Part 4

Hän käänsi laivan keulan virran poikki. Aivan vastapäätä oli Fesembini, suurempi kylä, ja kun molemmat paikat olivat alituisessa yhteydessä keskenään, voi sieltä ehkä saada jotain selvitystä ihmisten poissaoloon.

Fesembini oli täynnä elämää, ja kaikki, jotka saattoivat kävellä, tulivat rannalle ja sanoivat: »O, ai!» komissaarille, mutta Mondomi, päällikkö, ei osannut selvittää.

Hän oli pitkä, hoikka mies, ohut partakiehkura poskillaan.

— Herra, sanoi hän, — he olivat siellä eilen illalla, sillä kuulin heidän rumpujensa äänet; myöskin kuulin naurua ja tanssijoiden kalistimien soivan.

— Hm! sanoi Sanders.

Hän jatkoi lähikylissä tiedustelujaan, mutta ei tutkimustensa päättyessä ollut saanut minkäänlaista selvyyttä kolmensadan hengen katoamisesta.

Hän istuutui viileään ja hiljaiseen hyttiinsä pohtimaan asiaa. Chumbirilaiset olivat niin lainkuuliaista kansaa kuin akasavalaiset voivat olla; he maksoivat veronsa; mitään syytettä ei heitä vastaan ollut, mutta yht'äkkiä he kuitenkin jättävät kotinsa ja menevät metsään. Etteivät he olleet lähteneet jokea myöten, oli selvää, kun heidän kanoottinsa löydettiin huolellisesti vedettyinä eräälle riutalle.

— Jääköön, sanoi Sanders. Hänen oli oltava päämajassa päivän tai parin päästä. Kun hän oli päättänyt siellä työnsä, hän kiiruhti selvittämään Chumbirin probleemaa.

Väki ei ollut palannut, eivätkä vakoojat olleet kuulleet mitään heistä.

Hän lähetti Abibun metsään etsimään heidän jälkiään, eikä hausakersantti kohdannut mitään vaikeuksia, sillä metsästä kahden mailin päästä hän löysi vanhan miehen, joka oli kuollut matkalla, ja vähän kauempaa hän löysi vanhan naisen, myöskin vainajan.

Sanders meni katsomaan ruumiita. Niissä ei ollut mitään väkivallan merkkejä. He olivat nähtävästi kuolleet väsymyksestä.

— Päivänkoitteessa lähden heidän jälkeensä, sanoi Sanders, — ja otan mukaani kymmenen miestä, sinä saat valita hyviä kävelijöitä.

Hän otti muutaman tunnin unen ja ennen päivänkoittoa Abibu toi hänelle kupin teetä, jota ilman Sanders ei milloinkaan aloittanut päiväänsä.

Sanders, jossa ei ollut grammaakaan liikaa lihaa, oli oivallinen kävelijä, ja joukko eteni kaksitoista mailia ennen puolta päivää — se ei ollut helppo tehtävä, sillä metsätie ei ollut juuri muuta kuin ruohon peittämä polku. Joukko lepäsi päivän kuumat tunnit ja jatkoi matkaansa kello kolmelta.

He saapuivat leiripaikalle, jossa tulisijat vielä olivat lämpimät ja jossa kaksi vastaluotua hautaa osoitti, mitä merkitsee, kun iäkkäitä ja kivulloisia äkkiä ruvetaan rasittamaan.

Yhdeksän aikaan sinä iltana, kun Sanders jo mietti leiriytymistä, hän näki tulien loisteen edessäpäin ja jatkoi matkaansa.

Lukuisat nuoret puut estivät leirin näkymästä, ja joukkueen oli kuljettava kiertotietä päästäkseen aukeamalle, jolla ihmiset olivat.

Mykistyneen komissaarin silmien eteen avautui omituinen näky.

Rivi rivin jälkeen polvistuneita olentoja näkyi tulen piirissä.

He olivat kaikki asettuneet samaan suuntaan, ja kaikkien kumartuessa yht'aikaa yksi toimi esikumartajana, ja Sanders tunsi helposti päämiehen.

— Kala on suuri, hän lauloi.

— Oi Kala! mutisi hänen kansansa.

— Kala on korkea!

— Oi Kala! kertasivat toiset ja taivuttivat päätään.

Päällikkö ei nähnyt Sandersia, sillä Sanders lähestyi häntä takaapäin. Mutta hän tiesi Sandersin olevan siellä, kun Sanders potkaisi häntä hyvin lujasti.

— Pystyyn, oi hullu mies! sanoi Sanders.

Hän ei käyttänyt juuri näitä sanoja, sillä hän oli hyvin ihmeissään, mutta mitä hän sanoikin, sillä oli toivottu vaikutus.

— Kerropas nyt, sanoi Sanders, — miksi olet niin paljon suurempi hullu kuin milloinkaan luulin.

— Herra, sanoi päällikkö yksinkertaisesti, — menemme etsimään uutta maata, sillä eräs arabialainen on meille opettanut, että jos rukoilemme uudessa paikassa joka yö, meitä odottaa suuri siunaus...

Valo välähti Sandersille.

— Palaamme huomenna, sanoi hän nieltyään jotakin kurkkuunsa, — ja minä lähden laivallani hakemaan tätä arabialaista.

Kahdessa päivässä hän pääsi kylään. Hän jätti päällikön tuomitsemisen toiseen kertaan ja kiiruhti laivalle. Kun »Zaire» oli lähdössä, tuo surun murtama olento tuli rannalle juosten.

— Herra, huudahti hän, — pyydämme oikeutta!

— Saatte sitä, sanoi Sanders irvistäen.

— Herra, kotimme ovat tyhjiksi varastetut, mitään ei ole jäljellä.

Sanders kirosi hänet nasevasti kielellä, joka sallii sillä alalla laajan vaihtelun.

— Puhu nopeasti, marakattien isä.

— Herra, ne ovat menneet, sanoi järkyttynyt päämies, — kaikki meidän patamme ja jauhinkivemme, keihäämme, veitsemme ja siimamme.

— Miksi jätitte ne, oi kollikissani isä? ärisi Sanders raivoissaan.

— Arabialainen sanoi meille, sanoi päämies, — ja me teimme, mikä oli meille parasta.

Sanders nojautui laivan kaiteeseen ja puhui miehelle.

Ne eivät olleet ystävyyden eivätkä hyväilyn sanoja, eivät toivon tai lohdutuksenkaan sanoja. Sanders otti metsän ja joen vertauskuvikseen. Hän kertoi päämiehelle koko hänen elämänsä ja hänen tilansa kuoleman jälkeen. Hän viittasi miehen tapoihin, siveyteen ja sukulaisiin. Hän puhui tunteikkaasti hänen päästään, jaloistaan ja ruumillisista avuistaan, ja uteliaat hausat sulloutuivat lähemmäksi ja lähemmäksi, jottei vain yksikään sana menisi heidän kuulemattaan.

— Ja nyt, sanoi Sanders lopuksi, — kutsun kaikki miehet todistamaan, että sinä ja kansasi olette busmanneja.

— _O ko!_ sanoivat kauhistuneet kyläläiset, jotka olivat tulleet rannalle päällikkönsä kintereillä, sillä »busmanni» on suurin herjaus.

— Busmanneja, kertasi Sanders ivallisesti, kun laiva ajautui rannalta, — juurensyöjiä, jotka puhutte marakattien kanssa niiden omalla kielellä...

Hän jätti kyläläiset sangen alakuloisiksi.

Ensin hän meni joen poikki Fesembiniin.

Kyllä, päällikkö oli nähnyt arabialaisen, olipa vuokrannut hänelle kaksi suurta kanoottiakin ja kuusi soutajaa kumpaankin.

— Hän sanoi olevansa hallituksen lähetti, salainen lähetti, herra, sanoi päällikkö, — ja halusi tallentaa chumbirilaisten jälkeenjättämät tavarat.

Nämä kanootit olivat menneet vastavirtaa, ja niillä oli kuuden päivän etumatka.

Sanders ei kuluttanut aikaa. Laivan perällä olevasta häkistä hän otti kaksi kyyhkystä. Toisen jalassa oli kapea punainen nauha, toisen sininen. Hän kirjoitti kahdelle paperilapulle aivan samansisältöisen tiedonannon, sitoi ne kyyhkysten jalkoihin ja laski ne menemään. Toisen hän laski, ja se meni pohjoiseen. Hän odotti, kunnes se oli kadonnut näkyvistä, ja päästi toisen. Sekin meni pohjoista kohti, mutta hiukan länteen edellisen suunnasta.

»Zairella» Sanders lähti samaan suuntaan. Myöhään iltapäivällä hän tuli erääseen Akasavan kylään.

— Minkälaisia vieraita täällä on ollut? kysyi hän nopeasti kutsutulta päälliköltä.

— Herra, ei minkäänlaisia vieraita, sanoi päällikkö, — paitsi erästä arabialaista, jonka sinun ylhäisyytesi lähetti myymään meille patoja ja veitsiä.

Sanders puristi laivan parrasta uskaltamatta puhua.

— Hän myi sinulle patoja? kysyi hän käheästi.

— Ja keihäitä, sanoi päällikkö, — ja useita hyödyllisiä esineitä, ja ne olivat halpoja, ja ihmiset ylistivät sinua, herra, kun olit ollut niin ystävällinen. Sillä näin sanoi arabialainen: »Herramme Sandi tahtoo, että maksatte näistä kalliista kapineista ainoastaan vähän — hän itse on maksanut minulle, niin että voin antaa teille halvemmalla.»

— Eikä muuta?

Päällikkö epäröi.

— Herra, hän puhui meille eräältä paholaisesta, joka vihaa kiittämättömiä, ja minun mieheni pelkäsivät, että elleivät he olisi ottaneet vastaan sinun ylhäisyytesi antamaa lahjaa ja...

— Irti! ärjyi Sanders.

Alastomat miehet hyppäsivät veteen, kahlasivat rannalle ja irroittivat köydet.

— Sinä taas, sanoi Sanders päällikölle, — mene ja sano herrallesi kuninkaalle, että hän on pannut lapsen tämän kylän päälliköksi. Sillä milloin olisin niin hullu, että antaisin lahjoja laiskoille ihmisille? Oksinko sairas, että maksaisin arabialaiselle varkaalle rahaa hyödyttääkseni pahoja ja hupsuja miehiä?

— Herra, sanoi päällikkö vilpittömästi, — kun tiedämme, että olet paha ja julma mies, niin iloitsimme suuresti luullessamme, että jumalat olivat liikuttaneet sinun sydäntäsi.

Sanders katseli ympärilleen keksiäkseen jotakin, joka olisi heittänyt, sillä aika oli kallis. Hän keksi vain arvokkaita kapineita ja antoi asian jäädä.

Kymmentä mailia kauempana olevassa kylässä hän jälleen tapasi maurilaisen kolttosia. Täällä oli rukoileva pyhiinvaeltaja levännyt yön ja lainannut kolme säkkiä suolaa ja maniokkia. Tämän hän oli tehnyt hallituksen nimessä.

— Ja antoi minulle, sanoi ryppyinen päällikkö, — paholaismerkkikirjan.

Hän ojensi paperin Sandersille.

Se oli arabiaa, ja komissaari luki sitä eräällä lailla liikuttuneena.

Abdul Asraelilta, Jumalan, yhden, totisen, hyvän ja laupiaan, palvelijalta. Vääräuskoiselle Sandersille, jota Jumala varjelkoon ja johtakoon oikealle tielle.

Rauha olkoon huoneellesi. Tämä on kirjoitettu Ramazinia seuraavan kolmannen viikon neljäntenä päivänä.

Menen veljieni luo, jotka asuvat suuren joen putouksien takana. Sen vuoksi rukoilen sinua: maksa näille ihmisille kaikki, mitä olen heiltä ottanut.

Sanders luki sen uudelleen.

Jos Abdul kulkisi Ochorin ohi kulkevaa jokea myöten, joka kääntyy jyrkästi Bamburiutan yli, hän pääsisi arabialaissiirtoloille, jotka olivat Sandersin määräysvallan ulkopuolella, hyvissä ajoin. Sitä paitsi hän olisi Sandersin saavuttamattomissa, sillä »Zaire» kulki puolitoista syltä syvässä, kun riutalla oli tuskin puoli syltä vettä.

— Sanoiko tämä arabialainen, minne hän oli menossa? kysyi Sanders.

Vanhus nyökkäsi.

— Hän meni Ochorin kautta, herra, sanoi hän, ja Sanders noitui. — Ja hän kysyi, millaista väkeä ochorilaiset ovat.

— Ja mitä sinä sanoit? kysyi Sanders huvittuneena.

— Sanoin heidän olevan hupsuja, sanoi päällikkö, — ja hyvin arkoja.

— Ja kuinka kauan olet ollut tässä kylässä? kysyi Sanders.

— Herra, täällä olen syntynyt ja kasvanut.

Komissaari Sandersin silmissä vilahti veitikka. Tämä vanhus ei ollut koskaan kuullut Bosambosta. Ehkäpä kiusaus voittaisi Abdulin, ja hän poikkeaisi tuon suuren miehen kylään.

Abdul Asrael tuli Ochorin kylään laulaen laulua. Hän oli iloinen, sillä vain muutaman mailin päässä vastavirtaan oli korotiiliriutta, jolla oli kylliksi vettä nopealle kanootille, mutta joka ei ollut »Zairen» tapaiselle laivalle kyllin syvä eikä leveä.

Hän oli aikonut mennä suoraan pakopaikkaansa, mutta viisaasti harkiten huomasi, että hänellä oli vielä runsas päivä aikaa paeta.

Hänen olisi ollut parasta jatkaa matkaansa, mutta sitä hän ei tietänyt. Hän oli hyvillä mielin, sillä muutamaa tuntia aikaisemmin hän oli myynyt yhden ngombilaispäälliköltä lainaamistaan kanooteista, josta sitä paitsi maksu oli saatu frangeina.

Pukuunsa hän oli kätkenyt eri pyhiinvaellusretkillä saamansa saaliin. Siellä oli likaisia turkkilaisia seteleitä, Tunisin kultarahoja, puntia, saksanmarkkoja, kahdenkymmenen pesetan rahoja ja raskaita kultaisia kotkia kaukaisesta maasta, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, suuri määrä mustia ja suklaan ruskeita Bank Nationale de Belgiquen frangin seteleitä (ne hän oli saanut Kongossa) puhumattakaan hopeakolikoista, joita Portugalin hallitus silloin tällöin mynttäili.

Hän kulki Ochorin pääkatua pitkin ja tuli Bosambon eteen.

— Rauha olkoon talollesi, sanoi hän arabiaksi ja Bosambo, joka työläästi taisi arabiaa, lausui hänet tervetulleeksi.

— Tulen Sandin, herramme, luota, sanoi Abdul vakavasti. — Hän on lähettänyt minut näin sanoen: »Abdul Asraelille osoita parasta vieraanvaraisuuttasi ja kohtele häntä kuin minua.»

— Olen Sandin koira, sanoi Bosambo, — vaikka hän on, niin kuin tiedät, velipuoleni toisesta äidistä.

— Siitä hän on minulle usein puhunut, sanoi Abdul.

Neljännestunnin he vaihtoivat kohteliaisuuksia, minkä ajan kuluttua maurilainen lausui hyvästit.

— Sillä minun pitää lukea rukoukseni, sanoi hän.

— Minä myös aion rukoilla, sanoi Bosambo äkkiä, — tapani mukaan, ja kiitän Allahia, joka lähetti sinut, että voin rukoilla rauhassa.

Abdul oli jo aikonut kertoa tarinansa Tangerin pyhästä miehestä, mutta pidättyi. Sanders saapui kuusi tuntia jälkeenpäin, ja Bosambo odotti häntä.

— Tuo on omituista puhetta, sanoi hän, — sillä on vain yksi tapa, niin kuin on yksi Jumala. Ja kaikki miehet rukoilevat rauhassa.

Bosambo pudisti hiljaa päätänsä.

— Elän varkaiden keskellä, sanoi hän, — ja olen rikas mies. Tässä maassa on tapana riisua kaikki vaatteet ja asettaa ne majan oven eteen. Sitten mennä majaan ja rukoilla.

— Se on hyvä tapa, sanoi Abdul innokkaasti. — Sitä olen usein koettanut.

— Mutta, jatkoi Bosambo, — miten voi uskovainen ryhtyä tähän vakavaan toimitukseen? Sillä jos jätän vaatteeni, joihin kalliit jalokiveni ovat kätketyt, niin kansani ryöstää minut.

— Bismallah! huudahti hurskas maurilainen, — tämä on onnen päivä, me rukoilemme yhdessä, sinä ja minä. Ja kun minä rukoilen, niin sinä vartioit minun vaatteitani, ja kun sinä olet rukoilemassa, kas, minä olen Asrael, Miekan Enkeli, eikä kukaan saa koskea sinun jalokiviisi elämäni kautta.

Sanotaan heidän syleilleen toisiaan. Abdul samalla koetteli kätevillä sormillaan toisen vyötäisiä, tuntien joitakin paksuja muhkuroita, joista ei saanut selvää.

— Minä rukoilen ensiksi, sanoi Abdul, — ja minä rukoilen kauan.

— Kauan minäkin rukoilen, virkkoi vilpitön Bosambo.

Abdul riisui vaatteensa, kokosi dzellabinsa ja housunsa kääröksi, asetti ne maahan majan eteen ja astui sisään.

* * * * *

Sanders saapui kuusi tuntia jälkeenpäin, ja Bosambo odotti häntä.

— Herra, sanoi hän, — arabialaisen olen vanginnut käskysi mukaan, sillä kyyhkysesi oli taitava ja tuli nopeasti, vaikka on paljon haukkoja.

— Missä hän on? kysyi Sanders.

— Minun majassani, sanoi Bosambo, — mutta, herra, kohtele häntä lempeästi, sillä hän on minun uskoani, mutta vähän hullu.

— Hullu?

Bosambo nyökkäsi.

— Hullu, herra, sanoi hän surullisesti, — sillä hän sanoo minun ryöstäneen hänet, ottaneen muka kulta- ja kirjarahoja — suuria aarteita.

Sanders katsoi häneen terävästi.

— Otitko sinä? kysyi hän.

— Herra, sanoi Bosambo koruttoman arvokkaasti, hän oli minun vieraani ja minun uskoani. Miten olisin voinut ryöstää hänet?

Sandersin keskustelu suuttuneen maurilaisen kanssa oli lyhyt.

— Lähetän sinut Kahleitten kylään vuodeksi, sanoi hän, — sillä olet valehtelija, varas ja selkkausten aiheuttaja.

— Menen vankilaasi, herra, sanoi Abdul, — mutta sano tälle mustalaiselle, että hänen on luovutettava rahani, jotka hän on minulta varastanut: herra, ne olivat kätketty vaatteisiini, ja eräällä kepposella...

— Se ei kuulu minuun, sanoi Sanders lyhyesti.

Hausat aikoivat viedä maurilaisen, kun tämä kääntyi Bosamboon.

— Tulen takaisin Kahleitten kylästä, sanoi hän, — ja tulen luoksesi, sinä roisto ja siansyöjä. Ja...

Bosambo heilautti kättään paljon puhuvasti.

— Sinä et palaa ikinä Kahleitten kylästä, sanoi hän, — sillä Sandi, joka on serkkuni, kertoi minulle salaa, että sinut myrkytetään. Ja rahoista puhuessasi sinä valehtelet.

— Kuusisataa espanjandollaria! sähisi Abdul.

— Neljä ja puoli sataa, korjasi Bosambo julkeasti, — ja paljon hopeaa murtuu purressa. Mene rauhassa, oi enkelini!

VAITELIAAT VELJET

Jotkut alkuasukkaat rakastavat Sandia kylliksi mennäkseen kuolemaan hänen tähtensä. Jotkut vihaavat häntä ja haluavat hänet tappaa. Nämä molemmat pitävät toisensa tasapainossa, ja vahvan Tambelin ja nigerialaiseen salaiseen järjestöön kuuluvan jäsenryhmän, Nigerian Vaiteliaitten, tarina on yksi esimerkki tästä.

Suuresta joesta, joka laskee vetensä Atlantin valtamereen jossain Dakarin ja Banaani-niemen välillä — tämä on hieman lavea paikanmäärite — juoksee lukuisia pienempiä jokia itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, keskikokoista isompia tai pienempiä.

Isisi, Pikku joki, on yksi näistä. Se juoksee samaan suuntaan kuin Baranga-joki, ja maantieteilijöiltä on selvittämättä, onko oikea Isisi vasen sivujoki ja Baranga oikea sivujoki vaiko päinvastoin.

Komissaari Sanders uhmasi kaikkia karttaherroja ja piti Isisiä oikeanpuoleisena, koska vasen joki juoksee sekavan heimon asuma-alueen läpi, jota heimoa kansan kesken sanotaan nusadombeiksi, kirjaimellisesti »miehiksi, jotka eivät ole kaikki samanlaisia».

Sankan metsän takana, jonka läpi Baranga juoksee kaksikymmentä mailia, krokotiilien asuinpaikan takana ja siitä pohjoiseen, on järvi, josta on useita laskuja, kaikki kuitenkin purjehduskelvottomia. Täällä oli yhteen aikaan kylä ja tähän kylään oli ajettu satakunta muista heimoista karkoitettua miestä. Vereen syypäät, laittomien vainojen toimeenpanijat, veroja pakoilevat, rikolliset ja rangaistut miehet kaikista heimoista lähimmän sadan mailin alueelta kerääntyivät Nusadombiin.

Niin että aikojen kuluessa entinen kylä muuttui kaupungiksi ja kaupunki kansan navaksi.

He asuivat erillään, synkät, vihaiset miehet, joilla ei ollut muuta lakia kuin itsesäilytyksen laki. Heitä vastaan lähetettiin rankaisuretkikuntia. He asuivat lähellä Saksan alueen rajaa ja ottivat sen, mikä heitä miellytti, piittaamatta rajalinjoista ja paperille piirretyistä viivoista.

Saksa lähetti neekeriarmeijan suon poikki hävittämään heitä — se palasi kaksin ja kolmin miehin tuoden tappion ja toivottoman taistelun sanomia.

Ranska lähetti kaakosta retkikunnan — tulos sama.

Sanders ei lähettänyt retkikuntaa eikä rauhanlähetystöä.

Hän tiesi tästä omituisesta kansasta enemmän kuin mitä hän koskaan merkitsi tiedonantoihin, joiden laatiminen oli jokakuukautinen homma, jotta siirtomaiden alivaltiosihteeri tulisi tyydytetyksi.

Komissaari jätti miehet-jotka-eivät-kaikki-ole-samanlaisia huomioonottamatta. Hän olisi voinut tehdä niin kuinka kauan tahansa, ellei eräs Tambeli olisi sattunut hänen viralliseen silmäänsä.

Tambelilla oli kolme jumalaa. Yksi oli vahva jumala, joka saapui hänen elämäänsä, kun sateet tulivat ja suuret tuulet puhalsivat metsässä heitellen ja paiskellen puita, kun salaman nopeat välähdykset valaisivat metsää yhtämittaisella valkealla välähtelyllä ja kun taivas pauhasi ja jyrisi. Hänellä oli toinen jumala, poltettu ja kaiverrettu eräästä Ngombissa kasvavasta puusta, ja vielä yksi jumala, joka oli hän itse.

Tambeli oli Isisin muhkein mies.

Hän oli pitkä, leveäharteinen, hänen käsivartensa olivat hyvin muodostuneet ja lihakset erottautuivat köysikimppuina. Tukkansa hän mieluimmin voiteli savella, niin että se aaltoili molemmin puolin.

Yllään leopardin nahka ja nojaten pitkään norsukeihääseen hän seisoi tuntikausia joen rannalla ihmetykseksi naisille, jotka tulivat varjoisiin paikkoihin täyttämään patojansa vedellä. Tätä Tambeli halusi, sillä hän oli kehittelevä mies. Enemmänkin kuin eräät aviomiehet olisivat suoneet, sanottiin; ja kerran illalla, kun Tambeli oli maleksimassa kylän läpi, muuan suuttunut mies, Mfabo, juoksi piilosta hänen kimppuunsa karjuen vihasta. Mutta Tambeli oli vikkelä kuin kissa ja voimakas kuin leopardi, jonka nahka hänellä oli harteillaan. Hän tarttui Mfabon kurkkuun, kohotti hänet maasta ja pyöritteli häntä ympäri, niin kuin poikaviikarit pyörittävät rottaa hännästä, ja heitti hänet majaan, josta hän oli tullutkin.

Sen jälkeen ei yksikään mies julkisesti uskaltanut nostaa kättään Tambelia vastaan, vaikka moni varkain koetti häntä vahingoittaa. Eräs vieras mies — kongolainen — hiipi yöllä hänen majaansa teroitettu partaveitsi mukanaan.

Se oli sellainen pieni nelikulmainen partaveitsi, jollaista kongolaiset kantavat hiuksissaan, ja hänen aiheenaan oli leikata Tambelin kurkku. Tätä kongolaista ei nähty enää milloinkaan — joki oli hyvin lähellä, ja Tambeli oli hyvin voimakas — mutta partaveitsi löydettiin joen rannalta, ja se oli veressä.

Tambeli oli rikas mies, sillä hänellä oli vuohia ja putkia ja suolaa säkeittäin. Hänellä oli kuusi vaimoa, jotka hoitivat hänen puutarhaansa ja keittivät hänen ruokansa, ja he olivat ylpeitä herrastaan ja upeilivat hänen hämäräperäisten keinottelujensa avulla. Sillä Tambeli oli kauppias, vaikka harvat tiesivät sitä, ja hänen tapanaan oli olla poissa kolme kuukautta vuodesta omilla asioillaan.

Eräänä päivänä kylän päällikkö kuoli, ja vihreillä lehvillä ruumiinsa verhonneet naiset tanssivat kuolontanssia käsi kädessä.

Tambeli näki surusaaton kulkevan hitaasti katua myöten ja sai siitä aatteen, ja kun he asettivat ruumiin kanoottiin ja soutivat sen saareen joen keskelle, jonne hänet haudattiin, niin virta kuljetti Tambelia hänen neljän vaimonsa meloin avustaessa Isisin kaupunkiin, jossa kuningas asui. Tämän miehen luo hän meni. Kuningas, joka oli juovuksissa, ei ollut hänen tulostaan millänsäkään.

— Herra kuningas, sanoi hän. — Olen Tambeli Pikku joen Isaukasusta, ja olen monesti palvellut sinua, niin kuin tiedät.

Kuningas katsoi häntä hämärin silmin eikä puhunut mitään.

— Olemme kansa vailla päällikköä, sanoi Tambeli, — ja kyläni miehet haluavat, että minä hallitsen heitä Kfarin jälkeen, joka on kuollut.

Kuningas kynsi niskaansa miettiväisenä, mutta ei sanonut hetkiseen mitään. Sitten hän kysyi:

— Mitä sinä annat?

Tambeli esitti mahtavan luettelon, jossa oli vuohia, suolaa ja putkia hyvin huomattava määrä. Hän lisäsi lahjan, joka ei kuulunut hintaan.

— Mene takaisin kansasi luo — päällikkö, virkahti kuningas, ja Tambeli syleili kuninkaan polvia ja sanoi häntä isäkseen ja äidikseen.

Tällä tavoin Tambeli nousi päällikön istuimelle, kun Sanders saapui odottamatta etelästä pienellä höyryveneellään.

* * * * *

Isaukasu oli aivan Ochorin rajalla ja oli jokseenkin huomattava kylä, koska sen takamaista saatiin kumia. Se oli sellainen kylä, joka kasvoi kaupungiksi silmänräpäyksessä.

Höyrylaiva oli kiinnitetty rantaan ja lauta oli heitetty sen ja rannan väliin, kun Sanders tuli reippaasti rannalle häikäisevän valkeassa puvussaan.

Tambeli, komea mies, oli häntä odottamassa.

— Herra, sanoi hän, — Kfari on kuohut, ja minä olen tämän kylän päällikkö isäni kuninkaan määräyksestä.

Sanders käänsi päätään kuin omituinen lintu ja silmäili miestä harrastuneena.

— Sinun isäsi kuningas ei enää ole kuningas, sanoi hän lempeästi, — tällä hetkellä hän on minun laivallani hyvin sairaana. Ja vaikka hän olisi terve ja valtaistuimellaankin, niin ei kukaan voi sanoa, kuka on kylän tai kaupungin päällikkö, paitsi minä. Ja sinä, Tambeli, et ole minun päälliköitäni.

Tambeli ojensi leukaansa hieman, sillä hän oli päättäväinen mies.

— Olen maksanut päällikkyydestäni suolaa ja putkia, sanoi hän.

— Ja viinaa, sanoi Sanders lempeästi. — Kerrohan nyt, miten viina tulee tähän maahan, vaikka minä olen sen kieltänyt.

Tambeli silmäsi valkeata miestä suoraan kasvoihin.

— Herra, sanoi hän hypistellen keihäänsä messinkirenkaista vartta, — olen ollut monessa maassa ja tiedän monenlaisia tapoja; ja minulle on kerrottu — Rannikon mustaihoiset kertoivat — ettei ole mitään lakia, mustaa tai valkeaa, joka kieltää miehen ostamasta tai myymästä parrunpäitä, jos hän niin haluaa.

— Minä olen laki, sanoi Sanders, ja hänen äänensä oli entistä pehmeämpi. — Jos minä sanon niin, niin se on niin. Ja viinaa sinä et saa ostaa etkä myydä etkä lahjoittaa, vaikka Rannikon mustat lakimiehet olisivat viisaita kuin jumalat.

— Tämä päällikkyys..., aloitti Tambeli.

— Sinä et ole minun päälliköitäni, sanoi Sanders, — et nyt etkä ikinä, sillä olet ilkeä mies ja ryöstät sen, mitä toiset pitävät kalliina. Olen puhunut, palaver on päättynyt.

Tambeli epäröi.

Sandersin takana seisoi kersantti ja kaksi hausaa, ja Tambelin seisoessa kahden vaiheilla kersantti astui esiin ja tarttui lujasti häntä olkapäähän.

— Aleki, sanoi hän, ja se on kehoitus liikkumaan nopeasti.

Kun kersantin ote tiukkeni, niin vahva Tambeli tarttui häntä puvun liepukoihin ja heitti hänet menemään; sitten hän seisoi jäykkänä, sillä Sandersin revolverin lämmin suu oli painettu hänen vatsaansa, ja Tambeli, joka oli oman väitteensä mukaan kulkenut paljon ja nähnyt monta, tiesi Sandersin mieheksi, joka kunnioitti ihmishenkeä vähän, tuskin ensinkään.