Part 3

Ensimmäinen päiväys ei meitä kuitenkaan vielä vienyt ikävöidyille saloille. Olimme keskellä Janakkalan paraita viljelysseutuja, tie veti viljavien vainioiden keskitse. Ympäristöään vallitsevan Hakoistenlinnan harjalta, joka on äkkijyrkkä kalliokukkula muinaislinnan jäännöksineen, katselimme kaikkea tämän maailman ihanuutta, ja ystävällinen kutsu päivälliselle vuoren juurella olevaan Hagan herrastaloon saattoi meidät hetkiseksi unhottamaan mietelmämme tuolla yksinäisessä metsäseudussa tavattavastamme levosta. Mutta jo seuraavana päivänä jäi se viljelysalue jäljellemme; me saavuimme vedenjakajalle, jonne tasankojen ja laaksojen viljelys ei ulottunut, jossa metsä pääsi voitolle.

Salon talo Lopella oli kävelymatkaksemme valitun alueen kynnys. Kapea kannas kahden järven välillä, jossa talo oli, oli rajana. Siinä oli pohjoispuolella Karijärvi, joka lukemattomia jokia ja järviä myöten kiertelee ulos Kokemäen jokeen, ja etelän puolella Punelianjärvi, jonka vedet juoksevat alas Suomenlahteen. Me läksimme etelää kohti, ensin vähän matkaa veneellä pitkin metsäjärvien helmeä, Puneliata. Korkeiden rantajyrkkäyksien väliin sullottuna, joita verhosi vanha honkametsä, oli se kapea vesi edessämme; luonto täällä oli koskematon, nyt olimme sellaisessa seudussa, kuin olimme toivoneet. Rauhallinen autius veti meitä puoleensa, soutu sai pysähtyä, tuuli kuljetella venettä.

Puolen peninkulman matka tai pitemmältäkin oli meillä samaa kapeata väylää äkkijyrkkäin niemien välitse kierrätellen. Sitte se laajeni seljaksi, jonka takaa pohjana paistoi Salmen talo — viljelysseutua taas. Vastenmielisesti me ohjasimme veneen sinne, mutta sieltä saamiemme tietojen johdolla syvennyimme taas kohta uudestaan saloille.

Lähellä salmea on syvällä jylhässä laaksossa Rautakosken kankirauta-paja. Kankiraudan taonta kuuluu juuri metsäseutuun. Sieltä se on alkanut ja siellä sillä on välttämättömät toimeentulonsa ehdot: metsistä helposti saatavat hiilet ja metsäjärvien välisistä koskista lähtevä vesivoima. Tämä yksinkertainen teollisuus soveltuu hyvästi ympäristöön. Se on levollisen ja vakavan luontoinen kuten metsäkin ympärillä. Tiemme vei tästä vieritse, me poikkesimme pajaan. Siellä oli puoli hämärä. Ahjon edessä liikkui pajan jäntevä haltia, tehden, apunansa hiilimies, sulatustyötä. Ääneti ja levollisena hoitelivat he tehtäviään, he olivat esimerkkejä ihmisestä, joka tajuisella voimallaan voittaa luonnon. Kumean napinan tavalla kuului tänne sisään kosken kohina ja siihen seoittui palkeiden huokaileva ääni. Se oli vapaan metsänhengen valitusta, kun hänet kahlehdittiin ihmisen ja voiton palvelukseen. Sulatus valmistui, ahjon tulikidasta vedettiin esiin hehkuva rautaharkko, vähäksi ajaksi vaikeni sysimusta pajansisus, kunnes aine vesivasaran voimakkaista iskuista sai muotoa ja mustenevana vietiin muiden päivätaoksien joukkoon.

Rautakoskelle loppui viimeinenkin pohjoisesta päin tuleva ajotie, niin että me saimme etelää kohti matkatessamme pyrkiä edelleen läpi metsän niin hyvin kuin voimme, valikoiden lukemattomista karjanpoluista mukavinta. Kartta ja kompassi olivat oppainamme metsätorpasta toiseen; me astuimme kuin sopulit suoraan aina samaa suuntaa: jos sattui vesi eteen, etsimme rannalta veneen, soudatimme itsemme ylitse ja läksimme taas samaan suuntaan edelleen.

Vasaran paukahdusten ääni oli jo ammoin jäänyt kuulumattomiin jäljelle metsään, joka yhä tiheämpänä piiritti meitä, kuin viimein auringon lasketessa pysähdyimme Paaston torppaan, joka on Lopen, Tammelan ja Pyhäjärven pitäjäin äärimmäisten nurkkain kulmauksessa. Tulomme oli nähtävästi odottamaton ja jotain ihan uutta, sillä nyt olimme seudussa, jonne vieras harvoin osuu, ja ulkoasu, matkailijan kävelypuku polvihousuineen ja reppu seljässä, teki ilmestymisemme sinne vielä oudommaksi. Mutta Suomi on vierasvaraisuuden maa, täällä ei kysytä passia eikä matkan tarkoitusta, taloon tulija on aina vieraan arvossa, ja se kyllin riittää hänen viihtymisekseen. Tupa ei ollut suuri, yksi huone vain, ehkä 6 kyynärää kullekin kantille, ja siinä asui kaikki talon väki, isäntä ja emäntä, renki ja piika ja vielä kaksi lasta. Mutta ettäkö meille, neljälle miehelle, ei siinä siltä vielä olisi tilaa, ei niille yksinkertaisille ihmisille johtunut kellekään mieleen. Yö oli kylmä — oli näet juuri kylmäin hallojen aika kesäkuun alulla 1891 — ja me sen tähden emme tahtoneet vaihtaa tuvan lämpöä, jossa tuli paloi avonaisessa takassa, eri huoneen etuihin, joita lato tai aitta mäellä olisi voinut tarjota. Olkia tuotiin ja lattialle sille pienelle alalle, joka oli tyhjänä ja paraiksi niin suuri, että riitti, laitettiin meille tilat. Syötyämme illallista kävimme päivän ponnistuksista väsyneinä mielellämme levolle, ja tuota pikaa oli koko maailma vaipunut suloisimpaan uneen.

Mitä täällä oli tarjona ruokaa ja yösijaa, oli kaikkein yksinkertaisinta, mutta eipä ollut sitte maksukaan suuri. Kuin yritimme tilintekoon, sanoi emäntä jyrkästi, että maksusta ei mitenkään voinut tulla puhettakaan, »olihan saatu nähdä niin paljo uutta ja siinä oli kylliksi korvausta kaikesta vaivasta». Tosin me sekä illalla asettuessamme yöksi että aamulla pukeutuessamme olimme olleet uteliaimman huomion esineinä. Naiset ihmettelivät meidän varustuksemme ja repussa säilytettyjä pikku tavaroita, ja miesten huomio kiintyi karttoihin ja kompassiin. Ne olivat hyviä kapineita. Niiden johdolla me olimme osanneet tulla tänne läpi metsän ja voimme osata edelleenkin, sillä »se, joka oli osannut tänne ilman opasta, löytää kyllä itse tien täältä poiskin», selitti isäntä aivan suoraan. Ja hän oli oikeassa. Metsäin samoamisen aistimme oli herännyt ja tullut tarkemmaksi, ja oppaasta riippumattomuuden sulous korvasi täydelleen pikku mutkien vastukset, joita meillä oli kiertäessämme jotakuta kartasta näkymätöntä suota tai lampia.

Me olimme nyt ihan keskellä metsäseutua, mutta emme kuitenkaan jylhän, koskemattoman salon sydämmessä. Metsä oli asuttua. Teollisuuslaitosten, Pyhäjärven pitäjän pohjoispäässä Rautakosken ja etelässä Högforsin, läheisyys oli myöskin täällä metsässä saanut aikaan erästä teollisuutta: hiilen polttoa. Jo lähellä Paastoa tapasimme keskellä suurta metsää ensimmäisen hiilimiilun. Se oli meille ihan uutta, ja yhtä outo ilmestys olimme mekin hiilenpolttajalle, joka meidän tulostamme heräsi havumajassaan ettone-unestansa. Me teimme tuttavuutta, kävimme istumaan hänen majansa eteen ja aloimme keskustelun. Kun tavalliset kysymykset »mistä ja mihin» oli suoritettu, voimme kääntää puheen metsäelämään, hiilenpolttoon. Tarjottu sikari — rauhan piippu tämän asunnon ruhtinaalle — irroitti kielen ja ukko alkoi kuvailunsa. Tietysti metsässä muka kummitteli, haltiat ja noidat mellastelivat hirmuisesti; mutta yhtä varmaa oli myöskin, että miilun tuli pelotti kaikkia pahoja henkiä ja että hän, hiilenpolttaja, ei peljännyt mitään, asui vaan täällä kesät päästänsä, kävi silloin tällöin hankkimassa jostakin torpasta ruokatarpeita, mutta muuten oli kokonaan vapaan metsän vapaa poika. Jos olisimme tulleet hänen luoksensa illalla, niin olisimme saaneet käyttää hyväksemme hänen havumajaansa ja miilun lämpöä ja viihtyneet siinä kyllin hyvästi, koska emme olleet tavallisia »herroja», vaan osasimme kulkea läpi metsäin ilman opasta. Ukon vierasvaraisuus oli liikuttava ja me olimme pahoillamme, että emme edellisenä iltana osuneet hänen luoksensa. Miilu olisi antanut meille lämpöä kylliksi ja hiilenpolttajan mielikuvitus olisi ihan varmaan illan valossa muuttunut selvemmäksi ja tehnyt metsän eläväksi. Nyt me vähän levättyämme läksimme edelleen ja saimme hetken kuluttua kokea taas samaa lähimmällä miilulla tai tervahaudalla.

Tämä ympäristö ja sen alkuperäiset olot johtivat mieleen jossakin lausutun ajatuksen, että olisi lunastettava jokin kruununmetsä ja säilytettävä ainiaan koskematta alkuperäisessä muodossaan, niin että vast'edes, jolloin kehittyneempi viljelys oli valloittava metsät, siinä edes pysyisi kuva maan alkuasutuksen ajoista. Tässä oli sellaiselle maantieteelliselle rauhoitukselle sopiva alue. Metsä ei ollut haaskattua, salotorpissa hoidettiin maanviljelystä esi-isäin tavalla. — Me olimme tulleet tänne hyvästi viljellyistä seuduista ja sellaisia oli myöskin lähellä edessämme; niiden väliin sullottuna oli tämä salo, ja nähtävästi sai se väistyä yhä lähestyvän viljelyksen tieltä; alkuperäisyys oli kohta häviävä. — Mutta tämä ajatus ei ollut pitkä-ikäinen. Muutamia viikkoja myöhemmin samana kesänä oli pari meitä matkalla kaukana Itä-Karjalassa. Siellä johtuivat mieleemme nämä rauhoitetun alueen ajatukset ja me huomasimme ne tarpeettomiksi: Suomen saloille ei vielä moneen vuosisataan tarvita mitään rauhoitusasetusta.

Aamupäivällä saavuimme ensimmäiseen taloon Paastosta etelään päin, jouduimme salolta viljeltyihin seutuihin; astuttuamme vielä muutamia peninkulmia pääsimme Högforsin suurenmoiselle rautatehtaalle ja teollisuuslaitoksille.

Läntisen Uudenmaan ihanat järviseudut houkuttelivat meitä pariksi päiväksi vielä etelämmäksi Vihtiin ylistellylle Hiidenvedelle, joka kuitenkin, meidän soutaessamme sen pintaa, kätki sulouttansa sakeaan lumipyryyn (7 p:nä kesäkuuta 1891), ja Lohjalle, josta kuitenkin palasimme pohjoista kohti samoihin rajaseutuihin, joista äsken olimme tulleet. Tie kävi Nummen ja Pusulan kautta Ariman lasitehtaalle ja edelleen jylhän autioita seutuja Tammelaan, jossa yht'äkkiä kuin tenhovoimasta salo vaihtui viljellyksi alueeksi: tiemme kävi Mustialan, Forssan ja Jokioisten kautta.

Alue, jota olimme kävelleet oli antanut runsaasti vaihtelevaa näkemistä. Sille, joka tahtoo ilman varsin suuria ponnistuksia ja lyhyessä ajassa oppia tuntemaan maamme luonnon eri vivahduksia, ei ole toista sopivampaa matkaa; kaikki, kuin houkuttelee matkailijaa, on täällä nähtävänä pienellä alalla: metsäseudun autius, järvimaiseman koko ihanuus, suurteollisuuden kaikki haarat ja maanviljelys kehittyneimmässä muodossaan. Se oli meidän arvostelumme kuin viimein Koiviston asemalla Turun radalla erosimme. Kumppanit läksivät rautateitse Turkuun, minä nostin repun selkääni ja läksin Koivistolta Humppilan ja Punkalaitumen kautta Tyrväälle Kokemäen joen varrelle. Tämä marssi tuli paraaksi päiväyksekseni, 63 kilometriä 13 tunnissa. Mutta seuraava päivä kuluikin lepäellessä.

Uudessa seurassa.

Helposti käsitettävä vastenmielisyys pitkiä rautatiematkoja kohtaan kesäkuumalla oli minussa herättänyt ajatuksen valita tehtävääni matkaa varten Helsingistä Viipuriin tie Loviisan, Pyhtään ja Kotkan kautta, jota ei muuten juuri käytetä. Se tie oli kyllä vievä paljon enemmän aikaa, mutta kun minun ei sillä kertaa tarvinnut pitää päiviä luvussa ja kun sitä paitsi olin tavannut kävelylle halukkaan kumppanin, näytti varsin houkuttelevalta ahtaassa rautatievaunussa matkustamisen sijasta lähteä höyrylaivalla Loviisaan ja sieltä jalkaisin Kymijoen suuseudun poikki, joka kartasta päättäen oli matkailijalle hyvin viehättävä. Niinpä päätettiin panna tämä aie toimeen. Mutta ennen kuin pääsimme lähtemään, oli matkueemme kasvanut suuremmaksi, kun näet kolme nuorta naista tahtoi yhtyä seuraamme. Ei kukaan heistä ollut ennen kokenut pitkän jalkamatkan vaivoja, mutta kun vastukset meidän kokemuksemme mukaan eivät ole peljättäviä, jos matkailijan päiväjärjestystä ei muuteta urheiluksi, niin emme epäilleet hyväksyä heidän ehdotustansa, varsinkin kuin nämä naiset jyrkkään selittivät tulevansa tavarain kantamiseen nähden kyllä toimeen ilman valppaan kohteliaisuuden ainaista huomiota.

Tämän selityksen nojallakaan emme sentään katsoneet voivamme jättää naiskumppaniemme varustuksia ihan tarkastamatta. Ei ollut vaikea käsittää, että repun piti olla keveä, sillä meillähän lähtiessämme oli rasittavan kesäkuuman aika. Mutta kaikki se, jota katsottiin välttämättömäksi, kertyi kokoon pantuna melkoisen painavaksi kantamukseksi. Itsepäistä vastustusta kesti yhä siihen suuntaan, että sillä vähällä, jonka me sallimme jättää tuohon yhä vähennettyyn kantamukseen, ei olisi mahdollinen soveliaasti ilmestyä ihmisten ilmoille; kuitenkin onnistui meidän viimein saada repun paino supistumaan 6 tai 7 naulaksi. Saatua tämä asia selville oli vielä jäljellä päällysvaate-kysymys. Ponteva selitys, että lämpöinen, pehmeä saali on ainoa järjellinen ja käytöllinen, ratkaisi senkin; sade- ja kesätakit y.m.s. jätettiin kotiin.

Kaikkein näiden varustuksien jälkeen kokouduimme viimein kauniina kesäkuun iltana itään päin lähtevään höyryveneesen. Saavuimme Loviisaan, kävelymatkan alkuun, josta läksimme astumaan, osoitettuamme kaupungille kaikkea tarpeellista huomiota.

Kesäkausi oli juuri alkanut, kun näet oli avattu kuuluisa kylpylaitos, josta Loviisa kerskailee. Kylpyvieraita oli tulvinut läheltä ja kaukaa, ja kauniissa kylpylaitoksen puistossa, johon kävelymme läpi kaupungin päättyi, olimme keskellä tämän uusaikaisen Betesdan elämää. Meidän ulkoasumme ja aikeemme lähteä ulos vapaasen luontoon ja turvautua omiin voimiin, eivät soveltuneet tähän elämään. Terveyttä etsiväin joukossa olevat tuttavamme lausuivat julkikin katsovansa mahdottomaksi meidän toteuttaa ohjelmaamme. Me emme kuitenkaan kadottaneet rohkeuttamme; olihan suuri erotus voimissa meidän ja kylpyelämään tuomittujen ystäviemme välillä; siihen luottaen läksimme tielle.

Kohta saavuimme pienelle Ahvenkoskelle, Kymin läntisimmän suuhaaran länsipuolelle, vanhalle 1743 vuoden aikaiselle valtakunnan rajalle. Metsittyneet patterit rannalla olivat todistuksina menneiden aikain sodista, ne olivat siinä mykkinä muistoina siitä häpeällisestä sotaretkestä, jolloin maa ilman miekan iskua jätettiin vihollisen armeijain haltuun. Tuon pakoretken ja sen seurauksien muisto eli vielä kansassa. Ylhäällä kestkievarissa rupesi vanha mies tulkitsemaan historiallisia vaiheita. »Tässä oli tullipaikka valtakunnan rajalla», sanoi hän, viitaten kestkievaritaloon, »ja tässä oli viimeinen tilaisuus puolustaa maata. Ei laukaustakaan vaihdettu, riennettiin pois, ja sen tähden seisoo tuo vanha huone vahingoittumattomana, ei sen seinissä näy yhtäkään edes eksyneen luodin merkkiä.» — Myöhempi aika oli jälleen yhdistänyt, mitä silloin oli erotettu, joki juoksi taas Suomen aluetta, kostuttaen rauhallisia seutuja. Mutta vaikutus, jota ensi tulomme sen rantaan teki mieliimme, seurasi meitä koko matkan läpi tämän historiallisista muistoista rikkaan seudun.

Viisi päivää kuljeksimme näissä seuduissa, ensin pitkin jokivartta ylös Ruotsin Pyhtään kirkolle ja edelleen Anjalaan, josta palasimme Ahvenkoskelle suuren osan matkaa veneellä myötävirtaan, astuimme poikki Pyhtään saarimaan sekä joen itäisimmän suuhaaran, vähä väliä poiketen syrjään katsomaan merkillisiä paikkoja: Kymin linnaa, Kyminkartanoa ja sen lähellä olevaa lohenpyyntipaikkaa n.s. Kyminluostarin vieressä, ja viimein saavuimme Kotkaan.

Siinä oli kävelymatkamme päättyvä, kuin saimme katselluksi kaupungin kaikkine merkillisyyksineen. Siitä me pian selvisimme ja jo lähestyi hetki, jolloin seuramme oli hajoava. Mutta toisinpa kohtalo oli päättänytkin. Höyrylaivoja odotellessamme, jotka veisivät meidät kunkin omaa tietänsä, muutamia itään, toisia länteen, olimme kiivenneet kaupungin eteläpuolella olevalle n.s. Norjanvuorelle saamaan vielä kerran yleissilmäyksen Kotkasta ja sen ympäristöstä. Tämä korkealla käynti herätti mieleen uusia suunnitelmia. Lähimmistä tauluista, jotka kuvasivat sataman ja laivaväylän elämää ja liikettä, oli katse harhaillut saarien ja luotojen ylitse ulos merelle ja pysähtynyt etäältä siintävään Suursaareen, jonka piirteet sentään selvästi näkyivät taivaanrantaa vasten. Päivä oli kirkas ja lämmin, vieno tuuli leikitteli veden pinnalla, houkutellen lähtemään sinne.

Suursaaren matkan ehdotus oli ikään kuin ilmassa, ja kuin se kerran oli lausuttu, yhtyivät siihen heti kaikki; matkailijain tavan mukaan ei sitte myöskään enää ollut pitkältä päätöksestä toimeenpanoon, Satamassa oli eräs Suursaaren jaala valmiina kotimatkalle; ryhdyttiin sopimaan viennistä ja paljon ennen, kuin äsken odottamamme höyrylaivat saapuivat satamaan, oli »Auran» ystävällinen perämies merkinnyt meidät matkustajiksi veneesensä, nostanut ankkurinsa ja purjehtinut ulos merelle.

Jos tuuli on sopiva, lasketaan 4 peninkulman pituinen matka Kotkasta Suursaareen muutamissa tunneissa, mutta tällä kertaa tarvittiin paljon pitempi aika. Heikko tuuli vei meidät kyllä ulos satamasta, mutta päivällä sekin tyyntyi ja vielä auringon lasketessa olimme lähempänä Suomen rantaa kuin purjematkamme toista päätä. Me olimme kuitenkin jo kuin kotona jaalassa ja viihdyimme varsin hyvin, vaikka mukavuudet olivatkin yksinkertaiset. Kajuutta jätettiin naisten saliksi ja lastiruumaan asetettiin makuusijat miehiselle väelle. Kuin seuraavana aamuna kannella näimme päivän koiton kajastavan aavalle merelle, emme suinkaan tunteneet mitään tyytymättömyyttä oloomme. Aurinko nousi ja toi tuulta, jaala sai vauhtia ja oltuamme vuorokauden vesillä nousimme onnellisesti hilpeimmällä mielellä Suursaareen maalle.

Ennen kuin kahden päivän päästä läksimme paluumatkalle Kotkaan, tällä kertaa avonaisessa luotsiveneessä, olimme ihanimman kesäilman vallitessa kierrelleet saaren joka suuntaan ja tutustuneet tähän pikku alaan, joka kyllä ansaitsee matkailijan huomiota. Suursaari on eri maailma itsekseen ja sen luonnossa on paljo vaihtelua. Mahtavilta vuoren huipuilta on mitä laveimmat näköalat merelle, matalaan Suomen rantaan pohjoisessa ja Viron rantaan, joka näkyy kaitaisena nauhana etelässä. Vuorten välillä kasvaa rehoittaa tiheätä metsää, ja saaren sisällä sievän Lounatjärven rannalla on metsäjärvi-maiseman koko ihanuus nähtävänä, niin että unhottuu mahtavan meren läheisyys. Alhaalla kylissä, joita on kaksi, tervehtii vierasta ystävällinen väestö, joka hyvin mielellään osoittaa vierasvaraisuutta muusta mailmasta tänne saapuville matkalaisille.

Toista kertaa jo odotimme höyrylaivaa Kotkassa, se vain erotusta ensi kerrasta, että nyt eron hetki tosiaan oli edessä. Vähän toista viikkoa oli kulunut siitä, kuin läksimme Loviisasta; mitä vaihtelevimmissa oloissa olimme saaneet koettaa voimiamme ja matkakumppanien yhteen sopivaisuutta; kaikki oli käynyt hyvin, Loviisassa ennustetuista vaikeuksista emme olleet kohdanneet yhtäkään, itsekukin oli tullut toimeen omin voimin; hevoseen emme olleet turvautuneet ja vastoin kaikkia pelotteluja, että sellainen kävelijäseura kuin meidän huomattaisiin mahdottomaksi, jos vain tulisi todella ponnistaa voimia, olimme me yhteisissä vaivoissa nähneet seuramme hyvin pysyneen koossa, vaikka olikin astuttu oikein hyviä päiväyksiä, ei minään päivänä vähempää kuin 2 peninkulmaa, yhtenä päivänä 35 kilometriä, jota paitsi me kiipeillessämme Suursaaren kallioita ja astuessamme saarta päästä päähän pohjoisesta etelään 12 kilometriä ja takaisin ihan raivaamatonta polkua olimme näyttäneet vielä suurempaa kestävyyttä ja voimaa. Mutta samalla olimme kuitenkin huomanneet matkan kaikin puolin olleen huvimatkaa. Ja siihen arvosteluun yhtyivät seuramme kaikki jäsenet.

Koulukävelyllä.

Maalle oli noustu, miestenhuuto pidetty, lähtömerkki annettu ja joukko — 88 miestä — läksi liikkeelle: »Kaikukohon laulu maamme» kajahuttivat laulajat; tämän kunniamarssimme sävelten tahdissa marssimme läpi rauhallisen kylän kohti uusia vaiheita. Ripeässä tahdissa siinä astuttiin, uljas rohkeus matkakumppanina. Ja sitä kyllä tarvittiinkin tänä päivänä, ensimmäisenä, jolloin voimia oli toden perästä koeteltava. Me olimme pari päivää sitte kokoutuneet Lahteen, jossa idästä tulleet ottivat vastaan Helsingistä saapuneen pääjoukon sekä siihen joka asemalla liittyneet lisät. Kauppalaa ympäristöineen oli katseltu, käyty läheisellä Tiirismaalla, joka on Etelä-Suomen korkein kohta, ja jatkettu matkaa höyryveneellä Heinolaan. Aikaisin tänä aamuna olimme lähteneet vierasvaraisesta kaupungista kahdella meille ystävällisesti annetulla höyryveneellä Koskenniskaan, jossa Kyminjoki lähtee Heinolan etelänpuolisista järvistä ja ensi kerran katkaisee Salpausseljän.

Matka oli tänne saakka ollut aivan mukava. Mutta Koskenniskasta alkaen, josta nyt olimme lähteneet, olimme ainoastaan omain kulkuneuvojemme varassa. Matkaohjelmaan kuului kulku pitkin tämän mahtavan joen vartta aina mereen asti; siispä myöskin käynti Mankalan koskilla, joka seutu on ehkä kaunein tällä matkalla. Oli täytynyt luopua ensi aikeestamme päästä soutamalla Koskenniskasta Mankalan kylään, kun oli perin vaikea saada riittävästi veneitä meidän suurelle joukollemme; mutta kun emme kuitenkaan tahtoneet luopua Mankalassa käynnistä, päätettiin astua sinne. Matka oli pitkä, lähes 2 peninkulmaa, tienä ainoastaan kapeita metsäpolkuja, ja Mankalasta oli meillä vielä peninkulma Kauramaahan eli siihen paikkaan, jossa joki laskee Iitin kirkkojärveen. Sinne meidän täytyi vielä ehtiä samana iltana päästäksemme höyryveneellä mainitun järven sekä sen jatkon Pyhäjärven yli Oravalaan, jossa meille viimeinkin oli yösijaa varustettuna.

Päiväys oli siis melkoinen, noin 3 peninkulmaa ilman vesimatkoja; olisi sen kyllä saanut supistumaan ainakin puoleksi, mutta silloin olisi meidän täytynyt jättää paras kohta, Mankala, syrjään, eikä siihen ollut kellään halua.

Mihinkään erityisiin toimiin ei oltu ryhdytty joukkomme toimeentuloon nähden ruuan puolesta tänä päivänä, koskapa kyliä oli matkan varrella eikä siis pitänyt -olla puutetta ruuasta eikä juomasta, vaikka joukko olikin suuri. Sanoma meidän tulostamme oli kuitenkin levinnyt, ja kuin nousimme maalle Koskenniskaan, oli rannan omistaja meitä ystävällisesti pyytänyt aamiaiselle, joka oli laitettu lähimpään rantatupaan. Vähän levättyämme olimme taas lähteneet ensin lautalla joen poikki; tervehdittyään vielä sieltä voimakkaalla hurraa-huudolla vierasvaraista isäntäväkeä oli koko joukko lähtenyt liikkeelle.

Kantamukset oli Koskenniskasta lähetetty veneellä Mankalaan ynnä kaksi miestä etujoukkona ilmoittamaan siihen syrjäiseen kylään meidän tuloamme ja ryhtymään tarpeellisiin päivällispuuhiin. Arvion mukaan piti heidän päästä perille sen verran ennen, että perunat ehtivät kiehua ennen pääjoukon tuloa. Eikä siinä petyttykään. Sillä meidän tiemme oli pitempi eikä siinä myöskään käynyt noudattaa tavallista marssijärjestystä. Kapea polku pakotti joukon hanhenmarssi-järjestykseen, joka hidastutti kulkua, sillä mikä hyvänsä ensimmäiselle sattunut este pysäytti välttämättä koko joukon. Aidat, joita oli melko tiheässä, saivat aikaan häiriötä ja pysähdystä, kunnes kaikki pääsivät yli ja kirjava joukko taas vähitellen hajosi pitkäksi riviksi, niin että polku näytti muurahaisten tieltä.

Hiljaista sihusadetta oli ollut koko aamupäivän, niin ett' ei kukaan voinut ainakaan valittaa auringon paahdetta. Mutta kosteutta meillä sen sijaan oli, eikä ainoastaan ylhäältä päin, vaan tielläkin, joka paikoittain kulki pitkin soita ja melkein koko matkan kosteita maita. Ihan läpimärkinä saavuimme viimein Mankalaan, mutta tuskin päästiin käsiksi valmeihin perunapatoihin ja viilipyttyihin, niin kaikki vastukset unhottuivat ja joukko oli valmis lähtemään edelleen. Meillä olikin nyt enää lyhyt matka koskille ja niiden näkemisen toivo innostutti myöskin nuorimpia kumppaneitamme, jotka muuten olivatkin kestäneet varsin hyvin.

Viidessä koskessa ihan likekkäin raivaa joki Mankalassa itselleen tietä harjun poikki, joka tässä sulloo veden äkkijyrkkäin vuoriseinien väliin. Itäisen rantakallion reunaa myöten kävi polkumme, oikealla puolen ihan jalkain alla kohisi koski ja vasemmalla oli vastassa vielä ylemmäksi nouseva kallioseinä sekä metsä. Meidän täytyi taas turvautua hanhenmarssiin, hitaassa, varovassa tahdissa kuljettiin vaarallisen paikan ohitse. Viimeisen ja suurimman kosken alapuolelle pysähdyttiin tasaiselle rantakalliolle, josta oli mitä ihanin näköala vasten kuohuvia koskia ylös sekä pitkin tyyntä joen pintaa alas päin. Kaikki olivat onnellisesti turvassa ja suurenmoisen luonnonnäytelmän vaikutus oli runsaasti korvannut kaikki aamupäivän vaivat.