Part 1

JALKAMATKOILTA

Kirj.

Toht. August Ramsay

Suomensi

Aatto S.

Matkailu ja vireys

Porvoossa, Werner Söderström, 1891.

SISÄLLYS.

Esipuhe. Matkalla. Jalkamatkoilta. Metsäseudussa. Uudessa seurassa. Koulukävelyllä.

Ohjeita ja neuvoja. Jalkamatkoja Suomessa. Varustautuminen. Yleisiä sääntöjä.

Esipuhe.

Jalkamatkailijan vapaa elämä on aina siitä asti, kuin nuorena ylioppilaana tein ensi matkani ympäri maan, houkutellut minua uusille retkille. Kesähuvilan rauha on joka vuosi ainakin joksikin ajaksi vaihdettu jalkamatkaan eri seuduissa. Lupa-ajan tultua olen täyttänyt reppuni ja lähtenyt matkalle, ja joka kerran olen niiltä matkoiltani saanut muistoja ja kokemuksia, jotka ovat runsaasti korvanneet kaikki vaivat. Kävelijä on vaatimattomin kaikista matkailijoista, ja sen tähden on hän kaikkialla tervetullut vieras. Etsimättä kohtaa häntä maalaiselämä kaikkine moninaisesti vaihtelevine oloinen, joten hänen matkansa saa paljon syvällisempää sisällystä, kuin paljas luonto voi antaa.

Niiden joukosta, jotka varustautuvat tällaisille matkoille, etsii tämä kirjanen lukijoitansa. Minä olen siinä antanut ohjeita ja neuvoja, jotka voivat olla ensikertalaiselle jalkamatkalla hyödyksi. Näiden ohjeiden ja neuvojen jonkin verran valaisemiseksi on kirjan alussa muutamia hajanaisia kuvauksia omilta matkoiltani. Ne jutuistaan tässä ilman mitään vaatimuksia. Ehkä ne kuitenkin voivat innostuttua lukijaa noudattamaan esimerkkiä ja lähtemään retkeilylle kauniisen, avaraan maahamme.

Helsingissä joulukuussa 1891.

_Kirjan tekijä_.

MATKALLA.

Jalkamatkoilta.

Monta vuotta on jo kulunut siitä, kuin tein ensimmäisen pitkän kävelymatkani Suomessa. Se tapahtui kesällä 1877. Olin silloin nuori ylioppilas, samoin kumppanitkin, joiden kanssa kävelyliitto oli tehty.

Tällaisen matkan ajatus oli herännyt meissä jo kouluaikana, mutta vasta nyt oli mielestämme tullut sopiva aika panna se toimeen. Kaikilla meillä oli jo ensimmäinen ylioppilasvuosi elettynä. Kumppanit olivat oleksineet Helsingissä, kuunnelleet luentoja yliopistossa, ottaneet osaa osakunnan elämään ja täysin tutustuneet kaikkiin akatemiallisiin oloihin. Sallimus tosin ei ollut minulle suonut samoja etuja, minä olin koko vuoden sijaisena hoitanut kolleegan virkaa maaseutu-lyseossa; mutta jos ei oteta lukuun tätä pientä kokemuksien ja kehityksen epätasaisuutta, saattoi kumppaniseuraamme katsoa ulkonaisesti hyvin yhteen sopivaksi. Sisällisen seurarauhan säilymisestä oli hyvä toivo, kun me hyvinä kumppaneina olimme yhdessä kulkeneet läpi koko koulun ihan ensi luokalta viimeiselle asti.

Hyvässä toivossa saavamme iloisen kesän kokoutui pieni joukkomme Viipuriin, ja kuin minä 15 päivänä kesäkuuta pääsin virastani — koulujen kevätlukukausi oli siihen aikaan kahta viikkoa pitempi kuin nyt — olimme viimeinkin valmiit lähtemään. Emmekä totisesti toiveissamme pettyneetkään. Kuin 7 päivänä elokuuta Hämeenlinnasta erosimme kukin omille teilleen, oli sopu kumppanien kesken vielä ennellään ja me olimme koko seitsemän viikkoa nauttineet täydellisen vapauden kaikkea suloutta. Olimme kulkeneet puolen Suomea; pitämättä lukua mistään matkasuunnista ja lähtöajoista olimme astuskelleet paikasta paikkaan ja käyttäneet päivämme, miten milloinkin sattui. Päivämarssin pituus ei ollut aamusta määrättynä eivätkä myöskään levähdyspaikat merkityt mihinkään edeltä päin tehtyyn matkasuunnitelmaan. Missä hyvänsä näkyi viehättävä paikka, siihen poikkesimme, ja lepoaika sekin oli mitattu ainoastaan sen perusteen mukaan, että saimme nauttia kaikkea hyvää ja kaunista, missä sitä vain eteen sattui. Me tosiaan annoimme kullakin päivällä olla surun itsestään, huomispäivästä me emme tienneet mitään, oli sittekin; kuin se tuli, vielä aika sitä ajatella. Ja juuri täten oli matkamme saanut runsaammin sisällystä. Kun usein oli täytynyt tyytyä majapaikkaan melkein ihan valitsematta, olimme siten joutuneet hyvin monenlaisiin oloihin ja nähneet kansanelämän kaikkia eri muotoja ja vivahduksia. Kävelijän ulkoasun yksinkertaisuus oli kaikkialla toimittanut meille ystävällistä vastaan ottoa, ja me olimme huomanneet, miten paljon lähempänä jalkamatkailija on kansaa ja miten paljon enemmän mieltymystä ja osanottoa hän saavuttaa kuin ylhäinen matkustaja.

Tosin matkallamme ei ollut tapahtunut jännittäviä seikkailuja, mutta, mitä olimme kokeneet, oli kyllin riittänyt tekemään lupa-aikamme sisällysrikkaaksi. Alkavia kun vasta olimme, oli meillä tosin usein ollut vaikeuksia voitettavana varustemme sopimattomuuden tähden, mutta ne varjopuolet pian unhottuivat ja pysyväksi tulokseksi matkastamme jäi päätös lähteä jonakin seuraavana vuonna taas löytömatkoille omaan maahan. Sen luontoa ja kansaa olimme alkaneet oppia tuntemaan, meillä oli halu uudistaa ja laajentaa sitä tuttavuutta. Ja varma on, että jos kuka hyvänsä on vähänkin koettanut sellaista vapaata elämää, hän mielellään ainakin muutamiksi viikoiksi vaihtaa "kesävieton" unteloisen mukavuuden siihen sulouteen, jota kuljeksiminen maaseuduilla tarjoaa.

Kuopioon päin pyrkivän höyrylaivan kannella olimme aamulla lähteneet Viipurista ja parissa tunnissa saapuneet Saimaan kanavan varrelle Rättijärvelle. Siihen me pysähdyimme ja käänsimme matkamme kohti Jääsken kirkkoa. Ensi kerran kiinnitettiin hyvästi nuoritetut reput selkään ja pikku joukkomme läksi liikkeelle. Iloisina riensimme alas maantielle, joka oli avoinna edessämme. Kohta jäi kanavan rantain huvila-alue jäljelle, silmää eivät enää puoleensa vetäneet siistittyjen kesähuvilain hiekoitetut käytävät eikä huolellisesti hoidetut istutukset, puiden välissä ei enää näkynyt huvilaelämään välttämättä kuuluvia makuuverkkoja; samallapa myöskin haihtuivat kaikki muistotkin hiljaisen kesäelämän mukavuusiloista. Vastaamme löyhähteli metsän tuoksu ja ympärillämme oli luonto raikkaana ja elävänä. Edessämme tanssi muutamia vasikoita tien varrella; ne oli juuri päästetty ulos vapauteen, ja se niitä huumasi, kesäilma ja valo levittivät elämän virkeyttä kaikkiin heidän jäseniinsä. Me tunsimme mieltymystä noihin elukoihin, me ymmärsimme niiden iloa osoittavat hypähtelemiset. Talvisyöttö kirjoilla ja vakavalla työllä oli päättynyt, nyt mekin olimme menossa kesälaitumille. Ja samoin kuin nelijalkaiset ystävämme, emme mekään olleet kahlitut mihinkään säännölliseen kulkujärjestykseen eikä marssitahtiin, vaan astuimme milloin tiheässä joukossa, milloin joka mies erikseen tai pikku ryhmissä; ei siinä tarvittu seuraa eikä järjesteltyä keskustelua tekemään astuntaa kevyeksi: luonto oli ensimmäisessä kevätasussaan ja se tarttui meihin, kaikki ympärillämme oli uutta ja piti mieltä virkeänä. Siten kului ensi peninkulma.

Yleisellä matkailijain tiellä Rättijärveltä Imatralle ei ole mitään erikoista viehätystä, se päin vastoin on ihan yksitoikkoinen. Siitä me alussa vähän huolimme, sillä sisällinen iloisuutemme peitteli meiltä kaikki seudun kauneuden vajavaisuudet; lauleskellen ja riemuiten riensimme eteen päin. Mutta päivemmällä, kuin aurinko paahtoi kuumimmillaan ja me jo olimme ehtineet kappaleen toista peninkulmaa, laimeni virkeys, ja päivällislevähdyksen aikana tunkeutui esiin jo vakavia arveluita. Ei mikään tässä maailmassa ollut mielestämme täydellistä, kaikkein vähimmän ansaitsivat meidän varuksemme suurta arvoa. Hämärän aavistuksen tavoin aloimme tajuta sitä, vaikka alussa kyllä koetimmekin torjua kaikkia huolia pois luotamme.

Siihen aikaan oli matkailuelämä Suomessa vielä ihan ensi kapaloissaan. Kangasala, Punkaharju ja vesitie Kuopioon olivat melkein ainoat huvimatkapaikat sisämaassa, ja nekin matkat tehtiin kaikkein mukavimmilla kulkuneuvoilla, kuin oli saatavana. Jalkamatkat ulomma kotiseudun rajoja olivat perin harvinaisia, kanootti- ja polkupyöräretket olivat ihan tuntemattomat. Samalla oli myöskin hyvin vähäinen ja tietyksi leviämätön kaikki kokemus siitä, mitkä varukset ja reput ovat soveliaat pitkälle jalkamatkalle, jolle suurta kapusäkkiä ei käy ottaa mukaan. Joku tosin oli ollut mukana jollakin kävelyllä ulkomailla, Norjassa tai Sveitsissä, ja tiesi kertoa matkailijan repuista, puvuista j.m.s. taikkapa näyttää itsestään valokuvaakin, jossa hän oli alppien kiipeilijän tamineissa, mutta kaikki se kuului matkamuistelmain alalle ja tuli sitäkin vähemmin noudatettavaksi kotimaassa, kuin tähän aikaan ei vielä ollut kehittynyt eikä juuri houkuttelevan luontoinenkaan tuo samanlaisten matkojen kotimaassa tekemisen ajatus. Mitään matkailijayhdistystä ei silloisen matkamme aikana ollut kuten nykyään levittämässä hyödyllistä tietoa kaikesta, kuin matkailuelämään kuuluu. Siispä meidän täytyi varuksiin nähden tulla toimeen oman keksimiskykymme avulla. Ja siinä tuli ilmi, että me olimme aikamme ja vallitsevain olojen lapsia. Meille ei ollut edes aavistuksenkaan tavoin johtunut mieleen hankkia mitään erikoista matkailupukua, joka olisi ollut sopiva missä tilaisuudessa hyvänsä, sekä herrastaloissa ja kaupungeissa käydessä että ulkoilman vapaammissa oloissa. Varuksiimme kuului siis välttämättömänä osana moitteeton seurapuku, huolellisesti reppuun soviteltuna. Se taas vuorostaan veti mukaansa koko joukon muita siistiin pukuun kuuluvia kapineita. Ja niistä kaikista olivat kantamuksemme kasvaneet melkoisiksi sekä koolta että painolta. Taakan koko ei olisi paljoakaan haitannut, mutta 20 tai 25 naulan paino tuli piankin rasittavaksi kantaa. Ja niin kuin se meillä oli ilman eri alustaa ainoastaan kapeista hiihnoista riippumassa olkapäiden varassa, se ei suinkaan enentänyt huvimatkan hauskuutta, vaan joka silmänräpäys muistutti olemassa olostaan.

Tämä oli ensimmäinen kokemuksemme; mutta mukavasti ojentuneina levätessämme varjoisella koivikkomäellä emme kuitenkaan vielä ryhtyneet vakavasti arvostelemaan asiata, ainakaan taakan vähentämiseen päin. Ollen vakuutetut, että repuissamme oli ainoastaan ihan välttämätöntä tavaraa, kannoimme ristiämme kärsivällisesti. Ainakin olimme nyt vielä hyvin kaukana sen lauseen totuuden tunnustamisesta, johon sittemmin olen runsaamman kokemuksen nojalla johtunut, että näet jalkamatkalle otettu kantamus ei koskaan voi olla liian pieni. — Arveluttavampaan miettimiseen olivat jalkamme antaneet aihetta. Joka miehellä oli kyllä erilaiset jalkineet, mutta ei kukaan ollut oikein tyytyväinen. Eräällä oli jo jaloissa rakkoja ihan uusista ja mukaviksi vielä astumattomista kengistä; toinen oli metsäteiden ja kosteuden varalta vetänyt jalkoihinsa pitkävartiset saappaat, jotka tuota pikaa tulivat sekä raskaiksi että kuumiksi sileällä maantiellä; kolmas tunsi joka kiven nyppylän ja muut pienimmätkin epätasaisuudet tosin keveiden vaan liian hienopohjaisten kenkiensä lävitse, ja neljännellä oli se vastus, että hänen täytyi tuon tuostakin pysähtyä tyhjentämään mataloista vaatekengistään pois hiekkaa.

Aamupäivän havainnot olivat masentavia ja kuin taas läksimme liikkeelle, tapahtui se alla päin. Me astuimme ääneti, kukin itsekseen mietiskellen tulevaisuuden toiveita. Ainoastaan virstapatsasten kohdilla kuului joku lyhyt lause tien pituudesta ja yksitoikkoisuudesta; vaan eivät nekään saaneet oikeata puhelua vauhtiin. — Näin täyttyi taas peninkulma, tunnit kuluivat, ilta alkoi tulla. Ilta-aurinko haihdutti yksitoikkoisuuden äsken vielä keskipäivän kuumuudessa niin ikävästä seudusta; erilaiset varjostukset ja värinvivahdukset vaihtelivat, metsässä heräsi elämää ja ääntä, ympärillämme vilkastunut elämä herätti meidänkin ontuneet mielemme, väsymys haihtui uusista huomioista ja astunta muuttui ripeämmäksi. Kohta saivat laulajamme — joita oli matkassamme kaksi — ääntä soittimiinsa ja muhkean marssin sävelten kaiussa laskeuduimme Vuoksen rantaa kohti: olimme päässeet päiväyksemme päähän, Jääsken kirkonkylään.

Edessämme joki leveänä ja kirkkaana hiljakseen virtasi tietänsä. Kun se nyt siinä niin tyynipintaisena kuvasti kaikkia iltataivaan värivivahduksia, ei siitä saattanut edes aavistaakaan, mikä taistelu sillä oli vähän ylempänä ollut kestettävänä hyökätessään koskea toisensa perästä Salpausseljän vuoriaidan lävitse. Raivo oli tänne tullessa jo asettunut, ei edes ylempänä joessa olevain koskien mahtava pauhukaan kuulunut tänne asti. Hiljaisuus vallitsi luonnossa, ja kylässä, johon pysähdyimme, oli kaikki jo unen helmoissa. Oli lauantai-ilta, pyhäsoitto oli jo aikaa sitte kaikunut, nyt levisi yön hiljaisuus yli koko seudun.

Emmepä olleet odottaneet sitä kuvaa, kuin edessämme näimme. Vuoksesta syntyviin mielikuviin liittyy tavallisesti rajun luonnonvoiman ja kuohuvain koskien ajatus, jotka raivaavat tieltänsä kaikki esteet. Imatran mukaan kuvitellaan koko jokea, ja kun Imatra meilläkin oli Vuoksenmatkamme pääkohtana, olikin tuon hairauksen helppo tapahtua.

Tässä nyt oli meillä edessä ihan toista ja kuluipa hyvä hetki aikaa ennen, kuin totuimme tähän hiljaisuuteen. Mutta mitä kauemmin istuimme rantaäyräällä, joki tuossa allamme, sitä mahtavammalta se alkoi näyttää koko suuruudessaan ja sitä houkuttelevammalta rupesi tuntumaan matkailu sitä pitkin myötävirtaan. Se tuuma sai kuitenkin tällä kertaa raueta, mutta tämän ensimmäisen Vuokseen tutustumiseni vaikutus on sittemmin vetänyt minua takaisin tämän vesistön luo, ja minä olen monella matkallani pitkin jokea päästä päähän sittemmin huomannut, että me silloin luopumalla sen pintaa matkailemasta riistimme itseltämme tilaisuuden päästä maamme mitä ihanimpaan seutuun. Ken tulee Jääskeen, hänen pitää välttämättä tehdä venematka myötävirtaan ainakin parin peninkulman päähän. Vuoksi on eri maailma itsekseen, sillä on oma luontonsa ja omat erikoiset varjostuksensa.

Seuraavana aamuna oli elämää ja liikettä rannalla; väkeä kokoutui Herran huoneesen ja lauttapaikassa, jonka vieressä meidän majatalomme oli, vallitsi vilkas liike, joukko toisensa perästä kuljetettiin kirkon puolelle; me seurasimme myöskin ihmisvirtaa yli joen. (Muhkea maantiesilta, joka nyt Jääsken kirkolla yhdistää Vuoksen molemmat rannat, ei tähän aikaan ollut vielä edes tekeilläkään.)

Toivo saada nähdä ihmisjoukkoa kirkkomäellä oli eilispäivänä jouduttanut askeliamme. Näyttelyistä ja kansatieteellisistä museoista oli kaunis Jääsken puku meille kyllin tuttu, nyt olimme sen kotimaassa ja tottahan sitä oli nähtävänä kirkkomäellä jos missään.

Ei meitä kuitenkaan sinne vetänyt mikään kansatieteellinen asian harrastus, vaan tavallinen matkailijan uteliaisuus, tuo halu nähdä jotakin uutta ja maassamme harvinaista: kansallispukuja elävien ihmisten yllä. Ja juuri sen tähden toiveemme perin pohjin pettyivät. Sillä sitä todellisuutta ja elämää, jossa näimme nämä kirjavat puvut, sitä edustamassa oli kymmenkunta ryppyistä mummoa, nekin jo ihan haudan partaalla. Museon vahakuva elottomanakin oli viehättävämpi kuin nämä menneen ajan jäännökset. Nuori polvi oli luopunut es'isäinsä tavoista. Jääsken puku oli joutunut museon omaisuudeksi; sen entisessä kotiseudussa oli uusi kaunoaisti mieltynyt kaupunkilaisiin ostokoruihin.

Mutta ilman sitä erikoista väriäkin, jota olimme toivoneet näkevämme siinä elävässä taulussa, tarjosi se kyllä paljon havaintojen aihetta. Kirkolle kokoutuu kansaa pitäjän joka kulmalta. Kirkko on yhteen kuulumisen ja yhteyden tunnusmerkki. Salon uutisasukas, joka on usein viikkokausia elänyt yksinäistä elämäänsä etäällä muista ihmisistä, pääsee täällä taas yhteyteen muun maailman kanssa. Hänen kysymyksensä »mitä kuuluu?» ei ole tyhjä lausetapa, ja toinen kysymys »onko rauha maassa?» vaatii vastausta. Ja jos menee eri ryhmien luo, saa siellä kuulla kaikenlaisia asioita keskusteltavan. Elämä kirkkomaalla on etäisillä maaseuduilla jokapäiväisten sanomalehtien sijassa. Viisaat, varakkaat tilalliset keskustelevat suuria päivän asioita ja kunnan sisällisiä oloja, emännät tekevät torikertomusta ja merkitsevät hintoja muistiin. Ja nuorten neitosten silmistä, jotka tutkivasti tähystelevät lähimmäisen ulkoasua, voidaan lukea muotilehden uusimmat uutiset.

Vieras saa vapaasti liikkua ihmisjoukossa ja ottaa osaa keskusteluun, johon hänen tietonsa ja uutisensa suuresta maailmasta ovat tervetulleena lisänä. Ja samalla hän itse saa laventaa maan tuntemistansa. Uusilta tuttaviltaan saa hän kaikenlaisia tietoja seudusta ja sen oloista, ja jos matkasuunnitelma ei ole edeltä päin määrättynä, tapahtuu useinkin, että kuuluu hyviä ehdotuksia matkan teosta sen tai tämän ihmisryhmän kanssa paluumatkalla joko maitse tai vesitse jossakin kotiutuvassa kirkkovenheessä.

Tällä kertaa me kuitenkin hylkäsimme kaikki sellaiset tarjoukset, huvittelun myötävirtaan olimme jo kerrassaan jättäneet mielestämme, ja nyt meitä sitä paitsi ystävällisesti kutsuttiin pappilaan. Tätä kutsua teki sitä vähemmin mielemme jättää käyttämättä, kuin pari matkakumppaniamme tarvitsi pitempääkin levähdystä kärsimiensä vammojen parantelemiseksi.

Me olimme astuksineet pitkin Vuoksen rantaa Jääskestä Saimaalle, nähneet joen purkautuvan Salpausseljän läpi, käyneet Vallinkoskella ja Imatralla ja tehneet reikiä itään ja pohjoiseen päin Ruokolahden ja Rautjärven pitäjiin, milloin maanteitä, milloin metsäpolkuja myöten; viettäneet juhannusta Parikkalan pappilassa ja siellä miellyttävimmän vierasvaraisuuden viivyttäminä koko neljä päivää käyneet katselemassa tämän luonnonkauniin pitäjän monia nähtäviä paikkoja, harjuja, metsäjärviä ja koskia; sitte marssineet edelleen Punkaharjulle ja viimein saapuneet Savonlinnaan.

Jalkamiehen elämä oli täll'aikaa vähitellen saanut eräitä säännöllisiä ominaisuuksia. »Aamuhetki kullan kallis» oli ohje, jonka pian otimme noudatettavaksi. Aamuvilposessa sujui astunta kevyesti ja olo ulkoilmassa antoi niin paljon tekemistä mielelle, että matka ei tuntunut pitkältä. Mutta mikäli aurinko nousi ylemmäksi ja lämpö kasvoi rasittavammaksi, sikäli tulivat askeleetkin raskaammiksi, maantie pölyisemmäksi ja jalat vähemmin totteleviksi tekemään palvelusta, »Asianomaisesti todistetusta sairaudesta» annettiin niille siiloin virkavapautta, jos ei ollut sinä päivänä päästävä minkään määränmatkan perille. Levättyä muutamia tunteja ja oikein rehellisesti nukuttua ulkona tai jossakin miellyttävässä talonpoikaistalossa lähdettiin taas liikkeelle korvaamaan iltapäivän ja illan hetkinä helposti, mitä päivällä oli laiminlyöty. Iltasilla kävi astunta kaikkein paraiten; usein oli vaikeampi keskeyttää kävelyä kuin jatkaa sitä yötä myöten. Tavallinen päiväys oli 35 tai 40 virstaa; josta 10 tai 15 virstaa suoritettiin aamulla, muu osa päivällislevon jälkeen. Lyhyitä levähdyksiä soimme itsellemme silloin tällöin jollakin mäen rinteellä vilvastuttavassa varjossa tai missä näköala vaati pysähtymään. Sopivan järvenrannan ohi kulkiessa ei virkistävää uintia lyöty laimin. Tätä järjestystä noudattamalla riittivät voimat hyvästi, varsinkin sitte, kuin jalat, jotka alussa eivät kestäneet juuri mitään, vähitellen vahvistuivat ja me opimme, miten niitä on oikein hoidettava.

Siistissä puvussa me olimme Viipurista lähteissämme, mutta kohtapa maantie-elämä jätti jälkensä ulkoasuumme. Kuin jonkun ajan päästä tuuli toi sadetta, meni viimeinenkin komeuden jäännös menojansa. Vaan kuin hilpeä mieli ei toki samalla huuhtoutunut pois, ei tuo pukuvahinko suurikaan ollut; kävely sujui yhtä kevyesti, ja missä tarvitsi arvokkaasti esiytyä, tuottivat lyyra ja valkoinen lakki tarpeeksi loistoa joukollemme, vaikka puku muuten ei ollutkaan säännön mukainen. Tässä kuten muissakin kohdissa opimme mukautumaan oloihin sellaisinaan, kuin olivat, ja huomaamaan joka kohdasta valoisan puolen. Kaikki hartaat toivotukset sen tai tämän asian muutoksista, jota meidän voimamme eivät riittäneet korjaamaan, olivat kerrassaan karkoitetut joukostamme ja tuomitut »hyödyttömiksi unelmiksi». Varsinkin koski se päätös meille niin tärkeitä ilmoja. Niistä saattoi meidän käsitystapamme sovitella tällaiseksi viisaaksi lauseeksi: kesällä ei sada, ja jos sataa, ei siitä kastu, ja jos kastuukin, ei se mitään tee! Sillä mielellä ottaen vastaan tuulet ja sateet elimme aivan onnellisesti ihan riippumatta ilmapuntarin ennustuksista, ilman sadetakkia, kalosseja ja sateenvarjoa.

Tyytyväisyys oli kumppanina matkallamme ja se juuri on onnellisesti matkustamisen taidon avain, se täytyy matkailijan aina hankkia mukaansa, sitä runsaammin, mitä enemmin hänen täytyy tulla toimeen omin neuvoin, saamatta kulkupaikoilta mukavuuksia, mitä haluttaisi. On tärkeämpi ja hyödyllisempi sekä jokaisen että kaikkein hyvinvoinnille etsiä hyvä puoli joka tilasta ja tapahtumasta kuin käyttää terävyyttänsä sen heikkojen puolien etsimiseen. Ruoka ja yösijat täällä syrjäisissä seuduissa totisesti eivät olleet parasta lajia, mutta tieto, että nautimme parasta, kuin oli saatavissa, oli kuitenkin hyvänä lohdutuksena. Ja sydämmellisin vierasvaraisuus, jota meille osoitettiin köyhimmissäkin majoissa, tukeutti kaikki ankarat arvostelut ja teki kaikki miellyttäväksi.

Jo taloon tulo herätti iloa joukossamme. Suuret kantamuksemme ensinnä vetivät puoleensa huomiota. Että me ainoastaan ulkoasumme koreuden ja siisteyden vuoksi kannoimme koko miehentaakkaa seljässämme, oli tietysti ihan käsittämätöntä salon yksinkertaisille asujamille. Niinpä meiltä aina ensinnä kysyttiinkin, mitä repuissa oli. Jos vain oli, kuten kysyjät arvailivat, niin pian meillä olisi ollut kauppa täydessä vauhdissa. Joskus huviksemme pidimme kyselijöitä vähän aikaa uteliaisuutensa uhreina ja aloimme hitaasti purkaa taakkaa, jolloin talon nuori väki kokoutui katsomaan. Tosin heidän toivonsa pettyi, mutta laukun monet sekä käytännöltä että hyödyltä ihan oudot pikku tavarat tekivät nekin sentään näyttelyn viehättäväksi, ja huudahdukset hupaisesti selittivät teeskelemättömintä ihmettelyä ja kummastelua. Usein eri vaatekappaleet kulkivat kädestä käteen tarkasteltavina ja joku kirjava, silkkinen kaulaliina sai siinä osakseen suurimman mieltymyksen.

Kuin oli asian mukaisesti saatu selville, että me emme ammatiltamme olleet mitään kaupustelijoita, kysyttiin, olimmeko sitte kisällejä, ehkä maaluuammatin harjoittajia, matkalla johonkin läheiseen kirkonrakennus-työhön. Vaikka olisikin ollut houkuttelevaa antaa itseensä sovittaa sitä kiitosta, kuin ammattiritari saa vanhassa laulussa

Kisälli kiertää mailmaa, On työssään taitomies, Ken kiertää pitkin mailmaa, Hän maailman on mies,

niin meidän kuitenkin täytyi totuuden tähden esittää itsemme ainoastaan ylioppilaiksi ja siinä asemassa osoittaa olevamme maailman miehiä. Se tuli vielä vaikeammaksi, kun meidän täytyi kumota sekin tavallinen luulo, että meillä oli ehkä tehtävänä jokin kartoittaminen joko järven laskua, kanavan kaivamista tai rautatien tekoa varten. Että me ilman mitään toimittamista tai korvausta, ainoastaan huviksemme olimme antautuneet kärsimään kaikkia jalkamatkan vastuksia ja vaivoja, se oli vaikea ymmärtää; sillä että oppiminen tuntemaan maata ja kansa olisi mitenkään viehättävää, sitä ei ollut helppo käsittää sellaisen, joka ei ollut koko ikänään liikkunut ulompana oman pitäjän ahdasta alaa tai jonka maantieteellinen kotiseutua etäisemmän maailman käsitys ei ollut enempää laajennut, kuin joku matka lähimpään kaupunkiin voi opettaa. Niinpä meidän selityksemme kävelymme tarkoituksesta aina herättikin kummastelevan, melkein sisällyksettömän huudahduksen: »vai niin, eikö muuta kuin huviksi!» Mutta silloin otettiin kartat esille ja kuin me kaikkein ihastukseksi näytimme paperilta kylän, jossa olimme, ja siitä lähtein teimme kierroksen ympäri pitäjää, heräsi pian halu saada tietää enemmänkin maailmasta, ja kohta olivat kaikki, nuoret ja vanhat, matkalla ympäri maata. Erilaisia oloja kuvaelmin, kysymyksiin vastaeltiin ja ennen jo, kuin kartat jälleen pantiin kiinni, olivat kaikki yksimieliset, että maailma on suuri ja että siinä kyllä on paljo näkemistä ja että se, joka on nähnyt paljon, myöskin tietää paljon ja on maailman mies.