Part 4

Kuitenkin kävi ensimältä kaikki hyvin. Luokalla ei kukaan mitään yrittänyt, sillä he aluksi ujostelivat ja ikäänkuin tunnustelivat toisiansa, miltä nyt rupeaisi tuntumaan näin vastakkaisin olo. Opettajan silmän alta poissa ollessa rupesi vähitellen väli kuitenkin käymään riitasaksi. Toverit eivät malttaneet olla Wolmaria muistuttamatta ja sättimättä entisistä väleistä, ja uskoen olevansa nyt hyvässä turvassa, kävivät he häntä tuuppimaankin. Wolmari koki väistellä heitä minkä voi, mutta vaikka kuinka vähän hän olisi torjunut hyökkäyksiä, hyökkäsi kohta koko lauma hänen kimppuunsa. Semmoisissa tapauksissa syntyi tappelu ja silloin ei suinkaan Wolmari säästänyt, vaan antoi oikeaan ja vasempaan, niin että silmät tulta iskivät ja korvukset kuumana kähisivät. Pahimmin saaneet tästä huutamaan ja opettajalle sekä vanhimmilleen kantelemaan.

Tämmöiset jupakat eivät olleet kovin harvinaisia ja usein piti näiden johdosta pitää tutkinnoita. Niissä kävi selville, että melkein aina oli muut kahakan alkaneet ja syyttä tarpeetta yhdellä tai toisella tavalla ärsyttäneet Wolmaria. Näissä tilaisuuksissa oli hän hyvin arka ja pelkäsi niin, että oikein vapisi. Hän koki puolustella itseään, luvaten samassa hartaasti, että hän kokee välttää kaikkea riitaa. Nöyrästi pyysi hän aina, ettei häntä pantaisi pois koulusta, sillä silloin tulisi hänelle kovat ajat; tuntuipa todellakin siltä, että Wolmarilla on totinen halu tulla paremmaksi.

Ensimältä nuot tutkinnot päättyivät siihen, että molemmille puolille annettiin muistutuksia ja nuhteita, ja samassa kehoitettiin heitä noudattamaan keskenänsä rauhaa ja hyvää sopua sekä hyvää järjestystä.

Ajaksi tämä auttikin, mutta ei kauvaksi. Muista erillään oleili Wolmari välitunneillakin, kokien sitenkin vältellä eripuraisuutta ja riitaa, vaan toiset eivät niin tehneet. Jo sekin herätti toverien seassa ylönkatsetta Wolmaria kohtaan, kun hän heistä niin erillään asusti, ja yhä lujempaan juurtui heissä se mielipide, että hän on ylenkatsottava, huonompi heitä, eikä ole siitä syystä mahdollinen heidän kanssaan yksissä olemaan.

Kun tämmöiset mielipiteet pääsivät kerran vallalle toveristossa, väljensi se yhä suuremmaksi sitä väylää, mikä ennestäänkin oli heidän ja Wolmarin välillä. He katselivat ja kohtelivat häntä niinkuin täydellistä yhteiskunnan hylkyä, joka on vaan täynnä kaikenlaista pahuutta ja ilkeyttä ja joka olisi turmelevan mätähaavan tavoin juuritettava pois heidän keskestänsä. He kuiskuttelivat keskenänsä kaikenlaisia pilkka- ja komppasanoja hänestä. Rohkeimmat ja uskaliaammat heistä pitivät tahallansa niin isoa ääntä, että Wolmari helposti kuuli jokaikisen pilkkasanan, mitä he suustaan laskivat ja silloin loi hän heihin synkän ja epäilevän katseen. He rupesivat Wolmaria keskenään kutsumaan "Ellun Wolkoksi" ja tästä uudesta nimestään ei Wolmari ensinkään pitänyt.

Huolimatta kaikista tutkinnoissa annetuista nuhteista, varoituksista ja neuvoista, paheni vaan Wolmarin ja toisten toverien väli pahenemistaan. Opettaja ei tiennyt kaikesti tästä mitään, sillä hänen silmiään koettiin kaikin tavoin välttää ja hän kohteli edelleenkin Wolmaria samalla rakkaudella kuin ennenkin. Wolmari oli hyväpäinen poika ja oppi läksynsä ikäänkuin itsestänsä. Tämän tähden opettaja erityisesti kiitti kaikkien oppilasten kuullen häntä.

Koulun oppilaista oli Pakkarin Aappo niminen poika kaikkia muita isompi ja rotevampi. Hän piti itsestänsä niin paljon, että luuli voivansa uhitella omin neuvoinsa Wolmarille; hän oli kauvan, kynsiänsä hivoen, etsinyt tilaisuutta siihen.

Oli taasen vapaahetki ja Wolmari seisoskeli erillään toisista, kuten ennenkin.

"Mitäs Ellun Wolkko täällä yksinäisyydessään miettii?" sanoi Aappo, kävellen Wolmarin luo ja tarttuen samassa hänen rinnuksiinsa.

"Anna minun olla rauhassa," sanoi Wolmari ja riuhtasi itsensä irti.

"Katsopas tätä," sanoi Aappo ja vanui toisen kerran kiinni.

"Mitä minusta tahdot?" kysyi Wolmari kiivaasti ja kiskasi itsensä taasenkin vapaaksi.

"Aionpa tarkastella, onko selkäsi parannut terveeksi isäsi pieksämisistä ja onko Pönttö-Jussin linkkuveitsi lakkarissasi," sanoi Aappo pisteliäästi, vanuen kahta kiivaammasti Wolmarin rinnuksiin.

Wolmarin silmät iskivät tulta. Hän oli joku aika takaperin käähminyt itselleen Pönttö-Jussin linkkuveitsen, ja se oli saatu häneltä takaisin. Häntä solvaistiin ja häväistiin niillä vioilla, joita hän itsekin kaikkian enimmän häpesi ja joista hän nyt oli tahtonut päästä. Silmänräpäyksessä käsitti hän, ettei hänellä ole mitään armahtamista ja anteeksiantamista ihmisiltä odotettavana.

Nyt ei Wolmari pyrkinyt erilleen solvaisevasta vastustajastansa. Villipedon lailla tarttui hän kynsin hampain Aappoon kiinni ja yks, kaks, oli tämä Wolmarin alla. Siinä hän peittoi ja repi häntä minkä suinkin voi ja Aappo päästi surkean hätähuudon. Toiset pojat riensivät Aapon apuun, mutta silloin sai Wolmari käteensä lähellä olevan puunkappaleen ja tällä huimi hän oikeaan ja vasempaan, eteensä ja taaksensa, oikein Sven Tuuvan tavalla, ja niin hän ajoi hyppyyn kaikki pojat. Siinä rymäkässä sai moni Wolmarilta pahoja kopposia. Aappo maata kellitti kentällä, eikä päässyt paikalta päkähtämään, sillä Wolmari oli kopassut häntä ronkkaan, niin että jalka meni voimattomaksi. Kaikki huutaa volisivat yhteen ääneen, toiset saatuin mäkköstensä tähden, toiset peljästymisen vuoksi; Wolmari ei vaan itkenyt, synkkänä seisoi hän erillään muista, katsoa tuijottaen pitkin nokkaansa yhteen ja samaan paikkaan.

Opettaja kuuli tuon metelin. Hän riensi paikalle ja nytkös kaikki yhdestä suusta hänelle itkusuussa kantelemaan ja päivittelemään, kuinka Wolmari heitä taasenkin on pahoin pidellyt ja pieksänyt.

"Lähtekää nyt luokalle; tästä täytyy taas pitää tutkinto. Mutta minua kovin harmittaa, kun ette te ole vähääkään ihmisiksi, vaikka kuinkakin teitä koettaisi neuvoa, ohjata ja varoittaa," sanoi opettaja ja siihen se asia sillä kerralla jäi.

Kun pojat menivät kotiinsa, kantelivat he siellä vanhemmilleen, kuinka häijy ja räähkä Wolmari on ja kuinka hän on heitä taasenkin aseen kanssa pieksänyt ja rääkännyt. Vaikka monikin vanhin, tuntien Wolmarin todellisen tilan, surkutellen ja säälitellen katsoivat pojan elämän kovuutta ja olisivat niin mielellänsä lievennelleet sitä, tuntui se toki sietämättömältä, että kaikki muut pojat olivat hädässä hänen koulussa ollessa. Seuraus kaikesta tuosta oli semmoinen, että yksi ja toinen sekä Wolmaria sääliväisistä että säälimättömistä, kansakoulussa olevien poikien vanhemmista, kävi koulun johtokunnan esimiehen luona vaatimassa Wolmarin eroittamista pois koulusta.

Tutkintopäivä tuli. Johtokuntakin tuli paikalle, sillä esimies oli kutsunut kaikki jäsenet silloin koululle saapumaan; useita lasten vanhempia oli myös paikalle tullut. -- Tutkintoa aljettaissa kehoitettiin kaikkien puhumaan totuutta. Kaikki oppilaat kannustivat Wolmaria, sanoen, kuinka Wolmari taasenkin syyttä tarpeetta heitä pieksi aseella, että moni heistä on ihan vaivaisena ja uhkasivat erkaantua pois koulusta, ellei Wolmaria eroiteta.

"Tietääkö kukaan vielä mitään tähän asiaan; onko se kaikki totta, mitä nämät ovat sanoneet?" kysyi johtokunnan esimies.

"Ei se ole kaikki totta," kuului lapsen kimakka ääni.

Kaikkein silmät kääntyivät ääntä kohden ja silloin havaittiin, että sanoja oli kaikkein nuorin ja pienin koulun oppilas, tuo lihava ja palleroinen Värnön torpan Aape.

"No, kuinka se sitten oikein on, Vape? Tulepas tänne lähemmäksi selittämään," kehoitti johtokunnan esimies.

Poika tuli punastellen.

"Alapas nyt, Vape," sanoi esimies.

"Wolmari ei alkanut riitaa, vaan sen teki Pakkarin Aappo."

"Millä tavalla?"

"Hän sanoi Wolmaria Ellun Wolkoksi ja sanoi tahtovansa katsoa, onko hänen selkänsä kerinnyt parata isänsä pieksämisestä; niin ja hän sanoi koettelevansa, onko Wolmarin lakkarissa Pönttö-Jussin linkkuveitsi... Niin teki Aappo, vaikkei Wolmari puhunut hänelle mitään," selitti pikku puolustaja.

"Hetikö Wolmari löi?"

"Eikä lyönyt. Kahdesti repi hän itsensä irti Aapon kynsistä ja pyysi että antaa hänen olla rauhassa."

"Mutta sitten?"

"Mutta sitten kuin Aappo kolmannen kerran vanui kiinni Wolmariin, suuttui hän."

"Löikö Wolmari sitten?"

"Löi ja oikein kovasti."

"Puulla?"

"Ei hänellä silloin vielä puuta ollut."

"Löikö Wolmari muitakin?"

"Löi."

"No, minkä vuoksi hän muita löi?"

"Sen tähden kuin hekin menivät Wolmarin päälle."

"Milloin hän sitten puulla löi?"

"Silloin kun he joukolla hätyyttivät Wolmaria."

"Löikö hän oikein kovasti?"

"Löi se, ja ketä vaan sai."

"Mitäs muut pojat sanovat tästä Vapen todistuksesta?" kysyi esimies.

"Vape valehtelee," ehätti Pakkarin Aappo sanomaan.

"Mitäs muut pojat, kumpi näistä valehtelee?"

"Vape valehtelee," vastasi yht'aikaa usea ääni.

"No, mitäs Wolmarilla on tähän sanomista?" kysyi esimies.

Wolmari ei vastannut tähän kysymykseen mitään. Silmät maahan luotuina seisoi hän vaan. Moneen toviin kehoitettiin häntä jotakin sanomaan, mutta turhaan, sillä mykkänä pysyi hän. Kenties tunsi hän tunnossaan, että hänen kohtalonsa on nyt ratkaistu.

Pojat saivat nyt poistua ja johtokunta jäi opettajan kanssa neuvottelemaan. Esimies ja joku muukin oli sitä mieltä, että muissa on yhtä paljon vikaa kuin Wolmarissakin ja että häntä jo kovan isänkin vuoksi olisi sääli koulusta eroittaa. Mutta enemmistö taas arveli, että Wolmari kuitenkin edelleenkin tulisi olemaan kaiken riidan ja pahan syynä ja niin vaikuttaisi pahaa koulun oloissa, ja tämän tähden olisi paras hänet eroittaa koulusta.

Tämä tuli päätökseksi ja Wolmari kutsuttiin kuulemaan tuomiotansa. Synkkänä ja alakuloisena otti hän vastaan tämän hirveän sanoman. Kyynelet kiiluivat hänen silmissänsä, kun hän mykkänä kuin hauta, kävi puristamassa johtokunnan jäsenten ja opettajan kättä hyvästijätöksi. -- Sitten poistui hän kouluhuoneesta.

Wolmarille tuli nyt kovat ajat. Kolkko, synkkä ja epäilyksen alainen tulevaisuus ammoitti kauhean kitansa, nielläkseen hänet, eikä apua kuulunut kustaan. Hän oli vakaasti päättänyt parantaa vilpillisen elämänsä ja pyrkiä mieheksi, mutta turhaan, sillä armoa ei ollut odottaminen kylässä eikä kotona; syytöksiä, tuomioita ja rangaistuksia vaan kaikkialla.

Tämmöisiä näkökohtia ja ajatuksia risteili yhtenä pyrynä Wolmarin sielussa. Tämä saatti hänet niin kovaan hätään, että hänen joka jäsenensä vapisi ja sydän löi yhtenä mylläkkänä.

"Mihin minä menisin, kuhun pakenisin, sillä paeta nyt tuntuisi tarvitsevan? Missä löytäisin armoa ja turvaa? Pakeneisinko maailman ääriin, pois tuttujen ihmisien näkyvistä ja kuuluvista, outojen ihmisien pariin? -- Mutta ei, sillä mikä minusta siellä tulisi ja millä itseni elättäisin, sillä olenhan vielä niin vähäväkinen. Jospa isä minua vähäkään armahtaisi, jospa hän sanoisi yhdenkään lempeän, neuvovan ja ohjaavan sanan! Niin, niin -- jospa, jospa ... mutta sitä ei hän tee, hän peittoo vaan minua niinkuin maan-matoa, tietämättä mitään säälistä, armosta ja anteeksiantavaisuudesta.

"Mutta miksi minun pitää olla tämmöinen? Miks'en minä voi hillitä itseäni? Miks'en minä nöyrry, vaikka minua kuritetaan ja rangaistaan? Miksi minun sydämeni on niin kova ja paatunut ja mistä tämä kaikki tulee? Miks'en minä voi tyyneesti kärsiä sitä ainaista sortoa, vainoa ja pieksämistä, joita minä niin runsaasti osakseni saan? Niin, miks'en, -- siihen en löydä vastausta. Onneton olen, onnettomin koko maailmassa, mutta mikäpäs auttaa."

Tämmöisiä ajatteli Wolmari ja hän itki niin paljon, että oli vedeksi muuttua. Mutta vaikka kuinkakin hän olisi miettinyt, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin lähteä kyynelsilmissä tallustelemaan kovaa kotia kohden.

Ellu oli jo ennen pojan kotiin tuloa saanut tiedon tuosta koulussa tapahtuneesta kahakasta ja Wolmarin koulusta eroittamisesta. Tämän kaiken kuultuansa, puskui isässä kauhea viha poikaansa vastaan. -- En henno tällä kerralla lukijaa kauhistuttaa yksityiskertomuksilla siitä hirveästä rangaistuksesta, minkä Wolmari tästä sai. Mainitsen vaan sivumennen, että Ellulla oli kätkössä jo monta vankkaa patukkaa Wolmarin varalta, ennenkuin hän kotiinkaan tuli ja että hänellä kotiin tultuansa oli kuuma iltanen.

VI.

Tämmöisessä kovassa koulussa kasosi Wolmari siihen määrään asti, että hänestä alkoi olla jotakin työn-apua. Ellu oli nyt keksinyt uuden kasvatustavan Wolmarille, sillä hän tahtoi hänestä tehdä miehen, maksoi mitä maksoi. Ei niin ajatellen, että hän olisi kuria vähentänyt, ei, sillä kyllä kuri oli yhtä ankara ja kova kuin ennenkin; eikä niinkään, että isä olisi sanalla ja hyvyydellä poikaansa ohjannut ja neuvonut enemmän kuin ennenkään --; kaukana siitä, sillä yhtä jylhy, yhtä ankara oli hän kuin ennenkin. Se eroitus oli vaan entisen suhteen, että hän tahtoi poikansa aina pitää silmäinsä edessä ja sillä tavalla joka aika valvoa hänen toimiaan ja tekojaan. Oliko isä työssä kotona taikka kylässä, piti Wolmarin olla aina hänen ohellansa. Synkkänä ja epäilevänä oli poika isänsä rinnalla kaikenlaisessa työssä, kokien tehdä sitä vointinsa mukaan. Tuon tuostakin loi hän vakoovan ja aran silmäyksen ankaraan isään, saadaksensa tietää, oliko piakkoin jotakin iskua odotettavissa. Tämä tapa teki pojan väipästelevän ja salakavalan näköiseksi. Synkkänä ja ankaran näköisenä teki isäkin työtänsä. Hän ei puhunut pojallensa päiväkausiin ainuttakaan sanaa, ei hyvää eikä pahaa, oli vaan niinkuin ei ketään olisi ollut likimaissakaan. Voi kuinka mieluista olisi Wolmarista ollut, kun isä olisi jonkukaan hyvän ja ystävällisen sanan hänelle sanonut, ja nähnyt hänen suunsa kerrankaan hymyssä, mutta niitä ei tullut; yhtä mahdollinen olisi ollut pyytää tähtiä taivaalta putoamaan kuin saada isältä semmoista nähdä ja kuulla. Ei pienintäkään neuvoa ja ohjausta antanut isä pojallensa missään työlaadussa, vaan pojan täytyi katsoa tarkoin perään, miten isä teki ja kokea seurata sitä. Ellei työ onnistunut, sai poika ankaroita iskuja kirvesvarresta, höylänpäästä ja muista semmoisista.

Semmoista se oli Ellun uusi ja viimeinen parantava kasvatustapa, mutta Wolmari oli mielestään heittänyt parannuspuuhat pois, sillä hän näki, ettei hän voi sitä tehdä.

Ellu kulki nytkin usein kylässä nikkaroimassa, kuten ennenkin. Näilläkin retkillä oli Wolmari aina mukana. Yhtä synkkää, yhtä kylmää ja kuollutta oli elämä siellä kuin kotonakin, ja toisiaan tutkivina ja kammovina tekivät isä ja poika äänettöminä työtä. Samanlaista se oli muidenkin ihmisien kanssa tuon puhumisen laita, sillä Ellulta ei räkännyt monta sanaa kenellekään; on taikka ei, oli hänen lyhyt vastauksensa jollekin kysyjälle. Ellu ei kärsinyt mainittavan ainuttakaan sanaa Wolmarin kouluyrityksestä ja jos mitä tietä ja missä tarkoituksessa siitä joku yritti puhumaan, suuttui hän silmittömäksi. -- -- --

Oli kevätkesä. Ellu oli ottanut nikkaroidaksensa kylässä ison pytingin ja siellä kävi hän joka päivä työssä; tietysti Wolmari oli aina mukana. Pyhiksi tultiin kotiin.

Eräänä pyhä-aamuna tuli Wolmari varhain Hakkilaan; eivät kaikki olleet vielä ylöskään nousseet. Hän oli hyvin alakuloisen näköinen ja kysyi heti Paavoa. Heillä oli jo kauvan ollut hyvät välit ja sen vuoksi ei Wolmarin tulo heitä ensinkään kummastuttanut; se vaan oli heidän mielestänsä outoa, kun hän niin varhain tuli.

"Miksi näin varhain liikkeellä olet ja olet niin murheellisen näköinen?" sanoi Paavo, tullen tervehtimään Wolmaria.

"Enhän minä mitenkään murheellinen ... lähde nyt minun kanssani ulos, että saadaan haastella, siellä on niin kaunis ilma," sanoi Wolmari.

He menivät.

Ilma oli todellakin kaunis. Kesäinen aurinko oli juuri noussut ja loi lämpöä ja valoa pilvettömältä taivaalta tyyneesen aamu-ilmaan. Linnut lauloivat aamuvirttänsä, niin että metsä kaikui ja luonto uhkui rauhasta ja rakkaudesta.

"Lähdetään saunaan haastelemaan," esitteli Wolmari.

"Täällä ulkona on niin vilpponen, ollaan täällä," vastusti Paavo.

"Niin, mutta siellä olisi niin rauhallinen," sanoi Wolmari.

"Ei meitä täälläkään mikään häiritse; mennään tuonne mäenrinteelle istumaan," esitteli Paavo vuorostaan.

Ja sinne he menivät.

"Etkö lähde nyt minun kanssani meille?" pyyteli Wolmari, kun he olivat rinnakkain istuneet kivelle mäenrinteellä.

"Mitäpä minä siellä tekisin."

"Olisithan minulla kerrankaan kumppanina; ethän ole meillä käynyt moneen aikaan."

"Isäsikään ei pidä siitä, että minä teillä käyn."

"Ei isä ole sinulle vihanen, sen tiedän var..."

Samassa kuului pieni rasahdus poikien seljän takaa.

Wolmari hyppäsi ylös kuin paukka, kuultuansa tuon rasahduksen ja silmäili hätääntyneen näköisesti ympärillensä.

Samassa tulla lyyhäsi jänis metsästä aukialle aivan poikien lähellä ja pian sen jälkeen kettu, jälkimmäinen nähtävästi einepalan ajossa.

"Miksi sinä noin kovin arka olet?" kysyi Paavo, kun he taasen olivat istuneet.

"En miksikään," vastasi vaan Wolmari alakuloisesti.

"Oletko ollut viimeviikolla isäsi kanssa nikkaroimassa?" kysyi Paavo, ikäänkuin saadakseen jotakin virkeämpää puheen-ainetta.

"Olen."

"No, mutta puhu nyt, herran tähden, jotakaan," sanoi Paavo, katsoen ja oudoksuen vähäpuheista ja alakuloista kumppaniaan.

"Lähde nyt, hyvä Paavo, meille, minun on niin paha olla," sanoi Wolmari.

"Minkätähden sinun on paha olla?"

"Ei minkään tähden, mutta lähde nyt vaan, jos minulle olet anteeksi antanut," sanoi Wolmari ja hänen äänensä värähteli.

"Minä en ensinkään ymmärrä sinua, mutta kun harras halusi tuntuu olevan, saadaksesi minut mukaasi, niin minä lähden; ensin kuitenkin käyn ilmoittamassa vanhemmilleni," sanoi Paavo.

Vanhemmat varasivat Paavoa, että hän olisi Wolmarin kanssa varuillansa, sillä hänellä saattaisi olla petos mielessä, kuten usein ennenkin.

"Eipä siitä hätää; kyllä minä nyt jo häneltä puoleni pitäisin, jos hän yrittäisikin, eikä hän yritäkään," sanoi Paavo vähän itserakkaasti.

Wolmari ja Paavo lähtivät. Wolmari oli tiellä yhtä vähäpuheinen kuin Hakkilassakin ollessansa. Lähempänä kotoansa esitteli hän nytkin, että mentäisiin heidän saunaan.

"Miksi sinä nyt näin kauniilla ilmalla niin halusta saunaan pyrit?" kysyi Paavo.

"Ilman aikojaan vaan. Onhan siellä niin vapaa olla, enkä minä viitsisi tupaan mennä," selitti Wolmari.

Kun he tulivat Ellulaan, menivät he saunaan, niinkuin Wolmari oli esitellyt. Sauna oli hyvän matkan päässä asuinhuoneesta. Saunaan tultua silmäili Wolmari arasti ympärilleen; oli niinkuin hän olisi jotakin peljännyt tai etsinyt. Sitten nousivat he lavoille ja panivat pitkällensä, kumpikin eri lavolle.

"Eihän täällä ole liian kuuma ja täällä on niin rauhainen meidän olla," sanoi Wolmari.

"Eipä kylläkään, varsinkaan kuin avaamme yli-akkunan," vastasi Paavo ja avasi samassa akkunan.

"Voi, Paavo! Ei minusta tule miestä," sanoi Wolmari surullisesti ja huokasi raskaasti.

"Miks'ei sinusta voi ihminen tulla, niinkuin kaikista muistakin, kun vaan koet vakauttaa itsesi," sanoi Paavo ja häntä alkoi kauhistuttaa Wolmarin salaperäinen umpimielisyys.

"Ei minusta tule, enkä minä voi tulla tämän paremmaksi, sillä minua pidetään niin pahasti ja tuo isäkin on niin kova..."

Samassa narahti saunan ovi ja joku ihminen astui saunaan.

Hätäisesti silmäsi Wolmari tulijaa ja yhdellä hypäyksellä oli hän pystyssä kuin ammuttu nuoli. -- -- Ellu oli oven suussa.

"Voi herra Jesus!" rupesi Wolmari huutamaan täydeltä kurkkua.

Kylmästi ja tyyneesti sanoi Ellu:

"Mene sinä, Paavo, pois, meillä on Wolmarin kanssa täällä kahdenkeskistä selvittämistä."

Samassa sieppasi hän huutavan ja vapisevan pojan tukasta päätänsä myöten kolinkolia lavolta penkin viereen lattialle. Ei olisi luullut jääneen poikaan yhtään luunsolmua terveeksi, niin ankara ja armoton oli tuo lavolta putoaminen.

Penkin alta veti Ellu kokonaista kolme hienoista koivunvarvuista palmikoitua paksua patukkaa, joiden latvat olivat huolellisesti rihmalla sidotut kiinni, kesken hajoamisen estämiseksi. Mitään järjestettyä Wolmarin vaatetten aukaisemista ei hän toimittanut, vaan repi vaatteet tuhansiksi kappaleiksi huutavan, rukoilevan ja voivottavan poikansa seljästä, paljastaen siten vihansa uhrin ilkosen alasti, ja niin alkoi ankara leikki.

Niin. Wolmari parka oli tietämättään käynyt juuri siihen käpyyn, jota hän oli koettanut väistellä Hakkilassa käymisellänsä ja saunaan menemisellään.

Kauhistuneena ja hämmästyneenä vetääntyi Paavo saunasta ulos. Hän oli niin peljästyksissään, että hän vapisi kuin kaisla virrassa.

Saunan edessä tapasi Paavo muitakin ihmisiä; hänen äitinsäkin oli siinä. Hakkilan vanhukset olivat ruvenneet pelkäämään Wolmarin tehneen Paavolle jotakin vahinkoa tiellä; siitä selvää ottamaan oli Hakkilan emäntä lähtenyt ja joutui nyt parhaaseen kahuun. Siinä oli myös Ellulan emäntä, piika, molemmat nuoremmat pojat ja eräs vieras nainen, joka sattumalta oli Ellulassa.

Kaikki nämät olivat kauhean tuskan ja hädän valtaamina. He eivät kyenneet muuta tekemään kuin voivottamaan, käsiänsä vääntelemään ja vapisemaan.

Saunassa oli Wolmari raiskalla tukalat ajat. Ensimältä huusi hän niin paljon kuin jaksoi: "Voi, voi, voi, herra Jesus! Tappakaa heti, tappakaa heti, rakas isä --¦ voi, voi, voi," huusi hän sydäntä särkevällä äänellä; olisi luullut kivenkin siitä heltivän. Tätä surullista säveltä ei muu säestänyt kuin patukan tahdikas mätke ja isän ähkyminen ja hammasten puremisen karske. Kun ensimäinen patukka oli loppuun kulunut, sieppasi isä toisen ja kolmannen.

Vihdoin alkoi Wolmarin ääni heiketä ja patukan mäiske kuului valtavana heikon valituksen ja voivotuksen yli.

Ellun vaimo seisoi käsiään väännellen hyvin hätäisen näköisenä. Kyynelet juoksivat hänen silmistään ja ehtimiseen hoki hän: "Eipä Wolmarista miestä tullutkaan," mutta Nestori sanoi: "Ei Wolmarista tule miestä, mutta minusta tulee."

Kun ei saunasta enään paljon muuta kuulunut kuin patukan läiskettä, rohkaisi Hakkilan emäntä viimein itsensä, reväsi saunan oven auki ja töytäsi sisälle.

"Älkää, Jumalan tähden, häntä kuitenkaan tappako," huusi emäntä saunaan päästyänsä.

"Kurittasit sinäkin kakaroitasi, ettet helvetissä tarvitseisi koston huutoja kuulla," karjasi Ellu kiiluvin silmin ja jatkoi työtään.

"Kymmenkertaisen helvetin olisitte itse ansainneet tuommoisella julmuudellanne, -- heittäkää heti pois," sanoi emäntä lujasti.

"Voi voi; älkää hyvä emäntä antako tappaa -- -- älkää mene pois," änkytti Wolmari käheällä ja sortuneella äänellä.

"Heittäkää heti pois," sanoi emäntä toistamiseen ja alkoi lähennellä Ellua.

"Tule siihen, niin saat samasta sarvesta," sanoi Ellu, oikasten itseänsä ja kohottaen patukkansa emäntää kohden.

"Sepähän nähdään," sanoi emäntä ja epätoivon vimmalla syöksyi hän Ellua vastaan ja vanui patukkaan kiinni.

Emäntä oli roteva nainen ja vaikka kuinkakin Ellu olisi koittanut riehua, ei hän vaan saanut aikaa Wolmaria pieksää. Välisti he rymysivät kumossakin lattialla, mutta emäntä ei heittänyt patukasta irti; hänellä oli nyt ikäänkuin yliluonnolliset voimat. Vihdoin heitti Ellu taistelun ja lähti könttimään pois.

Ellu purskahti nyt katkeraan itkuun. Se oli ensimäinen itku, minkä hän mieheksi tultuaan itki. Mitä hän itki nyt? Itkikö hän sitä, kun ei saanut poikaansa mielin määrin hakata? Ei, sitä hän ei itkenyt, vaan hän itki vanhimman itkua onnettoman poikansa tähden, sillä hänkin oli isä ja hänkin olisi suonut pojastansa tulevan hyvän ihmisen, vaikkei hän osannut sen paremmasti häntä ohjata. Sen todistaa nämät sanat, mitkä hän itkunsa seasta sanoi:

"Voi hyvä Jumala! mitä sydämen surua ja tuskaa minä saan tuon tottelemattoman tähden nähdä."

Kamala näky oli saunassa. Yltä-yleensä verisenä makasi Wolmari lattialla, niinkuin tapettu mato, surkeasti valitellen eikä kyennyt nousemaan omin apunsa ylös. Verisiä hajonneiden patukkain katkenneita varpuja oli sikin sokin raadellun ympärillä ja siellä näkyi hyytyneitä verilönttejä, mitkä olivat valuneet Wolmarin rikkihakatusta ruumiista.

Ellu ei pitänyt pyntätystä pojastaan mitään lukua; elikö hän vai kuoli, se oli hänelle sama. Hän meni kamariinsa, pani oven lukkoon, eikä sen enempää kysynyt ei koskenut, mitenkä Wolmarin laita oli.

Laupiaan samaritaanuksen tavoin armahtivat Hakkilan emäntä ja tuo toinen vieras nainen onnetonta Wolmaria. He lämmittivät vettä, pyöräyttivät vähän siihen saipuaa ja pesivät ja liottelivat hänet puhtaaksi verestä.