Part 12

— Herra, niin on laita, sanoi mies kumartuen, — sillä minussa on pyhä henki, joka saattaa minut puhumaan ihmeellisesti.

— Ja sinä kuljet monissa kylissä.

— Julistaen Sanaa, herra, sanoi mies nyökäten.

— Käytkö koskaan niiden luona, jotka asuvat Onnellisten ajatusten metsässä? kysyi Sanders hiljaa.

Mies vapisi.

— En, herra, siellä en käy, sanoi hän.

— Miksi?

Kombolo siirteli paljaita jalkojaan ja seisoi toisella jalallaan hämmästyksissään.

— Herra, siellä metsässä on paholaisia ja henkiä, niin kuin tiedät, sanoi hän.

— Käytkö koskaan Ngombin metsän kylissä? kysyi Sanders viattomasti.

Taas mies vapisi.

— En koskaan käy siellä, Sandi, sanoi hän, — koska, niin kuin herra tietää, Msimba Msamba kulkee siellä.

Tyttö seurasi keskustelua kulmat rypyssä.

— Kuka on Msimba Msamba? kysyi hän.

— Hän on vihreä paholainen, joka kulkee öisin, sanoi Sanders hymyillen, — ja on hyvin hirvittävä.

Kombolo nyökkäsi päätään tarmokkaasti.

— Se on totta, äiti, sanoi hän vakavasti. — Olen itse nähnyt hänet.

Tytön kasvot osoittivat tavatonta hämmästystä.

— Mutta Kombolo, sanoi hän hätäisenä, — tiedäthän, ettei ole sellaisia kuin paholaisia.

Kombolo tuli hämilleen.

— On varmaa, neiti, sanoi hän, — että paholaisia on, sillä emmekö lue hänestä — paholaisesta, vanhasta kehnosta — joka täyttää meidät pahoilla ajatuksilla?

— Mutta se on erikseen, alkoi tyttö avuttomana.

— Paholainen on paholainen, sanoi Kombolo filosofisesti, — ja vaikka sinun maassasi on vain yksi paholainen, niin täällä on monta, sillä, neiti, olethan kertonut, että täällä on paljon sellaisia kärpäsiä ja petoja, joita et ole nähnyt omassa maassasi. Niin täällä myöskin täytyy olla paholaisia, vaikkakaan ei ehkä niin voimakkaita kuin teidän valkeiden ihmisten Pääpiru.

Sanders nyökkäsi ja käski hänet pois ja istui vihellellen, iloiten sisimmässään, tytön pohtiessa asiaa perin pohjin.

— No? sanoi Sanders viimein.

— Ette tee asiaa helpoksi, sanoi tyttö, ja kauhukseen Sanders huomasi hänen olevan itkuun purskahtamaisillaan.

— Minusta teidän on epäystävällistä kylvää epäilystä Kombolon mieleen. On kyllin ankaraa taistella heidän taikauskoaan vastaan...

— Mutta..., väitti liikuttunut komissaari.

— ... ilman että samalla täytyy taistella viralliselta taholta levitettyä taikauskoakin vastaan.

Hän nyyhkytti.

— Mutta, neiti Glandynne...

— Tiedän, mitä aiotte sanoa — haluatte, että lähden kotiin. Tuotan teille liian paljon huolta. Saatan hiuksenne harmaiksi ja riistän kaiken aikanne. Mutta minä aion jäädä tänne.

Hän nousi ja polkaisi jalkaansa.

— Älkää suuttuko...

— En ole suuttunut...

— Älkää loukkaantuko...

— En ole loukkaantunut. Tiedän olevani sopimaton työhön; en koskaan aikonutkaan evankeeliselle alalle. Tulin sairaanhoitajattareksi, ja jos olisin tietänyt saavani työskennellä yksin, en olisi koskaan tullutkaan.

— Menkää sitten takaisin, sanoi Sanders innokkaasti, — palatkaa siihen elämään, joka on teitä varten. Sanon isä Wellsille, että hän tulee ja ottaa haltuunsa teidän asemanne.

— Katolinen! sanoi tyttö halveksien.

— Niinkö? kysyi Sanders, joka ei välittänyt uskontunnustuksista. — Kuitenkin...

— Ja sitä paitsi, sanoi tyttö, — minulla ei ole mitään luovutettavaa. Olen ollut täällä lähes vuoden ja ainoa käännykkini on tämä mies, joka uskoo vihtoihin paholaisiin. Oh, hra Sanders!

Hän murtui ja etsi kiireesti nenäliinaa vyöstään.

— Herra Jumala! sanoi Sanders ja peräytyi kiireesti.

Hän näki tytön jälleen illalla. Tämä oli tyynempi ja suostui kuulemaan järkipuhetta.

— Olkaa asemalla vielä kolme kuukautta, sanoi Sanders. — Maa on ollut hiukan kuohuksissa teidän tulonne jälkeen. Ymmärrän, ettette halua tunnustaa pettymystänne.

Tyttö yskäisi pahaa ennustavasti.

— Ei siksi, että syy olisi teissä, jatkoi Sanders kiireesti, — kaukana siitä. Mutta olisi eri asia, jos voisitte osoittaa jotain valmista työtä...

— Tietenkin olisi, sanoi tyttö lyhyesti. Huomaten sitten olleensa epäkiitollinen hän hymyili kyynelten läpi. — Taidan olla liian maailmallinen tähän työhön. En ole tyytyväinen siihen tietoon, että olen tehnyt parhaani. Haluan nähdä tuloksia.

Rajattomasti hämmästyneenä Sanders taputti tyttöä kädelle.

Ja vielä suuremmaksi hämmästykseksi itselleen hän kertoi tytölle tarinan kahdesta veljestä, ja tyttö kuunteli innostuneena.

— Se on paras lähetyssaarnaajakertomus, minkä olen koskaan kuullut, sanoi hän.

— Lähden huomenna, sanoi Sanders lakattuaan kiroilemasta itseään. — Menen Lukalelaan tutkimaan naisenpieksämisjuttua ja sitten mustaan maahan.

Hän ei maininnut sitä, että oli menossa Ochoriin — hänellä oli siihen syynsä. Mutta Ochoriin hän kuitenkin meni. Hänen menettelylleen oli ominaista, ettei kukaan tiennyt, minne kulloinkin oltiin menossa. Komissaari seisoi kannella ruorimiehen vieressä ja kädellään viittaamalla tänne tai tuonne määräsi laivan suunnan.

Jos hän tahtoi, niin laiva pyörsi vasemmalle tai oikealle rannalle — jos hän halusi, niin laiva kulki suoraan yön tuloon asti, jolloin puunottopaikka oli hänen lähin päämääränsä.

Ennen yön tuloa, myöhään iltapäivällä, hän saapui puunottopaikalle, johon hän oli vuosi sitten kaadattanut kymmenen puuta jättäen ne kevääksi kuivumaan. Kahden tunnin ajan »Zairen» miehet sahasivat ja pilkkoivat kaadettuja puita pinoten ne alakannelle.

Yöllä »Zaire» jatkoi matkaa. Ruorimiehen oikealla puolen oleva suuri lamppu sähisi ja paukkui, kun Sanders väänsi siihen sähkövirran, ja valkea valoviuhka levisi laivan eteen. Se tarkkasi vettä huolellisesti — suuri, vakaa silmä, joka katsoi tarkoin riuttoja ja hiekkasärkkiä.

Puolenyön tienoissa Sanders pysähtyi hieman levähtääkseen.

Hän tuli Ochoriin iltapäivällä, ja hänen keskustelunsa Bosambon kanssa oli lyhyt.

Illalla hän oli mennyt, ja laiva kulki takaisin Lukalelaan.

* * * * *

Bosambo istui oikeutta elämänsä joka aamu, lukuunottamatta niitä, joina Koraani kielsi työn ja huvittelun ja jotka hän puolinaisesti tiesi, mutta joita hän toisaalta kuitenkin noudatti — hänen vaimonsa oli muhamettilainen ja oli tehnyt isännästään kuuliaisen, vaikkakin huolettoman käännykin.

Ramadanin paaston aikaan Bosambo ei tehnyt työtä, vaan pakeni metsän yksinäisyyteen, johon hän edellisenä päivänä jo vei niin suuren ruoka- ja juomavaraston, että se varmasti riitti pitkällisten kahdenkymmenenneljän tunnin ajaksi. Sillä vaikkakin hän mielellään huvitti vaimoaan, ei hän sitä tehnyt silloin, kun siitä ei hänelle itselleen ollut hupia.

Sandersin käynnin jälkeisenä aamuna Bosambo istuutui leikkauksin koristetulle tuolilleen — joka oli lahja Sandersilta — maalattu punaisen, vihreän ja keltaisen kirjavaksi (maali myöskin oli lahja Sandersilta, vaikkakaan tämä ei itse sitä tietänyt), ja käsitteli kansansa pikku vastoinkäymisiä.

— Herra Bosambo, sanoi eräästä ulkokylästä oleva hoikka nuorukainen, — minulla on kaksi vaimoa; toisen ostin hänen isältään kolmesta nahasta ja toisen sain suuren sodan (Akasavan) jälkeen. Nyt on ostamani nainen pannut häpeän päälleni, sillä hänellä on rakastaja. Ennen sinun tuloasi, herra, olisin voinut pistää hänet kuoliaaksi; mutta nyt hän ja toiset naiset nauravat pieksämisellemme ja jatkavat syntiään.

— Tuo nainen tänne! sanoi Bosambo.

Nuori mies kiskoi hänet esille, kuusitoistavuotiaan, sievän tytön, jonka silmissä oli nauru ja joka ei hävennyt.

— Nainen, sanoi Bosambo ankarasti, — vaikkakaan kuolema ei odota sinua Sandin käskyjen ja minun tahtoni vuoksi, on keinoja, niin kuin tiedät, viisauden opettamiseksi sinulle. Olen rakentanut vankilan lähelle Unien metsää, johon paholaiset tulevat öisin, ja se näyttää olevan sovelias paikka sinulle.

— Herra, kauhistui nainen, — minä pelkään.

— Mutta en kuitenkaan lähetä sinua sinne, sillä minä rakastan kansaani, sanoi Bosambo. — Sinun pitää mennä jumalanaisen luo, joka asuu Kosumkusussa, ja tehdä, mitä hän sinulle sanoo. Ja sinun tulee sanoa tulleesi oppimaan uutta jumalataikaa, ja hän kertoo sinulle ihmeellisiä asioita, mitä vain tahtoo, ja oikealla hetkellä sinun tulee sulkea silmäsi ja sanoa: »Aa-min».

— Herra, tämän minä teen, sanoi tyttö.

— Sinun käy hyvin, jos teet niin, sanoi Bosambo.

Seuraavana oli mies, joka vaati naapuriltaan vuohia korvaukseksi muista eduista, joita tämä oli nauttinut:

— Sillä hän sanoi puhuen pahalla ja valheellisella kielellä: »Jos sinä autat minua kalanpyynnissä, niin annan sinulle vuoheni ensimmäiset uuhet sateiden jälkeen.»

Riita keskittyi sanoihin »sateiden jälkeen», sillä osoittautui, että vuohet kantoivat ennen sadeaikaa.

— Tämä on vaikea juttu, sanoi Bosambo, — ja minä tarvitsen aikaa keskustelukseni siitä Sandin kanssa. Sinä, Kolo, menet jumalanaisen luo Kosumkusuun, ja sinä myöskin, hän jatkoi viitaten toiseen riitapuoleen, — ja siellä saatte oppia jumalataikaa ja tehdä kaikkea, mitä hän haluaa, ja sanotte hänelle tulleenne oppimaan hänen viisauttaan, ja ajan kuluessa minulle selviää, kuka on oikeassa kuka väärässä.

Ja joka miehelle ja joka naiselle hänellä oli vaihtoehtona joko kärsiä rangaistus tai mennä jumalanaisen luo oppimaan viisautta ja järkeä. Jotkut murisivat.

— Herra, minä en mene, sanoi eräs mies painokkaasti, — sillä tämä jumalanainen puhuu kevytmielisesti minun jumalastani ja minun ju-justani, enkä halua oppia uutta jumalataikaa.

— Sitokaa hänet puuhun, sanoi Bosambo kylmästi, — ja ruoskikaa häntä, kunnes hän sanoo: »Aa-min».

Halulliset kädet sitoivat onnettoman puuhun ja virtahevonnahkainen ruoska vihelsi ilmassa kerran, toisen, kolmannen...

— Aa-min, ulvoi uhri, ja hänet päästettiin pyhiinvaellusretkelle Kosumkusuun.

Palaverin päätyttyä Bosambo kulki kylän katua pitkin yhdessä pääneuvonantajansa, vanhan ja viisaan Olomon kanssa.

— Herra, sanoi Olomo päätään pudistaen, — en pidä tällaisesta uudesta hallitustavasta, sillä ei ole oikein, että kaikki Ochorin nuoret...

Bosambo pysähtyi ja katsoi häneen miettivästi.

— Olet oikeassa, Olomo, sanoi hän lempeästi, — ei ole viisasta, että ainoastaan nuoria lähetetään. Minua kovin miellyttäisi, jos sinäkin menisit sinne.

— Herra, en halua, sanoi hätääntynyt vanhus.

— Sillä olisi hupaista, kun toisit uutisia minulle kansastani, jatkoi Bosambo, — ja sinä voisit opettaa heitä, viisas kun olet, miten pitää sulkea silmät ja sanoa: »Aamin», kun tiettyjä sanoja on sanottu; ja sinä voisit estää heidät karkaamasta.

— _Iwan_ kautta, minä en mene! sanoi vanha mies väristen kärsimättömänä.

— _Iwan_ kautta, sinä menet, sanoi Bosambo, — tai minä otan sinua parrasta, vanha pukki, ja raahaan sinua pitkin kylän katua.

— Olen sinun orjasi, mutisi Olomo ja kömpi tekemään matkavalmistuksia.

* * * * *

Sanders viipyi Lukalelassa kauemmin kuin oli arvellut. Ja siellä oli eräässä metsäkylässä puhjennut beri-berikuume, joka oli vaatinut hänen pysähdystään. Hän tuli lähetysasemalle ihmetellen, toivoen ja hieman pelätenkin.

Hän meni rannalle ja käveli kapeaa polkua ja tytön itselleen muokkaaman puutarhan läpi: tyttö tuli häntä vastaan puolimatkassa.

Loistava, iloinen tyttö, jossa ei näkynyt merkkiäkään sairaudesta. Sandersin sydän pamppaili.

— Oi, hra Sanders, sanoi tyttö ojentaen molemmat kätensä tervehtiäkseen häntä, — en voi sanoa, miten iloinen olen teidät tavatessani. Minulla on ihmeellisiä uutisia.

Sanders punastui syyllisenä ja tunsi olonsa hirvittävän epämukavaksi.

— Todellakin! saattoi hän vain sanoa.

Ja sitten tyttö kertoi loistavan tarinan. Miten hänen pikku joukkonsa oli kasvanut melkein ihmeitä lähentelevän nopeasti; miten uutiset olivat kulkeneet ja pyhiinvaeltajia tullut — ei yksitellen, vaan neljin viisin — päivä päivältä — miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja.

— Tavatonta! sanoi Sanders. — Nyt kai teillä on jotakin jätettävää asemalla isä...

— Jättää tämä! huudahti tyttö ihmeissään. — Jättää kaikki nämä ihmisraukat! Hylätä heidät! Tietenkään en tee mitään niin rikollista.

Sanders ei pyörtynyt.

— Mutta — mutta, sanoi hän, — haluavatko he olla täällä?

— Ensin eivät tahtoneet, mutta kun olin kertonut heille teidän tarinanne, ymmärsivät he asemansa.

— Oh! sanoi Sanders. Hän malttoi mielensä ja meni laivalle.

* * * * *

Bosambo meloi virtaa alas tapaamaan komissaaria ja uskomaan huolensa hänelle.

— Herra, sanoi hän rauhallisesti, — en luullut, että tämä uusi palaver miellyttäisi kansaani. Olen lähettänyt kansani kukan jumalanaiselle, eivätkä he palaa takaisin.

— Niin on kirjoitettu, sanoi Sanders.

He olivat kohdanneet keskellä jokea. Juuri kun »Zaire» oli kääntynyt, oli Bosambo tullut laivan vierelle, ja nyt he seisoivat kannella yhdessä, yhteisen pettymyksensä vaientamina.

Rannalta kuului laulun sävel. Se oli uusien käännykkien iltavirsi.

Laulu loppui, tuli tauko, ja sitten kuului voimakas kuoro.

— Aa-min! vastasi Bosambo. — Ja herra, minä opetin heille sen sanan.

KEIHÄSSEPPÄ

Akasavasta pohjoiseen ja Isisin vasemmalla rannalla on oikea norsuruohometsä. Sinne tulevat illan viiletessä ja myöhemmin virtahevot piehtaroimaan ja seurustelemaan. Sinne tulevat myöskin kauriit ja pienet, mutta peloittavat puhvelit kylpemään ja juomaan.

Kymmenen mailin matkan viidakko jatkuu keskeytymättä, eikä sen takana ole puuta tai kukkulaa osoittamassa, millainen maasto on vihreän verhon takana.

Se on viidenkymmenen mailin laajuinen marskimaa, jonka keskellä on saari, jonne tien tietävät vain harvat Akasavan miehet, ja sen he ylpeästi salaavat.

Ei mikään yhtymä, jonka säännöt ovat valtion suuren sinetin vahvistamat, ole niin suljettu ja niin valikoitu kuin »Vesitien tietäjät».

Salaisuuden tuntee yksi perhe ja ainoastaan sen miespuoliset jäsenet. Kerrotaan, että kerran eräs nainen keksi avoimen veden salaisuuden — sillä siellä on jossakin ruohon keskessä avoin vesi — ja että hän kielevästi ilmaisi keksintönsä. Hänet otettiin, niin kertoo tarina, hänen omat veljensä ja veriheimolaisensa ottivat ja hukuttivat hänet veteen. Mutta tämä on varmasti tapahtunut _kala-kala_, aikoja sitten, ennen kuin pitkäkätinen ja tarkkasilmäinen oikeus hra komissaari Sandersin olemuksessa ilmestyi sinne.

Perehtymättömästä tuntuu siltä, että tämä salainen tie oli merkitykseltään mitätön. Totta, sillä parhaat kalat saatiin riutoilta, ja perheellä oli sellainen.

Mutta, niin kuin Sanders havaitsi, marskimaalla oli strateginen merkitys, sillä se erotti Akasavan Isisistä. Se teki äkkiyllätykset, jollaiset ovat tavallisia eri heimojen välillä, mahdottomiksi, ja tarjosi oivan suojan pahantekijöille, ja juuri siitä syystä oli tärkeätä säilyttää salaisuus marskintuntijain omaisuutena.

Sanders oli Akasavan maassa, lähinnä marskia olevassa kylässä, kun tapahtui onnettomuus.

Rajalta oli kotoisin eräs nainen, joka oli mennyt naimisiin vanhan Likilivi-nimisen päällikön kanssa. Tämä ei ollut vain kylän päällikkö, vaan myöskin marskin tuntevan perheen pää, ja hän oli tärkeä mies — mutta vanha.

Kaikki tietävät, että parhaat keihässepät ja yleensä rautatöiden tekijät ovat ngombilaiset.

He ovat synnynnäisiä ammattimiehiä, taitavia ja kavalia. Sulkumerkeissä sanoen he kerran varastivat »Zairelta» pienen alasimen, joka muuttui keihäänkärjiksi ja teräskupeiksi, ennen kuin sitä osattiin kaivatakaan.

Mutta Likilivi, akasavalainen, oli Joen kuuluisin keihässeppä. Niin kuuluisa, että metsästäjät ja sotilaat tulivat joka suunnalta ostamaan hänen aseitaan. Hänen isänsä ennen häntä ja tämän isä olivat myöskin tehneet keihäitä, mutta ei kukaan niin teräviä ja purevia kuin Likilivi valmisti suuressa työpajassaan. Ja hän teki niitä ihmeteltävän. nopeasti, hän ja hänen kolme täysikasvuista poikaansa, niin että he tulivat rikkaiksi ja mahtaviksi.

Hän oli vanha, liian vanha mieheksi tytölle, joka oli hänen vaimonsa, ja tämä, joka vihasi häntä ensi hetkestä alkaen, inhosi häntä niin voimakkaasti, että hänen nuori sydämensä melkein särkyi siitä.

Hän pakeni Likilivin luota, ja hänet saatiin kiinni, tuotiin takaisin ja piestiin. Hän istui mietiskellen ja koettaen keksiä keinoja, kun viereisestä majasta kuului. »Tink-tink-tinkitink-tink» Likilivin ja hänen poikansa moukaroidessa terästä keihäänkärjiksi.

* * * * *

Jos otetaan pala lasia, sormenpään suuruinen, pannaan se huhmareeseen ja ahkerasti hierotaan ja hakataan sitä, niin saadaan tarpeellisen ajan kuluessa hienoa, valkeata pulveria, joka on pehmeätä koskettaessa ja vaikkakin liukenematonta, kuitenkin helposti miehelle syötettävää.

Tulee olla kärsivällinen ja käyttää riittävästi aikaa, jotta pulveri tulisi »pätevää», niin kuin Rannikolla sanotaan, mutta Mkiballa (se oli tytön nimi) oli aikaa kyllin valmistautua vapauteensa.

Vanha Likilivi tuli pajastaan eräänä iltapäivänä; hän oli hieman ärtyinen, sillä eräs tyhmä kyläläinen oli kysynyt häneltä, miten kolme miestä ehti valmistaa sellaisen määrän keihäitä.

Hän oli vanhuuttaankin ärtyinen; hän ei enää ollut rakastettava, kun tämä kysymys hänelle tehtiin.

— Aurinko on tullut luokseni, olisi hänen vaimonsa pitänyt sanoa, kun hän tuli majaan, jossa tämä istui hienontaen jyviä. Valkea jauhe ja huhmar ja pieni rautapuinen nuija oli salaisessa kätkössä.

Vaimo ei sanonut mitään.

— Ellet puhu minulle, sanoi vanha mies äreästi, — niin murskaan pääsi.

Mutta tyttö ei puhunut mitään.

Hän meni työhönsä, valmistamaan miehelle ruokaa. Hän valmisti tälle aterian maniokista ja kalasta lisäten harkitun määrän valkeata pulveria.

Vanha päällikkö söi ateriansa mutisten itsekseen ja katsellen vaimoaan syrjäkarein.

Syötyään hän pieksi vaimoaan, ei erityisemmästä syystä, vaan ainoastaan tuntien tarvetta piestä häntä, ja meni sitten nukkumaan.

Hän heräsi yöllä. Vaimo ei nukkunut hänen vieressään, niin kuin olisi ollut hänen velvollisuutensa. Hiilloksen hämärässä valaistuksessa hän näki tämän istuvan selkä majan seinää vasten, kädet polvilla ja katselevan häntä vakavin kasvoin.

— Mkiba, ähkyi mies, ja hiki karpaloi hänen ohimoillaan, — minussa on mongotauti.

Mkiba ei sanonut mitään, eikä toinenkaan enää puhunut.

Tuntia myöhemmin tyttö töhri vartalonsa mullalla ja majan eteen istuutuen kiljui julki surunsa, ja herännyt kylä kiirehti katsomaan tavaten Likilivin kuolemaa tekemästä kasvot tuskasta vääntyneinä.

Omaperäistä hoitoa ja voimakkaita alkuasukaslääkkeitä käytettiin, ja niin päällikkö ei kuollut. Mkiba oli surrut liian varhain.

Monta viikkoa jälkeenpäin Likilivi tointui Hän ei aavistanut mitään. Heti parannuttuaan hän otti suuren metsästyskeihään varren ja pieksi vaimoansa.

— Sillä sinä olet hullu, sanoi hän, — muuten olisit kutsunut apua pikemmin, ja minä olisin parantunut nopeammin.

Tyttö otti pieksämisen vastaan vaieten, tietäen saavansa siten enemmän, mutta hänen vihansa kasvoi.

Miehen menettely oli kylän asukkaiden mielestä häpeällistä, sillä alkuasukasväki on ystävällistä, eikä ole tapana miesten piestä vaimoja.

Sitten Mkiba kruunasi tyhmyytensä.

Likilivi, hänen serkkunsa ja poikansa valmistautuivat lähtemään marskille, jolla he säännöllisesti kävivät — se oli tärkeä ja peräti salainen retki. Siellä piti pyytää paljon kalaa ja toimittaa muita salaisia toimituksia — hulluja toimituksia, niin kuin te sanoisitte, kuten kanan uhraamista ja muuta sellaista, mutta ne olivat Likiliville ja hänen heimolleen arvokkaita. Muutakin toimitettavaa siellä oli.

Jollakin tavoin Mkiba sai kuulla aiotusta retkestä ja puhui siitä eräälle naiselle. Se oli anteeksiantamatonta. Se oli vastoin kaikkia tapoja. Likilivi määräsi perheensä kunnian ylläpitämiseksi julkisen ruoskinnan.

Eräänä iltana auringon laskiessa päällikkö istui tuolillaan yleisön seisoessa katselemassa, pojat toivat vaimon ja päällikkö otti ruoskan.

— Nainen, sanoi hän, — teen tämän, jotta koko maailma tietäisi, että olet häpeämätön ja kunnian tuhooja — kas...

Näin pitkälle hän oli päässyt, kun joukko siirtyi syrjään antaakseen tietä valkeaan pukuun ja tahrattomaan aurinkohattuun pukeutuneelle miehelle, jolla oli kädessään mustapuinen keppi.

Likilivi hämmentyi.

— Herra Sandi, sanoi hän häpeillen, — tämä nainen on minun vaimoni ja aion piestä häntä eräiden rikkomusten johdosta.

Sanders silmäsi häneen epämiellyttävästi.

— Päästäkää tämä nainen, sanoi hän, ja pojat tottelivat.

— Näyttää siltä, sanoi hän hämmästyneelle päällikölle, — että sinä olet vanha ja paha. Ja kun minä asetan miehen toisten päälliköksi, niin haluan hänen elävän siten, että tavalliset ihmiset sanovat: »Kas! Niin kuin herramme elää, niin mekin elämme.» Ja jos hän on paha, niin koko kylä on paha. Sinä et todellakaan enää kelpaa minun päälliköitteni joukkoon.

— Herra, sanoi vanhus vavisten, — jos riistät minulta päällikkyyden, niin kuolen häpeästä.

— Sen teen varmasti, sanoi Sanders, — ja myöskin pieksän sinut, jos vahingoitat tätä naista, vaimoasi.

Ja Sanders tarkoitti täyttä totta, sillä hän kunnioitti ainoastaan lakia, joka ei erottanut ikää eikä sukupuolta.

Tytön hän vei erikseen.

— Sinä taas, Mkiba, sanoi hän, — ole ystävällinen tälle miehelle, joka on sinun puolisosi, sillä hän on vanha ja kuolee pian.

— Herra, minä rukoilen hänen kuolemaansa, sanoi tyttö intohimoisesti.

Sanders katsoi häneen alta kulmien.

— Rukoile, sanoi hän kuivasti, — mutta älä tarjoa hänelle enää lasia ruoassa, tai minä tulen pian, ja silloin sinä tulet surulliseksi.

Tyttö värisi ja katsoi häneen kauhistuneena.

— Sinä tiedät kaikki, herra, sanoi hän.

Sanders ei koettanutkaan hälventää tätä harhaluuloa hänen yliluonnollisiin voimiinsa.

— Sinua ei enää piestä, sanoi hän, sillä tyttö oli siinä asussa — valmistautuneena piestäväksi — joka todisti hänen puolisonsa julmuudesta.

Sanders käski ihmiset kotiinsa — jotkut olivat hävinneet äkkiä hänen tullessaan, ja hän vaihtoi muutamia sanoja Likilivin kanssa.

— Oi päällikkö, sanoi hän lempeästi, — mieleni tekee antaa sinulle kepistäni.

— Olen vanha mies, kärisi toinen.

— Sitä ilkeämpi, sanoi Sanders, — aikoessasi piestä tuota tyttöä.

— Herra, hän puhui naisten kanssa meidän marskisalaisuudestamme, sanoi päällikkö.

— Vielä vähän tätä salaisuutta, varoitti Sanders, — niin minä tuon sotilaani ja me kaadamme ruohon, kunnes sinun salaisuutesi ei enää ole mikään salaisuus.

Koskaan elämässään Likilivi ei ollut kuullut niin ankaraa uhkausta, sillä marskin salaisuus oli hänen pyhimpiä omaisuuksiaan.

Sanders hymyili itsekseen, kun »Zaire» kiiti myötävirtaan. Nämä lapselliset salaisuudet häntä huvittivat. Ne olivat osa hänen kansansa elämää. Vaikka marski olikin mainio puskurialue Akasavan ja Isisin välillä, se oli nyt vähemmän tärkeä rauhan säilyttäjä kuin muinoin pahoina aikoina.

Sanders oli eräässä mielessä huviretkellä. Hän oli menossa Ngombiin tutkimus- ja opetusmatkalle.

Ngombi merkitsee metsää. Kun Stanley ensimmäisenä kulki poikki suuren maanosan, hän kuuli yhtenään mainittavan satumaisen rikkaasta Ngombin kaupungista. Vasta kun hän oli tehnyt eräitä tarmokkaita, tuloksettomia tutkimusmatkoja, hän keksi nimen oikean merkityksen.

Ngombilaisia on, huolimatta siitä, että he ovat metsäläisiä, Suuren joen varrella, ja vaikka he eroavat varsinaisesta joen väestä sikäli, että he eivät osaa uida, he ihmeellistä kyllä, ovat mainioita kalastajia.

Sandersin matka piti siihen Ngombin kaupunkiin, joka on joen varrella, ja hänen neuvottelunsa tulisi olemaan, kuten hän hyvin tiesi, ikävänlaatuinen.

Hän näki Ngombin tulien savut — näillä main ollaan huomattavia raudanmuokkaajia — jo aikaa ennen kuin saapui paikalle. Kun hän kääntyi antamaan ruorimiehelle ohjeita, niin Abibu, joka seisoi ruorimiehen toisella puolella, sanoi jotakin bomongoksi, ja mies nauroi.

— Mitä se oli? kysyi Sanders.

— Herra, se oli muuan sukkeluus, sanoi Abibu. — Puhuin ngombilaisista, sillä Joella on sananparsi, että Ngombin krokotiilit ovat lihavia.

Sukkeluuden huumori on lukijalle tuntematon, mutta Sandersille se oli kylläkin selvä.

Kaupungin nimi on oikeastaan O'ulu, mutta alkuasukkaat ovat antaneet sille kuusitavuisen nimen, joka merkitsee »Hukkuvien kaupunkia».

Sanders nyökkäsi.