Part 2

Täten saimme lujaa jalansijaa, ja muutamien meistä ollessa yleisen keskustelun ylläpitämisen puuhassa oli toisilla tärkeänä tehtävänä tiedusteleminen talon ruokavaroja ja huolen pitäminen, että saatiin välttämättömintä pureksittavaa. Kärsivällisyyttä meillä kuitenkin piti siinä olla, sillä eipä oltu totuttu ruuan laitteluun; aina alussa näyttiin olevan epätietoiset, tokko »herrat» voivat tulla toimeen sillä, mitä talossa oli tarjota. Mutta kuin viimein pääsimme käsiksi ruokiin, mitä eteen oli pantu, näytimme kyllä, että kaikki emännän epäilemiset niiden kelvollisuutta olivat turhat, vaikkapa ruokalista ei ollutkaan kovin vaihtelevainen: viilipiimää, nuorta maitoa, voita ja leipää, tavallisesti lisäksi vielä munia, joskus tuoretta kalaa tai joku liharuoka; perunat olivat keskikesällä harvinaisia, kun talvivarasto oli loppunut eikä sen kesän sato vielä ollut kohtakaan käytettävänä.

Vaikka saimmekin kokea suurta vierasvaraisuutta ja muuten hyvästi viihdyimme vapaissa oloissa talonpoikaistaloissa, niin olipa sentään tarve saada yksinkertaiseen ruokajärjestykseen vähän vaihetteluakin. Kiitollisina me sen tähden otimme vastaan vaihtelutilaisuudet, milloin niitä tarjoutui. Ja kyllä niitä olikin. Siihen aikaan ei vielä ollut mitään matkailijayhdistystä eikä sen asiamiehiä kaikissa maan paikoissa, ei matkailijalla myöskään ollut ohjeena mitään matkakäsikirjaa Suomesta. Jos hän silloin tahtoi saada selkoa jonkun seudun merkillisyyksistä, täytyi sen tapahtua suureksi osaksi siten, että itse niitä etsi omin neuvoin, mikäli mahdollista. Meidän tilamme saattoi siis meidät kussakin paikassa hankkimaan sellaisia tuttavia, jotka voivat olla meille tässä kohdin hyödyksi. Tietysti silloin pappilat meitä hyvin vetivät puoleensa. Hyvin onnistuneet käynnit Jääskessä ja Parikkalassa houkutelivat sitä paitsi koettelemaan sitä keinoa muuallakin ja ennen matkamme loppua kuului ohjelmaamme, että ei pitänyt laiminlyödä käyntiä pappiloissa ohi kulkiessa.

Kuin päätös sellaisesta vieraaksi menosta oli tehty ja pukuja vähän tarkasteltu, pantiin arpaa, kenen tuli johtaa joukkoamme, ja sitte astuttiin rohkeasti edelleen. Pääsy ja tutustuminen tapahtui tuota pikaa, ja mitä olematon matkailukirja ei voinut meille antaa, saimme nyt miellyttävimmässä muodossa. Lyhyttä käyntiä pappiloissa ei koskaan hyväksytty, katseluvuoria, historiallisia merkkipaikkoja, ihmeellisiä metsäjärviä ja koskia oli katsella; siten kului pari kolme päivää retkeilyssä, ilossa ja elossa. Ainoana synkkänä kohtana meidän muuten huolettomassa olossamme oli se, että meillä oli huonot lauluvoimat. Jos me olisimme olleet täydellinen kvartetti, olisi ihan varmaan sulavia serenaadeja kuulunut monenakin lauhkeana kesäyönä; nyt saivat kaksi laulajaamme esittää duettejansa, mutta se oli niin ja näin, ainakin neljän ylioppilaan mielestä.

Oli kulunut viikkokausi ja me sill'aikaa olimme kaikessa mukavuudessa tehneet laivamatkan Savonlinnasta Leppävirroille ja edelleen Kuopioon, katselleet tätä kaupunkia, kävelleet sen ihanassa ympäristössä ja viimein jatkaneet matkaa vesitse Maaninkaan ja Tuovilanlahteen.

Me olimme nyt päässeet matkamme käännöskohtaan. Seuraavana päivänä aioimme lähteä länteen päin kohti Viitasaarta ja Saarijärveä. Tosin meitä toden perästä koetettiin taivuttaa muuttamaan sitä suunnitelmaamme. Tällä kuljetulla välillä kilpaili kaksi höyryvenettä, »herrojen» ja maalaisten, joilla tietysti oli samat lähtövuorot ja joiden siis piti kummankin koettaa vetää puoleensa kaikkia matkustajia ja tavaroita. Voidakseen edes ylpeillä matkustajain enemmyydellä, tarjosi sen veneen perämies, jolla olimme tulleet pohjoiseen päin, kyytiä ilmaiseksi takaisin. Tarjous tietysti oli houkutteleva, varsinkin kuin kaunis väylä olisi kyllä ansainnut nähdä uudestaankin aikaisen aamun valossa ja me sitä paitsi olisimme luultavasti saaneet vielä enemmän harjautua höyryveneiden ohjaamistaitoon. Tullessa minä olin tehnyt ensi kokeeni sillä alalla. Seisoin perämiehen vieressä, kuin olimme aukeanlaisella seljällä, jossa oli suora matka edessä. Käyttäen sitä asiata hyväkseen pyysi hän minua hoitelemaan peräsintä sen aikaa, kuin hän pistäytyi ravintohuoneesen ryyppäämään iltapuoli-kahviansa, ja minä tietysti olin halukas koettamaan uutta ammattia. Hyvin meni seljän poikki, mutta se loppuikin ennen, kuin perämies ystäväni ehti huuhtoa alas kahvinsa. Olinpa vähän levoton vastuunalaisuudesta, johon olin joutunut, kestin kuitenkin vielä hetkisen, tähystellen luultavinta väylää — siihen aikaan ei vielä ollut mitään rantamerkkejä eikä viittoja — käänsin suuntaa, laskin salmeen, kiertelin paraan taitoni mukaan niemiä ja pikku saaria, valmiina milloin hyvänsä huutamaan torveen: »top tykkänään!» Viimein sukelsi ystäväni näkyviin, katsahti ympäri nähtävästi tyytyväisenä suuntaan ja tullen paikalleen sanoi vain ihan levollisesti: kyllä te näytte tuntevan nämä vedet! — Onnellisesti tuo kyllä kävi tällä kertaa, mutta tämä tapaus oli kuitenkin hyvä kuvaus sisävesillä purjehduksen yksinkertaisista oloista. Minä olin uskaltanut liian paljon, mutta saatoin vähän myöhemmin toisessa paikassa tunnustaa, että turvallisemmin sentään nyt tässä veneessä peräsintä hoidettiin, mitä matkustajiin tuli, kuin silloin toiste, jolloin peräsinpyorän tueksi pistettiin vain halko ja jätettiin kulku omiin varoihinsa, kuin oli suora matka edessä. — Konehuoneessa olisivat höyrypuntari ja höyrypannun vesilasi ihan varmaan nekin antaneet aihetta pelottaviin arveluihin. Mutta näytti ihan siltä, kuin yksin höyryn ponnistusvoimakin täällä sisämaassa olisi kesyttynyt ympäristönsä hitaan levollisuuden vaikutuksesta.

Noiden houkuttelevain tarjousten ja viehättäväin toiveiden me emme kuitenkaan antaneet vaikuttaa päätökseemme. Saatuamme jo pitkän aikaa levätä laivamatkoilla halusimme taas vapaasen jalkamiehen elämään, joka oli sitäkin houkuttelevampi, kuin nyt olimme meille kaikille tuntemattoman alan, Keski-Suomen aution metsäseudun rajalla. Ainoastaan tämä ilta oli meillä vielä jäljellä tehdäksemme Saimaan vesistöllä pienen venematkan jäähyväsiksi pitkin sen viimeistä, näkyvissämme olevaa suikaletta, kapeata Tuovilanlahtea vähän matkaa takaisin. Vuoren seinässä lahden itärannassa kuului näet olevan merkillinen luola eli rotko — tietysti nimeltä »Pirun pesä» — jossa meidän, oikeain matkailijoiden, piti Kuopiosta saamiemme ohjeiden mukaan välttämättä käydä. Sinne nyt suunnattiin matka. Eipä tuo paikka suinkaan olisi maksanut etsimisen vaivaa. Asunto, jonka pimeyden ruhtinas tässä oli muka itselleen valinnut, oli hyvin mitätön eikä kuulunut merkillistä kaikuakaan, jonka sanottiin maan sisästä vastaavan jokaiseen luolan aukolta lausuttuun sanaan. Lienee ihana ilta houkutellut henget pois pimeistä piiloistaan. Ainakin meitä veti pois luolasta auringon viime säteissä kylpevä maisema. Vuonon kaltaisena tunkeutui lahti leveämmästä Maaningan seljästä pitemmälti kuin puoli peninkulmaa paikoittain äkkijyrkkäin rantojen välitse. Ja kaikkea sitä verhosi sisämaan luontoon välttämättä kuuluva tyyneys iltavalaistuksen lempeässä hohteessa. Yhdessä kuvassa oli siinä edessämme sisäjärvi-maiseman koko kauneus täydessä loistossaan, ja tämä viime tervehdys aloilta, jotka juuri olimme jättämäisillämme, saattoi meidät hetkiseksi tunnustamaan, että Tuovilanlahti on »kauneinta Suomessa». Paikan merkillisyyksiin on silloin luettava myöskin läheinen Korkeakoski, monta kymmentä metriä korkea, pystysuora putous purossa, joka pujottelekse jylhän metsälaakson äkkijyrkkien rinteiden välitse.

Hyvillä toiveilla alkoi uusi jakso kävelymatkallamme. Mieliala oli yhtä hilpeä kuin ensi kerran tällä matkalla pysähtyessämme Rättijärvelle, se vain erotusta, että meillä nyt oli kaikki saavutetut kokemukset matkakumppaneina, että me jo olimme kokeneet kävelijät. Reppu tuntui keveältä seljässä, sitä oli vähitellen paranneltu, kantamusta kevennetty, paljo sellaista, kuin ensin oli arvattu välttämättömäksi, mutta sittemmin huomattu ylellisyystavaroihin luettavaksi, oli jätetty Kuopioon, ja tärkein kaikesta, jalat, olivat hyvässä kävelykunnossa. Ja se olikin kohta hyvin tarpeen, sillä kuin ensi päivän kävelyllä pääsimme Pielavedelle ja, jonkun aikaa vierailtuamme pappilassa, vesitse edelleen Nilakkaveden länsirantaan, niin siinä meillä olikin edessämme raivaamattomat polut ja saloelämä.

Se paikka, johon olimme nousseet maalle, ei tosin saattanut sitä aavistamaan. Siinä oli juuri valmistunut Keiteleen kirkko ja sen viereen, tähän Pielaveden pitäjästä erotun osan tulevaan keskukseen, oli jo ilmestynyt pari taloa ja auennut tuo maakirkon luona välttämätön kauppapuoti. Mutta katsahdus karttaan ja tietä kyselemällä saadut tiedot osoittivat, että tämä sivistys ei ulottunut kovinkaan etäälle rannasta, ja nyt tuli pyrkiä suoraan sen maan poikki, joka erottaa Nilakan ja Keiteleen järvet toisistaan. Me tahdoimme ensinnä päästä Viitasaaren kirkolle, jonne matkaa ei juuri ollut enempää kuin kolme peninkulmaa. Mutta maantietä sillä välillä ei ollut. [Nyt lienee jo suorakin maantie Keiteleen ja Viitasaaren kirkkojen välillä.] Viljelys kokoutui järvien ympärille ja maantiet pujottelihe kylien kautta; jos siis olisi kuljettu valtatietä, olisi se ensin vienyt luodetta kohti pitkin Nilakan rantaa Pihtiputaalle ja sieltä tehnyt jyrkän käännöksen lounatta kohti Viitasaarelle, joten olisi syntynyt vain 7 tai 8 peninkulman pituinen kierros. Me olimme heti selvillä, että emme lähteneet kiertelemään, vaan suoraa tietä läpi metsäin. Onneksi tapasimme erään tukkimiehen, joka aikoi jo samana iltana lähteä Viitasaarelle. Niinpä läksimme, tämä mies oppaana.

Alkumatkan kuljimme lähinnä rantaa olevien, hakattujen metsäpalstojen poikki »tavallista ratastietä», jossa ainakin kärrinpyöräin raiteet olivat edes vähäisen liikkeen todistuksina; mutta kohta me poikkesimme pois siltäkin ja läksimme kohti saloa. Vanhemmilla hakkuupaikoilla ja ahoilla kasvavan vesakon ja nuoren koivikon sijaan tuli jo vahvempaa metsää, kunnes sekin vähitellen vaihtui koskemattomaan, vanhaan hirsimetsään. Pilviä tavottelevina seisoivat mahtavat hongat ympärillämme, niiden suorat, oksattomat rungot olivat äärettömänä pylvässokkelona ja ilta-auringon viistosäteet levittivät niiden välitse vähän himmennyttä valoa. Puhdas, illakon ja vanamon tuoksun sekainen metsäilma huumasi aistimia, koko seutu oli kuin täydessä levossa; ympärillämme avara salo. Kaukana, kaukana poissa oli maailma; täällä ei ollut taistelua, ei kilvoittelua, metsänhenki syleili kaikkea, vuodatti vakavaa, levollista rauhaansa saliensa vieraille. Ääneti ihastellen astuimme yhä edelleen, pehmoinen, kostea sammal hukutti askelten äänet; ainoastaan silloin tällöin jonkun peljästyneen metsälinnun raskas lento keskeytti syvää hiljaisuutta; mutta pakolaisen päästyä varmaan turvaan vaipui taas kaikki entiselleen.

Yht'äkkiä kajahti koiran haukunta alas metsään; tie kävi loivaa mäkeä ylös. Metsä oli jättänyt tilaa kaskimaalle ja sen takaa mäeltä välkkyi talo. Kauan emme siellä levähtäneet, meillä oli vielä melkoinen kappale matkaa ehdittävä sinä iltana, mutta juodessamme meille ystävällisesti virkistykseksi tarjottua maitoa saimme korkeasta paikastamme vähän katsella seutua. Lähinnä taloa vähä aukeata, jonka kaskiviljelys oli tehnyt saloon, takanamme metsä, edessä allamme tyyni metsäjärvi ja sen toisella puolen taas metsää, joka rajoitti näköalaa joka taholla. Me olimme halunneet päästä ulos salolle. Nyt se oli ympärillämme kahta autiommalta näyttävänä tämän yksinäisen uudispaikan tähden, jonka asujamet olivat kahlehditut ainiaan elämään tässä yksinäisyydessä. Mutta siinä eli onnellinen pari; varat tosin olivat vähäiset, mutta ei paljoa haluttukaan, kun tarpeet olivat vielä pienemmät. Työtä tehtiin oman kodin hyväksi eikä se siis ollut raskasta. Välistä kyllä saattoi puute olla oven edessä, mutta sitte taas tuli parempia aikoja. Tähän asti oli käynyt hyvin »ja kyllä Jumala auttaa», lopetti isäntä yksinkertaisen kertomuksensa soutaessaan meitä järven poikki. Hän oli talonpoika Paavon jälkeläisiä, ei mikään voinut häiritä hänen levollista luottamustaan, sillä »tuloa hän toivoi taivahasta». — Vene jysähti rantaan, me erosimme ja etäännyimme yhä syvemmälle metsään ja mietiskelyihimme, jotka hyvin soveltuivat siihen ympäristöömme.

Maa muuttui alavammaksi, me olimme joutuneet laajoille suomaille ja saimme nyt koetella mudassa ja vedessä kaalamistaitoa. Pahimpiin paikkoihin oli puita heitelty pitkittäin taikkapa toisin paikoin poikittainkin kapulasillaksi. Mutta ne eivät aina kannattaneet meidän painavia ruumiitamme, vaan upposivat mustaan veteen, ja silloin piti hyppäämällä lähimmälle kiintonaiselle jalansijalle koettaa päästä jälleen kuivalle. Astunta ei tässä totisesti käynyt säännöllisessä tahdissa. Milloin juostiin aika vauhtia, milloin koko karavaanin täytyi äkisti pysähtyä, kuin jokin harha-askel saattoi jonkun esimmäisen käsin jaloin tunnustelemaan, missä päin olisi kovaa pohjaa. Kuin viimein pääsimme kovalle maalle ja levähtäen puron varrella, joka oli läänin rajana, joimme sen raikkaasta vedestä Vaasan läänin maljan, jonne nyt astuimme, sai sen hetken merkitys enemmin kuin meidän ulkoasumme antaa arvoa sille teolle.

Astuskeltuamme vielä jonkun tunnin saavuimme ensimmäiseen Viitasaaren pitäjän taloon, ja siihen me pysähdyimme. Oli lauantai-ilta ja sen tähden heti tarjona lämmitetty sauna. Metsässä saatujen mutakylpyjen jäljestä olikin perinpohjainen peseytyminen yhtä tarpeellinen kuin suloinenkin. Sen jäljisteeksi kuului vielä vahva illallinen sekä viehättävä levähdys porstuan rappusilla, jossa duettilaulajamme, siinä tiedossa, että olimme päässeet hyvän sataman turviin, kaiuttelivat tunteensa ilmi sulavissa sävelissä, Hartaasti kuunteleva ja ihmettelevä kuulijajoukko kokoutui ympärillemme eikä koko yö varmaan olisi riittänyt tyydyttämään heidän konserttihaluansa, jos ei

»Armas hämy, mielellemme Väsyneesen vaikuta, Tule, salli jäsenemme Lepoon päästä»

olisi yhä tuntuvammin kehoittanut meitä lopettamaan laulua ja etsimään, mitä enimmin tarvitsimme — juuri lepoa.

Oppaamme jatkoi matkaansa vielä sinä iltana, huoletta jättäen meidät siihen, koskapa nyt jo olimme kirkonkylässä, kuten hänen sanansa kuuluivat. Kirkolle kyllä vielä oli matkaa lähes peninkulma, mutta sinne oli tästä jo hyvä tie. Me ihmettelimme sitä matkan pituutta ja kylän laajuutta, mutta saimme puheliaalta loiselta sen selityksen, että näillä seuduin mieluisimmin rakennetaan talot niin etäälle toisistaan, että emäntä ei voi kinata naapurin väen kanssa. Tuon tavan me kyllä tunnustimme käytölliseksi sekä kotirauhaa ja viihtymistä edistäväksi, mutta se ystävällinen emäntä vanhus, joka meitä tässä hoiteli, olisi ihan varmaan menestynyt ja tullut toimeen vaikka kaikkein ahtaimmissa Hämeen kylissäkin. Se tunne mielessä käänsimme katseemme unen puoleen eikä meidän kauan tarvinnutkaan sitä odotella.

Jospa matka Viitasaarelle olikin märkä, niin se tie, jota sieltä astuskelimme Saarijärvelle, oli sitä kuivempi. Lähellä Viitasaarta olivat näköalat järville vielä hyvin viehättävät; mutta siitä lähtein, kuin maantie nousi pois laajan Vuosijärven rannasta ja me mäen harjalta saimme katselleeksi erittäin ihanaa järvitaulua, oli meillä käveltävänä mitä yksitoikkoisin kuiva hiekkakangas. Maantie oli peninkulmittain suoraa kuin viivottimella tehty; viljelykset ovat yhtä vähän kuin muutkaan maanpinnan vastukset pakottaneet poikkeamaan suorasta suunnasta. Mutta vaikka tämä tieteellisesti on lyhin matka kahden pisteen välillä, niin se käytännössä tuntui meistä pisimmältä. Aurinko paahtoi kuumasti, hieno hieta teki astumisen raskaaksi; ei edes mitään metsälampiakaan ollut missä uida. Se oli raskas taival, me läähätimme ja turhaan tähystelimme lähdettä; olisipa seisova ojavesikin nyt tuntunut virkistävältä. Eivät edes huvittaneet virstapatsaatkaan, joita näkyi monta peräkkäin, sitä enemmin ikävystyttäen. Ketä varten tämä tie oli tehty, se kysymys pysyi tunnin toisensa jälkeen arvoituksena. Sillä aina siitä, kuin aamulla poistuimme Vuosijärven rannasta, emme keskipäivälle asti olleet tavanneet ainoatakaan matkustavaista. Että posti kerran viikossa kulki tätä tietä edes takaisin, me kyllä tiesimme, mutta kun tänään ei ollut postipäivä, emme me saattaneet toivoa edes sen virallisen liikkeenkään nyt elvyttävän tätä seutua. Kuin sitte etujoukkomme viimein ilmoitti näkevänsä jonkun liikkuvan pisteen kaukana virstapatsasten jonon päässä, ruvettiin sitä tähystelemään, ja huomio kiihtyi yhä enemmän, kuin vähitellen voitiin erottaa sen pikku pisteen kasvavankin suuremmaksi aavistustamme: kahdeksi ratsumieheksi, hevoskuormaksi ja koko joukoksi jalkaväkeä; virsta vielä, niin olimme keskellä karavaania, muuttavaa mustalaisjoukkoa. Se pysähtyi ja meidän täytyi tehdä samoin, joukko kerjääviä lapsia kun piiritti meidät kokonaan. Alussa me pysyimme yhtä ylhäisesti torjuvina kuin ne kaksi upeilevaa ruhtinastakin hevosten seljässä. Mutta mustalaiset näyttivät päättäneen ansaita meiltä jotakin ja, kun emme hyvällä antaneet ropoamme, tarjottiin meille korvaukseksi povausta. Kevytaseinen väki, nuo kerjäävät lapset, työnnettiin syrjään, ja kärristä ryömi esiin pari rumaa akkaa tutkimaan meidän käsistämme salaperäistä tulevaisuutta. Kun enempi vastustus olisi ehkä saattanut vielä tuon ratsuväenkin rynnäkköön ja me mieluisimmin sitä vältimme, niin antauduimme, ja nuo likaiset sibyllat ryhtyivät harjoittamaan salaperäistä taitoansa. Ennustukset tiesimme vanhastaan, ne oli meille jo koulupoikina ollessamme markkinaluvalla ilmoittanut onnetar; yksi erotus nyt kuitenkin oli, se, että meidän nykyinen tukevampi varallisuutemme teki tuon kokeen kalliimmaksi. Sillä tuskin mustalaisjoukko näki vilauksen meidän rahoistamme, kuin lapsirynnäkkö alkoi uudestaan, ja vasta sitte, kuin kaikki meidän vaskirahamme oli taiten laskettu noiden mustien penikkain kynsiin, aukesi noitapiiri ympäriltämme, ratsastajat ja akkakuorma rintalapsineen läksivät taas liikkeelle, jalkaväki vähitellen jäljestä, ja viimeimmäksi nelisti mustalaisten uskollinen kumppani, tuo heidän seurassaan aina välttämätön sika, joka yksin kaikista oli käyttänyt pysähdystä paraiten, maannut auringon paahteessa. — Jospa ennustuksista tulikin maksetuksi liian paljo, niin tämä hupainen yksitoikkoisuuden keskeytys riitti kyllin »kaupantekiäisiksi»; ikävä seutu ei meitä enää saanutkaan haltuunsa. Hietakangas oli jäänyt jäljelle, me jo marssimme alas Saarijärven kirkon ympärillä olevia järviä kohti. Tyhjä aukko, joka jäi Vuosijärven rannan iltakuvan ja sen henkäyksen välille, kuin täällä tuli vastaamme samasta metsäjärviluonnosta, tuli tässä täyteen uusia havaintoja.

Me olimme kierrelleet Saarijärven seutuja, astuneet 1808 vuoden sodan aikaista Fieandtin paluutietä kappaleen matkaa Perhoon päin, todella itse kokeneet sitä Saarijärven luontoa, kuin jo lapsina olimme aavistaneet oppiessamme sanelemaan »tuolla Saarijärven salomailla...» ja olimme nyt matkalla alas Jyväskylää kohti. Me jätimme jälkeemme sisämaan autiot, jylhän kauniit metsaseudut. Niiden vaikutukset ja -muistot täyttivät mieltä, astunta kävi koneen tapaisesti, ja kun havaintomme ei kyennyt ottamaan vastaan mitään uutta, kulutimme päivän keskeytymättömällä marssinnalla ja saavuimme puolen yön ajoissa Jyväskylään. Tämä päiväys — kuudetta peninkulmaa — oli pisin koko matkallamme ja väsymys, sekin oli suurin. Hyvää yösijaa me tarvitsimme, mutta kaikki sen toiveet raukesivat. Äreästi vastaten »ylioppilaita ei päästetä sisään yöllä» paiskattiin seurahuoneen ovi kiinni ihan nenämme edessä ja meidän täytyi kestkievarin päiväkirjahuoneen lattialle laittaa tilamme niin hyvin, kuin siinä kävi päinsä. Saali on kuitenkin liian vähä yksinään makuuvaatteeksi tilaa tehdessä lakaisemattomalle lattialle, jonka tähden lepo täällä »Keski-Suomen pääkaupungissa» oli huonompi kuin köyhimmässä torpassa matkamme varrella. Mainittakoon kuitenkin asianomaisten kunniaksi, että he aamun tultua huomasivat erehdyksensä, ja toisena yönä me kokonaan kuittasimme vajauksen, maaten mukavissa pehmoisissa vuoteissa.

Pari päiväystä vielä Petäjäveden kautta Keuruulle, niin varsinainen jalkamatkamme oli lopussa. Sieltä alkoivat taas vesimatkat. Tämän ohjelman alussa oli loistokohta, meille ihan uutta: matka kirkkoveneessä ja kilpasoutu pitkin Keuruunselkää.

Jumalanpalveluksen päätyttyä venekunnat kokoutuivat ja yht'aikaa läksi rannasta kymmenkunta näitä pitkiä, kapeita kirkkoveneitä, 7 tai 12:kin paria airoja kussakin. Nuoret miehet, jotka istuivat airoilla, paloivat halusta saada koetella voimiansa toisten venekuntain kanssa, ja tuota pikaa oli oikea kilpailu täydessä toimessa. Sähisevällä vauhdilla lipuivat venesuikulat rinnakkain ulos seljalle, me onneksemme olimme vahvavoimaisessa veneessä ja ponnistimme mekin koko voimamme voiton saamiseen. Kohta olikin enää ainoastaan yksi kilpailija meidän tasallamme, täytyi päästä edelle kuinka vähän hyvänsä. Vähän kääntäen ohjasi vakava, levollinen »perämies» kilpakumppanin viereen niin, että airot katkeilivat. Siitä kiihtyi kilpailu hengen edestä, viimesunnuntainen tappio oli kostettava. Hetkisen häilyi voitto, voimia ponnistettiin viimeiseen asti, veneet rutisivat joka saumastaan, airoja katkeili; viimein meidän venekuntamme pääsi etupäähän, kunnia oli saatu, tappio kostettu.

Olimme nyt päässeet Hämeen vesistön höyrylaivaväylille. Käyttäen hyväksemme niiden mukavuuksia matkustimme Ruoveden kautta Tampereelle, josta taas jalkaisin astuskelimme etelää kohti Kangasalan, Pälkäneen ja Sääksmäen kautta Hämeenlinnaan. Eräänä iltana viimein saavuimme sinne. Kävelymme oli onnellisesti päättynyt.

Metsäseudussa.

Kevätilma jouduttaa pääkaupunkilaisen matkahaluja. Auringonpaisteinen ja kuiva toukokuu saattaa kansaa tuntemaan kesäistä katupölyä ja helteessä toivotaan vapaan ajan lähestymistä ja sen tultua alkaa pois muuttaminen joukottain; höyrylaivat ja rautatievaunut täyttyvät matkustajista, jotka ilomielin rientävät pois maaelämän rauhaan. Koulunuoriso se panee alkuun tuon muuttamisen ja vähitellen jää kaupungille kuollut kesämuotonsa. Kevätlukukauden loppuun päättyi meidänkin työmme joksikin ajaksi ja eräällä koulujunalla läksimme Helsingistä. Reput oli otettu käsille talvisäilystään, pakattu ja nuoritettu kiinni, ja täydellisessä matkailupuvussa kävimme viimein istumaan rautatievaunuun. Ahdasta oli junalla; arvokkaat valtiopäivä-ukot, juuri päässeinä vapaiksi lainsäätämis-toimestaan, olivat levollisuuden edustajina matkustavaisten joukossa, heidän välillään kihisi ainaisessa liikkeessä nuorempi ihmispolvi, ilosta loistavia lapsia, pääkaupungin koulujen oppilaita menossa koteihinsa. Suuri välihetki, kesä, oli tullut. Kaikki kahleet olivat auenneet, oltiin ihan vapaat, se oli mielialan pääsävel. Ja joka kerran, kuin kumppani kotiasemallaan erosi joukosta, sai hän eväiksi junaan vielä jäävien meluiset onnentoivotukset, ero ei ollut raskas, kaikillahan oli sama matka: matka kotiin.

Turengin asemalla Helsingin—-Hämeenlinnan radalla oli meidän vuoromme erota tästä seurasta. Meillä tosin ei ollut sama matka, me emme olleet menossa kotiin, mutta vapauden tunne oli kuitenkin kaikilla yhteinen, me olimme tajunneet vaunuissa vallitsevan mielialan ja sillä mielellä me aloimme nyt kävelymme.

Meidän tiemme kävi Janakkalan, Rengon ja Lopen kautta etelään päin Hämeen ja Uudenmaan läänien syrjäistä rajaseutua kohti. Matkan suunnitelmaa määräämässä oli ollut kaksi asianhaaraa: kaikki me tahdoimme viettää lupa-ajan ensimmäiset päivät, niin perin keskeyttämällä jokapäiväiset toimet kuin mahdollista, me tahdoimme päästä kokonaan pois nykypäivän asioista, politiikista ja levottomista puuhista, siispä syrjäisen maaseudun yksinkertaisiin oloihin. Mutta kun muutamilla joukossamme — meitä oli neljä hyvin tottunutta matkailijaa — oli aikaa ainoastaan määrän mukaan, täytyi meidän etsiä niin läheltä kuin mahdollista sitä saloseutua, jonka rauhaan halusimme päästä. Tällaista seutua toivoimme löytävämme vesiä jakavilta selänteiltä, jotka ovat Hämeen vesistön eteläisimpien ja Lohjan vesistön pohjoisimpien lähdeojien välillä.