Part 3

"Vielä häntä kysyt! Eihän hänellä ole valtaa minkään ylitse kotonaankaan, eipä edes omain lastensakaan. Perheen haltiana ja lasten äitinä on hän pakoitettu olemaan kuin hyypiä hävitetyssä kaupungissa. Pienten lastensa kanssa ei hän saa olla samassa huoneessakaan kuin sinä. Hänen täytyy aina olla pelvollaan, aina varusalla ja häpeissään sinun kovuutesi ja julmuutesi vuoksi. Hän ei saa sinun luvattasi koskea mihinkään omassa kodissaankaan. Avaimet ovat sinun hallussasi ja sinä lukitset kaikki vaimosi nokan edestä, ettei tämä saisi mitään ominluvin liikuttaa. Ja sittenkin sinulla on ristit ja senkin seitsemät salamerkit kaikissa paikoissa, nähdäksesi, että eikö tuo vartioitu kuitenkin jollakin tavalla saa sinun aarteitasi näpistellä, jos ei muuta, niin ainakin jotakin ruokavärkkiä lastensa suuhun. Sieltä sinä annat vaimollesi ja lapsillesi niinkuin koirille ja sen pitää piisata niin kauvaksi kuin katsot taas hyväksi heille jonkun palan viskata. Onko tämä laita? Pahin pakanakaan ei pidä vaimoaan ja lapsiaan sillä tavalla. Minä luulen olevan semmoiset raamatun paikat löytymättä, joissa tämmöistä menoa opetetaan," puhkesi Juoseppi puhumaan ärtyneellä mielellä.

"Mitä sinun tarvitsee meidän välihimme sekaantua; minun vaimoni on kylläkin tyytyväinen oloonsa," sanoi Ellu vaan, sillä hänen käsistään oli jo puolet aseita poissa.

"Mitäkö minun tarvitsee sekaantua sinun asioihisi? Meidän kaikkien velvollisuutemme on muistuttaa toisiamme silloin kuin näemme julkisen vian lähimmäisessämme. Mutta sinäkö antaisit itseäsi ojentaa? -- Ohoh ... jopa kaiketi! Sinä tahdot vaan muita opettaa ja vaadit ehdottomasti itseäsi tottelemaan, vaikka väittäisit korpin valkeaksi. Muiden vikoja sinä haet ja kannustat, mutta et kertaakaan mene omaan poveesi katsomaan mitä siellä löytyy. Täydellisenä sinä vaan tahdot itseäsi pidettävän, vaikka olet moninaisissa puuttuvainen, niinkuin muutkin syntiset ihmiset tässä kuolevaisessa ruumiissa. Ja jos joku sinua yrittää nuhtelemaan kahdenkesken siveyden hengessä, suutut sinä, luullussa hurskaudessasi, silmittömästi ja käyt hävyttömäksi; sen vuoksi sanon kaikki nyt tässä kaikkien kuullen. Kaikki muut ovat väärässä ja sinä yksin vaan oikeassa. Väärässä on lutherilainen kirkkomme oppikin ja eiköpä liene raamattukin kohta mielestäsi väärä.

"Niin, niin, entäs se vaimosi tyytyväisyys? Kyllähän minä tiedän mitenkä senkin kanssa on. Totta kyllä on, että hän tottelee ja uskoo sinua, mutta sinä olet hänet semmoiseksi typistänyt. Sinä olet kovuudellasi ja julmuudellasi hänestä pusertanut kaiken voiman, tahdon, tunnon, sydämen, jopa osaksi järjenkin, kaikki, kaikki. Hänellä ei ole enään kykyä ja voimaa edes suremaan ja murehtimaankaan, ja tylsistyneenä, menehtyneenä on hän nyt tahdoton ja voimaton välikappale sinun käsissäsi," kiilasi Juoseppi yhä.

"Minä tahdon olla herra kotonani ja perheeni keskellä. Minä pidän heidät terveellisessä ja kristillisessä kurissa, ja olen oikeutettu vaatimaan heiltä ehdotonta kuulijaisuutta. Minun vaimoni ei saa olla suuna ja päänä joka asiassa eikä päälläpäsmärinä kaikissa, niinkuin sinun vaimosi. Lapsieni en myös anna kuritonna juosta pitkin maailmaa, niinkuin sinä teet," sanoi Ellu lujasti.

"Senhän minä tiesinkin. Olisikin varsin ihme, jos kerrankaan tunnustaisit vian itsessäsi olevan. Minun vaimoni on kyllä päälläpäsmärinä kaikissa ja niin pitää ollakin, sillä hän se on kaiken talouden haltija. Ei hänellä ole lukitut ovet eikä luetut palat, vaan vapaasti hän saa ottaa ja panna, mistä ja mihin vaan parhaaksi näkee. Tasan meillä on valta kaikissa asioissa, eikä meillä ole mitään salattavaa, peitettävää ja kätkettävää toisiltamme. Tämmöistä se on meidän elämämme ja kerskaamatta voin sanoa, ettei se ole ollut haitaksi taloudellemme eikä avioelämällemme, vaan suureksi siunaukseksi.

"Mitä tuohon toiseen syytökseesi tulee, niin siinä laskit aika valheen. Me emme ole lastemme ainuttakaan ylimielistä tekoa jättäneet muistuttamatta, nuhtelematta ja varaamatta, ja kun sana ja varoitukset eivät ole auttaneet, emme kuritustakaan ole laiminlyöneet. Mutta että tuolla tavalla peitää lastansa kuin maanmatoa, niinkuin sinä Wolmari-raiskaa peidät, siihen emme koskaan ryhdy," väitteli Juoseppi.

"Niin, mutta hän totteleekin vanhempiaan ja muita ihmisiä ja se on kurituksen hedelmä," takaili Ellu.

"Kyllähän hyvinkin ... mitäpäs muuta hän tekee. Sinä luulet hänestä hyvinkin hyvää, mutta niin ei ole laita. Sinun läsnä-ollessasi kokee hän miten kuten välttää sinun silmiäsi, mutta niiden alta vältyttyään on hän kokonainen villipedon alku, jonka hillimättömällä pahuudella ei ole mitään rajoja. Moni heikompi eläin on hänen käsissään saanut kärsiä hirmuisen kidutuskuoleman. Kaikki ikäisensä pojat, mitkä hän vaan voittaa, lahtaa ja pieksää hän vähiin hengin. Hakkilankin Paavon, tuon siivon pojan, on hän asetten kanssa muokannut pari kertaa niin pahasti, että on kummallakin kerralla saanut vuoteen omana maata monta viikkoa. Semmoista jälkeä se sinun ankara ja petomainen kurituksesi tekee, josta sinä niin ylpeillen kerskaat. Tällä tavalla olet sinä kuolettanut lapsestasi kaikki ihmiselliset tunteet ja paaduttanut hänet kelvottomaksi vastaan-ottamaan parempia tapoja.

"Tätä en suinkaan sano kannellakseni ja juorutakseni pojastasi, sillä minä, niinkuin muutkin, sääleilen pojan surkeaa ja väärälle tielle vievää kasvatusta. Tarkoitukseni on, että ottaisit ajasta vaarin ja rupeaisit lempeydellä ja hyvyydellä ohjaamaan lastasi, pelkäämään Jumalaa ja häpeämään ihmisiä, ennenkun se on liian myöhäistä," puheli Juoseppi.

"Aina se on vaan sinun työnäsi, että parjata ja kannustaa minua ja minun töitäni. Mutta minä tiedän mikä minä olen ja mikä minun poikani on, enkä tarvitse sinun löyhäperäisiä neuvojasi ja sortohalusta lähteneitä haukkumisiasi; itse minä vastaan kaikesta," sanoi Ellu uhkamielisesti.

"Se on kyllä surkea ja sen tiesin jo ennakolta. Minä olen sanonut sanottavani, johon omatuntoni on minua jo kauvan pakoittanut; tee nyt kuinka tahdot, minun omatuntoni on puhdas. Ja nyt kun tunnen ja tiedän, millä perustuksella teidän jumalisuutenne ja kristillisyytenne on, en tahdo enää koskaan häiritä teitä."

Näin sanoen lähti Juoseppi pois.

IV.

Ellu ei ollut koskaan kuullut tämmöisiä sanoja ja tämä loukkasi häntä kovasti. Hän oli tottunut käskemään, opettamaan ja neuvomaan, mutta ei suinkaan itse neuvottavaksi alentumaan. Vaikka yleiseen tiedettiin, minkälaisella perustuksella hänen jumalisuutensa ja hurskautensa oli ja kuinka julmaa kotikuria hän harjoitti, ei kuitenkaan kenenkään haluttanut mennä hänelle niitä ilmoittelemaan, sillä Ellun raaka itsepintaisuus oli niin yleiseen tunnettu, että se kammotti jokaista. Tämän tähden välttivät he yhteensattumista hänen kanssaan niin paljon kuin mahdollista oli.

Yöt, päivät vaivasi tämä jupakka Ellua. Oliko totta mitä Juoseppi oli Wolmarista sanonut, vai oliko se vaan kateudesta ja vihasta syntynyt syytös, jossa ei ollut pontta eikä perää? Nämät kysymykset pyörivät myötäänsä hänen mielessään, mutta hän ei vaan saanut niitä selville. Hän ei ollut koskaan kuullut Wolmarista sanottavan mitään pahaa ja kuinkapa semmoista voisikaan kuulua, hän kun poikansa oli kasvattanut kristillisessä kurissa, mietti hän. Tämä ajatus selkeni hänelle vihdoin ja hän tuli puolittain semmoiseen päätökseen, ettei koko Juosepin syytöksessä ole perääkään.

Vaikka hän näin puolinaisen päätöksen kautta oli saanut jonkulaista levollisuutta, ei hän kuitenkaan saanut oikeaa rauhaa. Saadaksensa täydellistä vakuutusta asiassa, kysyi hän sitä eräältä kylässä olevalta ystävältään ja uskoveljeltään. Tämä todisti todeksi kaikki mitä Juoseppi oli Wolmarista sanonut, vieläpä lisäsikin sen tiedon, että poika on tavattu useat kerrat näpistelemästäkin.

Tämä isku oli Ellulle monta kertaa kovempi kuin kaikki Juosepin ilmoitukset, nuhteet ja neuvot yhteensä. Olihan hänen tosi-ystävänsä sen sanonut ja hänellä ei suinkaan ollut mitään vihaa ja kateutta häntä vastaan. Siis se on ainakin tosi ja vielä hirveämmässä muodossa kuin Juoseppi oli sanonutkaan.

Kovin lujille pani tämä tieto Ellun. Hänen itsepintainen omarakkautensa ja luultu hurskautensa oli saanut semmoisen kolahduksen, ett'ei hän ollut osannut semmoista uneksiakaan, ja se teki hänet oikein sairaaksi. Hän ei syönyt eikä juonut moneen päivään paljon mitään ja useampina vuorokausina ei hän nukkunut ensinkään. Kova myrsky raivosi Ellun sielussa, sillä kaksi ristiriidassa olevaa mielipidettä taisteli siellä keskenään. Oli, näette, punnittavana: oliko vika hänen kasvatuksessaan, vai Wolmarissa, kun hänen täytyi kaikessa hyvyydessään semmoista kuulla. Ehkä hän onkin ollut pojalle liian kova, liiaksi kurittanut häntä, mutta ei --; kenties on hän ollut liian löyhä kasvatuksessaan -- niin, siinäpä se nyt oli -- ehkä ja kenties --; oli miten oli, mutta lopullista selvää vaan ei tullut.

Taisteltuaan useampia vuorokausia tämmöistä ankaraa sisällistä taistelua, tuli Ellu siihen päätökseen, että hän on liian pehmeästi poikaansa kasvattanut. Hän näki pojassaan semmoisen kovasydämisen ihmisen alun, joka ei vähällä kurilla ota heltyäkseen. Mutta maksoi mitä maksoi, hänen täytyi saada Wolmari nöyrtymään, tottelemaan ja siivoontumaan ja niin temmatuksi hänet pois pahalta ja vilpilliseltä tieltä.

Kun Ellu oli tullut tähän päätökseen, puski hän kaiken kiukkunsa ja vihansa Wolmarin niskoille. Hänen, tuon tottelemattoman ja kovasydämisen pojan syy se muka oli, kun hän sai tuommoista kuulla ja kärsiä. Kaikki häpeä, moitteen- ja nuhteen-alainen syytös, kaikki kärsimiset ja sielun tuskat, kaikki nämät olivat Wolmarin työtä Ellun mielestä, ja hän tunsi kauheasti kärsivänsä uppiniskaisen ja tottelemattoman poikansa tähden.

Ellu ei pieksänyt poikaansa heti noiden harmillisten uutisten kuultuansa, mutta sen enemmän haukkui ja sätti hän häntä. Ikene-irvissä ja hammasta purren pauhasi hän lakkaamatta pojalle, uhaten hänet hakata ja pieksää kananpaloiksi, ellei hän vaan parantaisi tapojaan. Usein hän tuota tehdessään puristeli ja huihtoi nyrkkejään aivan pojan nenän edessä ja silloin oli hänen hahmonsa muutuksissa, sillä ylönpalttinen viha kiehui hänen sydämessään; näyttipä siltä kuin Ellulla olisi täysi työ hillitessä itseään, ettei hän murskannut kappaleiksi tuota kahdentoista vuotiasta poikaansa.

Wolmari parka oli nyt ikäänkuin alituisessa hengenvaarassa. Hän ei uskaltanut puhua yhtäkään sanaa, ei tarpeekseen syödä eikä nukkua. Jos hän joskus vaipui uneen, säikähteli, vavahteli ja karjahteli hän niin surkealla ja sydäntäsärkevällä tavalla kuin tappaja olisi ollut takana. Niissä tapauksissa kavahti hän sängynlaidalle istumaan, eikä tointunut uneksimisestaan, ennenkun isä karjasi hänelle tahi lyödä läimisti kämmenellään selkään. Silloin poika päästi valittavan pienen äännähdyksen ja kytkähti jälleen vuoteesen; eipä konstikaan, sillä tiesihän hän nyt, että hänellä on isä, joka kyllä pitää hänestä huolen.

Tästä lähtien rupesi Ellu kaikkialla vainuamaan Wolmarin jälkiä ja ottamaan vaaria hänen töistään. Kylillä käydessään hän kyseli salamyhkää ihmisiltä, oliko poika tehnyt mitään konnantöitä. Kantelijoita ja kielijöitä oli nyt ilmestynyt kosolta, kun he näkivät, että Ellu niitä halulla urkkii. Paljon puhuttiin nyt Wolmarin päähän totta, mutta paljon valhettakin. Sillä vaikka mikä ilkityö tapahtui kylässä, sai Wolmari sen kantaa, vaikkei kaikesti voitu todistaa ilkityötä hänen teokseen.

Ellu ei huolinut siitä mitään selvää ottaa, olivatko tehdyt rikokset Wolmarin tekoja vai ei, siinä oli kylläksi, kun vaan ne hänen tekemikseen sanottiin. Vihan vimmassa meni hän kotiinsa ja otti pojan käsiinsä ja niin sai hän omainsa ja muiden pahaintekojen edestä. Usein pieksi isä hänet vähiin hengin. Eräänäkin semmoisena kertana huusi poika kauheissa tuskissaan:

"Voi herra Jesus! Tappakaa, rakas isä, minut pikemmin, en minä tätä hirveää tuskaa jaksa pitkälle kestää!"

Tylsistynyt äiti seisoi tavallisesti silloin vieressä, katsella tuijottaen tehtävään työhön, kiemurtelevaan ja parkuvaan poikaansa; näytti siltä kuin hän ei olisi täydellisesti tajunnut mitä siinä tehtiin, sillä hänen silmänsä kiiluivat niin kummallisesti. Kun leikki oli lukussa, pani hän tavallisesti kädet ristiin rinnoillensa ja sanoi:

"Eipä Wolmarista miestä tullutkaan."

Kuitenkin koki äiti, ikäänkuin jonkunlaisella äitimäisellä vaistolla, lievitellä poikansa kurjaa tilaa ja voidella hänen rikki muokattua selkäänsä.

Tällävälin olivat Ellun toiset pojatkin kasonneet ja varttuneet; nuorinkin heistä oli jo puhuva ja juokseva tenava.

Kun sitten vieraita tuli Ellulassa käymään, päivitteli Ellu yhtenään, kuinka hillimätön, räähkä, pahansisuinen, tottelematon, ilkeä, epärehellinen ja raateleva hänen vanhin poikansa on. Ikäänkuin kerskaten selitti Ellu, kuinka usein hän on poikansa pieksänyt liki henkeä, eikä siitä kuitenkaan tuntunut mitään apua olevan. Tavallisesti lopetti hän puheensa sillä tuomiolla, ettei Wolmarista tule miestä pahastakaan, vaan suuri roisto.

Tämmöisien puhetten ja arvosteluin aikana oli Wolmari itse läsnä, katsellen kenkäinsä nokkiin, uskaltamatta kertaakaan nostaa silmiänsä, katsoaksensa muita ihmisiä silmiin. Siinä olivat nuorimmat pojatkin, katsoa töllistelemässä vuoroin isäänsä ja vuoroin Wolmaria ja viimein kaikkia muita. Vieraat eivät tavallisesti osanneet sanoa tuommoiseen ilmi-antoon niin mitään, katsoivathan vaan pitkin nokkaansa. Siinä oli sortunut äitikin tylsämielisenä, mutta kun Ellu sanoi ettei Wolmarista miestä tule, niin hänkin sanoi: "eipä Wolmarista miestä tullutkaan." Silloin menivät nuorimmat veljet Wolmarin eteen ja sanoivat: "ei sinusta tule miestä, mutta meistä."

Tämmöistä oli Ellun kasvatustapa. Ei yhtään lempeää sanaa, ei yhtään rakkautta, jota luontokappalekin osottaa sikiöllensä. Ei yhtään vanhimman rakkautta osoittavaa tekoa, ei yhtään totuuteen neuvovaa ohjausta, eikä yhtään sydämellistä keskustelua. Vitsa, sorto, hirmuvaltainen ja ylimyksellinen ankaruus, ja tuomitseva valta aina vaan oli ylinnä.

Yhä enemmän kauhistutti ihmisiä Ellun kasvatustapa. He näkivät ja tunsivat selvästi, ettei sitä hyvä seuraa. Usea ihmisrakas ihminen kävi asiansyten Ellulassa siinä tarkoituksessa, että saada Ellun mielipidettä siinä suhteessa muuttumaan. Varovasti koettivat he Ellua oikaista siihen suuntaan, että tämän tulisi lempeämmin ja ihmisellisemmästi lapsiansa kohdella, koska hän kovuudellansa saattaisi heidät vasten tarkoitustansa saattaa turmioon.

Ellu ei myöntänyt kenellekään, että hänen kasvatustapansa oli väärä. Mutta miten lienee ollutkaan, havaittiin hänessä kuitenkin jonkunlainen muutos. Nuorimpia lapsiansa rupesi hän perin toisella tavalla kohtelemaan kuin Wolmaria. Heidän pikku-rikoksistaan kolhi ja maksi hän heitä kyllä armottomasti, mutta kun pienokaiset panivat pitkäveteisesti suunsa väärään ja rupesivat sitten hitaasti itkeä marisemaan, otti Ellu heidät syliinsä, taputteli heitä poskille ja päähän. Samassa painoi hän heitä rintaansa vasten, lausuillen: "oliko isä paha? Joko isä löi? Älä ole, pienokaiseni, milläsikään -- ei isä enään ole paha ... kävikö kipeästi? Isän poikahan se on. -- -- Sinusta tulee mies, mutta ei Wolmarista," ja monta muuta semmoista sanoi isä.

Tämmöisellä kohtelulla istutti Ellu nuorimpiin lapsiinsakin tottelemattomuutta ja pelottomuutta. Sillä kun he tiesivät, ettei siitä sen pahempaa seuraa, eivät he noista kopposista olleet taallaankaan, vaan olivat kynsin hampain kiinni joka paikassa pahuudessa. Mistä heitä enimmän kiellettiin, siihen he parhaiten pyrkivät, ja jos joku otti heidät kiinni, estääksensä heitä pahuutta tekemästä, käpertyivät he käteen kuin kissa ja purivat kuin koira. Kun he ulos pääsivät, koettivat he kiireen kautta ehättää niin vaarallisille paikoille, kuin suinkin saatavissa oli. He kiipesivät huonetten katoille, tikapuiden ylimmäiselle puolalle, heittivät itsensä ripuksiin kaivon suuhun ja moneen muuhun semmoiseen paikkaan, missä vaan jotakin vaaraa oli. Kun heitä sitten hätäillen haettiin, kokivat he olla hiljaa kuin hiiret siihen asti, kun heidät huomattiin. Kun he sitten huomattiin, kokivat he näyttääntyä niin vaaranalaisilta kuin suinkin mahdollista oli, huutain hoilaten täydeltä kurkkua, niinkuin hengen hädässä.

Niin, tämmöistä jälkeä oli Ellun lievennetty kasvatustapa tehnyt hänen nuorimmissa pojissaan, joihin hän nyt pani kaiken toivonsa.

V.

Erään varakkaan ihmis-ystävän kävi kovin sääliksi Wolmari-raiskan kurja tila. Oikein omantunnon asiana oli se vaivannut häntä kauvan aikaa. Myötäänsä mietti hän keinoja poika paran auttamiseksi, mutta eipä niitä ollut niin helppo löytää. Vihdoin luuli hän keinon keksineensä, ja hän lähti tallustelemaan Ellulaa kohden.

Huoneessa ei ollut muita kuin nuorimmat pojat ja heidän äitinsä ja piikatyttö.

"Missäs isänne on?" kysyi vieras.

"Hän on kylässä," vastasi tyttö.

"Entäs Wolmari?"

"Meni ulos joku aika sitten; olisiko mennyt Hakkilaan," arveli piika.

"Mitä te Wolmarilla tekisitte, joka on niin pahankurinen," puutui Nestori puheesen.

"Mutta saattaahan siitä vielä tulla siivo poika," sanoi vieras.

"Ei siitä tule, vaikka isä kovasti pieksää," väitti Nestori.

Samassa tuli Wolmari huoneesen.

"Kylläpä siellä metsässä on lunta jo kelpolailla ja jotenkin kirpeä pakkanenkin siellä on... Kävin jänisansojani katsomassa," sanoi Wolmari ja tuli vierasta tervehtimään.

"Se valehtelee... Ei se ole ollut kuin mäkeä laskemassa," ehätti nuorin veli sanomaan.

Wolmari loi vieraasen aran silmäyksen, eikä ollut kuulevinaankaan Hjalmarin muistutusta. Hän katsoa vilautti ympäri huonetta ja meni sitten nurkassa olevan kaapin päällä olevia kaluja kapistelemaan. Kauvan ei hän ollut siinäkään. Yhdessä ja toisessa paikassa koetti hän istua, mutta hyvä ei näyttänyt olevan missään. Vihdoin palasi hän taas tuon kaapin luo.

Vieraan mielestä tuntui kovin sopimattomalta, että tuommoiset pienet tenavat parjasivat veljeään ja vielä noin julkisesti, Wolmarin itsensä kuullen. Sentähden sanoi hän:

"Ei sitä niin rumasti saa sanoa omasta veljestänsä, että hän valehtelee; ehkä hän kävikin jäniksen ansoillaan."

"Eikä käynyt... Ja miks'ei saa sanoa, kun hän kumminkin on valehtelija," intteli pikku veli.

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Sen on isä sanonut."

"Kyllä te nyt liiaksi sorratte Wolmaria. Hänestä voipi tulla parempi mies kuin teistä, vieläpä vaikka pappi," koki vieras puolustella.

"Mitäs linnusta ... joka on varaskin, ja senkin on isä sanonut ... mutta minusta tulee pappi eli muu iso herra," ennusteli tuo pieni orakeli.

Wolmari vilkasi taas vierasta silmiin ja rupesi kiireemmästi sioittelemaan kaapin päällä olevia kaluja.

Samassa astui Ellu huoneesen.

"Siinäkö sinä, roiston-alku, taas olet?" sanoi Ellu ja vatkasi poikaa isosolkisella nahkavyöllä selkään, sillä sen hän sattui silloin käsiinsä saamaan.

Poika hypähti kohoksi, niinkuin käärmeen pistämänä, meni penkille istumaan ja istui siinä mykkänä kuin kala.

"Tuo poika minulle tuottaa sanomatonta harmia ja mielipahaa. Hänestä ei näy kurittamallakaan saavan ihmistä. Kaikki konnan koukut on hän jo oppinut, yksin varastamaankin," sanoi Ellu sitten.

"Kuulittehan nyt, valehtelinko minä," sanoi Hjalmari.

"Pidätkö, penikka, suusi siinä," sanoi isä.

"Minulla olisi teille asiaa: ettekö pane Wolmaria kansakouluun?" aloitteli vieras.

"Kansakouluun?! Mitäs hän siellä tekisi?!" kysyi isä ihmetellen.

"Oppisihan siellä aina jotakin."

"Hän ei menestyisi siellä kuitenkaan, sillä pian tekisi hän semmoisen roimeen, että hänet täytyisi eroittaa pois koulusta," arveli Ellu.

"Ei Wolmaria saa panna kouluun, sillä ei hänestä tule miestä kuitenkaan, mutta minusta tulee, minut kouluun pitää panna," sanoi Nestori.

"Osaatko tukkia suusi, vai mitenkä on?" sanoi isä ja katsoi poikaa vihaisesti silmiin.

Poika venytti naamansa pitkäksi kuin kalalahturi ja lähti kävellä murristelemaan pois; näytti siltä kuin hän olisi ajatellut: "älä huoli."

Vierasta kovin kummastutti tuo tapa, millä Wolmaria kohdeltiin. Hänen säälikseen kävi se sortotila, jota poika sai joka tilaisuudessa kaikilta kuulla, saamatta ainuttakaan lempeää ja ystävällistä sanaa. Hän oli kyllä kuullut, että poikaa nurjasti ja kovasti kohdellaan, mutta ei hän likimainkaan arvannut häntä noin tylysti ja sydämettömästi pidettävän. Tämän kaiken huomattuansa, tuli vieraalle sitä suurempi halu saada poika kouluun ja koettaa saada häntä sen kautta ihmistymään. Sentähden sanoi hän:

"No, mutta toimitetaan kuitenkin poika kouluun, minä luulen, että se vaikuttaisi häneen terveellisesti; kyllä minä maksan kaikki kulutukset hänen edestään ja hän saa vapaan majapaikan ja ruo'an meillä."

"Jos se nyt kerran asia siksi tulee, niin kyllä kaiketi minäkin voin hänet kouluun kustantaa," sanoi Ellu.

"Niin taikka näin, sama se; pää-asia on vaan se, että toimitamme pojan kouluun," sanoi vieras.

"Kun nyt sitä niin hartaasti haluatte, niin totta menköön," myönsi isä vihdoin.

Koko keskustelun ajan oli Wolmari ikäänkuin omantunnon vaivassa. Välisti loi hän aran silmäyksen isäänsä ja toisin ajoin katsoi hän vierasta silmiin niin luottavasti ja rukoilevaisesti; näytti siltä kuin veri olisi hänen kasvoissansa muutellut. Kun hän kuuli isänsä viimeisen lauseen, loistivat hänen silmänsä ilosta. Eipä kummakaan, sillä osoitettiinhan hänelle nyt ihmisyyttä.

Heti tuon keskustelun jälkeen ruvettiin Wolmaria laittamaan kouluun lähtemään. Voi kuinka iloinen hän nyt oli. Kaikki tuo ankara arkuus ja väipästelevä ujous, joka oli hänen varsinainen luonteen-ominaisuutensa, näytti hetkessä kadonneen kuin kaste maahan. Avosydämisesti puheli hän asioita, samassa hyörien ja pyörien kaikenlaisissa valmistuspuuhissa. Pian nämät olivatkin valmiina ja niin lähti poika vieraan mukana astelemaan kylään, jossa koulu oli ja jossa nyt juuri lukukausi alkoi.

Tiellä mennessä oli Wolmari hyvin kehkaantunut uuden yrityksensä tähden. Vapaasti puheli hän kaikenlaisista asioista tuolle hyvälle matkakumppanilleen, joka niin paljon hänelle hyvää soi ja johon hän ehdottomasti luotti; tuntuipa siltä kuin hän olisi halunnut avata sydämensä syvimmät tunteet hänelle.

"Kyllähän sitä minuakin pahaksi sanotaan ja paha minä olenkin, mutta pahaksi sitä semmoisella pidolla tuleekin kuin minullakin on. Kaikki minua sortaa ja tuo isäkin niin kovasti... Välisti minun täytyy tapella, vaikken tahtoisikaan, sillä kaikki minun päälleni käyvät, tavasta suurissa parvissakin. Niin -- kupeenikin on revennyt. Eräänä kertana hyökkäsi koko poikaparvi päälleni ja täytyihän minun ... siinä se meni... Hyvä Jumala! Kyllä taisi terveys mennä ijäksi... En ole tohtinut sanoa sitä kenellekään, eikä sitä isäkään tiedä... -- Mutta nyt koetan tulla paremmaksi," tuumaili Wolmari vähän liioitellen ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Niin. Seuraavana päivänä kirjoitettiin Wolmari kouluun. Voi kuinka hyvä hänestä oli siellä olla. Opettaja oli hänelle niin hyvä; hän neuvoi, ohjasi ja opetti häntä niinkuin kaikkia muitakin ja piti samassa arvossa kuin toisiakin. Ja Wolmari toivoi -- toivoi voivansa parantua.

Wolmarin koulutoverit olivat hänen vanhoja riitakumppaneitaan. Nämät katselivat häntä toiselta kannalta kuin opettaja, majatalon väki ja moni muu. He tunsivat hänet pahankiskoiseksi, riidanhaluiseksi ilkiöksi, jota vastaan täytyi olla aina varoillansa, jos tahtoi säilyttää korvuksensa eheinä; vieläpä he tiesivät senkin, että Wolmari on näpistelijäkin, joka kaikista maineista oli kaikkein pahin. Tämän tähden koko koululiuta, ikäänkuin itsestänsä liittoontui vastustamaan tuota ilkiöä, joka heitä niin monta kertaa oli löylyyttänyt.