Part 5

Sitten voitelivat he hänen runnellun selkänsä tuoreella maidon-päällisellä, hankkivat hänelle terveitä vaatteita päälle ja taluttivat hänet tupaan, ja toimittivat maata.

Mikä oli sitten Wolmarin nykyinen rikos, josta hän tuommoisen saunan sai? Asia on seuraava: Ennen on jo mainittu, että Ellu parhaaltaan nikkaroitsi erästä pytinkiä kylässä ja että hän piti Wolmaria mukanansa. Viime maanantai-aamuna oli Wolmari tehnyt jonkun erhetyksen jotakin salvoa tehdessään. Kun isä tämän näki, vetäsi hän poikaa sananlausumatta höylänpohjalla päähän, niin että tulta silmät iski ja mällin sialle nousi iso sininen kuhmu. Samana päivänä sattui hän samaten hairahtumaan ja silloin hän sai kirvesvarresta semmoisen mykän opetuksen ronkkaansa, että hänen täytyi ruveta nilkuttamaan.

Tästä arkaantui poika niin, ettei hän tohtinutkaan tulla enään työhön. Hän lurjasteli päiväkaudet ympäri kyliä, mutta kävi näljän tullessa, isänsä tietämättä, talossa syömässä. Se kävi hyvin laatuun, kun ruokakamari oli toisella puolella kartanoa ja siellä oli aina ruokaa varalla. Tätä teki hän kaiken viikon, mutta kun lauvantai-ilta tuli, alkoi Wolmarille tulla happamat ajatukset, sillä hän tiesi, että kova kosto pian saavuttaa. Kotiin mennessä ei Wolmari mennyt isäänsä niin liki, että hän olisi hänet nähnyt, vaan lurjanteli jäljessä ullankanteella, tarkoin vainuten, etteihän vaan isä ole pistääntynyt tiepuoleen piiloon. Kotiin tultua odotteli hän niin kauvan, että oli vakuutettu isänsä jo maata menneen, sitten vasta puikahti hän vuoteesensa. Näin tavoin vältti hän hetkeksi rangaistuksen.

Kauvan makasi Wolmari vuoteen-omana viimes saadun opetuksen tähden. Kaksi kuukautta oli kulunut aikaa tuosta saunasta, kun Wolmari Hakkilan Paavon kanssa meni eräänä pyhänä kylään. Oli lämmin ja kaunis kesäilma. Kylän pojat kokoontuivat jokirannalle, uida pulikoimaan virran viileässä vedessä. Tämä oli heille semmoista mielityötä, että usea heistä kävi joessa useita kertoja samalla uintiretkellä. Ei oltu vielä vaatteita päälle saatu, niin ne jo taasenkin riisuttiin ja törmättiin jokeen, vaikka leuvat vielä vilussa lotisivat ja huulet olivat siniset kuin mustikkain syöjäin. Mutta kun uusia tovereita tuli ja kehoittivat lähtemään uudestaan, eihän siinä mikä auttanut, täytyi mennä, vaikka kuinkakin vilu olisi ollut.

Wolmari oli tunnettu halukkaaksi uimariksi, mutta nyt ei hän näyttänyt piittaavan koko uimisesta niin mitään. Yksi ja toinen kehoitti häntä kanssaan uimaan, mutta hän vastasi vaan lyhvesti: "En minä viitsi."

Noukeasti ja hekumoiden hän kuitenkin rynkämöisiltänsä katseli joessa pulikoitsevia poikia. Viimein ei hän voinut viettelystä välttää. Hän riisui vaatteet päältänsä, meni paitasillaan erilleen muista, käänsi selkänsä poispäin muista, vetäsi paidan päältään pois ja paiskasi itsensä jokeen.

Vaikka Wolmari koetti olla näin varova, havaittiin kumminkin, että hänen selkänsä oli musta kuin maksa ja vielä useasta paikasta haavoissa.

"Voi! Katsokaasta Ellun Wolkon selkää, minkälaissa se on," huusi Pakkarin Aappo.

Vedestä noustuansa puki Wolmari kiireen kynttä vaatteet päällensä, loi Aappoon tuiman silmäyksen ja lähti sananlausumatta pois.

VII.

On joku vuosi vierinyt. Wolmari oli jo seitsemäntoista vuoden ikäinen, siis kohta täysi mies ja kuitenkaan ei hänen kova elämän koulunsa ollut vieläkään pikkuistakaan lieventynyt, vaan pikemmin koventunut. Totta kyllä on, ettei isä voinut häntä enään paljaalle seljälle pieksää, sillä poika voi jo itseänsä niin paljon puolustella, mutta sen enemmän sai hän nyt kohennuksesta ja muista kovista aseista.

Eräänä syyskuun aamuna ei Wolmari tullutkaan asuinhuoneesen tavallisella ylösnousun ajalla. Kesän aikana makasi hän pienessä aitassa ja oli aina herättämättä noussut ylös, mutta nyt ei häntä kuulunutkaan. Tämä tuntui Ellusta tuiki oudolta ja sietämättömältä, ja kiukku alkoi kiehua hänen sydämessään. Kuitenkaan ei hän kiirehtinyt häntä herättämään, sillä hän tahtoi antaa Wolmarin nukkumisellaan kartuttaa syntiä synnin päälle.

Kun Ellu oli pari tiimaa sydäntään purrut ja ikäänkuin mielessään hekumoinut siitä oivallisesta rangaistuksen syystä, mihin Wolmari oli itsensä taasen vikapääksi saattanut, loppui hänen kärsivällisyytensä.

"Mutta tohtii ja uskaltaakin se, mutta kyllä minä saan heräämään ja sillä tavalla, että se auttaa vastaisuudessakin," sanoi Ellu, sieppasi kohennuksen ja töytäsi ulos.

Aitan-ovelle tultuansa potkasi hän sen auki. Mutta siihen hän jäikin seisomaan. Hän katsoa tuijotti avonaisesta ovesta aittaan paikalta liikkumatta; oli niinkuin hän olisi kivettynyt. -- Wolmaria ei ollutkaan vuoteellaan; hän, tuo vihan-uhri oli poissa ja niine hyvineen täytyi Ellun kohennuksineen palata pois.

Ellu aavisti oitis, että Wolmari on paennut. Hän puki kiireesti yllensä ja lähti liikkeelle. Ensinnä hän ohjasi askeleensa Hakkilaan, kyselläkseen, onko Wolmaria siellä näkynyt. -- Se oli ensimäinen kerta, jolloin Ellu Hakkilan kynnyksen yli jalkansa astui. -- Kun ei siellä hänestä mitään tiedetty, asteli hän kylään.

Siellä oli Wolmari nähty aamulla varhain, sillä hän oli käynyt aamutervehdyksillä Pakkarin Aapon luona. Kun Aappo oli noussut ylös ja mennyt ulos, oli Wolmari ollut häntä vaanimassa. Siinä oli hän karannut tietämättä Aapon kimppuun ja rusikoinut hänet vähiin hengin.

"Tuosta minä sinulle Ellun Wolkon selkää annan," oli Wolmari pieksäissään sanonut.

Koko kahakasta ei muut ihmiset tienneet mitään, löytönään löysivät he Aapon nurkan takaa puolikuoliaaksi pieksettynä.

Sittemmin ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt Wolmaria.

Nämät tiedot eivät olleet Ellulle ensinkään mieluisia. Synkkänä, puhumatonna, yhdellekään ihmiselle sanaakaan sanomatta, lähti hän tietoineen kotiinsa. Sen erän perästä ei hän kysellyt keltään kyläläiseltä Wolmaria, eikä puhunut hänestä mitään, mutta yhä enemmän vakaantui hän siinä mielessä, että Wolmari on todellakin karannut. Ihmisistä näytti siltä, ettei Ellu ollut koko karkaamisesta taallansakaan, mutta niin ei ollut laita. Joka kaupungista tulijalta ja oudolta matkustajalta kyseli hän salavihkaa, olivatko he nähneet tai kuulleet puhuttavan jostakin semmoisesta ja semmoisesta oudosta pojasta? Kaikki kyselemiset ja tiedustelemiset olivat kuitenkin turhia, sillä kukaan ei tiennyt antaa tuolle hämärälle asialle minkäänlaista valoa ja niin oli Wolmari kadonnut kuin kaste maahan.

* * * * *

Näin kuluivat vuodet ja viikot vierivät, mutta Wolmarista ei saanut kukaan mitään tietoa. Yhä synkemmäksi kävi Ellu. Hänen päänsä alkoi kiireesti harmaantua, ja niin tuli hänestä ennen aikojansa vanha mies.

Nestori ja Hjalmari, -- nuot isän toivot -- olivat saaneet kasvaa oman mielensä jälkeen ja nyt ei Ellu enään pitänyt heistä mitään lukua. Pian tuli heidänkin rikosluettelonsa niin isoksi, että heidän täytyi pahojatöitään paeta ja mennä Ameriikaan. Tämä vielä kaiken hyvän päälle tulleena kiirehti suuressa määrässä Ellun ennen-aikaista vanhenemista.

Tästä hetkestä pitäin tuli Ellu yhtäkaikkiseksi kaikkein asiain ja elämän velvollisuuksien suhteen. Hän tuli haluttomaksi kaikkeen työhön ja toimintaan ja pysyi vaan aina torpassaan. Hän ei olisi suonut näkevänsä yhtään ihmistä, eikäpä moni hänen torpassaan käynytkään, sillä uskoveljensäkin olivat hänestä luopuneet. Jos joku sattui hänelle jotakin sanomaan tai jotakin kysymään, oli vastauksensa: on taikka ei. Rupesiko joku puhetta jatkamaan, kyntti Ellu pois ja siihen täytyi keskustelun loppua. Tämän tähden oli hänen elämänsä melkein erakko-elämän kaltaista. Kova murhe häntä vaivasi yöt ja päivät; oli niinkuin hänen sydämensä olisi verta itkenyt.

Ellu raukka! Hän oli koko elämänsä ajan paininut itsensä kanssa ja haapuroinut käsittääksensä ja saavuttaaksensa totuutta sekä täydellisyyttä. Hän luuli sitä saavuttaneensakin. Tässä väärässä valossa tahtoi hän lapsensakin kasvattaa täydelliseksi "kurituksessa ja herran nuhteessa," niinkuin hänen sanansa usein kuuluivat. Tällä tavalla oli hän päässyt rypemään lähimmäisiensä vioissa, ravitsemaan itseänsä niillä, hekumoitsemaan ja iloitsemaan niistä, samassa ihaellen oman itsensä hyvyyttä ja täydellisyyttä.

Kuinka turhaksi kuitenkin kaikki nyt oli käynyt. Suurin elämän pyrintö, lasten kasvatus, oli mennyt suin päin kivelle. Kaikkine virheineen olivat muut vanhemmat onnistuneet lapsensa pitämään omain jalkainsa juuressa ja opettaa heitä tekemään yhteistä pesän työtä. Tätä ei ollut Ellu osannut ja nyt olivat hänen lapsensa huilanneet, ei ainoastaan kaikkeen maailmaan, mutta myöskin turmeluksen tielle. Näin tavoin oli tullut iso loma Ellun täydellisyyteen; tämän hän itsekin huomasi ja tämä se oli, joka Ellun perinpohjin lannisti.

Tämmöisissä oloissa alkoivat Ellun taloudellisetkin asiat mennä aikakyytiä alamäkeen. Ei auttanut sekään keino enään, että pitää avaimet taskussaan ja lukea leivät orrella, sillä kuin työnteko jäi takapajulle ja niinmuodoin ehtyi tulolähde, ei auttanut tarkkuuskaan; kuluuhan otettava, vaikka siitä vähänkin otetaan. Näin tavoin supistuivat Ellun varat supistumistansa. Asia tuli viimein semmoiseksi, että hän kärsi suurinta puutetta.

Toisin oli Hakkilassa laita. Siellä rakastivat vanhemmat lapsiansa ja lapset vanhempiansa. Siellä neuvottiin lapsia rakkauden sanalla totuuden tielle ja vaikkeivät he kuuluneetkaan mihinkään puolueesen, vaikutti totuus kuitenkin niin, että lapset tottelivat vanhempiansa kaikissa. Tästä oli seurauksena se, että lapset olivat vanhemmillensa apuna kaikenlaisissa töissä niin pian kuin kynnelle kykenivät. Kun he näin yksimielisesti ja velvollisuuden tunnolla tekivät yhteistä työtä, karttui heidän varallisuutensa karttumistaan. Kaukaan aikaan eivät he olleet enään tarvinneet Ellulasta masentavaa elämän tarpeiden lainaa ottaa, sillä olipa heillä nyt, ei ainoastaan oma tarpeensa, mutta myöskin muillekin antaa. Näin yksistäneuvoin ponnistellessa olivat Hakkilaiset kohonneet siihen määrään, että heidän torppansa oli nyt paisunut perintötaloksi, vieläpä vankaksikin.

VIII.

Vuosia on taasen kulunut. Hakkilan Paavosta on tullut aikamies -- kelpomies. Hän on nyt verevä, roteva ja kookas nuorukainen, sillä kun hän oli kerran päässyt lapsi-ikänsä rajan yli, jolloin hän oli hinterä ja kivuloinen, putkahti hän kasvamaan kuin nuori vesa hyötyisessä maassa. Samaa mukaa kuin hän ruumiillisesti oli vaurastunut, vaurastui hänen miehuutensakin. Yleistä luottamusta rehellisyytensä ja täsmällisyytensä vuoksi ympäristöltänsä saaneena, laajenivat hänen asiansa pian niin, että hän oli näiden tähden pakotettu matkustamaan ympäri maatamme.

Oli syyskuun loppupuoli ja Paavo oli taasenkin matkalla. Aamupäivällä tuli hän erääsen etäiseen kaupunkiin, mikä oli hänen matkansa tarkoituksena. Hänen tiensä kulki läänin vankilan ohitse. Vankilan luo, siinä olevalle ylevälle paikalle, oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä. Paavo ei tiennyt mitä tämä merkitsee, sen vuoksi ajoi hän hevosensa tiepuoleen ja sitoi sen kiinni johonkin puuhun; sitten lähti hän astelemaan väkiryhmää kohden.

Kauvan sai Paavo jakailla, pakkautuessaan tuon laajan ja taajan väkiryhmän lävitse, ennenkun hän pääsi sen keskustaan. Sinne päästyänsä huomasi hän, että siinä suomittiin parhaaltaan erästä vankia kaakissa. Vanki oli selin häneen, niin että Paavo näki kaikessa hirmuisuudessaan tuon kauhean näytelmän. Yleensä oli lyötävän selkä mustana kuin maksa, mutta enimmiten oli se mennyt mäsäksi. Katkeilleet vitsain latvat jäivät välisti pystyyn sinertäviin, turvottuneisiin läpiin, ja kun niin sattui, painuivat ne toisella lyöntikerralla, niinkuin vaajat, ärtyneihin haavoihin. Lihanretkaleita lenteli vitsojen latvoissa ympäriinsä ja kyljiltä valui veri pitkin ruumista.

Tämmöistä ei ollut Paavo koskaan ennen nähnyt. Hän ei ollut osannut aavistaakaan tuota ankaraa ruumiinrangaistusta niin hirveäksi kuin se oli. Kovasti katui hän sinne tuloansa ja hän olisi mennyt poiskin, mutta se oli väentungoksen vuoksi mahdoton. Hänelle rupesi tekemään pahaa, mutta samassa lopetettiin lyöminen ja vanki laskettiin kaakista alas. Vanki kääntyi nyt Paavoon päin ja oitis tunsi hän hänet. Edessään oli -- Wolmari.

Hämmästys tavoitti nämät molemmat tuttavat.

Wolmari ei ollut koko lyömisen-ajalla huutanut, ei valittanut, ei rukoillut, ei pyytänyt armahtamista, niin, hän ei ollut ääntä päästänyt -- ei sanonut luotuista sanaa. Mutta nyt kuin hän Paavon näki, purskahti hän katkeraan itkuun. Raskaita kahleitaan kannatellen tulla helyytti hän Paavon luo ja tarttui hänen kaulaansa.

"Voi, Paavo! Ei minusta miestä tullutkaan ... minä en voinut. Isäkin oli niin kova... Ei kukaan minua säälinyt eikä heti alussa ohjannut oikealle tielle ja sittenkuin joku ihmis-ystävä löytyi, oli se jo myöhäistä. Nyt minä olen mennyt mies, sillä tämä on jo kolmas kerta kuin sain varkaudesta selkääni, ja kohta minut viedään kärsimään ikuista vankeuttani. -- Äitiäni minä aina säälillä ja ikävällä muistelen; hänkin raukka on saanut kärsiä niin paljon. Vie hänelle terveisiä, että minä häntä aina muistan ja rakastan. Lähettäisin hänelle jotakin arvokasta muistoksi, mutta mitäpä minulla on," sanoi Wolmari.

Tätä sanoissaan kaiveli Wolmari housunsa taskuja ja veti sieltä nenäliinan. -- Tällä paineli hän veristä selkäänsä. Sitten ojensi hän sen Paavolle ja sanoi: "Vie tämä äidille, että hän tästä aina muistaisi onnetonta poikaansa."

Samassa lähti vanginvartia viemään Wolmaria vankilaan. Kalisten katosi hän vankilan kolkkojen muurien sisälle ja apealla mielellä jäi Paavo siihen seisomaan.

Vasta sitten kuin Wolmari oli kadonnut näkyvistä, huomasi Paavo, kuinka vaikea toimi hänellä nyt oli tehtävänä. Kuinka ja millä tavalla hän tekisi ilmoituksensa Wolmarista Ellulassa? Tämä kysymys pyöri hänen mielessään kotiin palatessaankin koko-välin, mutta ei se ottanut oikein selvitäkseen. Kuitenkin meni hän heti kotiin päästyänsä Ellulaan, Wolmarin terveisiä viemään, sillä omantuntonsa pakostakin täytyi hänen se tehdä.

Sekä Ellu että hänen vaimonsa olivat kotona.

"Terveisiä minun matkoiltani," sanoi Paavo huoneesen tultuansa.

"Joko sieltä nyt on tultu?" kysyi Ellu, sanojaan päinkään kääntymättä, vaikka kylläkin näki miehen edessänsä.

"Johan tuota ... tässähän tuota ollaan ... ja tuon terveisiä Wolmarilta," sanoi Paavo.

"Missä hänet olet nähnyt?" kysyi Ellu, nähtävästi vähän säpsähtäen, mutta kumminkin paikaltaan liikkumatta ja silmiään Paavoon luomatta; näytti siltä kuin hän olisi jotakin kauheaa odottanut.

"V----n kaupungissa."

Ellu rykästä kyhnäytti sen kuultuansa; äänettömyys syntyi ja puhelu tuntui taukovan siihen.

"Missä toimissa hän siellä oli?" kysyi Ellu vihdoin, sioitellen jalkojaan toiseen paikkaan.

"Eihän ne toimet niin häävejä olleet. Hänet tapasin Linnanmäellä kaakissa riippumassa, kun häntä lyötiin. Kun lyöminen oli päättynyt, puhuttelin häntä. Hän kertoi itkusuussa, että tämä oli jo kolmas kerta, kun häntä varkaudesta rangaistiin, ja sanoi vietävän hänet nyt ikureissulle. Hän käski tuoda teille muistoksi tämän nenäliinan, jolla hän paineli rikkilyötyä selkäänsä kaakista päästyänsä. Oikeastaan lähetti Wolmari tämän äidillensä, mutta minun mielestäni ei tätä sopisi hänelle antaa, eikä puhua koko asiasta yhtään mitään, sillä kenties hänen heikontunut järkensä ei voisi sitä kantaa," selitti Paavo, ojentaen verisen nenäliinan Ellulle.

Ellu ei ottanut sitä vastaan, kääntyi vaan Paavoon selin; tuntui siltä kuin olisi hän hammasta purrut. Paavo laski nenäliinan akkunalaudalle. Ellun vaimo oli Paavon puhuessa kulkenut siitä sivu useat kerrat ja koettanut kuunnellakin, mutta silloin Paavo aina hiljensi puhettansa niin, ettei hän kuullut, sillä hän oli tullut vähäkuuloiseksi. Kuitenkin näytti siltä kuin hän olisi jotakin älppinyt ja ounastellut.

"Mitä puhetta se oli, sillä minä luulin puhutun Wolmarista; mikä tämä verinen vaate oikeastaan on ja mitä se merkitsee?" kyseli Wolmarin äiti Paavon puheen tauottua, läheten akkunaa ja ottaen nenäliinan käteensä.

Silloin Ellu pyörähti äkkiä ympäri ja meni vaimonsa luo.

"Niin, Wolmarista nyt on ollut puhe; hän elää vielä. Hän on nyt kolmannen kerran kaakissa saanut selkäänsä varkaudesta ja viedään kohta ikuiseen vankeuteen. Hän on rikkipieksettyä selkäänsä painellut tuolla nenäliinalla ja lähettää sinulle nyt tuon verisen muiston palkinnoksi kaikesta löyhyydestäsi ja puolesipidosta, joilla hänet olet tuommoiseksi saattanut," huusi Ellu vihanvimmassa vaimollensa.

"Herra Jesus! -- -- Eipä Wolmarista miestä tullutkaan," huudahti kärsivä äiti ja hänen viimeinenkin järjenkipinänsä sammui.