Part 13

Tavaton onnettomuus vainosi tätä paikkaa. Viimeisten viiden vuoden aikana oli sattunut ainakin kaksikymmentä hukkumistapausta. Illalla olivat miehet menneet kalastamaan. Aamulla heidän vedentäyttämät kanoottinsa oli löydetty, mutta miehet olivat hävinneet; joko oli Vahva virta kuljettanut heidän ruumiinsa pois, taikka, niin kuin yleinen tarina kertoi, vienyt ne johonkin jokivarren salaiseen krokotiilipesään.

Viimeksi sattuneen onnettomuuden johdosta, joka oli vaatinut kolme uhria, Sanders teki tämän matkan.

Hän käänsi »Zairen» suvantoon ja tuli Ngombin rantaan.

Häntä vastaan tuleva päämies oli savuttunut ja kuumissaan. Hänellä oli kädessään ammattiinsa kuuluva vasara, ja hän oli varannut monenlaisia valituksia. Ja vähäisin niistä oli kolmen hyvän työmiehen hukkuminen.

— Miehet, jotka menevät vesille, ovat hulluja, sanoi hän, — sillä ei ole luonnollista, että muut menevät sinne kuin kalat ja Akasavan koirat.

— Tämä ei ole hyvä palaver, sanoi Sanders terävästi. Koirat ovat koiria ja ihmiset ihmisiä; siksi, mies, puhu minun läsnäolossani hyvin muista heimoista, tai joudut suremaan.

— Herra Sandi, sanoi mies katkerasti, — nämä akasavalaiset tahtovat näännyttää meidät, erittäinkin päällikkö Likilivi.

Se oli vanha kyläin välinen kiista, sillä ngombilaiset pitivät itseään yksin oikeutettuina valmistamaan kaikkea, mitä kuului rauta-alaan.

— Sillä, niin kuin tiedät, herra, jatkoi mies, — rautaa on näillä main vaikeata saada.

Sanders muisti muutaman alasimen, joka oli varastettu juuri tässä kylässä, ja nyökkäsi.

— Ja monta vuotta kuluu, ennen kuin nuoret miehet oppivat taian, jolla rauta muokataan. Miten se täytyy kuumentaa, miten jäähdyttää, moukaroida, muodostella ja vasaroida.

— Tiedän sen, sanoi Sanders.

— Ja jos me emme saa niin ja niin paljon suolaa ja niin ja niin monta putkea kultakin keihäänkärjeltä, jatkoi päämies, — niin näännymme, koska...

Se oli vanha tarina, yhtä vanha kuin maailma, tarina työn huonoista tuloksista. Ngombilaiset myivät keihäänsä mitä pienimmällä voitolla.

— Kerran me rikastuimme, sanoi päämies, — koska jokaiselta kouralliselta, minkä työtä tehdessämme söimme, saimme kaksi keihäitä kaupitessamme. Nyt, herra, Ngombista menee keihäitä vähän ja Likiliviltä paljon, kun hän myy halvemmalla.

Sanders huokasi väsyneesti.

— Sellaista tapahtuu muissakin maissa, sanoi hän, — ja kansat pitävät neuvotteluja, juuri kuin sinä nyt, Mkema. Mutta minä en tiedä keinoa, millä siitä päästä.

Hän tarkasti kaupungin, sai kaksi suullista tiedonantoa, joista toinen koski valtion omaisuutta kähveltäneen vangin vapauttamista (juuri mainitun alasimen), ja toinen naimiskaupan purkautumista, jonka hän vahvisti. Hän jäi kaupunkiin pitäen illan viileydessä palaverin, jonka aikana hän muistutti asukkaille uimataidon tarpeellisuutta.

— Kaksikymmentä miestä on hukkunut, sanoi hän, — eikä vieläkään ole läksyä opittu. Minä sanon teille, että joko te tykkänään pysytte poissa vesiltä tai opitte vedessäkävelemisen taidon niinkuin isisiläiset ja ochorilaiset ja akasavalaiset.

Päivällisen jälkeen samana iltana, kun hän vielä oli pohtinut asiaa, hän jälleen haetti luokseen päämiehen.

— Oi, päällikkö, sanoi hän, — olen ajatellut tätä keihäsasiaa. Sillä minusta tuntuu, että Likilivi taitavanakaan ei voi valmistaa niin paljon keihäitä kuin sinä otaksut.

— Herra, puhun totta, sanoi mies varmana.

— Mutta tämän seudun ihmiset ovat metsästäjiä, sanoi Sanders hämmästyneenä.

— Herra, sanoi päällikkö painokkaasti, — vaikka koko maailma tarvitsisi keihäitä, niin Likilivi voisi toimittaa ne.

Se oli liioittelua, mutta Sanders sivuutti sen. Hän lähetti miehen pois ja istuutui pohtimaan asiaa.

Likilivi oli vanha mies, ja jos hän olisi meidän uskoamme, niin sanoisimme, että hänen olisi ollut parasta alkaa valmistautua parempaa maailmaa varten. Ainakaan hänen ei olisi pitänyt pohtia kostokeinoja vaimoaan vastaan. Tämä oli saattanut hänet häpeään kansan edessä. Tämä oli saattanut hänet Sandin julkisen rangaistuksen alaiseksi. Lisäksi hän oli saanut Sandin uhkaamaan paljastavansa marskin salaisuuden, mikä oli pahinta.

Likilivi pohti kylmästi, millä keinoin hän saisi naisen pois päiviltä Sandin tietämättä, kuka kuoleman oli aiheuttanut. Hänen mieleensä juolahti monta keinoa. Hän saisi naisen helposti katoamaan... Etsintää ei toimitettaisi, sillä katoaminen voitaisiin helposti selittää.

Hän palasi työmaaltaan ja tapasi vaimon majasta, jonka oli rakennuttanut hänelle syrjemmälle, sillä hän ei enää ollut talonvaimo — useimmille vaimoille häpeä, mutta Mkiballe onni. Vaimo silmäsi epäluuloisesti, kun Likilivi kumartui tullakseen majaan.

— Mkiba, vaimoni, sanoi Likilivi hymyillen pakotetusta — sinä istut täällä kaiken päivää, niin kuin tiedän, ja pelkään, että saat mongotaudin, sillä nuorille ei ole hyvä paeta auringonvaloa ja ilmaa.

Vaimo ei puhunut, vaan katsoi odottavasti.

— On hyvä, että käyt vähän ulkoilmassa, sanoi mies, — sillä vaikka sydäntäni kivisteleekin sinun kiittämättömyytesi, niin toivon sinulle hyvää. Ota minun pikku kanoottini ja mene kalastamaan.

— Ellen saa kaloja, niin sinä pieksät minua, sanoi vaimo, joka kuvitteli miehestä vain pahaa.

— Sydämeni ja elämäni kautta, vannoi mies, — en tee sellaista. Toivon vain sinun terveyttäsi, koska tiedän, että jos kuolet tautiin, niin Sandi ajattelee minusta pahaa.

Ja niin tapahtui, että Mkibasta tuli kalastajatyttö. Lapsuudesta asti hän oli tottunut jokeen ja sen salaisuuksiin. Hän sai hyviä saaliita, ja mies oli tyytyväinen.

— Pyydä minulle suuri kala, sanoi tämä hänelle eräänä iltana, — jollaisia harvat kalastajat saavat — jota sanotaan babaksi, kalojen isäksi.

— Herra ja puoliso, sanoi Mkiba nyreästi, — en tiedä, mistä sellaisia kaloja saa.

Mies maiskautti huuliaan ja siveli pientä harmahtavaa partaansa.

— Minä, Likilivi, tiedän, virkkoi hän hitaasti. — Ne kalat tulevat illan pimeydessä Salaisuuden laitaan. Ja kun kuu on juuri noussut, niin melo norsuheinärantaan, joka kätkee minun salaisuuteni, silloin saat sellaisia kaloja. Ja ellet saa niitä, Mkiba, niin en sinua pieksä, sillä sellaiset kalat ovat hyvin juonikkaita.

Yön tullen Mkiba otti ruokaa ja juomaa ja asetti sen pieneen kanoottiin Likilivin auttaessa häntä.

— Älä sano kenellekään, että olet menossa kalastamaan, sanoi mies, — muutoin kaikki kyläläiset keksivät, missä niitä kaloja on, ja pyydystävät niitä itselleen.

Kuu paistoi jo, kun Mkiba lykkäsi kanootin vesille. Hän meloi lähellä rantaa pysytellen tyynessä, kunnes pääsi kylän näkyviltä; sitten hän vei kanootin keskivirtaan sen kiertäessä pientä niemekettä, josta salaisuusmarski alkaa.

Jälleen hän pyrki suvantoon, ja päästyään sinne hän meloi hitaasti puolisonsa osoittamaan paikkaan.

Hän näki virtahevon seisovan ruho korkealla mudassa, kerran hän oli katkaista tien uivalta naarasvirtahevolta, joka pyrki poikasineen rantaan. Hän pysäytti kanootin ja odotti sen menoa, sillä naarasvirtahepo, jolla on poikanen, voi helposti suuttua.

Viimein hän löysi paikan. Vesi oli tyyni ja melkein paikoillaan, ja hän heitti siimansa veteen ja istuutui odottamaan.

Vieno virta kuljetti kanoottia hitaasti rantaa kohti, hyvin hitaasti, huomaamatta. Näillä tienoin ei tuntunut kovaa maata lainkaan. Vihreät heinät kasvoivat tiheinä vedessä. Kerran kanootti ajelehti niin kauas, että sen keula tunkeutui kahisten heiniin, ja hänen piti ottaa mela ja soutaa kauemmas.

Kerran hän oli kuulevinaan ääntä viidakosta, mutta hiljainen yötuuli puhalsi, ja hän ei kiinnittänyt ääneen mitään huomiota.

Hän veti siimansa kanoottiin, pani niihin täyiksi pieniä hopeakaloja, joita siihen tarkoitukseen käytetään, ja heitti ne taas veteen.

Tämä synnytti vähän ääntä ja vaimensi pienen teräshaan kalinan, jonka joku ruohikkoon kätkeytynyt heitti.

Tyttö tunsi veneen ajelehtivan ja meloi. Mutta kaksi vahvaa kättä veti kanoottia. Ennen kuin tyttö totesi vaaran, oli vene vedetty ruohikkoon ja käsi tarttui hänen kurkkuunsa tukahduttaen huudot.

— Nainen, jos äännähdätkään, niin tapan sinut! kuiskasi ääni, ja hän tunsi puolisonsa vanhimman pojan.

Mies astui pimeästä kanoottiin — omansa hän oli ilmeisesti jättänyt — ja voimakkain vedoin hän kiidätti veneen ruohikon pimeyteen. Tyttö ei voinut nähdä vettä. Viidakko ympäröi heitä. Ojentaen kättään hän saattoi tuntea ruohonvarret kahden puolen.

Sinne tänne mutkitellen kanootti painui syvemmälle ja syvemmälle ruohistoon, ja meloessaan poikapuoli kertoi vaimolle, minkälainen elämä häntä odotti maalaten sen selvin värein.

Reiteen sidottuna, kuivasta ruohosta tehdyn hameen kätkössä, oli vaimolla ohut veitsi.

Hän oli pitänyt sitä siellä omia tarpeitaan varten. Hän veti sen ulos nahkatupesta, kumartui eteenpäin ja koetteli toisella kädellään miehen paljasta selkää.

— Älä kajoa minuun, nainen, kärisi mies olkansa yli.

— Minä pelkään, sanoi vaimo ja piti kätensä paikallaan, kukin sormi kylkiluun päällä.

Sormiensa välitse hän työnsi veitsen.

Sanaa sanomatta mies putosi kanootin laidan yli ja nainen heittäytyi koko painollaan toiselle laidalle estääkseen kanoottia kaatumasta.

Miehen ruumis putosi veteen kovasti loiskahtaen, ja vaimo odotti hänen nousevan pinnalle. Mutta mitään ei näkynyt, vaikka hän tuijotti veteen veitsi valmiina kädessään.

Sitten tyttö meloi takaisin samaa tietä kuin oli tultukin, kulkien perä edellä.

Vaikea oli vesitien hakeminen, samoin joen ja riutan yhtymäkohdan löytäminen; ei ollut helppoa päästä selville vesille. Tyttö oli jo melkein turvassa, kun hän kuuli ääntä takanaan ja pysäytti melansa. Takanaan hän kuuli toisen kanootin tulevan, niin että ruoho kahisi sen kulkiessa.

Nopein, äänettömin vedoin hän veteli pientä alustaan lopun matkaa ja tuli joelle juuri kuun laskiessa Ngombin metsän taa. Viidakon varjossa pysytellen hän kulki kiireesti pohjoista kohti. He eivät voineet nähdä häntä, keitä nämä salaperäiset »he» sitten olivatkin, ja mikäli hän voi päätellä, hän oli jo turvassa. Mutta hänen päätelmänsä eivät lievimmin sanoen olleet varmoja, sillä hän oli vain isisiläinen tyttö, jonka henkiseen elämään sisältyvät ainoastaan rakastajat ja heidän mahdollisuutensa. Hänen rinnastaan kohosivat pian nyyhkytykset, kun hän liikutteli melaansa.

Hän kulki ruohikon reunaa, kunnes tuli toiselle niemekkeelle — sen lahden rajalle, jossa marski on.

Sen sivuutettuaan hän meloi suoraan keskivirtaan. Takanaan hän ei nähnyt mitään, mutta siellä oli kuitenkin joitakin epämääräisiä varjoja, jotka olisivat voineet olla vaarallisia.

Hänen hermonsa pettivät; hän oli pyörtymäisillään, kun hän näki äkkiä edessään jotakin ja pudotti melansa.

Höyrylaiva tuli häntä vastaan savupiippu kipunoita syösten, ja sen edellä kulki kuin tietä hakien leveä valoviuhka, häikäisevän kirkas.

Hän istui äänetönnä, nopeasti hengittäen, kunnes virta kantoi hänet valonheittäjän piiriin.

Hän kuuli valontakaisesta pimeydestä Sandin äänen ja konehuoneen merkinantajan kilahduksen, kun »Zairen» koneet pantiin peräyttämään.

* * * * *

Likilivi uskoi marskin tutkimattomuuteen yhtä lujasti kuin Msimba Msambaan tai muihin outoihin jumaliin.

— Nainen on kuollut, sanoi hän pojalleen, — ja veljesi Okara myöskin, sillä Mkiba oli taitava ja vahva nainen.

Hänestä oli selvää, että jossakin laguunin pohjalla nuo kaksi makasivat kuoleman syleilyssä.

Kyläläiset suhtautuivat Mkiban häviämiseen miettivästi eivätkä ryhtyneet häntä haeskelemaan.

— Ilmoitan tämän asian Sandille, sanoi Likilivi.

— Isä, sanoi hänen poikansa, — Sandi meni ohi samana yönä, kuusi yötä sitten, sillä miehet näkivät hänen paholaistulensa.

— Sen parempi, sanoi Likilivi,

Marskilla oli sattunut muitakin kuolemantapauksia, sillä sairaus ahdistaa orjia, jotka on kahlittu jaloista ja joita piestään ja jotka sitä paitsi tekevät työtä yöllä, kun muuten heidän tuliensa savu herättäisi epäilyksiä.

Likilivi, hänen jäljelläolevat kaksi poikaansa ja kaksi serkkuansa ryhtyivät hankkimaan uutta työvoimaa.

Kolme yötä he odottivat, ja neljäntenä heidät palkittiin, sillä kaksi miestä tuli huolettomasti meloen ja vetäen perässään siimoja.

He lauloivat yhdessä ngombilaista laulua metsästäjästä, joka oli luottanut akasavalaiseen keihääseen ja saanut surmansa.

Pimeydessä kuunteleva Likilivi kirosi heitä hiljaa.

Kanootti oli lähellä rantaa, kun vanhempi päällikön pojista heitti hakasen ja kanootti vedettiin ruohikkoon.

Kaksi kanoottia tuli sen rinnalle.

— Te lähdette mukaamme tai kuolette, sanoi Likilivi.

— Herra, me lähdemme, sanoivat ngombilaiset heti.

Heidät muutettiin päällikön kanoottiin mukanaan peite, ja heidän veneensä vei toinen kanootti, käänsi sen kumoon ja laski ajelehtimaan.

Päällikkö odotti, kunnes toinen kanootti palasi, ja sitten molemmat kanootit lähtivät painumaan marskille.

Tunnin ajan he kulkivat sinne tänne, kunnes viimein toisen kanootin keula tapasi hiekkarantaan.

He olivat saarella. Savun pistävää hajua oli ilmassa — Likilivillä oli puita yllin kyllin — ja vankien korviin kuului yksitoikkoinen »klank, klank, klank» teräksen soidessa terästä vastaan.

Likilivi kiiruhti heitä pitkin kapeaa polkua, joka päättyi aukealle.

Usean tulen valossa vangit näkivät kaksi suurta majaa — pitkiä ja matalakattoisia. Ne oli jykevästi rakennettu vahvoille paaluille, ja jokaiseen paaluun oli kytketty mies. Pitkät ketjut kalisivat heidän jaloissaan sallien heidän vapaasti mennä majaan nukkumaan ja työskennellä ulkona tulien ääressä.

Siinä he istuivat, kaksitoista toivotonta miestä, takoen keihäitä Likiliville, taitavia ngombilaisia työmiehiä, jokainen Likilivin hyödyksi keinotekoisesti »upotettu».

— Täällä te istutte, sanoi Likilivi vaiteliaille katsojille, — ja jos teette työtä, saatte ruokaa, ja jos ette tee työtä, saatte ruoskaa.

— Näen, sanoi toinen vangituista.

Hänen sävyssään oli jotain outoa, jotakin kuivaa ja uhkaavaa, ja Likilivi astui taaksepäin hampaitaan näyttäen kuin vihainen koira.

— Pankaa heidät kahleisiin, komensi hän, mutta hänen sukulaisensa eivät liikahtaneet, sillä vanki oli pudottanut peitteen käsivarreltaan, ja hänen revolverinsa oli selvästi näkyvissä.

Likilivikin näki sen ja tointui.

— Olet joku Sandin vakooja, sanoi hän hätäisesti. — Vannon, että ellet puhu mitään tästä, niin annan sinulle norsunluuta ja kalliita lahjoja ja teen sinut rikkaaksi mieheksi.

— En puhu, sanoi toinen, ja katsoessaan tarkemmin ruskeita kasvoja Likilivi havaitsi tällä ngombilaisella harmaat silmät ja epämiellyttävän hymyn, juuri kuin Sandersin hymyn, kun tämä lähetti miehiä Kahleittenkylään kärsimään rikoksista rangaistusta.

MUNAN PELI

Sanders oli ollut lomalla.

Komissaari, jonka työnä pääasiassa oli vaeltaa malariaseudulla vailla mukavuuksia ja uhattuna, vietti lomansa vaeltamalla toisilla malariaseuduilla yhtä uhattuna ja samoin vailla mukavuuksia. Ainoa ero hänen edukseen, mikäli saattoi huomata, oli se, että kun hän työaikanaan pohti omia huoliaan, hän loma-aikanaan kuunteli toisten valitteluja.

Komissaari Sanders nautti sellaisestakin lomasta aivan perin pohjin, mikä on varma todistus hänen inhimillisyydestään.

Hänen lomansa oli pitkä, sillä hän vaelsi San Paolo de Loandan ylämaan kautta Kongoon, ampui norsun tai pari Ranskan Kongossa, meni lähetyslaivalla Sangar-joelle ja palasi Stanley Pooliin.

Matadissa hän sai kirjeitä sijaiseltaan, laupiaalta nuorukaiselta, joka oli päämajasta lähetetty vt:ksi ja joka oli sisimmässään ihastuksissaan siitä, että hänet oli havaittu riittävän ansiokkaaksi toimimaan sijaiskomissaarina.

Kirje oli sekava, mutta Sanders luki sitä yhtä innokkaasti kuin tyttö ensimmäistä rakkauskirjettään. Sillä hän luki maasta, joka oli hänelle hyvin rakas.

»Umfebi, Kulangan päämies, on antanut minulle hieman tekemistä. Hän haluaa rettelöidä, ja jos minulla olisi valta...» Sanders irvisti ja mutisi jotain »häpeämättömästä porsaasta», mutta taisipa hän tarkoittaa sillä erehtyväistä Umfebia? »Mlaka, pikku joen päällikkö, on mielestäni kunnon mies: hän oli hyvin kohtelias, kun kävin hänen kylässään, ja hän hyppyytti kaikkia tanssityttöjään huvikseni.» Sanders virnisti. Hän tiesi Mlakan roistoksi ja ihmetteli. »Mitä parhain ja miellyttävin päällikkö, on Ochorin Bosambo. Tiedän tämän kiinnittävän mieltänne, koska Bosambo on kertonut olevansa erityisessä suosiossanne. Hän on kertonut Teidän kustantaneen hänen kasvatuksensa lapsena ja ottaneen vaivaksenne itse opettaa hänelle englantia. En tietänyt mitään siitä.»

Sanders ei myöskään tietänyt siitä, ja hän vannoi ottavansa käsiteltäväksi tämän Bosambon, luonnostaan varkaan, Liberian viisaan hallituksen takaa-ajaman ja Ochorin päälliköksi kavaluudella päässeen, ja pötkivänsä hänet kylän laidasta toiseen.

»Hän on miehistänne varmasti sivistynein», jatkui kirje. »Hän oli hyvin huomaavainen tähtitieteelliselle retkikunnalle, joka saapui Teidän poissaollessanne tutkimaan kuunpimennystä. Retkikunta puhui kiitellen hänen innokkaasta toiminnastaan heidän kapineittensa etsimisessä, jotka he olivat kadottaneet joko varkaan käden tai vahingon kautta.»

Sanders hymyili, sillä hän oli itsekin kadottanut omaisuutta Bosambon alueella.

»Minä lähden kotiin», sanoi Sanders.

Ja kotiin hän lähtikin suorinta ja pikaisinta tietä ja saapui päämajaan varhain muutamana aamuna sijaisensa ihmetykseksi, sillä tämä oli järjestänyt suuren ja joutavan neuvottelun, johon oli kutsunut kaikki alueen päälliköt.

— Sillä, hän selitti Sandersille innokkaasti, — minusta näyttää ainoalta keinolta pysyväisen rauhan rakentamiseksi päästä näiden miesten suosioon, ja ainoa keino päästä siihen on kutsua heidät palaveriin.

Sanders oikoi jalkojaan hitaasti ja tuhahti. He haukkasivat välipalaa komissaarin talon edustalla, ja hra Franks — se oli vt. komissaarin nimi — oli vieraana sanan täydessä merkityksessä. Sanders pidätti huulilleen nousseen kirpeän arvostelun alkuasukkaiden suosiosta ja sanoi:

— Milloin tämä neuvottelu on?

— Tänä iltana, vastasi Franks.

Sanders kohautti olkapäitään.

— Kun kerran olette kutsunut koolle päälliköt, sanoi hän, — ja kun he ovat parhaillaan minun hausamajoissani vaimoineen ja palvelijoineen syömässä minun »arvaamattomien menojeni» määrärahaa olemattomaksi, on teidän parasta pelata peli loppuun.

Sinä iltana päälliköt kokoontuivat komissaarin talon eteen ja kyykistyivät puoliympyrään hra Franksin tuolin vaiheille — tämä oli innostunut nuori mies, kasvoilla vaalea puna ja nenällä kultasankaiset lasit.

Sanders istui hieman taempana mitään puhumatta, tarkaten seuraa terävin, arvostelevin katsein. Hän huomasi Bosambon vallanneen keskeisen kunniapaikan ja istuvan siinä leopardinnahkaan ja lasihelmirimsuihin sonnustautuneena. Hänellä oli strutsinsulka hiuksissaan ja kiilloitetut messinkirenkaat käsivarsissaan ja nilkoissaan, ja mikä huomattavinta, vasenta olkaa peittävästä nahasta riippui punaisessa nauhassa suuri ja loistava koriste. Hänen rinnallaan toisten alueiden kuninkaat ja päälliköt olivat vaatimattomia kansanmiehiä. Suuren Isisin Bfari, Ngombin Kulala, Akasavan Kandara, Joentakaisen Joen Etobi ja lukuisa joukko yhtä suuria päälliköitä ja kuninkaita näytti hovipoikien liudalta.

Pikku Isisin Mlaka aloitti keskustelun.

— Herra Franki, aloitti hän, — me olemme suuria päälliköitä, jotka olemme koiria sinun kasvojesi loisteen edessä, joka on kuin hattaraan laskeva aurinko.

Hra Franks, jolle tämä tulkittiin, yskäisi ja tuli entistä punakammaksi.

— Kun sinä nyt olet isämme, jatkoi Mlaka, — ja kun Sandi on lähtenyt luotamme, vaikka sinä oletkin kutsunut hänet tähän tilaisuuteen näkemään sinun suuruuttasi, maa on tullut hedelmälliseksi, sairaus on kaikonnut ja keskellämme vallitsee rauha.

Hän kohtasi Sandersin kylmän katseen, kun puhetta käännettiin.

— Kun Sandi nyt on mennyt, jatkoi Mlaka mielistelevästi, — olemme suruissamme, sillä hän oli muutamille hyvä mies, vaikka hänellä ei ollutkaan herramme Frankin suurta sydäntä ja jaloa luonnetta.

Tämän hän sanoi ja paljon muuta tähdentäen eritoten päälliköiden ja päämiesten koollekutsumisen tärkeyttä, jotta nämä saisivat pohtia verotuksen kohtuullisuutta, elämän kovuutta eräiden kovasydämisten herrojen hallinnan alla — tässä hän silmäsi Sandersiin — ja muinaisten päällikköjen vallan palauttamista.

Muita puheita seurasi. He surivat suuresti, sanoivat he, että Sandi, heidän herransa, jätti heidät. Sanders huomasi, että punasteleva hra Franks oli hämillään, ja laski syyn hänen eronhuhuistaan nuoren miehen niskoille.

Sitten puhui Bosambo, entinen monrovialainen, nykyään päällikkö Ochorin maassa, joka ulottuu joen rannasta metsän laidassa oleviin vuoriin.

— Herra Franki, sanoi hän, — minua hävettää sanoa, mitä minun on sanottava, sillä sinä olet ollut minulle kuin veli.

Hän lausui tämän ja pysähtyi kuin hillitäkseen tunteitaan. Franks oli entistä enemmän hämillään, mutta Sanders katseli miestä vaanivasti.

— Mutta Sandi on ollut isämme ja äitimme, sanoi Bosambo. — Käsillään hän on meitä kantanut vihaisten jokien poikki ja kauniilla ruumiillaan hän suojasi meitä vihollisiltamme; hänen silmänsä olivat kirkkaat hyveillemme ja sokeat vioillemme, ja kun nyt menetämme hänet, on minun vatsani täynnä kipua, ja minä toivon olevani kuollut.

Hän laski päänsä kumaraan heiluttaen sitä hitaasti puolelta toiselle, ja silmissä kimalsivat kyynelet, kun hän jälleen kohotti sen. Jonatania sureva Daavid ei ollut surullisempi kuin Monrovian Bosambo lausuessaan jäähyväisiä herralleen.

— Franki on hyvä, hän jatkoi voittaen tunteensa huomattavalla ponnistuksella. — Hänen kasvonsa ovat hyvin kirkkaat ja ihanat, ja hän on viaton lapsi: hänen sydämensä on puhdas eikä hänessä ole kavaluutta.

Franks käännähti, kun lausunto käännettiin.

— Ja kun Mlaka puhuu hänelle öljytyin kielin, jatkoi Bosambo, — niin kas, Franki uskoo häntä, vaikka Sandi tietää Mlakan valehtelijaksi ja lainrikkojaksi, joka myrkytti veljensä Sandin poissaollessa ja jäi rankaisematta.

Mlaka nousi puoleksi ja tavoitti norsukeihästään.

— Istu! karjaisi Sanders; hänen kätensä sujahti takintaskuun, ja Mlaka istahti.

— Ja kun Ngombin Kulala hyökkää Saksan alueille varastamaan tyttöjä, niin herramme on kovin helläsydäminen —

— Valehtelija ja koira ja kalansyöjä!

Raivostunut Kulala oli jaloillaan muoto vihasta vavisten.

Mutta Sanders nousi, astui nopeasti sijaisensa viereen, ja silloin istuutuivat sekä solvaaja että solvattu hyvin nopeasti.

Mitä seurasi, oli hebreaa Franksille, sillä kukaan ei vaivautunut kääntämään sitä hänelle.

— Huomaan, sanoi Sanders, — että voin jakaa päällikköni kolmeen osaan, joista yhdet ovat lurjuksia, toiset hupsuja ja kolmas, suurin osa, höpsähtäneitä lurjuksia. Nyt tiedän kuitenkin vai yhden oikean veijarin, ja se on Ochorin Bosambo, ja te muut olette lapsia. Sillä kun Bosambo valehteli minun lähtevän luotanne ja kun herra Franki kutsui teidät koolle, niin te, yksinkertaiset, joiden kasvot ovat varjossa, ajattelitte: »Nyt on aika puhua pahaa Sandista ja hyvää uudesta herrasta.» Mutta Bosambo, joka on veijari ja valehtelija, on viisaampi kuin te, sillä kavalana miehenä hän on miettinyt: »Puhun hyvää Sandista, koska hän jää luoksemme, ja Sandi kuullessaan minua rakastaa minua ystävyyteni vuoksi.»

Kerran elämässään oli Bosambo jälleen lyöty, ja hän näytti siltä.

— Huomenna, sanoi Sanders, — kun tulen majastani, en tahdo nähdä yhtään päällikköä, sillä jo teidän katselemisestanne tulen sairaaksi. Pikemminkin toivon saavani miehiltäni tiedon, että olette kaikin kiiruhtaneet koteihinne. Myöhemmin tulen ja pidän neuvotteluja — erittäinkin myrkytysasiasta. Palaver on päättynyt.

Hän meni sisään Franksin kanssa, joka ei oikein tiennyt hämmästelläkö vai kiukutella.

— Luulen, etteivät minun aatteeni ole samoja kuin teidän, sanoi hän rauhattomana.

Sanders hymyili ystävällisesti.

— Kelpo poikani, hän sanoi, — kenenkään aivoitukset eivät ole samanlaisia kuin toisen! Alkuasukkaat ovat yliluonnollista väkeä — siksi minä tunnen heidät. Olen itsekin jonkinmoinen yliluonnollinen lintu.

Asetettuaan tavaransa paikoilleen hän lähetti hakemaan Bosamboa, ja tämä arvon herra saapui yllään muhkea vaatteus ja istuutui nöyrästi portaitten eteen.

— Bosambo, sanoi komissaari äkeästi, — sinulla on marakatin kieli, joka pauhaa alati.