Part 5

He panivat Tambelin rautoihin ja kytkivät hänet »Zairen» kannella olevaan paaluun, sillä hän oli häväissyt kruunun palvelijaa heittäessään muitta mutkitta hausakersantin alas joen rinnettä, eivätkä sellaiset teot ole soveliaita kansan nähdä.

Höyrylaiva kulki täyttä vauhtia päämajaa kohti, ja Sanders antautui pohtimaan Tambelin asiaa.

Ei ollut, niin kuin mies oli sanonutkin, mitään lakia, joka kieltäisi väkevien juomien myynnin hänen alaisellaan alueella, mutta Sanders ei välittänyt perustuslaista. Hän oli pitänyt maansa vapaana viinan kirouksesta, eikä hänellä ollut aikomusta lisätä vastuutaan.

Maassa oli väkijuomia, sen hän syystä tiesi. Isisin Polambi, Akasavan Sakalana, Ngombin Nindino ja kaikki alueen päälliköt olivat poikenneet suoralta tieltä. Oli tapahtunut rikkomuksia, jotka olivat panneet Sandersin kiirehtimään »kaikin käytettävissä olevin keinoin». Oli myöskin voimaperäisesti uusittu päälliköitä.

Viinaprobleemi oli ratkaistu Tambelin vangitsemisella; jäljellä oli vain kysymys Tambelista. Tämän Tambeli selvitti itse.

»Zaire» seisoi puunottopaikassa, ja Sanders oli vetäytynyt hyttiinsä ja nukkui, kun kannelta kuuluva melu herätti hänet ja hän tuli kannelle havaitakseen Tambelin, vahvan miehen, menneen ja vieneen mukanaan ketjut ja paalun, johon hänet oli kytketty. Hänen jälkeensä jäi hausasotilas, jonka pää oli murskattu.

Sanders vihelteli koko ajan matkalla päämajaan. Hän istui telttatuolissa aurinkokatoksen alla viheltäen nuottiaan hiljaa kaksi päivää, ja hänen miehensä, jotka tunsivat hänet hyvin ja ymmärsivät hänen mielenlaatunsa, pysyttäytyivät huolellisesti poissa hänen tieltään.

Hän saapui päämajaan vielä viheltäen.

Hän oli aseman ainoa valkoihoinen mies ja oli kiitollinen. Hän oli pannut yhden vieraistaan, Isisin jonkin verran pelästyneen kuninkaan, vartioinnin alaiseksi, mutta se ei häntä tyydyttänyt, sillä Tambeli oli rikkonut lakia ja karannut viidakkoon.

Nusadombista kuului uutisia ani harvoin, koska sikäläisillä oli syytä olla lähettämättä sanansaattajia; vielä parempi syy oli sen asukkailla olla liiaksi matkustelematta. Sanders vihasi nusadombilaisia niin väkevästi kuin vain lainsäätäjä voi vihata laitonta yhteiskuntaa. Hän vihasi heitä sitä suuremmalla syyllä, kun hän oli vastuussa heidän hallitsemisestaan.

Tämän vastuun hän oli kieltänyt useammin kuin kerran, mutta siitä huolimatta hänen sisimmässään puhui hiljainen ääni joskus hänen hiljaisina hetkinään: »Nusadombi kuuluu Englannille, jos sinussa vain on miestä.»

Omantuntonsa tyydytykseksi hän vakoili miehiä jotka-eivät-kaikki-olleet-samanlaisia. Hänen vakoojansa tulivat ja menivät. Hän menetti siinä muutamia miehiä, mutta ylipäänsä oli onni myötä. Hän sai kuulla murhista, perheriidoista ja sensellaisesta, mutta ei koskaan hetken kysymyksistä.

Eräänä maaliskuun hiostavana iltapäivänä Sanders istui Joen suussa olevalla kalliolla onkimassa Kapin lohta ja ajatteli, ihmeellistä kyllä, nusadombilaisia. Hänen sitä tehdessään Abibu, hänen hausapalvelijansa ja arvoltaan kersantti, juoksi hänen luokseen yli terävien kivien pitkä pistin keikkuen vyöllä hänen ottaessaan pitkiä hyppyjä.

Sanders katsoi häneen kysyvästi.

— Herra, selitti Abibu käsi jäykästi kunniaa tehden, — yksi tiedustelija on saapunut Nusadombista, ja hänellä on paljon kerrottavaa sinulle.

— Anna hänen tulla tänne, sanoi Sanders.

— Herra, sanoi Abibu yksinkertaisesti, — hän ei voi kävellä, sillä miehet jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia ovat haavoittaneet häntä ja hän kuolee tänä iltana.

Sanders heitti siimansa ja seurasi hausaa päämajaan.

Hän tapasi vakoojan makaamassa kömpelöllä paarilla hänen kuistinsa portaitten edessä.

Mies katseli ympärilleen suu kivun irvistyksessä, kun Sanders astui kuistille johtavia portaita.

— Ho, Bogora! sanoi Sanders hiljaa, — mitä pahaa ne puhuvat sinusta?

— Ei ole mitään puhuttavaa tämän illan jälkeen, sanoi mies tuskissaan. — Minä puolestani ilmoitan tietoni ja nukun; ja herra, ellen olisi rakastanut sinua, olisin kuollut jo kolme päivää sitten.

Sanders tutki pikaisesti miehen haavat. Hän ei tullut pahoinvoivaksi, se ei ollut hänen tapansa — hän kääri miehen ruhjotut raajat jälleen peitteeseen.

— Muudan Tambeli, isisiläinen, istuu nyt nusadombilaisten keskuudessa, kuiskasi vakooja, — ja häntä pelätään, kun hän on päällikkö; myöskin sanotaan, että hän on suuren ju-jun jäsen, ja hänellä on voimallisia ystäviä päälliköiden keskuudessa. Hän tunsi minut, kun muut olisivat antaneet minun olla, ja hänen käskystään he tekivät minkä tekivät. Myöskin he aikovat, herra, hyökätä eräiden heimojen, niin kuin Isisin, Ochorin ja Ngombin kimppuun.

— Miten pian? kysyi Sanders.

— Kun toinen kuu tulee sateiden jälkeen.

— Se nähdään, sanoi Sanders. — Mitä tulee Tambeliin, niin hänen kanssaan selvitän tilit, Bogoro, minun veljeni, sillä kannan sinun veresi käsissäni, ja minun käsiini hän kuolee; kaikki jumalat todistavat minun sanani.

Paareilla makaava olento hymyili.

— Sandi, hän sanoi hitaasti, — on arvokasta, että kaikki kuulevat sinun sanovan minua veljeksi.

Ja hän ummisti silmänsä kuin uneen ja kuoli Sandersin katsellessa häntä.

Bosambo astui majastaan eräänä aamuna juuri ennen päivänkoittoa. Ochorin kaupunki oli hiljainen. Edellisenä iltana oli ollut tanssi, ja kaupungin keskellä hiipuva hiillos osoitti paikkaa, missä suuri tuli oli palanut.

Bosambolla oli yllään marakatinnahkaviitta, sillä aamu oli vielä viileä. Hän kulki kylän kadun päähän, ohi puutarhojen ja pitkin viidakkopolkua, joka johti hänen omalle kasvimaalleen. Siinä hän pysähtyi kuulostamaan.

Ei kuulunut muuta kuin kaukaisen puron kohina, kun se kulki tietään Joentakaiselle Joelle.

Hän istuutui kumipuun varjoon ja odotti kärsivällisesti. Tunnin kuluessa aurinko nousisi; sitä ennen hän odotti jotakin tapahtuvan.

Hän ei ollut istunut viittä minuuttia kauempaa, kun hän näki olennon hiipien tulevan vastapäiseltä puolelta. Se liikkui varovasti ja pysähtyen silloin tällöin tunnustelemaan maaperää.

Bosambo nousi ääneti.

— Ystävä, sanoi hän, — liikut ääneti.

— Se on kuninkaiden tapa, sanoi olento.

— Elämä on täynnä äänettömyyttä, sanoi Bosambo.

— Ei kukaan ole niin äänetön kuin kuolema, oli vastaus.

He sanoivat nämä lauseet sulavasti kuin kerraten rituaalia, niin kuin todella olikin laita.

— Istu kanssani, veljeni, virkkoi Bosambo, ja toinen tuli ja istuutui hänen viereensä.

— Sanon sinulle, Bosambo, sanoi vieras, — että valat ovat valoja, ja miehet, jotka vannovat veriveljeyttä, elävät ja kuolevat toistensa puolesta.

— Se on totta, sanoi Bosambo. — Olen tullut tänne, sillä kun eilen vieras metsän mies saapui tuoden minulle hiukan vettä ropeessa ja kirsikan vedessä, tiesin, että Vaiteliaat tarvitsevat minua.

Vieras nyökkäsi.

— Niin, on monta vuotta siitä, kun vannoin valan, mutisi Bosambo, — kun olin hyvin nuori, eivätkä Vaiteliaat liiku Ochorin maassa, vaan Nigeriassa, joka on kuukauden matkan päässä.

Hänen vieressään oleva mies maiskautti huultaan.

— Olen täällä, sanoi hän painokkaasti. — Minä, Tambeli, kulkuri, jota myöskin sanotaan miesten-jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia kuninkaaksi. Lisäksi Vaiteliaitten järjestön korkea-arvoinen mies, pettäjäin leppymätön kostaja ja ju-jun tarkastaja.

— Herra, uskoin niin, sanoi yksinkertainen Bosambo, — sinun korkeutesi vaatimuksen vuoksi. Sano nyt, kuinka voin palvella veljeäni, joka vaeltaa yksin tässä maassa?

Hänen äänessään oli huoleton kysymys, ja vieraasta kauempana oleva käsi sormeili veitsen ohutta, pitkää terää.

— Ei yksin, veli, sanoi vieras merkityksellisesti, — sillä moni seuramme veli katsoo minun tuloani ja menoani.

— Se on yhtä hyvä, sanoi Bosambo luottavasti ja sujutti veitsen ääneti takaisin puiseen tuppeen.

— Voit palvella minua näin, sanoi Tambeli. — Olen Sandia vihaavien kostonhimoisten miesten kuningas, ja katsos, hän on sotilaineen tulossa rankaisemaan minua. Ja hänen matkansa kulkee Ochorin kautta ja hän istuu sinun luonasi päivän.

— Tämä kaikki on totta, sanoi Bosambo ja odotti.

Tambeli pisti kätensä vaippansa alle ja veti sieltä lyhyen bambukepin.

— Bosambo, sanoi hän, — tässä on henki, joka tekee hyvää Sandille. Sillä jos leikkaat pois toista päätä peittävän kumin, niin sieltä tulee sellaista pulveria, jota poppamiehet valmistavat, ja tämä sinun pitää kaataa Sandin hakkelukseen, eikä hän tiedä mitään, ja hän kuolee.

Bosambo otti kepin mitään puhumatta ja pani sen vyötäisillään riippuvaan pieneen pussiin.

— Tämän sinä teet peläten Vaiteliaita, jotka ovat armottomia.

— Tämän minä teen, sanoi Bosambo vakavasti.

Enempää ei puhuttu, ja miehet erosivat sanaakaan sanomatta.

Bosambo palasi majaansa, kun itäinen taivas meni helmenharmaaksi kuin olisi taivaan verho äkkiä poistettu. Hän oli sinä aamuna hiljainen mies, eipä edes Fatima, hänen vaimonsa, saanut hänen kieltään liikkeelle.

Iltapäivällä hän tapasi metsässä kuljeksivan koiran, ja raahattuaan sen paikkaan, jossa ei ollut näkijöitä, hän antoi sille lihaa. Se kuoli hyvin pian, kun Bosambo oli sirotellut lihaan sitä pulveria, jonka Tambeli oli antanut.

Bosambo katseli epämiellyttävää koetta tunteettomana. Kätkettyään tekosensa jäljet hän palasi kylään.

Iltasella tuli Sanders, ja Bosambo, jolle oli annettu tieto vierailun tärkeydestä lokalisanomalla ja joka aavisti samaa siitä, että Sanders kulki läpi yön, oli sytyttänyt suuren tulen rannalle osoittamaan »Zairen» tietä.

Pieni alus tuli hiljaa valopiiriin, alastomat miehet hyppäsivät veteen ja kahlasivat maihin kiinnitysköydet niskassaan.

Sitten tuli Sanders.

— Istun luonasi yhden päivän, sanoi hän, — sillä olen matkalla jakamaan oikeutta.

— Herra, minun taloni on sinun kämmenilläsi, ja minun elämäni myöskin, sanoi Bosambo mahtavasti. — Tuolla on uusi maja, jonka olen rakennuttanut sinulle majani varjoon.

— Nukun laivalla, virkahti Sanders. — Huomenna päivän koitteessa lähden matkalle miesten-jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia luokse.

He käyskentelivät pitkin kylän katua, Sanders jaloitellakseen, Bosambo hänen isäntänään täyttäen velvollisuuksiaan. Päällikkö tiesi, että silmät tarkkasivat häntä, koska hän aavisti, että Vaiteliaat odottivat hänen tiedonantoaan läheisessä metsässä.

He tulivat kadun päähän ja lähtivät kävelemään takaisin.

— Herra, sanoi Bosambo vakavalla äänellä, — jos sanon yhden asian, joka on perin tärkeä, pyydän sinun ylhäisyyttäsi, ettet pysähdy etkä hämmästy.

— Puhu, sanoi Sanders.

— Jos, sanoi Bosambo, — laivaltasi tulisi nukkuessasi tänä yönä tietoja, että olet sairas ja kuolemaisillasi, niin säästäisin sinulta pitkän matkan.

Sanders ei voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä yö oli pimeä, ja maailmaa valaisivat vain taivaallisten tähtien tuikkeet.

— Tiedän sinut kavalaksi mieheksi, Bosambo, sanoi hän hiljaa, — ja tottelen sinua empimättä. Mutta kerro, miksi niin pitää tapahtua, ja sitten teen, niin kuin on paras.

— Herra, sanoi Bosambo hiljaa, — olen sinun miehiäsi, ja kaiken kautta, minkä nimessä vain voidaan vannoa, olen valmis kuolemaan puolestasi, ja minusta tuntuu, että kuolen tavalla tai toisella. Vaikka olen sinulle harmiksi ja vaikka olet kironnut minua monta kertaa, tahdon kuitenkin, että minun joukkoni kuolisi, ennen kuin sinä kärsisit.

— Uskon sen, sanoi Sanders lyhyesti.

— Sen vuoksi, herra, usko minua ilman enempää puhumista.

— Sen teenkin, sanoi Sanders.

* * * * *

Viiden aikaan aamulla — niin kuin me aikaa laskemme — Bosambo meni nopeasti metsään mukanaan pitkävartinen lapio. Hän horjui hieman käydessään, ja mitä kauemmas hän tuli, sitä epävakaisemmiksi kävivät hänen askelensa.

Vajaan mailin päässä oli metsäpolulla pieni aukeama; mainio kohtauspaikka rakastuneille illan hämärässä ja yöllä paholaisten temmellyspaikka.

Tälle paikalle tuli Bosambo, sillä tämä oli se paikka, jossa Vaiteliaat odottivat hänen tietojaan. Hän tuli horjuen aukeamalle, lapio olallaan, ja viisi miestä katseli häntä varjosta tietäen hänen olevan juovuksissa.

Hän pysähtyi kehrääjälinnun puun luo ja istahti raskaasti. Vaippansa laskoksista hän otti pullon ja pani sen huulilleen.

— Bosambo, sanoi Tambeli tullen ääneti hänen eteensä.

— Tämä on hyvä merkki, sillä jokin sanoo minulle, että olet tehnyt tehtäväsi.

— Hän oli minun isäni, vaikersi Bosambo, — ja minun heimoni; hän oli suuri herra, ja kun hän on kuollut, niin valkeat miehet tulevat kivääreineen, jotka sanovat »ha-haha», ja syövät minut.

Hän pyöritti riippuvaa päätään tuskissaan.

— Ei kukaan tiedä, tyynnytti Tambeli, voimakas, — sillä tässä olemme kaikki, hyvän liiton viisi vaiteliasta miestä, eikä kukaan muu tiedä kuin me — emmekä me puhu mitään.

Hän vaikeni ja lisäsi sitten huolellisesti: — Mikäli sinä täytät pyyntömme ja lähetät meille naisia ja viljaa.

Bosambo kuunteli tätä hänen orjuuttamisohjelmaansa antamatta mitään merkkiä.

— Miksi olet tuonut lapion? kysyi Tambeli äkkiä. — Hautaatko Sandin tänne?

— Kuka tietää? sanoi Bosambo.

Hän otti pullon esiin. Se oli pieni nelikulmainen pullo, jollaisissa on laittomasti takamaihin tuotua viinaa.

— Tämän minä otan, sanoi Tambeli. Hän ojensi kätensä ja väänsi pullon toisen hervottomasta kädestä. — Miehet, jotka juovat, puhuvat liiaksi, eikä sinun tule puhua, Bosambo, ennen kuin monta jokea on meidän ja Sandin sotilaiden välillä.

Hän otti puukorkin pois suulta.

— Ja, sanoi hän, — pitkä aika on kulunut siitä, kun sain viinaa.

Hän viittasi varjossa oleville tovereilleen.

— Nämä ovat minun veljiäni, sanoi hän, — ja sinun, sen vuoksi salli Rannikon valkeiden miesten tapaan meidän juoda sinun onneksesi.

Hän kohotti pullon ja joi, ja ojensi sen lähimmälle miehelle. Mies toisensa jälkeen he ottivat pitkän kulauksen, sitten pullo tuli Bosambolle.

— Sano, kuoliko Sandi tuskiin? kysyi Tambeli.

— Hän kuoli rauhallisesti, sanoi Bosambo.

Tambeli nyökkäsi.

— Se on oikea tapa, sanoi hän, — sillä jos hän olisi kuollut suuresti meluten, olisi tullut sotilaita. Nyt ei kukaan voi sanoa muuta kuin että hän kuoli mongotautiin. Ei ole toista tämän kaltaista lääkettä, ja tämän on valmistanut kuuluisa poppamies.

Bosambo ei puhunut mitään pitkään aikaan; sitten hän puhui.

— Kuka on, joka pettää minut? kysyi hän. — Sillä jos suurten herrain korviin tulee tieto, että minä tapoin Sandin...

— Älä yhtään pelkää, sanoi Tambeli ääni hieman käheänä, — sillä ei ole ketään paitsi nämä... — hän viittasi kädellään epävarmasti — eivätkä — he — puhu — koskaan.

Tosiaankin hän puhui totta, sillä miehet makasivat levollisesti kuin uneen vaipumaisillaan.

— Pystyyn — pystyyn! mutisi Tambeli.

Hän meni potkaisemaan lähintä makaajaa, mutta hänen jalkansa pettivät, ja hän horjahti polvilleen.

Bosambo katseli häntä hyvin huvittuneena.

— Koira!

Tambeli kääntyi puolittain Ochorin päällikköä kohti ja sylki sanan suustaan. Hän kokosi kaikki voimansa ja ponnahti jaloilleen heittäytyen suoraan toisen kurkkuun.

Mutta Bosambo oli valmistautunut.

Hänen vasen kätensä ojentui ja tarttui Tambelin olkapäähän painaen miestä, kunnes hän kaatui.

Mies yritti nousta, kaatui jälleen, ja pian hän myöskin vaipui uneen, ensin rauhattomaan, sitten raukeaan kuin väsynyt mies.

Bosambo istui kärsivällisesti.

Pitkän hetken kuluttua hän otti lapion, jonka oli tuonut tullessaan.

— Tambeli, sanoi hän ryhtyessään työhönsä, ankaraan työhön, sillä viiden hengen haudan kaivaminen vaatii paljon lihasvoimaa, — olit hullu, sillä muuten olisit kyllä tietänyt, ettei kukaan minun uskooni kuuluva tapa ystäväänsä ja isäntäänsä. Eikä kukaan korkeahenkinen mies istu kuoleman varjossa. Oi Vaiteliaat, olette nyt hyvin vaiteliaita.

Hän päätti työnsä ja pyyhki hikeä otsaltaan seisoen epäröivänä haudan ääressä. Sitten hän kynsäisi leukaansa miettiväisenä. Hänen mieleensä tuli muisto lähetyskoulusta tuhansien mailien päästä ja ilkeäsilmäisistä katolisista papeista, jotka olivat opettaneet hänelle muutamia juhlamenoja.

Hän pudotti lapion ja polvistui kömpelösti.

— Pyhä Markus ja Luukas ja Johannes, hän rukoili sulkien silmänsä hitaasti, — olen murhannut viisi miestä myrkyllä, vaikka he itse nauttivat sitä minun kehoittamattani. Sen vuoksi he ovat kuolleet, mikä on hyvä asia meille kaikille. Amen.

KAHLEITTEN KYLÄ

Sanders oli tottunut kansansa lapselliseen puhetapaan, ja hän hyväksyi heidän antamansa nimitykset vastaansanomatta. Se oli osa leikistä. Häntä piti sanoa »ahdistettujen suojelijaksi», »viisauden herraksi» tai joksikin sellaiseksi, ja hän tuli pahalle päälle, jos se unohdettiin, koska se kaikki kuului leikkiin eikä merkinnyt enempää kuin »hyvä» sivistyneiden sanomana.

Mikäli imartelu ja liehittely kävi kohtuuden rajoissa, mikäli kohteliaisuus seurasi säännöllistä uraansa, sikäli Sanders oli tyytyväinen; jos kohteliaisuus oli liian vähäistä tai jos sitä oli ylenpalttisesti, niin hänen henkiset harjaksensa nousivat pystyyn ja hän katseli ympärilleen siristetyin silmin ja henki kurkussa nähdäkseen, miltä suunnalta vaara uhkasi.

Hän hallitsi miljoonaa mustaa ihmistä, jotka kieli, murre, tavat, ylpeys ja hengenkyvyt erottivat kahteenkymmeneenkolmeen eri kansaan. Bangelilaisia, jotka asuivat lähinnä päämajaa ja olivat itsekästä hulttiojoukkoa — krulaisten, kongolaisten, angolakansan ja rannikkolaisten sekasukua — hän ei ottanut huomioon, sillä he olivat jossakin määrin sivistyneitä ja viisaita valkoihoisten tapaan. He pelkäsivät myös rangaistusta, ja kuten Herran pelko on viisauden alku, niin lain pelko on sivistyksen alku.

Mutta heidän takanaan asuivat soturiheimot, joihin kauppamiehet eivät päässeet käsiksi ja joihin lähetyssaarnaajat vain hieman olivat vaikuttaneet. Sotaisia, epäjohdonmukaisia lapsia, joilla oli halu riitaan ja hämärä käsitys oikeudesta. Ja Sandersin tehtävänä ja huvina oli tutkia heitä omissa oloissaan, juuri kuin tutkitaan omaa lasta, ehkä hieman huolellisemmin (sillä kukinhan pitää lapsiaan ja heidän omituisuuksiaan varmoina), ja muuttaa suhdettaan heihin samoin kuin he muuttivat suhdettaan häneen, mikä järjestely tavallisesti suoritettiin kerran kahdessakymmenessäneljässä tunnissa.

Sanders erosi tavallisista valtionluojista siinä suhteessa, että kun nämä pitivät alkuasukkaita yhtenäisenä joukkona, Sanders menetteli heidän kanssaan kuten yksilöiden.

Eräs korkea herra pyysi häntä sihteerinsä sihteerin välityksellä tekemään selvää rikoksesta, joka tapahtui pikku Isisin varrella, ja Sanders vastasi naiivisti (kuten korkeista herroista tuntui), että rikos oli aiheutunut erään Mdali-nimisen miehen näkemästä unesta.

Sanders ei uskonut uniin, ja kun eräs vakooja ilmoitti Tembolinin Mdalin nähneen unen, jossa joki oli noussut niin, että vesi peitti kylää vastapäätä olevan saaren, hän ei kiinnittänyt siihen huomiota.

Hän näet tiesi, että sateet olivat olleet ankaria ja pikku joet tulvivat saattaen pääjoenkin pian tulvimaan, ja edelleen hän tiesi Tembolinin olevan niin korkealla paikalla, ettei sen asukkailla ollut mitään vaaraa.

Kun hän viikkoa myöhemmin kuuli Mdalin uneksineen, että viljan veisi kato, ei hän ollut millänsäkään. Hän ajatteli, että Mdali on hyvä arvaamaan, ja antoi asian olla.

Kun hän myöhemmin kuuli Mdalin nähneen unen, että Etinbolo, hänen toinen vaimonsa, kuolisi sinä yönä — kuten tapahtui — niin hän hieman hämmästyi, kunnes hän muisti, että hänen viimeksi kylässä käydessään nainen oli ollut pitkälle kehittyneessä unitaudissa. Hänen mielestään Mdalin oli helppo arvata, milloin vaimo kuolee.

Uutisia muista unista tuli yläjoelta — muutamat ensi käden tietoja, ja ne olivat yleensä vähäpätöisiä; jotkin ihmeellisemmät kulkivat suusta suuhun — ja ne olivat todennäköisesti liioiteltuja.

Sanders oli näinä aikoina puuhakas mies, eikä hänellä ollut aikaa eikä halua pohtia sellaisia asioita.

Mutta eräänä aamuna päivän koittaessa saapui kanootti, jossa oli Ahmed, Sandersin salaisten vakoojien päämies.

— Herra, sanoi hän asettuen Sandersin vuoteen viereen kyykylleen, — Isisissä on uneksija.

— Olen kuullut, sanoi Sanders arabiaksi ja väsyneesti. — Minä olen myöskin uneksija ja olisin uneksinut vielä kokonainen tunnin, ellet olisi häirinnyt minua.

— Jumala tietää, etten halua häiritä sinun suloista untasi, sanoi Ahmed. — Joka aamu ja ilta rukoilen Jumalaa, että unesi olisi hyvä; mutta tämä Mdali myy uniaan. Sillä hän sanoo jollekulle: »Anna minulle säkki suolaa, tai muuten näen unen, että sinä kuolet», ja kun he pelkäävät häntä, he kantavat hänelle, mitä hän tahtoo.

— Huomaan, sanoi Sanders ajattelevasti.

Hän lähetti vakoojan pois ja nousi.

Vähän ajan kuluttua hän lähetti hakemaan hausakersanttiaan.

— Mene kolmen miehen keralla, Abibu, sanoi hän, — Tembolinin kylään, krotiilisärkän laitaan, ja tuo minulle Mdali, uneksija.

— Pääni ja sydämeni kautta, sanoi Abibu ja lähti iloisena matkalle kanootilla.

Hän oli kymmenen päivää poissa ja palasi tyhjin toimin.

— Sillä ihmiset uhkasivat tappaa minut, sanoi hän, — kun Mdali oli nähnyt unen minun tulostani ja sanonut, että jos minä vien hänet, niin jokainen kylässä tulee sokeaksi. Ja, herra, koska tunnen mielesi, en halunnut tappopalaveria, ja tulin takaisin ilman häntä, vaikka, niin kuin tiedät, en pelkää kuolemaa.

— Teit oikein, sanoi Sanders.

Tunnin kuluttua hänen höyrylaivansa oli valmiina ja lähtenyt, ja kahden päivän ja yön kuluttua »Zaire» tuli kylään, jossa vastassa oli kylän päällikkö Kambori, älykäs mies.

— Herra, sanoi hän, — sanon sinulle, että jos otat uneksijan, niin ihmiset nousevat kapinaan — ei vain minun kyläni, vaan koko ympärillä oleva maa — sillä häntä pidetään hyvin pyhänä miehenä.

— Minä olen hänelle pyhä mies, sanoi Sanders englanniksi ja jatkoi matkaansa rannalle.

Hän tuli kylään kahden hausan saattamana ja meni suoraan sille majalle, jossa Mdali piti valtaa.

Mdali oli ollut aivan tavallinen mies, ennen kuin hän alkoi uneksia. Hän oli ollut kalankeihästäjä, ei varakkaampi eikä köyhempi kuin muutkaan ammattitoverinsa.

Nyt hän istui leikkauksin koristetulla tuolilla, jonka Kusaun Lalinobi oli lahjoittanut hänelle, kun hän oli nähnyt unen, että tämän vaimo synnyttää poikalapsen, ja hänen hartioillaan oli marakatinhännistä tehty vaippa, jonka Tonda, Lulangu-joen päällikkö, oli lahjoittanut hänelle siitä hyvästä, että Mdali oli uneksinut Tondan elävän kauemmin kuin veljensä.

Hänellä oli lukuisia muita lahjoja — kädessä kirjailtu keppi, kaulassa rautahelminauha, koristeltuja kuparirenkaita, pieni peili — kaikki saatu palkinnoksi hänen osoittamastaan suosiosta.

Hän ei noussut Sandersin tullessa.

Viisisataa silmäparia tarkasteli Sandersia; koko takamaa oli tullut koolle, sillä Mdali oli nähnyt unen komissaarin tulosta.

— Hei, valkea mies, sanoi Mdali äänekkäästi, — oletko tullut minun unieni takia?

Sitten hän nousi äkkiä.

Kaksi kertaa Sanders löi häntä kepillään, ja molemmat iskut sattuivat.

Sanders kuuli keihäiden kalinan takanaan ja kääntyi — raskas automaattinen pistooli kädessään.

— Minä uneksin, kärisi Sanders pistooli tähdättynä lähimpään joukkoon, — minä näin unta, että eräs mies kohotti keihäänsä minua vastaan ja kuoli. Ja kuoleman jälkeen hänen sielunsa joutui paikkaan, joka oli täynnä kaloja, ja joka aamu kalat söivät siitä palasen, ja joka ilta sielu kasvoi jälleen.

He pudottivat keihäänsä. Pureskellen rystysiään varma hämmennyksen merkki — he katsoivat häneen kauhuissaan ja hämillään.

— Minä uneksin, jatkoi Sanders, — että Mdali tuli minun mukanani Kahleitten kylään, ja mitä häneltä jäi, kaiken omaisuuden, jonka hullut olivat lahjoittaneet hänelle, kylän asukkaat jakoivat keskenään.

Kuului hyväksymisen mutinaa, mutta jotkut suhtautuivat asiaan äreästi, ja Sanders arveli heidän olevan maalta tulleita.

Hän kääntyi Mdaliin, joka vapisevin käsin hieroi kirveleviä olkapäitään.

— Ih, uneksija! sanoi Sanders lempeästi. — Puhu nyt ja kerro näille ihmisille, miten kaikki asiat tulevat hyviksi, kun sinä lähdet heidän luotaan.

Mies epäröi kohottaen kiukkuiset silmänsä komissaarin silmiin ja huomasi niiden kylmän ilmeen.

— Miehet, sanoi hän väristen, — asia on, niin kuin herramme sanoo.

— Sinä uneksit niin, ehdotti Sanders.

— Minä uneksin niin, sanoi Mdali, ja kuului yleinen helpotuksen huokaus.