Part 5

Nyt kerrottakoon, miten Poika monen vuoden päästä, elettyään vaimoineen pohjoisessa kokonaisen ihmisijän, joutui parantumattoman, vaikkakaan ei erittäin kuluttavani taudin saaliiksi. Se tauti oli voimakas meren kaipuu.

Se oli alkanut sillä, ettei hän koskaan ollut voinut unohtaa sitä tuoretta raakkuateriaa, jonka hän ja vaimo olivat syöneet rannalla takaa-ajon päätyttyä ja hymyn noustua heidän villeille kasvoilleen. Tämä ateria, jolloin Poika ensikerran oli maistanut suolaista ruokaa, säilyi hänen mielessään hänen elämänsä erikoisuutena. Muistaessaan sitä saattoi hän nyökäyttää päätään, kuin olisi hän keksinyt jonkun tärkeän seikan.

Tähän makuun oli yhtynyt ihmeen kirkas ja onnellinen muisto kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut niinä parina tuntina, jolloin hän ja Emo — sen nimen olivat myöhemmin heidän lapsensa hänelle antaneet — olivat levänneet rannalla ennen jäätikölle paluuta. Poika oli tarkastellut pyöreitä kiviä ja muita tuntemattomia esineitä, joitten joukossa oli monenmoista vaikkakin sangen sekalaista syötävää. Hän oli hengittänyt täysin siemauksin tuon järven hajua, jonka vesi oli tummempaa kuin hänen tuntemiensa sisäjärvien vesi, ja jolla ei vastakkaista rantaa näyttänyt olevankaan, vaikka katsoi niin pitkälle kuin silmä kantoi. Vedellä oli ollut toinen, raikas maku, oikein hyvä, vaikkei sitä paljon voinutkaan juoda. Valkeat linnut, joilla oli omituinen, terävä ääni lentelivät laineiden yläpuolella, ja laineet näyttivät olevan ainaisessa kulussa.

Oliko Poika päättänyt palata sinne uudelleen ja sitten unohtanut päätöksensä; sekö häntä nyt kutsui? Miksi se päivä olikin niin ihana, niin valoisa sydämen pohjia myöten, että sen muisto huomaamatta pakotti hänet pyrkimään hyväksi, vaikka se kävikin huonosti. Vielä monta vuotta myöhemmin, heidän jossain retkeillessään, saattoi Emo, katsahtaessaan kantamuksensa alta, huomata miehensä ankarilla kasvoilla hienon, valoisan ilmeen, joka muistutti heidän ensi hymyilyään meren rannalla. Emo kohotti pienokais-kääröään paremmin selkäänsä; nyt hän tiesi että mies ikävöi, kaipasi, mutta tuskin hän häntä, vaimoa, ajatteli. Eikä kuitenkaan koko maailmassa ollut mitään jota hän olisi syvemmin kunnioituksen tuntein ajatellut, kuin tuota miehen kaipuuta. Hänen tehtävänsä oli seurata häntä ääneti ja uskollisena kuolemaan asti.

Niin, Poika kaipasi merta. Vuodet veivät hänet yhä kauemma yhtymästä rannalla. Hänen elämässään talvi aina uudistui mutta sitä silloista ei hän enää saanut takaisin. Joku tuntematon oli hiipinyt hänen sydämeensä sinä hetkenä, jolloin hän istui valkosella hiekkarannalla ja näki laineitten leikkivän ja vyöryvän kohti äärettömyyttä. Oli kuin joku tuntematon henki olisi mennyt hänen vereensä ja siitä tuli sitten sekä hänen että hänen sukunsa kohtalo.

Mutta hän ei tiennyt eikä koskaan tullut tietämäänkään että meren kaipuu oli salaperäisesti ijäisiksi ajoiksi kietoutunut hänen sydämensä uumeniin sinä hetkenä, jolloin hän ensi kerran katsoi takaa ajetun Emo-paran silmiin.

EMON TAPOJA.

Palatkaamme jokapäiväiseen elämään. Talvi tuli. Poika ja Emo ottivat sen levollisesti vastaan ja vetäytyivät pohjoiseen, jäätikön reunalle, jossa Poika oli tottunut asumaan ja kotiutuivat pian. Täällä he kestivät elon vaiheet, alussa kierrellen, myöhemmin asettuen vakinaiseen asuinpaikkaan. Ja vuosien kuluessa kasvoi perhe.

Emo oli tottunut kylmään, ja oppinut tulemaan toimeen joka vuoden aikana. Vähitellen sai Poika selkoa kaikista niistä keinoista, joita Emo ymmärsi käyttää elämänsä turvaamiseksi. Ne olivat sangen vaatimattomia ja niin yksinkertaisia, ettei kukaan metsien asukas tullut niitä huomanneeksikaan. Emo oli aivan yksinkertaisesti tuonut ne käytäntöön. Ne vaatteet, joita hän kantoi Pojan tavatessa hänet, olivat hänen omaa keksintöään ja Poika teki sen huomion, että kaksi ihmistä kaukana toisistaan, vähääkään toisistaan aavistamatta, saattoivat keksiä saman asian. Ja tämä oli syynä siihen että hän nöyrtyneenä ja kiitollisena otti Emon toverikseen yksinäisyyteensä ja heistä tuli ensimäinen pieni yhteiskunta maan päällä. Aarniometsissä lähestyivät mies ja nainen toisiaan kuten sudet, eikä yksikään nainen tullut äidiksi tuntematta niskassaan miehen hampaanjälkiä. Poika ja Emo olivat ensimäinen oikea ihmispari.

Emon puku oli toista ainetta kuin Pojan, se oli jonkunlaista palmikoitua ja vanutettua paksua ja lämmintä mammutinvillahuopaa. Hän oli kerännyt villoja orjantappurapensaista ja punonut siitä lankaa. Jaloissa oli hänellä palmikoidut niinikengät, eikä hän milloinkaan luopunut taidokkaasta vasusta, johon kuten jotkut linnut keräili kaikenlaisia mitä ihmeellisimpiä pikku esineitä. Hänellä oli siinä siemeniä, hampaita, pikkukiviä, joiden väriin tai pyöreyteen hän oli mieltynyt, siinä oli sulkia, kuihtuneita kukkia, niittyvillaa, kaikenlaisia kiiltäviä ja pehmeitä esineitä, paitsi tietysti ruokaansa, joka oli ihmeellisen laatuista. Jos kori täyttyi liiaksi, tyhjensi Emo esinevarastonsa sinne tänne, kivien alle ja kallionkoloihin. Hän ei heittänyt koskaan mitään hukkaan, mutta unohti pian mitä oli piilottanut. Hän oli hyväsydäminen vaimo.

Poika ei päässyt milloinkaan oikein selville siitä, miten Emo oli tullut erämaihin ja miten hän oli selviytynyt pakkasen käsistä — hän oli sangen harvapuheinen. Se ei ollut salaperäisyyttä eikä pahuutta, mutta hänellä ei ehkä ollutkaan mitään yhtenäistä menneisyyttä. Hän oli pelkkää elämää mutta elämää nykyisyydessä, sillä entisyyden muisto välähti hänen ohitseen vain heikkona, epäselvänä varjona. Pojan kysyessä miten hän oli eksynyt heimostaan saattoi hän pudistaa vallattomia kiharoitaan ihanan ilmehikkäästi. Hän halusi myös kertoa pitkän tarinan, joka äkkiä näytti kumpuavan hänen mielikuvituksiinsa, mutta hän teki vain eleitä ja lausui joitakin harvoja sanoja tai pikemmin lauluääniä ja silmistä loisti aatoksien rikkaus ja kaipuu ja hän uskoi sillä kertoneensa paljon. Ja siihen sai Poika tyytyä. Hän oli se mikä oli, lämmin, aina mahdollisimman lähellä Poikaa ja apuna missä taisi, eikö siinä ollut tarinaa kyllin?

Pojan oman käsityksen mukaan oli Emo jostain syystä, johon hän ei itse mitään voinut, karkotettu, kuten Poikakin, ja paennut erämaihin. Hän lienee silloin ollut hyvin nuori, sillä nyt vasta hän oli täysikasvuinen ja kaikesta päättäen hän oli viettänyt yksinäisyydessä monet talvet. Hän oli varmasti ollut luonteeltaan Pojan kaltainen, hänessä oli jotain joka oli tehnyt hänet erilaiseksi kaikkia muita heimolaisiaan ja antanut hänelle kyvyn elää yksinään ja tuetta. Raikas pohjatuuli oli pyyhkäissyt hiukset hänen otsaltaan ja opettanut häntä auttamaan itseään.

Oli omituista huomata miten hän talven koulussa oli oppinut käyttämään samoja vastustuskeinoja kuin Poikakin, vaikka eri tavalla. Sen huomasi Poika vähitellen heidän yhdessä eläessään ja tutustuessaan Emon tapoihin. Metsästystä hän ei harjoittanut, päinvastoin kaikki eläimet herättivät hänessä pelkoa, saattoipa pieni hiirikin hänet kirkaisten pakenemaan vuorelle. Sitävastoin hän söi mielellään muurahaisia, etanoita ja kaikenlaisia ryömiviä elukoita, vieläpä kärpäsiäkin, mutta ei milloinkaan hämähäkkiä; hän näkyi lajittelevan eläimet omien, käsittämättömien sääntöjensä mukaan.

Hän söi sitäpaitsi melkein yksinomaan kasviksia ja oli niistä muodostellut joko enemmän tai vähemmän onnistuneita uusia ruokia. Kun ei hän enään saanut hedelmiä kuten ennen kotimetsissä, alkoi hän syödä ravinnokseen ruohoja, juuria ja erilaisia yrttejä, joita hän löysi sammalikosta ja asumiltaan kivikkomailta. Ja koko hänen terveyttä ja elinvoimaa uhkuva olentonsa osotti hänen ymmärtäneen nauttia ravitsevia aineita. Kesäisin se kyllä saattoi käydä päinsä vieläpä myöhään syksylläkin, jolloin suot olivat täynnä marjoja, joita Poikakin osasi käyttää hyödykseen, mutta miten oli Emo selvinnyt talvella, jolloin ei erämaissa ollut matelijoita eikä kasveja? Hän ei osannut kerätä varastoon kylmien aikojen varalle, kuten Poika teki ja kuitenkin oli hän tullut toimeen.

Tähän oli aivan yksinkertaisesti syynä hänen kokoamisvaistonsa, josta johtui se että hän, vieläpä noina pitkinä aikoina jolloin ei löytynyt mitään ruokaa, oli tullut toimeen vasussaan olevilla ja muihin piilopaikkoihin kätkemillään jäännöksillä. Hän kokoili kaikenlaista ja kaikkea mahdollisimman paljon ja tämä sokea vaistomainen tapa oli yhtenä hänen itsesäilytyskeinonaan. Hänellä oli _aina_ ravintoa ja siten hän pääsi yli talven.

Emo ymmärsi kuivata joitakin syötäviä juuria tai ehkäpä ne olivat piilopaikoissaan kuivuneet ja näitä hän kokosi suuriin kasoihin. Mutta ennen kaikkia suosi hän muutamien ruokalajien siemeniä. Niitä hän poimi ja kätki suuret määrät. Hän oli kai alkuaan rakastanut näitä siemeniä, koska ne olivat niin pieniä ja muistuttivat hänen mielestään pikkuruisia vuonia, jotka tuli peitellä ja joita hemmotella, voidakseen niitä omistaa. Näitten keräämisessä ei hän tiennyt mitään määrää, hän tahtoi vaan omistaa niitä, oikein rajattoman joukon, suuren suuren lauman, kokonaisen maailman pieniä, suloisia vuonia. Sitten oli hätä pakottanut hänet syömään niitä. Kourallinen riittikin Emolle koko päivän ravinnoksi.

Etenkin keräsi hän korkean, karkearöyhyisen ruohon, villin ohran jyviä. Poika tunsi ne hyvin. Hän oli joskus syönyt jonkun jyvän, kun niitä oli sattunut tarttumaan hänen hiuksiinsa ja ne olivat hyvän makuisia. Mutta Emo kokosi niitä joka vuosi joukottain ja niistä tuli pian vakinainen lisä sekä hänen että Pojan jokapäiväiseen ravintoon.

Vuodet vierivät ja Emo kehitti tapojaan, heidän muutellessaan jäätikön tieltä ja asuessaan missä lyhemmän missä pitemmän ajan. Ja Poika antoi hänen olla rauhassa toimineen, hän piti vain huolta metsästyksestä ja paranteli työkalujaan. Tuon tuostakin huomasi hän että Emolla oli käsillä joko uusi esine; ne näyttivät syntyvän kuin itsestään. Emo kokoili uutterasti mammutinvillaa ja eläinten karvoja mistä vain löysi ja istui sitten majassaan punoen lankaa josta hän palmikoi vaatteita. Kesäksi valmisti hän kevyitä paitoja kaisloista, punoi ruohojen säikeitä ja pääsi kokeilemalla niin pitkälle että hän vihdoin huomasi erään kasvin joka erikoisesti oli omiaan vaate-aineeksi. Se oli pieni, sinikukkainen ruoho, pellava ja sen kanssa ahertelivat sitten Emon väsymättömät sormet uutterasti. Jyviään varten punoi hän vitsaksista vasuja ja tiivisti ne savella, jotteivät jyvät valuisi pois raoista. Tätä tietä tulivat hänen jälkeentulevaisensa kerran keksimään saviruukkujen valmistuksen. Mutta sekä tämä että moni muu seikka ei päässyt oikein vauhtiin ennenkuin Poika löysi uudestaan tulen.

Heillä oli jo monta lasta. Ensimäinen pienokainen syntyi Pojan poissa ollessa ja seuraavalla kerralla läksi Emo maasta suuren kiven juurelle jossa Poika kuuli hänen valittavan hiljalleen, kunnes hän jonkun ajan kuluttua palasi uusi pienokainen muassaan. Ne olivat pieniä, sokeita olentoja, joiden ruumista peitti ruskea nukka ja jotka nukkuivat ensi aikoina melkein koko ajan palmikoidussa pussissa Emon selässä. Mutta ne kasvoivat nopeasti; vanhin jo vaaperteli pullomahaisena oven ulkopuolella etsien jos jonkin näköisiä irtonaisia esineitä. Isä teki hänelle tuskin peukalonkynttä suuremman kirveen, jolla pikkumies hyökkäsi asuntopaikan seutuvilla pyöriskelevien koiran pentujen kimppuun. Kuten ennenmuinoin kotimetsässä, sai hän taas nähdä pienten, karvapeitteisten lasten puhaltelevan untuvia ilmaan ja pitävän niitä lintuina. Mutta nyt oli moni seikka toisin.

Asunto täytyi rakentaa pysyväiseksi ja tilavaksi jotta perhe mahtuisi sinne istumaan. Metsälle lähtiessään viritti Poika suuren kiven sisäänkäytävän suulle ja siellä sisällä istui Emo lapsineen levollisena uutterasti punoen. Päivällä otti hän pienen kiven pois kivimajan reunalta niin että hänelle lankesi reiästä vähän valoa, muuten siellä olisikin ollut jotenkin pimeä, etenkin talvella. Kylmän ajan asuivat he yhdessä paikassa ja asuttavan maan ala laajeni aikalailla. Pojan täytyi rakentaa erikoisia pieniä majoja heidän juuri-, vilja- ja tuulessa kuivattuja lihavarastojaan varten. Hän valikoi aina ennakolta tuulen suojaisen paikan, mieluummin luonnon luolan tai sitten sopivan kallion kielekkeen alustan, jolle varusti seinän. Joskus paremman puutteessa asuttiin maakuopassa.

Jäätikkö pakotti heidät yhä muuttamaan, usein pyyhkäisi jäänreuna suorastaan asuinpaikan yli. Täten olivat he siirtyneet kauas etelään ja asuivat nyt suunnilleen Pojan syntymä- ja lapsuusseuduilla. Hän luuli useista merkeistä päättäen heidän olevan sammuneen tulivuoren lähistöllä. Mutta missä ennen aarniometsä kohosi, levisi nyt penikulmain laaja jääpanssari, joka rotkopaikoissa oli korkeimpia puita paksumpi. Se oli ihmeellinen erotus entiseen verraten ja tuskinpa Poika, joka oli tämän muutoksen nähnyt tapahtuvan, aina tunsi itseään.

Muuttaminen tuli kuitenkin yhä vaikeammaksi. Emolla oli jo monta lasta ja hän tahtoi kantaa yhtä selässään, toinen oli hänen käsivarrellaan, kolmatta talutti hän vapaalla kädellään ja loput pitelivät kiinni hänen vaatteensa liepeistä. Mutta heillä oli niin paljon tuiki tarpeellisia esineitä, joita heidän täytyi kulettaa muassaan, että se alkoi käydä melkein mahdottomaksi. Emo kantoi omaa painoansa enemmän, aina hiljaisena ja aina hyvänä. Mutta muuttaa heidän täytyi, jäätikkö pakotti siihen, vaan näin ei voinut jatkua kauan.

Poikakin oli ottanut käytäntöön monenlaisia parannuksia joiden vuoksi oli vaikea muuttaa yhteen kohti asetuttua. Hän oli näet alkanut pitää kotieläimiä. Usein sattui hän saamaan metsästysretkillään jonkun eläimen kiinni elävänä. Milloin oli villi varsa milloin peura; ne hän vei kotiin ja piti niitä nahkahihna-lieassa kodin lähellä. Ellei metsäriistaa sattuisi saamaan, olivat nämä aina käsillä. Ajan kuluessa oli hänellä kesynä kotosalla monta villihevosta paitsi villiraavaita, peuroja ja vuohia. Ja vankeudessa ne yhä lisääntyivät. Susien ahdistellessa niitä öisin, laittoi Poika niille oksista ja risupunouksista aituuksen. Syksyllä teurasti hän useimmat ja kuivasi lihan talvitarpeeksi, mutta kesyimmiksi käyneet ikäänkuin perheeseen kuuluvat säästi hän talven yli. Emo ja lapset syöttivät niille heiniä, joita he kesällä olivat keränneet ja kuivanneet. Puolikesyjä hevosia ja peuroja oli helpompi kuljettaa matkoilla, kantoivatpa ne tyytyväisinä Emon niiden selkään sälyttämiä kuormiakin ja olivat siten hyödyksi. Lapset tulivat pian pienten ketterien hevosten kanssa hyviksi ystäviksi ja heidän päähänsä pälkähti nousta matkoilla ollessa ratsaille niiden selkään.

Muuttokulkue näytti silloin tällaiselta: Poika kulkee etunenässä kivikirveineen aina tarkkaavaisena ja valmiina. Hänellä on yksi ainoa silmä, mutta se näkee kaikki, huomaa kaikki mitä penikulman alalla liikkuu. Hän käy käsiksi suuriin kiviin, jotka ovat hänen tiellään, kääntää ne sivulle ja vierittää jaloin syrjään jatkaen keskeymättä matkaa, katseellaan tarkastellen näköpiiriä. Hänen takanansa tulee Emo taakkoineen, lapset ja koti-eläimet sulassa sovussa, pienimmät ratsastaen suurimmilla. Sataa. Taivaanrannalla näkyy jäätikön viheriä kajastus, joka kylmällä katseellaan pakottaa heidät kulkemaan. Niin, siinä kulkee kivikauden mies omaisineen.

Mutta matkoista tuli viimeinkin loppu. Eräänä vuonna he asettuivat tunturi-ylängölle, josta he eivät taipuneet muuttamaan ja silloin jäätikkö ympäröi heidät.

Tunturi oli useita penikulmia ympärimitaten, tasainen huipultaan mutta niin korkea, että jää ei noussut sen yli vaikkakin levittäytyi kaikkialle sen ympärille. Ja tälle saarelle he jäivät asumaan jääpeitteen kasvaessa ja soljuessa penikulmain laajana ympärillä.

Perhe lisääntyi. Oli jo tyttöjä ja poikia enemmän kuin vanhemmat osasivat laskea, oli enemmän kuin paljon, oli _monta_. Jokainen oli kuitenkin ihmisenä, yksilönä, enemmän tai vähemmän tunnettu. Emo, joka ennen oli kehittänyt keräilemistaitoaan kokoilemalla mitä sattui, oli nyt oikealla alallaan ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut synnyttää kokonaisen kansakunnan. Joka vuosi, kun lyhyt kesä tuli uudestaan ja tunturisaari kohosi soreana kukkineen ja vihreine lehtipuineen, pisti uusi pellavapää esiin Emon selkäsäkistä.

Vanhemmat lapset varttuivat tuulen ja tuiskun parissa. Pojalla oli jo melkein täysikasvuisia poikia, jotka tarkkoina katselivat tuota jäätikön vihertävää kajastusta taivaanrannalla. Ja sieraimet värisivät tarkkaavaisesti kuten ainakin tulevien suurmetsästäjien.

TULUKSET.

Pojan ja hänen perheensä elämä tuolla pohjoisella tunturisaarella olisi käynyt yhä vaikeammaksi keskellä jäätikköä, yhä ankarammaksi muuttuvien talvien ja yhä lyhenevien sadekesien vaiheilla, ellei Poika olisi uudelleen hankkinut tulta, elettyään niin monta kovaa vuotta sitä vailla.

Mutta kuten hänen koko kehityksensä vastuksista huolimatta oli opettanut ettei olemassaolo parane ennenkuin on nähty kovinta hätääkin, niin ilmestyi nyt tulikin talven sydännä äärimmäisen hädän hetkenä. Se ei tullut salamana, ei putoavina hehkuvina kivinä eikä minään muunakaan taivaasta tulevana tulenmuotona. Poikahan näet eli jäitten keskellä köyhänä ja jumalan hylkäämänä. Hän saavutti tulen _taistellen_, hakkasi vastakkain kovia kiviä, kunnes sai sen. Ja se päivä jolloin tuo suuri ihme tapahtui, jolloin syttyi tuli hänen käsiensä töistä, oli riemuisa voittopäivä, oikea triumfihetki, joka teki hänet kaikiksi ajoiksi rikkaaksi ja teki hänestä luomakunnan herran.

Poika oli näet tiennyt jo vuosikausia että tulta oli jollain hänelle tuntemattomalla tavalla piikivessä tai ilmassa sen ympärillä. Hän huomasi sen tuoksahduksen halaistessaan liusketta veitseksi tai valmistaessaan suurempia työkaluja. Se oli jotain palanutta muistuttava voimakas haju, joka loihti hänen mieleensä muiston kaikesta siitä mikä sen yhteyteen liittyi. Se toi hänen muistoonsa voimakkaasti hehkuvan tuhan, aarniometsän, poreilevan suomaan ja ukkosen. Ja kaikki tämä läikehti alituisesti hänen mielessään niin, että hän päivät päästään teki tuota piityötä, aherteli kumaraisissaan ja ahneesti, avosuin ja sieraimin herkutellen ahmi siitä lähtevää hajua. Emo huomasi tuon omituisuuden miehessään, mutta hän ei ymmärtänyt sen syytä. Poika vainusi tulta ja koko sen salaperäistä jumalanvoimaa ja hänen ajatuksensa kulkivat teitä, joilla ei Emo voinut häntä seurata. Ja tuli näyttäytyikin joskus, etenkin Pojan kalkutellessa piitä pimeässä. Silloin saattoi kivestä sinkoilla kipinöitä, jotka syttyivät, mutta sammuivat samassa. Ne säihkyivät sateenkaaren väreillä ja säkenöivät tähtinä Pojan käsissä, saattaen hänen ajatuksensa vilkkaaseen työhön.

Mutta kun talvet, jäätikön piirittäessä Pojan kotia, yhä kovenivat, kun luolan ulkopuolella oli pureva ilma ja kaikkialla helisevää ja kireässä pakkasessa halkeilevaa jäätä, kun oli niin kylmä että Emon ja lasten täytyi pysyä majan pimeässä vieri viereen sulloutuneina, monen nahkakerroksen peittämänä, silloin poika joutui samaan mielentilaan kuin missä hän oli ensimäisinä epätoivon aikoinaan. Silloinhan oli kylmä riistää häneltä alastomalta, yksinäiseltä ihmis-rukalta hengen. Ja nyt samoin. Nyt — nyt juuri täytyi tehdä jotain, nyt oli vihdoin mahdoton tehtävä mahdolliseksi.

Hän koetti lähempänä olevaa keinoa, alotti siitä, minkä jo ennestään tunsi: hakkasi kahta piikiveä vastakkain. Päivät pääksytysten istui hän majansa sisäänkäytävän suulla sekä talvisen hailakan auringon valossa että lumipyryssä kiireestä kantapäähän karhuntaljoihin käärittynä ja löi lyömistään piikiviä yhteen. Hän ei suonut itselleen koskaan lepoa, löi ja murskasi toisen pii- ja harmaa kivipalasen toisensa jälkeen ja näki niiden savuavan purevassa pakkasilmassa. Hän istui kivikasojen keskellä uupumatta ja ahersi aamuhämärästä alkaen siksi kunnes entistään kaukaisemmalta näyttävä aurinko kutistuneena ja kylmänä kuin jäämöhkäle oli päässyt ratansa päähän ja vajosi taivaanrannalla äärettömien lumi-aavikoitten taa. Yö tuli, revontulet syttyivät ja suuret värisevät tähdet tuikkivat, maja peittyi lumeen ja ainoastaan tumma aukko, jonka majassa olevien lämpö sulatti, osotti siellä olevan eläviä olentoja.

Lauma peuroja riensi ohi narisevalla lumella, kapsavin kavioin. Ne painoivat huurteisen turpansa maata vasten ja päästivät kuuluville ihmeellisen onton kurkkuäänensä — _rau_ —, se oli heidän kieltään. Revontulet loimusivat liekehtien ja räiskyen jäätikön yllä. Kautta taivaan kuului niiden salaperäinen ääni kuin mieletön hiljainen kolkko nauru. Otava vilkutti sumuisessa avaruudessaan, kirkastui silloin tällöin ja himmeni taas kuin olisi kaste laskeunut sen tähdille.

Mutta seuraavana päivänä istui Poika jälleen majansa sisäänkäytävällä ja löi kiviä vastakkain, epätoivoisena ja väsymättömänä mutta ilmeettömin kasvoin. Sieramet ainoastaan värähtelivät. Hän pysyi lämpimänä mielettömässä työssään ja se näyttikin olevan ainoa hyöty mitä siitä lähti. Emo-parka luuli jo miehensä kylmän noitumaksi.

Mutta Poika ei lopettanut. Koska siinä kerran oli tulta, täytyi se saada siitä irtikin. Tulen täytyi olla _jossain_ kivessä ja vaikka hänellä olisi niin kirottu onni että se olisi vasta maailman viimeisessä kivessä joka hänen käteensä joutuisi, niin täytyisi sen sittenkin löytyä. Kiviä riittäisi murskattavaksi silloin tosin tuhansiksi vuosiksi ja hän ehtisi tulla vanhan vanhaksi, mutta hänen _täytyi_ löytää oikea kivi ja tuli. Kun hänen kivivarastonsa oli käytetty, hankki hän uusia, laahasi kaikki läheistön irtonaiset kivet kotiin ja kalkutteli ne rikki. Niin kului sekin ankara talvi.

Kesällä keräsi Poika kotiin kiviä kautta koko tunturisaaren, hän otti jokaisen irtokiven ja keräsi niistä kokonaisia vuoria luolan eteen. Sinä kesänä ei hän tehnyt paljon muuta kuin kuleksi kylmässä rankkasateessa ja kuletti kotiin kiviä, kiviä ja taaskin kiviä eikä Emokaan enää voinut pidättää kyyneleitään. Hän keräsi lasten kera ruokavaroja keräämistään, ja saarella tuskin enää olikaan mitään syötäväksi kelpaavaa. Kesyjä eläimiä kun ei enään ollut — niin mitenkähän lopultakin tulisi käymään? Pojan metsästysaseet olivat käyttämättä ja kun Emo katsahti häneen kosteine silmineen, loi hän Emoon ilmeettömän katseen. Poika ei ollut enään entisensä näköinen. Kasvot olivat käyneet ryppyisiksi ja kuoppaisiksi. Kiven siruja ja tomua oli hänen hiuksissaan ja hänen tulisena ja kiihtyneenä säkenöivän silmänsä ympärillä. Tyhjä silmäreikä oli täynnä multaa ja likaa. Ja samoinkuin Emo, ajatteli Poikakin toisinaan, että hänen sielunsa oli jäässä.

Mutta sinä talvena löysi hän tulen.

Se tapahtui äkkiä eräänä päivänä. Hän oli tapansa mukaan särkenyt kiviä sadottain ja istui pistävän hajun vaivaamana, hajun, joka nyt alkoi raukasevasti vaikuttaa, saattaen hänet toivomaan unta, ijäistä unta. Silloin sattui hänen käteensä kivi, josta heti lähti piillä iskettäessä suuria kipinöitä. Hän löi uudelleen kovemmin ja kivestä aivan satoi tulta, sinisiä säkeniä, pitkiä, kiemurtelevia tulikäärmeitä, jotka pysähdyttyäänkin hehkuivat kiiluvina kiemuroina ennenkuin sammuivat. — _Tuli, tuli!_

Silloin herpaantuivat Pojan voimat, koko ruumis kuumeni ja lopen uupuneena täytyi hänen istua aivan hiljaa. Kädet vaipuivat voimattomina helmaan, hän ei uskaltanut enään yrittää, rukoillen hän loi katseensa ympärilleen, katsoi sitten aurinkoa, joka säteili kaukana selkeässä pakkasilmassa. Hän katsahti ympärilleen lumista saarta ja jäätikköä, joka levisi valkosena ja autiona silmän kantamattomiin eikä hän ollut mielestään milloinkaan nähnyt maailmaa niin selvästi kuin nyt. Vasta nyt hän näki ensi kerran millainen se oli. Hän huokasi syvään, niin syvään.

Sitten hän koetti uudelleen. Hän näki säkenien putoilevan suurina ja säihkyvinä lumelle jättäen siihen sammuessaan tumman kuopan. Rinnasta nousi nyyhkytys, toinen. Ja toivottomuuden väistyessä onnen tieltä, jota hän ei vielä uskaltanut uskoakaan, täytti kumma heikkous hänen sydämensä. Mutta totta se oli. Hän nousi päättävästi, tietoisena itse aikaan saamastaan todellisuudesta ja hän tuskin hengitti nuotiota tehdessään. Entuudestaan, niiltä ajoilta saakka jolloin hän vartioi tulta metsissä, tiesi hän mitä nuotion tekemiseen tarvittiin: taulaa tulen vangitsemiseksi ja kiihdyttämiseksi ja puita sen palamiseksi. Hetken kuluttua oli hänellä lekkuva liekki.