemaan oli ryhtynyt tehokkaampiin toimenpiteisiin, oli epäonnistunut.

Kuningatar ilmoitti hänen epäonnistumisensa lähettämällä hänen päänsä Tolonille.

Eivät edes tiedot, että Sandi oli kuolemansairas, järkyttäneet heidän vastarintaansa. Mahdollisesti nuorella kuningattarella oli oma kunnianhimonsa.

Kuninkaan neuvottelu oli vakava.

— Näyttää kuin ngombilaiset olisi syötävä kylä kylältä, sanoi hän, — sillä koko tämä maa on minun kanssani heitä lukuunottamatta. Ja tämä kuningatar taas tulee surulliseksi.

Hänen joukkonsa olivat hyökkäysmatkan päässä Ngombin kuningattaresta. Hänen legioonansa lähenivät tuomittua kaupunkia. Yön tullessa hän oli aivan lähellä sitä, ja seuraavana aamuna Toloni valloitti kaupungin äkkirynnäköllä, ja siitä tuli verinen leikki.

He veivät kuningattaren kuninkaan päämajaan, ja seurasi suuri tanssi.

Kymmenkunnan nuotion ääressä kuningas istui oikeutta.

Tyttö — hän oli ehkä hieman enemmän — seisoi hänen edessään alasti riisuttuna ja katseli kuninkaan silmiin pelottomasti.

— Nainen, sanoi tämä, — tänä iltana sinä kuolet.

Tyttö ei vastannut.

— Tapan sinut tulella ja kidutuksella! sanoi Toloni ja kertoi hänelle, miten hän tulisi kuolemaan.

Toloni istui leikkauksin koristetulla tuolillaan puun alla. Hän oli alasti, mutta toisella olkapäällä oli leopardinnahka, ja hänen julmat silmänsä kimalsivat ennakolta siitä nautinnosta, jonka tyttö hänelle tuottaisi.

Tämä puhui tyynesti.

— Jos minä kuolen tänään ja sinä kuolet huomenna, oi kuningas, mitä on yksi päivä? Sillä Sandi tulee sotilaineen.

— Sandi on kuollut, sanoi kuningas nopeasti. Hän oli juonut runsaasti maissiolutta, jota alkuasukkaat valmistavat. — Ja jos hän eläisi...

Hän kuuli heikkoa suhinaa, joka tuli kimeämmäksi, kunnes se oli aivan ulvontaa. Se meni vinkuen hänen päänsä yli ja hävisi.

Hän ponnahti epävarmasti jaloilleen.

— Se oli henki, mutisi hän, sitten...

Suhina tuli jälleen — tällä kertaa miehet ulvoivat. Jokin sattui puuhun pirstoen kuoren.

Taivaalle levisi aamun heikko ja kaamea kajastus, hetkessä maailma muuttui harmaaksi, ja saattoi nähdä, että vastapäistä rantaa kierteli »Zaire».

Kun kuningas katsoi, hän näki salaman välähtävän laivalta, kuuli tulevan ammuksen ulvonnan ja totesi vaaran.

Hän antoi kiireisen käskyn, ja rykmentti juoksi rannalle, johon kanootit oli kiskottu. Ne eivät olleet siellä. Niitä vartioimaan jätetyt miehet makasivat kuin nukkuen rannalla, mutta kanootit olivat keskellä jokea viiden mailin päässä, ja virta kuljetti niitä poispäin.

Bosambon miehet olivat yöllä tulleet joen poikki.

Tolonin kukistumisen tarina on lyhyt. Ahdistettuna saarelle joen keskelle ja »Zairen» kauaskantavien tykkien nujertamana Toloni antautui.

Hänet tuotiin »Zairelle».

Bosambo kohtasi hänet komentosillalla.

— No, Bosambo! sanoi Toloni. — Olen tullut tapaamaan Sandia.

— Näet minut, joka olen kuin herramme, sanoi Bosambo.

Toloni sylki kannelle.

— Kun orja istuu kuninkaan paikalla, niin vain orjat häntä kuulevat, siteerasi hän Joen sananpartta.

— Kuninkaalla on vain yksi pää, ja orjankin veri on punaista, oli Bosambolla vastaus valmiina. — Ja huomaan, Toloni, sinun olevan liian täynnä elämää, jotta herrani voisi olla onnellinen. Mutta ensin sinun on kerrottava, miten on käynyt Ngombin kuningattaren.

— Hän kuoli, sanoi Toloni huolettomasti, — hän kuoli hyvin äkkiä.

Bosambo tähysti häntä. Se oli Sandersin tähyilemisen jäljittelyä, ja Ochorin päällikkö osasi jäljitellä.

— Sinun on kerrottava, miten hän kuoli.

Kuninkaan kasvoissa saattoi havaita värähdyksiä.

— Otin häntä kurkusta, sanoi hän hiljaa.

— Tällä tavoin? sanoi Bosambo, ja hänen suuri kätensä tarttui kuninkaan vahvaan kaulaan.

— Sillä tavoin! haukotteli kuningas. — Ja minä pistin häntä veitsellä, ah!

— Tällä tavoin? sanoi Bosambo.

Kahdesti hänen pitkä leveäteräinen veitsensä kohosi ja putosi, ja kuningas vaipui värähtäen kannelle.

* * * * *

Sandi oli kyllin voimissaan tullakseen rannalle »Zairea» vastaan sen palatessa — kyllin voimissaan, vaikkakin komeuden sokaisemana tervehtimään Bosamboa, jolla oli taivaansininen, kullallakirjailtu viitta ja korkea nukkavieru hattu.

Bosambo sipsutteli porraslankkua pitkin heiluttaen messinkihelaista keppiä ja laulaen laulua, jota Rannikon krulaiset laulavat, kun ovat saaneet palkkansa ja joutuvat maihin laivastaan.

Hän oli kovin kaunisteltu — hänen hiuksissaan oli sulkia, ja helminauha helminauhan vieressä riippui hänen kaulassaan.

— Olen tappanut Tolonin, sanoi hän, — aivan kuin herranikin olisi tehnyt — hän käänsi kasvonsa minusta poispäin ja sanoi, että »on kunniallista kuolla sinun sylissäsi, Bosambo», ja hän päästeli tämäntapaisia ääniä...

Ja Bosambo matki ihmeteltävästi.

— Jatka, sanoi Sandi nopeasti.

— Myöskin olen lähettänyt isisiläiset ja akasavalaiset kotiinsa odottamaan sinun ylhäisyytesi tuomiota, niin kuin olisit itsekin tehnyt, herra.

Sandi nyökkäsi.

— Entä nämä? kysyi hän osoittaen päällikön koristuksia.

— Nämä minä varastin Tolonin leiristä, sanoi Bosambo.

— Nämä ja muita esineitä, sillä palvelin hallitusta ja herraani, jatkoi hän käyden yksinkertaiseksi. — Se on valkeiden miesten tapa, kuten sinun ylhäisyytesi tietää.

LÄHETYSSAARNAAJA

Tämä on moraalinen tarina. Voitte mennä mustiin maihin oppimaan moraalia ja saada ihmissyöjiltä mitä luotettavimpia siveyssääntöjä. Sillä ihmissyöjät ovat suuressa määrin tarkkoja, erittäin häveliäitä — vaikkakin tavallisen Bogran alkuasukkaan valokuva voi antaa aihetta yhteen ja toiseen ajatukseen — puhtaita puheissa ja tavoissa. Jos he syövätkin ihmisiä, niin se johtuu siitä, että he pitävät senlaatuisesta lihasta. He eivät ole parempia eivätkä pahempia kuin kasvissyöjät, jotka myöskin tarkoin valikoivat syötävänsä.

Alkuasukkailla on omat tapansa, ja he noudattavat perheperinteitä.

Kaksi veljestä eli Isisin maassa pienessä kylässä, ja kun heidän isänsä kuoli, niin he lähtivät maailmalle hakemaan onneaan. Toisen nimi oli Mkamdina ja toisen nimi Mkairi. Mkamdina, joka oli rohkeampi, meni rajan yli Suuren kuninkaan alueelle ja myi siellä itsensä orjuuteen.

Niihin aikoihin Suuri kuningas oli hyvin suuri ja hyvin vanha; niin suuri, että mikään brittiläinen kuvernööri ei uskaltanut muuta kuin pyytää häntä olemaan harjoittamatta julmuuksia.

Tämä Mkamdina oli älykäs nuorukainen, hyvin taitava ja sieti hyvin pitkälle haukkumisia. Hänellä oli hovimiehen kaikki ominaisuudet. Ei ole sen vuoksi ihmeteltävää, että hän saavutti aseman kuninkaan perheessä, istui hänen oikealla puolellaan aterialla ja meni naimisiin kuninkaan mielitietyn kanssa, jonka tämä hylkäsi.

Hän tuli rikkaaksi ja voimakkaaksi, oli kuninkaan pääministeri valliten elämää ja kuolemaa tämän poissaollessa. Hän valikoi herransa tanssitytöt, ja kun hänellä oli niissä asioissa hyvä maku, hän sai hyvän palkinnon.

Niin hän eli onnellisena, mahtavana ja tyytyväisenä.

Toinen veli, Mkairi, ei ollut yhtä onnekas. Hän asettui pieneen kylään Henkien putouksen lähelle ja köyhänä miehenä, pystymättä hankkimaan muuta kuin yhden vaimon, hän uutterasti raivasi maatilkkua. Siihen hän kylvi työteliäästi, korjasi hyvän sadon ja myi tuotteensa saaden hiukan voittoa.

Hän kuuli veljensä menestyksestä, ja kerran, huolimatta Sandersin käskyistä, Suuren kuninkaan pääministerin maalattu kanootti tuli komeasti jokea myötävirtaan, tuoden lahjoja köyhälle veljelle.

Sanders kuuli tästä ollessaan tarkastusmatkalla ja meni katsomaan Mkairia.

— Herra, niin on asia, sanoi mies alakuloisesti. — Suuret lahjat sain veljeltäni, joka on orja. Suolaa ja viljaa ja keihäänkärkiä hän lähetti minulle.

Sanders katsoi ympärilleen ja näki köyhän pellon, jonka mies oli muokannut.

— Ja kuitenkaan, Mkairi, sanoi hän, — tämä ei ole rikkaan miehen puutarha, enkä näe sinulla hienoja vaatteita enkä vaimoja, joita saat suolalla.

— Herra, sanoi mies, — lähetin lahjat takaisin, sillä sydäntäni särkee se, että veljeni on orja ja minä olen vapaa; ja antaisin elämäni voidakseni maksaa hänen hintansa.

Hän kertoi Sandersille lähettäneensä miehen kysymään, mikä hinta oli, ja Sanders sattui olemaan itse paikalla, kun Suuri kuningas huvikseen lähetti sanan, että hinta oli kymmenentuhatta matakoa — matako oli messinkiputki.

Seitsemän vuotta — pitkiä, piinallisia, kärsimyksentäyteisiä, vaivalloisia vuosia — Mkairi muokkasi maataan, myi ja osti, antoi myöten ja tinki, kunnes hänellä oli kymmenentuhatta matakoa. Nämä hän pani kanoottiinsa ja meni sen maan rajoille, jossa Suuri kuningas hallitsi, ja tuli siten veljensä ja veljensä herran eteen.

Suuri kuningas nauroi, mutta veli ei nauranut, sillä hän kiukustui veljensä yksinkertaisuudesta.

— Mene takaisin putkinesi, sanoi hän. Hän istui suurenmoisessa majassaan ympärillään nauravat vaimot ja orjat. — Ota putkesi, Mkairi veljeni, ja tiedä, että on parempi olla orja kuninkaan majassa kuin vapaa mies, joka tonkii peltoja.

Ja Mkairi palasi maahansa sydän kipeänä.

Kolme viikkoa myöhemmin Suuri kuningas kuoli. Nyt ilmenee tämän lyhyen tarinan moraalinen puoli. Sillä tavan mukaan, kun Suuri kuningas makasi paareillaan, otettiin Suuren pääorja — ja se orja oli Mkamdina — ja häneltä leikattiin pää, jotta hänen ruumiinsa voitaisiin asettaa palvelemaan herransa sielun tarpeita toisessa maailmassa.

Ja Suuren kuninkaan poika hallitsi hänen sijastaan ja kuoli aikanaan väkivaltaisesti.

— Tuossa tarinassa on hyvän pyhäkoulukertomuksen perustus, sanoi hausakapteeni.

— Hm, murahti Sanders, joka ei ollut ensinkään halunnut antaa aihetta sellaisiin tarinoihin.

— Eriskummallinen pentele, tuo vanha kuningas, sanoi hausa miettiväisenä, — ja poika oli vielä eriskummallisempi. Sinä hirtit hänet jostain syystä, vai miten?

— Olen sen unohtanut, sanoi Sanders lyhyesti. — Jos sinun helvetilliset joukkosi olisivat suolansa arvoiset, ei tarvitsisi ketään hirttää. Mikä se on?

Hänen palvelijansa seisoi hausapäällikön majan ovella.

— Herra, tässä on kirja, sanoi mies.

Sanders otti mieheltä tahritun kirjekuoren. Siinä oli osoite arabian kukkaiskielellä:

Herra komissaarille. Joka on kaupungissa siellä, missä joki on levein lähellä merta. Kaksi lipputankoa pystyssä ja paljon sotilaita näkyvissä. Mene nopeasti ja Jumala olkoon kanssasi.

— Kuka tämän toi?

— Eräs arabialainen, sanoi mies, — joka on kaupitellut ylimaassa.

Sanders repi kirjeen auki. Hän silmäsi ensin nimikirjoitusta kirjeen yläkulmassa ja huomasi sen olevan Ahmedin, hänen salaisen palveluskuntansa luotettavan päällikön.

Sanders luki kirjeen sivuuttaen kukkivan johdannon, jossa Ahmed pyysi kohtaloa ja sen valtuutettuja asiamiehiä tuomaan onnea komissaarin huoneelle.

On hyvä, että saan kertoa sinulle tämän, vaikkakin minun on kätkettävä silmäni puhuessani sinun perheeseesi kuuluvasta naisesta.

(Sanders ei ollut milläänkään harhaiskusta, joka yhdisti viattoman naislähetyssaarnaajan nimen hänen omaansa.)

Tästä jumalanaisesta, joka parhaillaan on Joella, kuuluu monta tarinaa, joista jotkin tietävät hänen itkevän öisin, koska kukaan akasavalainen ei tunnusta jumalataikaa.

Ja olen kuullut erään isisiläisen naisen, joka on hänen palvelijansa, kertovan, että tämä jumalanainen menisi takaisin omaan maahansa, mutta hän on vain häpeissään, kun niin harvat ovat oppineet Jumalaa. Hänellä on myöskin kuumetta. Lähetän tämän erään arabialaisen myötä, ystäväni Ahmedin, joka on viisi päivää etsinyt Akasavassa miestä, joka on varastanut vuohia.

Sanders nauroi avuttomana.

— Se tyttö on minun kuolemani, sanoi hän.

Hän lähti lähetysasemalle samalla tunnilla.

Tyttö voi sangen hyvin, mutta oli kalpea ja väsynyt; hän oli huomattavan iloinen nähdessään Sandersin.

— Oli oikein hyvä, että tulitte, sanoi hän. — Olin jo menettämässä luontoni; olin puoliksi päättänyt lähteä kotiin Englantiin.

— Toivon, etten olisi tullut, jos niin olisi laita, sanoi Sanders tylysti.

Tyttö hymyili.

— Tuo ei ole kaunista puhetta, hra Sanders, sanoi hän.

Sanders otti hellekypärän päästään ja osoitti jokseenkin paljaaksi ajeltua päälakeaan.

— Näettekö näitä? kysyi hän.

Tyttö katsoi ihmeissään.

Hän ei nähnyt mitään muuta kuin tiilenvärisiksi päivettyneet kasvot, kaksi vakavaa, harmaata silmää, jotka ympäristössään näyttivät melkein sinisiltä.

Hän näki laihat kasvot, ohuen, suoran nenän, voimakkaat leukaluut ja melkein paljaan pään.

— Mitä minun pitäisi nähdä? kysyi hän.

— Harmaita hiuksia, sanoi Sanders hymyillen.

Tyttö rypisti kulmiaan viehättävän hämmentyneenä.

— On vaikeata nähdä minkäänlaisia hiuksia, tunnusti hän. — Mutta tahdotteko kääntää päätänne hiukan? Niin näen todellakin jotakin, joka voisi olla harmaata.

— Ne ovat kyllin harmaita, sanoi Sanders hiukan hymyillen. Hän oli tytön seurassa tuttavallisempi kuin oli kenenkään muun valkoihoisen naisen seurassa koskaan ollut.

— Ja mitä ne sitten merkitsevät? kysyi tyttö.

— Huolia — teistä, sanoi Sanders. — Hyvä Jumala! Ettekö ole saanut tarpeeksenne näistä ihmisistä? Minusta tuntuu kuin kuluttaisin puolet aikaani kulkien edestakaisin jokea vartioiden, etteivät he pääse syömään teitä. Ei voida rakentaa hiekalle, mutta te aiotte perustaa silkalle vedelle.

— Tarkoitatteko, että uskonnollisella opetuksella pitää olla pohjanaan jokin sivistysmäärä? kysyi tyttö hiljaa.

— Jotakin sellaista. Kuulkaapas, nti Glandynne; tuo mies, joka työskentelee puutarhassanne, on yksi oppilaistanne, eikö ole?

Tyttö nyökkäsi.

— Hän on avuliain mies, mitä minulla on; hän kulkee ulkokylissä saarnoja pitämässä.

— Mikä hänen nimensä on?

— Kombolo, sanoi hän.

Sanders kutsui miehen luokseen. Hän oli paksu, hyvänluontoinen alkuasukas, »jonka sisäisen ja henkisen kehityksen ulkonaisena ja näkyvänä merkkinä» olivat housut ja liivi.

— Kombolo, sanoi Sanders Isisin murteella, — sanotaan, että sinä olet hyvä jumalamies.