Part 6

Hän antoi kipinän pudota kuivalle taulalle ja samassa näki hän syntyvän hehkuvan pilkun, sen savuavan, mustuvan keskeltä reunat hehkuvina ja kytevän. Hän puhalsi varovasti niin että hehku alkoi kasvaa ja suhista, pani sitten nopeasti lastuja päälle, lakkasi puhaltamasta — silloin leimahti liekki suoraan ylöspäin. Se oli pieni sinertävä ja kellertävä, kuumahenkinen tulenjumalan-sielu, joka epäröi hiukan, astahti ylös, astahti alas, katosi ja ilmestyi jälleen ja riennähti Pojan puhaltaessa tulen jälkeen. Hän puhalsi kovasti ja pysähtyi välillä silloin tupsahti liekki ahneesti lastuihin ja alkoi palaa. Poika sytytti oksan. Siinä oli tuli. Nyt se siis oli hänellä eikä hänen tarvinnut kiittää siitä ketään, se oli hänen omansa, tulinuotio!

Emo kuuli jonkun hoilaavan luolan ulkopuolella, kuuli rajattomia ilohuutoja ja laulua, luolan katto kumisi, joku hyppi katolle, tuntui aivan kuin siellä olisi ollut karhu, joka hypähti korkealle ja putosi takaisin tassuilleen. Mutta miehen äänihän sieltä kuului. Hänen sieluaan ahdisti, hän ryömi ylös varmana tuhosta. Nyt oli siis Pojalle käynyt huonosti ja samoin heille kaikille. Hän löysi Pojan majan katolta hyppimässä kädessä palava oksa. Emo näki _tulen_ — ja silloin hän irvisti. Hän pysähtyi jalat sisäänpäin ja hymyili ihastuneena. Hän ymmärsi mitä oli tapahtunut. No niin, nyt oli hänen puolisonsa ja Jumala luoneet tulen. Se ei häntä suuresti hämmästyttänyt. Mitä ei Poika saisikaan aikaan! Mutta hyvä se oli. Emo katselee tulta hymyillen, mutta Poika on aivan haltioissaan, hän ulvoo ilosta ja riemuitsee hänelle Emo, Emo! Lapsetkin tulevat ryömien, haistelevat pakkas-ilmaa ja katsovat tulta. He kurkottavat hämmästyneenä ja lähenevät katse tarkkana.

Mikä päivä tämä olikaan! Siinä ei tuntunut olevan alkua eikä loppua. Riemuiten vihittiin tuli, uhriksi annettiin kuivaa lihaa ja vanhaa talia. Ensimäinen uhri nousi kylmään talvi-ilmaan, kodikas paistetun käry ilahutti perhettä, joka kaiken unohtaen suu ruokaa täynnä istui ääressä.

Tuli söi ja syleili ahnaasti polttopuita kuluttavine liekkeineen, peitti saaliinsa hurjine aavemaisine lonkeroineen, jotka ilmaan hypähtäen tekivät tulen poikasia, kiihtyivät ja heikkenivät. Puut rätisivät ja paukkuivat, liekit puhkuivat saaliinhimoisina, jyrisivät ja vierittivät savua, joka pilvenä nousi korkealle. Mikä ihme! Mutta suuri ihme oli se että nuotio lämmitti, lämmitti enemmän kuin kesäpäivä ja lähempää kuin suuri aurinko. Poika näki lastensa hymyilevän tulelle ja näki heidän karkeille puutteen painamille kasvoilleen leviävän onnellisen ilmeen. Hän näki heidän lämmöstä nauttien ojentavan käsiään tulta kohti, ikäänkuin hyväillen sitä koska se oli niin armas, ja hän näki heidän liian lähelle tultuaan vetäytyvän pelästyneinä pois ja silloin hän nauroi vallattomasti. Kyllä he pian oppisivat erottamaan hyvän pahasta. Emo katseli heitä iloisesti räiskyvän tulen valossa ryppyisenä, mutta silmät loistavina. Hän otti jälleen esille punoustyön, jonka hän oli pannut syrjään ja askarteli taas kerineen.

Ja illalla oli luola valoisa! Keskellä permantoa palava nuotio näytti heille kodin sisustan, jossa he tähän asti olivat saaneet hapuilla eteenpäin. Uusi aika koitti jäätikön perheelle.

Poika tarkasteli tuota ihmeellistä kiveä joka piillä lyötäessä oli antanut tulen ja oli vastakin antava. Se oli kirkkaan keltainen ja kimalteli valon siihen sattuessa; kädessä se oli painava ja sillä oli raa'an katkaistun sipulin haju. Olisihan siitä jo pitänyt _nähdäkin_, että se oli tulikivi. Poika ei ollut mielestään koskaan pidellyt kädessään mitään niin tärkeää ja arvokasta. Se synnytti aivan uuden omistamisen ilon, se herätti voimakkaan halun, joka oli samalla kertaa tyydytetty hänen omistaessaan kiven. Se antoi hänelle kaiken vallan; se oli hänen ja ihmiskunnan ensimäinen aarre. Eikä ilo johtunut yksin siitä, että hänellä oli tuli, vaan nyt hän saattoi hankkia sen uudelleen milloin tahansa, jos se pääsi sammumaan! Sitä eivät toiset metsien asukkaat voineet. Heillä oli vain nuotio, josta tuli täytyi ottaa ja muutettaessa oli se vaivaloisesti kuletettava muassa, tauloilla täytetyssä korissa. Jos se sammui, ei sitä enään voinut sytyttää. Heillä ei ollut tulen kipinää. Nyt se oli tässä kivessä. Ja Poika päätti valmistaa erityisen majan, rakentaa sen niin suurista ja raskaista harmaakivimöhkäleistä kuin hän suinkin jaksoi liikuttaa ja kätkeä sinne tuluksensa.

Mutta kun yö tuli ja kaikki muut nukkuivat luolassa kylläisinä ja lämpiminä, ei Poika voinut nukkua. Päivän suuri keksintö täytti hänen ajatuksensa saattaen veren suonissa kiertämään kuin kuumeessa; ilo ja liikutus säkenöivät hänen jäsenissään. Maatessaan katseli hän ympärilleen aivan luonnottoman virkeänä. Tuntui kuin jännitys olisi nyt vasta lauennut, kun päämäärä oli saavutettu pitkien aikojen toivottoman työn jälkeen. Tuli oli tuhan peitossa lattiakuopassa ja se hehkui siinä valaisematta. Sen yläpuolelle oli hän tehnyt kattoon kivien väliin reiän, josta savu pääsi ulos ja sieltä katseli pieni ystävällinen tähti sisään.

Matala, vankasti varustettu maaluola, jossa Poika perheineen ja kaikkine omaisineen oli, oli täynnä tulen ja palaneen puun käryä. Puut olivat vuodattaneet kesäisen sielunsa ja Poika uneksi jälleen olevansa aarniometsässä sen hedelmällisen ilman ja pihkaa valuvien, kasteisten palmujen keskellä. Hänen ohitseen oli häikäisevä auringonpaiste kulkevinaan ja hän luuli lentävänsä, leijailevansa vapaana ihanan onnellisena huimaavan korkeitten puitten latvojen yläpuolella. Eikö hän nähnyt riikinkukkoja eikö hän itsekin ollut sateenkaaren värinen, loistava riikinkukko, joka pitkinä taikasilmäisine laahuksineen kulki yli metsien aurinkomeressä? Oliko hän palannut takaisin lapsuuteensa, eivätkö lämpimät metsät jälleen huojuneet maanpäällä ja eikö ollut vaan unta että jäätikkö kymmenien sylien vahvuisena ulottui yli maan?

Hänen korviinsa saapui tuttu yö-ääni, jään syvä, maanalainen hiominen kulkiessaan vuoripohjaa vastaan, jäälohkareitten putoileminen ja pohjatuulen ulvonta vihreissä, autioissa luolissa — vai kuuliko hän ehkä lämpimän sateen kohisevan aarniometsän latvakruunuissa, kuuliko korkeitten puitten huokailevan ja natisevan? Veri humisi korvissa, eikä hän enään voinut erottaa totta mielikuvituksestaan. Muistaessaan aarteensa puristi onni hänen rintaansa, hän tuli niin iloiseksi, että näki silmissään aurinkojen leikin ja hän unohti ajan kulun. Hän ei tuntenut enään itseään. Mikä oli todellakin totta? Hänkö tässä oli, hän, joka loppumattoman pitkinä vuosina oli uhmannut talvea, hänen lastensa vilusta väristessä, voimatta hankkia heille lämpöä, kunnes hänen sydämensä oli muuttunut melkein samanlaiseksi kuin se pii oli, jota hän murskasi. Mutta jo vaikka koko maailma olisi muuttunut kiveksi, olisi hän iskenyt siitä sittenkin tulen! Oliko hän nyt löytänyt sen? Oi, hän oli saanut jälleen sydämensä, saanut rintaansa kuumia, melkein tukehduttavia elämän lähteitä.— — —

Hän makasi tulikivimöhkäle vierellään ja hänestä tuntui kuin olisi kulunut koko ijäisyys siitä kun hän sitä viimeksi iski. Hän kaipasi nähdä uudelleen liekkien siitä leiskuvan. Veri humisten kuohui läpi suonien kuin kulo. Hänen täytyi nähdä tuli, rauhoittaa sydäntään sillä rikkaudella, jonka hän oli nyt tehnyt mahdolliseksi. Hän oli kokoavinansa yön pimeydessä ylös vuoteeltaan, päätä huimasi, hän piti kädessään kiveä ja piipalasta ja iski tulta.

Suuri sininen liekki leimahtaa kivestä. Se on sininen kuin vihaisin salama ja sen yliluonnollinen valo luo Pojan silmäin eteen kokonaisen maailman. Hän näkee hurmaavan näyn:

Hän ei ole enää luolassa vaan avaruudessa ja hänen ympärillään säihkyilee viheriää elämän ilmaa, johon kaikki häntä ympäröivä virtaa ja johon se kajastaa. Korkealla hänen päänsä päällä näyttää olevan keinuva, heläjävä kupukatto, josta valo heijastaa hohtavan kirkkaana ja hän ymmärtää että hän on vedessä, syvällä; vesi kietoutuu lämpimänä ja raskaana hänen ympärilleen kulettaen häntä eteenpäin niin, että poreilevat kuplat kohoavat sivuilla. Näköpiiri, joka on ollut kapea ja epäselvä, laajenee mahtavasti hänen eteenpäin soljuessaan ja hän näkee muitakin olentoja olevan liikkeellä. Hän kohtaa suuria, kilpikuorisia petokaloja, jotka väistyvät syrjään lyöden vettä vinolla pyrstöllään ja nopeasti nuljuaa meripalmujen lomitse läpinäkyviä ankeriaita. Alhaalla pohjassa näyttää olevan satumaisen kimeltäviä koralli-eläimiä tuhatkukkaisena niittynä, joka kirkkaassa vedessä tuntuu paljoa elävämmältä kuin mitä se todellisuudessa on. Siellä hapuilevat sinne tänne limaiset polyypit pitkine pyydys-lonkeroineen, jotka ovat täpötäynnä silmiä ja tuntosarvia. Ne vääntelehtivät syvässä vedessä ylös, alas, edestakaisin ja vesi on niin pettävän läpikuultavaa, ettei edes näe missä polyyppi on. Tai ehkä se onkin vaan jonkun pitkän, hiljaa keinuvan vesikasvin haarake, jonka ympärillä rapueläimet parveilevat ja jonka varsilla nilviäiset ryömivät. Siellä syvyydessä on kokonaisia lehtoja lehteviä ja sormiliuskaisia kasveja, joitten lomitse välähtää viheriäitä valoja ja liukuu kaikenlaisia heleänkeltaisia ja taivaansinisiä kaloja, jotka ahmien sieppaavat lämmintä vettä ja soljuttavat sitä pois taas kidustensa kautta samalla vilkuillen sinne tänne litteillä, kiiltävillä silmillään. Pienet, pitkäleukaiset merihevoset ovat juroina heittäneet kiertopyrstönsä merikauran ympärille ja antavat maailman mennä menojaan. Niitten selkä-evät ovat tiukkoina kuin pienet purjeet jotka lepattavat hiljalleen virrassa.

Hiljaa eteenpäin liukuessaan huomaakin Poika että hän se luokin varjon yli merikaura-pensaikkojen ja että hän kulkiessaan synnyttää maininkeja, jotka huojuttavat koko vedenalaista metsää. Hän on jokin suuri ja peljätty olento, koska kaikki kalat, vaarallisimmatkin, näyttävät pakenevan hänen tieltään. Koko ajan on hänen ympärillään ollut määrätyn suuruinen tyhjä tila ja siihen lienee ollut syynä juuri tuo hänelle suotu kunnioitus.

Hän kulkee monenlaisten merenpohjakuilujen yli ja näkee siellä synkässä pohjapimeydessä hämärästi paksujen ankeriaitten pyrstöjä, niiden siellä liejussa piillessä. Hän kulkee yli matalien koralliriuttojen, joista kimaltelevat kalanpoikaset lähtevät päätä pahkaa pakoon; lopulta hän lähestyy välkkyvää, häikäisevää lakea — ja tulee pinnalle. Nyt nousee hän jonkun puun juurien lomitse jonkunlaiselle liejusärkälle ja huomaa olevansa maalla suuren ikimetsän reunassa, ja hänen sieraimiaan tervehtää kostea, pihkainen tuoksu.

Taivas hänen yllään on aivan hohtavan valkea lämpimistä vesihöyryistä ja näyttää lepäävän äärettömyyksiä syleileväin jättiläis-sananjalkojen latvoilla. Ja nuo sananjalat muodostavat ruoko- ja liekokasvien kera aarniometsän. Lehvien välissä lentelee jättiläishyönteisiä, merkillisiä kärpäsiä, kultakuoriaisia ja yliluonnollisen suuria sudenkorentoja, joitten loistelevat siivet rätisevät ja surisevat kovaäänisesti. Mutta metsän höyryävän, soisen pinnan, joka on täpötäynnä mangrovepuita ja kumoonkaatuneita mustia jättiläispuunrunkoja, on hikevä käymislämpö melkein tuleen sytyttänyt. Siellä istuu suuria, lihavia liejusammakoita sieluttomine silmineen. Ne yrittävät syrjään loikahtaa kun joku jättiläishyönteinen niitä lähenee. Puolilahonneita puunrunkoja pitkin ryömivät ihmeelliset, käärmemäiset loiskasvit, jotka mehevine, sitkeine varsineen tunkeutuvat kaikkialle. Rikkipitoisissa lätäköissä, ruokokasvien juurivesojen lomitse uiskentelee sammakonpoikia ja sisiliskoja. Puun juurien välissä on musta lieju täynnä kuoppia, joissa ravut vaanivat ohi uiskentelevia vilkas-silmäisiä ja nopea-eväisiä kaloja. Kuuma, hikevä lieju poreilee ja kuohuu elämää.

Mutta aurinkoa ei näy. Sensijaan leviää loistava usva yli maan. Silloin tällöin käy ikäänkuin kuumempi värähdys läpi usvan, niin että taivas vaalenee hiukan, vaikka se ei muutukaan läpinäkyvämmäksi. Se on kaukainen, tukahutetun ukkosen seuraama salama. Etelässä näkyy taivaalla sumuisten sananjalkametsäin yllä pyöreä simpukankuoren värinen läiskä. Se on aurinko, jonka säteet eivät milloinkaan tunkeudu usvakehän läpi.

Mutta silloin näkee Poika läheisellä liejusaarella puun ilmajuurien välissä uuden olennon, suuren lihanpunaisen, ihmissilmäisen salamanterin. Se istuu lima-pyrstöineen vedessä, louskuttelee torahampaisia kalanleukojaan ja on juuri syömäisillään samanlaisen, vaikkakin vähän pienemmän salamanterin. Ylt'ympäriltä väistyvät kaikki muut eläimet tehden kunnioittaen tilaa. Ja — sellainen tietää Poikakin olevansa, hän huomaa, sitä itsekään oikein käsittämättä, olevansa samanlainen salamanterisielu, hän huomaa sen päivän selvästi — ymmärtämättä sitä kuitenkaan. — — Samassa sammui liekki ja hän istui pimeässä luolassaan jäätiköllä.

Poika huokasi. Hän tiesi nähneensä näyn, vaikkei enään muistanut minkä. Hän kuuli lastensa hengityksen; ne nukkuivat kaikki turvallisina lämpimässä luolassa. Ulkona kulki pakkastuuli äännähdellen yössä yksinään. Kaukaa jäätiköltä kajahteli jää murtuessaan jossain rotkossa. Poika aavisti tuskallisesti ajan kulun. Hänen täytyi iskeä tulta vielä kerran, vaan yhden ainoan kerran. Ja hän iski. Kivestä kirposi pitkä, kellervän sininen, tipahteleva liekki.

Ja nyt tulen välähtäessä tuntuu Pojasta kuin hänen sielunsa avartuisi niin voimakkaasti, että hän tuntee ja on kaikessa mukana, mihin tuli on vaikutuksensa ulottanutkin, vaikka se onkin hänelle uusi, käsittämätön maailma. On talvi-yö, mutta kaikkialla liekehtii valo ja ihmisiä on liikkeellä tuhansittain. Hän näkee kadunkulman — Chicagossa, ja tuo salaperäinen liekki kipinöi johdoissa raitioteitten yläpuolella. Loppumattomat jonot valaistuja ja täysinäisiä raitiotievaunuja kulkee kadulla, jolla vilisee ihmisiä mustanaan ja yläpuolella jyrisevät ilmaradan vaunut kiitäessään valaistujen rakennuskerrosten ohi. Sataa lunta, mutta kaupungilla kuljeksii ihmisiä sekä jalan että ajaen, siellä rientää loputon kulkue voimavaunuja ja savuavia junia. Kaupungista kohoaa penikulmain levyisiä, korkeita huone-rivejä ja ne ovat kuin hehkuva rauta- ja kiviröykkiö, jossa savu ja pistävä tulen haju sekaantuu talvi-yön hienoon lumeen. Tuhansin kokoontuu vento-vieraita ja toisilleen vihamielisiä ihmisiä keskelle kauppahuoneita, jotka päivänkirkkaaksi valaistuina julkisivuineen antautuvat kadulle. Ja kadunrajasta asti kohoaa suuria akkunaruutuja korkeimpiin kerroksiin, jossa ne vähitellen katoavat talviyön savuun ja pimeyteen. Keskellä jalkakäytävän kivitystä on iso kasa pyrylunta, jolle lankeaa epätasainen, hillitty tulenloiste. Se tunkeutuu alhaalta paksujen lasiprismojen kautta ja tykyttää nopeassa tahdissa. Siellä alhaalla on suuri voimaratas, jonka hampaitten varjo saa valon väreilemään, se on talon alla olevan, valtavalla kivihiilitulella sytytetyn koneen suonenlyönti, valon sydämen tykytys, joka lähettää keinotekoista päivänvaloa kaupunkiin pitkin kadun jääkylmän kivityksen alla olevia kuparisuonia. Kaikkien noitten kiirehtivien ihmisten päitten yläpuolella olevat kaarilamputkin palavat melkein huomaamattomasti samassa tahdissa. Se on »pyörien aika», sananjalkametsien toinen kukoistuskausi.

Kylmyys ja työtarmo kyyristivät Pojan kokoon. Liekki sammui ja hän istui taas pimeässä, tulukset voimakkaissa käsissään. Hän oli kumman hurmaantunut. Hänet valtasi ihmeellinen tuskan ja samalla onnen sekainen tunne, hän ei ymmärtänyt maailmaa eikä itseään, ja sitä hän ei voinut kestää. Hän iski uudelleen tulta.

Nyt oli kulunut jo puoli vuosisataa tulen löydöstä ja hän oli nyt hyvin vanha mies. Hänen jäätiköllä asuvista jälkeläisistään oli tullut kokonainen kansa, joilla oli hänen ja Emon ominaisuudet. Se oli voimakas, kestävä suku. Emo oli aikoja sitten kuollut, mutta ei ollut pelkoa että hänen tapansa olisivat unohtuneet. Lapset kyllä säilyttivät ne. Niin, Poika oli tullut vanhaksi, hänen sielunsa liikkui nyt hyvin ahtaissa rajoissa hänen köyryisessä ja luisevassa ruumiissaan. Aika kului. Eräänä päivänä tunsi hän ikävää ja meni kivimajaansa, jonka hän oli rakentanut vartavasten tuluksilleen ja sinne ei kukaan uskaltanut häntä seurata. Hän sulki sisään mennessään majan suurella kivellä. Pojat ja pojanpojat, jotka seisoivat ympärillä syvimmän kunnioituksen vallassa, kuulivat vanhuksen käännähtävän ja hengähtävän raskaasti kuin karhu, joka asettuu pesäänsä talveksi. Sitten kuulivat he hänen ääntävän maan alla ja hyräilevän:

Aikaiseen elämän myrskyissä ma mielen selvyyttä opin; maan alla, tiedän varmaan sen, on väsyneellekin koti.

Se päivä meni menojaan, menipä yökin Pojan tulematta esiin eikä kukaan uskaltanut tunkeutua hänen luokseen. Mutta he kuulivat hänen hyräilevän:

Lapsena poimin heelmiä puun, missä nyt jäävuoret ryskää. Tulevat polvet ne kaipaa kai sitä maata min hukkuvan näin.

Vielä kolmantena päivänä he kuulivat kuopasta voimattoman äänen. Poika hyräili:

Merta, jonka ma nuorena näin min toista rantaa ei silmä tapaa, ma kaipaan. Muisto se lohduttaa. Emo, kohtaanko sinut siellä?

He näkivät kuopasta tulen loimun ja vetäytyivät peloissaan taaksepäin. Vasta viikkokausien jälkeen rohkaisivat Pojan pojat itsensä ja peittivät mullalla kivimajan, jonne vanhus oli mennyt.

Mutta se tulenvalo, jonka he näkivät, oli Pojan sytyttämä. Kolme vuorokautta ajatuksissaan oltuaan hapuili hän vanhoilla sormillaan tulukset, löi tulta ja hän näki:

Voimakas yliluonnollinen valo ympäröi hänet. Hän on olevinaan keskellä elävien metsää. Maanpinta on karkeahuokoista nahkaa joka kasvaa siellä täällä karvaa ja joka on paikoin kovettunut musta- ja valkea-juovaiseksi sarveksi. Mäet ja poimuttelevat laaksot osottavat, missä maan pinnan epätasaisuudet ovat ja nahan alla kulkee peninkulmain pituiset kylkiluut ja tasangolle on siroitettu vanhoja, halenneita luu-möhkäleitä. Verilammikon rantasora onkin yhteen kasattuja ihmishampaita ja lammesta kohoaa sormimättäitä, alkaen pienoisista, vielä avautumattomista lapsenkäsistä aina vankkoihin, avoimiin miehen kouriin. Mutta puut metsässä, joka tiheänä ulottuu niin etäälle, että se viimein näkyy vain punervana usvana, ovatkin haaraisia jäseniä, rungot ovat silmiä täynnä ja latvoina on pitkiä, alas riippuvia ihmishiuksia. Kaikki eivät ole samanlaisia. Toisten pinta on valkoinen ja punainen, niin että voi erottaa sen alta siniset suonet; niillä on vihertävät silmät ja tuuheat, punaiset latvat. Toisilla on ruskeampi kaarna, tummemmat silmät ja musta latva. Mutta metsä on niin äärettömän suuri, ettei yksityiskohtia juuri huomaakaan.

Metsä tekee sanoin selittämättömän jättiläisvaikutuksen vaikkeivät kaikki puut olekaan samaa sukua tai saman ikäisiä. Siinä on miehisiä puita rystyisine oksineen ja voimakkaine vatsoineen ja rinnalla kohoaa hienoja, herkkiä neitosia, joitten tuuheat hiukset leviävät yli ruumiin väristen kuin kevätkoivu. Pienokaiset kasvavat alhaalla, näkee ainoastaan niiden maasta puhkeavat pyöreät päät.

Jotkut puut ovat vanhoja, kumartuneita ja täynnä vakoja; ohuesta latvasta rustoiseen tyveen asti peittää niitä harva, aivan valkoinen suortuva-kerros. Toiset taas ovat pienoisia, vastasyntyneitä lapsellisia puita, joita peittää maidonvalkoinen hipiä ja lyhyitä oksia verhoaa vaalea nukka.

Haaraisine juurineen yhtyvät puut maassa, mutta muuten on niillä melkein kaikki elimet itsekullakin erikseen. Paitsi silmiä on rungoissa yksi tai useampia korvia, oksien välissä ammottaa suu ja sieraimia on ylt'ympäri puuta. Mutta hengitys on yhteinen. Koko metsä hengittää kuin kuumetautinen ja maan alla ja kautta kaikkien puitten, ylempiin oksanhaaroihin asti huomaa yhteisen suonen tykinnän jonka tahdin näkee koko luonnossa, se on säännöllistä, melkein huomaamatonta nousua ja laskua koko ajan. Voimakas sydän lyö syvällä maan sisällä. Ilmakin on yhteinen. Koko metsässä on huumaava hien haju.

Niin kauas kuin silmä kantaa — ja ilma onkin niin kirkas että voi nähdä satojen penikulmien päähän — leviää metsä lihanvärisenä ja ääriä vailla. Joissakin paikoissa on metsässä varjotäpliä, sekä lähempänä että kauempana ja varjot näyttävät olevan määrätyn suuruisia, soikean muotoisia ja ne kulkevat yli seudun. Poika, joka on metsässä vanhana, käsnäisenä kantona lahoine silmineen, koettaa katsella ylöspäin ja löytää syyn mistä varjot lähtevät. Hän näet huomaa useita litteitä, kampelamaisia jättiläisolentoja, jotka leijailevat ylhäällä avaruudessa, kuvastuen punaista taivasta vastaan. Yksi on lähempänä ja se leijuu kuten joku penikulmain pituinen, soikea kappale metsän yläpuolella äärettömän korkealla. Mikä se on? Sitä hän ei voi erottaa, mutta se näyttää soljuvan eteenpäin ja koko ajan näyttävät sen ohuet ja läpinäkyvät kyljet lepattavan ja lainehtivan alkupäästä loppupäähän päin, kuten kampelan evät, ja se uudistuu yhä. Tämä lentävien, soikeitten olentojen ääretön suuruus tekee metsän ja kaiken muunkin maan päällä matalaksi ja pieneksi. Mutta taivaan punavalo kiinnittää katseen ylemmä ja pian nekin näyttävät tomuhiukkasilta ilmassa, sillä taivas kaareutuu äärettömiin avaruuksiin.

Koko avaruus on ihanan aamuruskon värinen, se on se lähde, josta kaikki vanhat tarut elämän auvosta ovat lähtöisin.

Lähellä on aurinko, mutta se ei häikäise, joten voi nähdä sen ihmeellisen kaasu-ruumiin lepäävän rehevänä pallona laajeten ja supistuen, mutta kuitenkin pysyen koossa kuten mehiläisparvi kesäpäivänä. Ylt'ympäri sitä kulkee monta planeettaa säännöllisiä ratojaan ja taka-alalla kertovat tähtitarhat lukemattomista auringoista, jotka risteilevät siellä yksinään, mutta samojen onnellisten lakien mukaan. Sinisiä ja keltaisia taivaankappaleita on niin lähellä, että voi nähdä niiden maailman osien rajat. Linnunrata, joka on biljoonien penikulmien päässä, uiskentelee kevyitten pilvien tavoin avaruudessa.

Mutta kaikkein ylinnä, keskitaivaalla, leijuu tähtisumu, jonka suunnattoman suuret, loistavat kiehkurat muodostavat jonkunlaisen pyörän, joka peittää neljänneksen taivasta. Se pysyy aina siinä elävienmetsän yläpuolella ijäisen pyörimis voiman merkkinä...

Kipinä sammui ja Poika oli yksin pimeydessä. Hauta sulkeutui tiukasti hänen ympärilleen. Se oli ahdas ja yksinkertainen kuten ne ensimäiset kivihökkelit, joita hän alastomana ja yksinään talven selkään jäädessään oli kyhännyt.

Aika kului ja hän näki vielä. Kivien lomissa oli aukko ja siitä hän näki palasen tähti-taivasta. Ja hän tunsi lopuksi syvintä iloa saadessaan levätä lapsuutensa tähtitaivaan alla oman maansa mustassa mullassa.

Otava siinä hänen yllään loisti. Se vilkkui sumuisesti, vuoroin avaten kaikki tähtisilmänsä, vuoroin himmeten, kuin kaste olisi sille laskeutunut.

POJAN JÄLKELÄISET.

Pohjolan kansa lisääntyi. Jäätikön levetessä lisääntyivät Pojan ja Emon jälkeläiset jakautuen lukuisiin perheisiin ja pikkuheimoihin, jotka asuivat kaikkialla tunturisaarella säilyttäen edelleen heimovanhempainsa elintavat.

Alussa peri jäätikön kansa entisten metsässä asuvien heimolaistensa veren. Pojan pojat tekivät retkiä etelään metsäkansan luo tuoden sieltä itselleen vaimoja. Heidän poikansa tekivät samoin ja senjälkeen oli kansan tapana, että jäätikön nuorukaiset, miehen ikään päästyään, suorittivat miehuuskokeensa hankkimalla metsäseuduista itselleen puolison. Nämä partioretket suoritettiin aina keväällä ja silloin vallitsi voimakas juhlatunnelma, josta lapset uneksuivat, jota vanhemmat säilyttivät ihanana muistona. Paitsi nuorten neitosten tuontia, veivät nämä retket morsianten omaisten yhteyteen, olipa ruuassakin tervetullutta vaihtelua. Heimon kesken kerrotaan hupaisia taruja naisten ryöstöistä ja sitä seuraavista aterioista, jolloin juhlahumussa saatettiin syödä morsiankin, jonka jälkeen, jottei tarvinnut tyhjin käsin palata kotiin, täytyi suorittaa koko retki uudelleen. Vieraassa ympäristössä katosi arkuus.

Mutta kun nuoret miehet olivat palanneet takaisin jäätikölle metsä-neitosineen, pidettiin näitä hyvänä, osaksi heidän erikoisuutensa vuoksi, osaksi siksi että heistä tuli oivallisia äitejä. Ja tuo melkein itsetiedoton irvistys, jolla heitä lähestyttiin ikäänkuin syödäkseen heidät, muuttui siten tarkottamaan hyväilyä ja omistamis-iloa.