Part 11

Vieläpä he mukautuivat niihin niin pian, että he jo keskenään huomauttelivat siitä, miten he oikeastaan olivat tunteneet nuo yksinkertaiset seikat jo aikoja sitten. He olivat melkein nauramaisillaan tuolle tuliparralle, joka oli olevinaan kaikkien mitä luonnollisimpien asioiden keksijä; sehän ei onneksi ollutkaan niiden keksijä. Mutta he eivät kuitenkaan milloinkaan päässeet pitemmälle uusine oppineen, ennenkuin he olivat kurkistelleet, miten Valkokarhu teki työnsä.

Puu- ja työkalut elivät Valkokarhun suurissa kesakoisissa käsissä. Ei mikään jäänyt entiselleen, vaan puhkesi yhä täydellisempään muotoon kun hän oli tarkastellut sitä sinisine säihkyvine katseineen. Hän ei laskenut käsistään ainoatakaan uutta venhettä eikä rekeä joka ei olisi ollut toisenlainen kuin edellinen. Alku-asukasten pyrkimys hankkia jotain hyvää oli sensijaan kohdistettuna siihen, että se olisi aivan sellaista kuin sen _pitää_ olla: vanhaa tuttua muotoa, ja tätä he kehittivät hyvin pitkälle; he pääsivät niin korkealle kuin päästä voi pysyttelemällä itsekeksineen kintereillä.

Heidän kauttansa leväsivät uudet tavat edelleen kaukana asuville alkukansaheimoille, jotka ottivat ne halulla vastaan, mutta joilla ne jäivät kehittymättä, koska ne olivat joutuneet liian kauas alkulähteestä.

Valkokarhu ja alku-asukkaat tulivat keskenään hyvin toimeen. Kumpikin säilytti omat tapansa. Ja ne olivat sangen erilaiset. Alku-asukkaat esim. polttivat vainajansa. Se oli kuvaava tapa, joka periytyi muinais-ajoilta, jolloin he vielä paistoivat ja söivät ne. Ikäänkuin muinaisajan tapojen muistona söi perhe vielä pienen palan vainajasta roviolla, kunnioittaakseen asianomaista. Olisihan ollut aivan sopimatonta laskea joku menemään aivan syömättä pois. Mutta opittuaan Valkokarhulta jyvien käytön, ottivat he tavaksi muodostella pieniä kakkuja kuolleen muotoisiksi ja syödä niitä poltto-tilaisuudessa ja tämä tapa jäi sitten käytäntöön.

Valkokarhu ei paheksinut ruumiinpolttoa, vaikkakin haju oli hänelle vastenmielinen. Hän oli tottunut jäätiköllä toisiin tapoihin, mutta eihän voinut odottaa että kaikki kansat olisivat samanlaisia. Jäätikköläiset eivät uskoneet kuolemaan. Niiltä ajoilta asti, jolloin kanta-isä oli mennyt majaansa eikä näyttäytynyt enää, annettiin niiden, jotka kuolivat joko johonkin tautiin tai vanhuuttaan, jäädä sinne missä he olivat asuneet eläessään ja jätettiin heille jotain ruokaa, jonka jälkeen hauta peitettiin. Jos he elivät vielä sen jälkeen, ei se kuulunut kenellekään, mutta se tehtiin heille niin mahdolliseksi kuin suinkin.

Jokapäiväisessä elämässäkin erosivat alkuasukasten tavat suuresti Valkokarhun elintavoista. Naisten asema oli kurja. Siveettömyys ja irstaisuus oli heistä mitä luonnollisinta. Varasteleminen oli ainoa luvallinen omistusoikeus minkä he tunsivat. He olivat niin pelkureita että heitä kävi sääli, mutta matkan päässä he olivat hyvin rohkeita. Ylivoiman kunnioittamista he eivät tunteneet, pienintäkin eläintä he pakenivat, mutta luonnon puhuessa eivät he vaienneet. Pimeässä he ulvoivat kuin susilauma. He kinastelivat aina, sättivät aina toinen toisiaan, mutta eivät milloinkaan lyöneet.

Valkokarhun ja alku-asukasten välillä syntyi itsestään sopiva välimatka. Valkokarhun jäädessä rannikolle asumaan valmistellen uusia, suuria laivojaan, vaeltelivat alku-asukkaat edestakaisin samojen seutujen välillä. He vetäytyivät kylmän tullen etelään ja palasivat kevään joutuessa takaisin. Valkokarhu otti heidät ystävällisesti vastaan kun he palasivat, mutta mitään läheisempää yhteyttä ei syntynyt. Joka kevät siihen aikaan kun Valkokarhu poltti kokkoansa ja toimitti uhria — hän uhrasi nykyään kernaimmin villihevosia, joiden liha oli hyvää — saapuivat alku-asukkaat, nuo vanhat tutut, jotka saivat mielellään myöskin yhden palan ja joilla aina oli kerrottavana uutisia ulkoapäin. Siten pidettiin suuret juhlat sitä seuraavine soittohuveineen ja vaihtokauppoineen. Alku-asukkaat toivat mukanaan tavaroita, joita Valkokarhu toivoi saavansa ja hänellä oli sensijaan sellaisia herkkuja, joista toiset pitivät.

Eräänä vuonna oli jollakin noista kiertolaisista muassaan merkillinen kirves, jonka Valkokarhu heti vaihtoi itselleen ja jota hän ryhtyi ahkerasti tutkiskelemaan. Se oli kauniin punainen ja niin kirkas, että siinä näki kasvonsa aivan kuin veden pinnassa. Merkillisintä oli ettei sitä voinut käsitellä kuten muita kivilajeja, se ei murentunut eikä siitä lähtenyt lyödessä siruja. Sensijaan saattoi sen lyödä liuskaiseksi, jolloin se myös lämpeni ja takoa taas toisen muotoiseksi. Se oli sitkeää mutta ei erittäin kovaa. Mitään makua tai hajua sillä ei ollut ja kädessä se oli painava. Se oli kuparia. Valkokarhu ei käyttänyt sitä kuitenkaan paljon, vaikka hän hankki itselleen sitä vaihtamalla niin paljon kuin käsiinsä sai, sillä Kevät piti sitä mielellään kaulassaan riippumassa. Työkaluksi ei se sopinut, se ei ollut kyllin kovaa, pii oli siihen sopivinta. Valkokarhulla oli koko joukko hiotuita talttoja ja kirveitä, joita ei mikään muu aine voinut korvata, ne purivat puuta ahnaasti ja niillä sai lyödä voimainsa takaa.

Sittemmin oppi Valkokarhu kuparin ominaisuudet, eivätkä ne suinkaan olleetkaan vähäiset. Valmistellessaan siitä Keväälle koristuksia huomasi hän että se suli tulessa. Se kuumeni nimittäin taottaessa ja tuli samalla huomattavasti pehmeämmäksi. Valkokarhu koetti sitä kuumentaa tulessa, ja silloin hän näkikin miten se äkkiä virtasi punasena käärmeenä liekkeihin. Hän vallan hämmästyi. Myöhemmin löysi hän sen yhtenä möhkäleenä ja kylmänä tuhassa ja hän alkoi uudelleen kokeilla. Sittemmin oli hänelle siitä monenlaista hyötyä. Mäyriäiset sanoivat että he saivat sitä kaukana itä- ja eteläpuolella asuvilta heimoilta, mutta eivät tunteneet sen kivestä eroavia ominaisuuksia ja oli se heillä aina hakattuna pieniksi kirveiksi tai nenärustossa kannettaviksi puikoiksi. Kohta sai Valkokarhu ostaa heiltä toistakin, melkein kuparin kaltaista metallia pieninä paloina. Se oli keltaisempaa ja sitäpaitsi pehmeämpää niin ettei sitä voinut käyttää muutakuin helminä ja naisten korvarenkaina. Vielä oppi Valkokarhu tuntemaan jotain valkoista metallia, puhumattakaan monista muista kapineista, joita mäyriäiset kuljettivat muassaan, kuten raakkuja, kauniita kiviä ja sen sellaista.

Heidän yhdessä olonsa kadottivat uutuuden viehätyksensä. Mäyriäiset tiesivät hyvin etteivät nuo valkoiset ihmiset olleet sen yliluonnollisempia kuin hekään. Eräänä vuonna jäi yksi heimoista asumaan paikoilleen talven yli ja selviytyi erinomaisen hyvin. Olivathan he jo oppineet sekä rakennus- että laivanvarustustaidon. Sitten jäivätkin he paikoilleen ja järjestivät elintapansa Valkokarhun perheen elämän mukaan. He näyttivät olevan erittäin kestäviä vahtimaan Valkokarhun töitä ja matkimaan häntä. Heillä oli oma omituinen tapansa varastaa silmin, suomatta milloinkaan omistajalle kiitosta.

Valkokarhu antoi heidän olla rauhassa. He elättivät itseään kalastuksella opittuaan käyttämään merta hyväkseen. He eivät kuitenkaan _rakentaneet_ laivoja vaan jäljittelivät mieluummin sitä koverrettua venettä, jonka Valkokarhu oli antanut heille malliksi, täällähän oli runsaasti puuta. Sellaisen kaukalon saattoi suuremmitta vaivoitta kaivertaa tulen avulla ja se sopi hyvin mäyriäisten tarpeeseen. Ja totta puhuen he eivät suinkaan seuranneet millään sokealla ihailulla tuota taiteellista suur-alusta, joka Valkokarhulla oli rakennettavana rannalla; heidän sydäntänsä ahdisti ennemmin tuskallinen, polttava sisäinen tauti, johon oli olemassa ainoastaan yksi lääke...

Valkokarhun alus kasvoi. Ja hänen suunnitelmansa kasvoivat sen mukaan. Siitä tulisi niin suuri, että se voisi vallan yksin kantaa hänet ja koko hänen sukunsa maailman ääriin, aivan kadotettuun maahan asti! Hänen päätänsä huimasi työskennellessään. Hän riensi sinne tänne lämpimissään, otsa tulikuumana ja kädet ajatuksissa luomistyössään. Silmät välähtelivät, hänestä tuli varovainen ja kätevä, ja läpitunkevan tarkkanäköinen suunnitellessaan työtään; hän iski puun halki yhdellä ainoalla iskulla, hän rynnisti kuin härkä saadessaan selväksi mitä hän aikoi. Hän huuteli voitonriemusta työskennellessään auringon paisteessa ja hän oli itsekin kuin aurinko punaisine tukkineen ja partoineen, ja saattoi tapahtua, että hän raivoten malttamattomana löi suurimmalla vasarallaan säpäleiksi koko työnsä ja särki sen kuin villainen härkä kunnes ei ollut siruakaan eheänä; se tapahtui silloin kun joku seikka oli kiusannut häntä, eikä hän tahtonut heti saada sitä paikoilleen. Seuraavana päivänä seisoi hän taas raittiina ja reippaana työpaikallaan, pyyhkäisi punaista tukkaansa ja alkoi työnsä alusta. Pojat auttoivat häntä kaikessa.

Laiva, jota hän nyt rakensi, oli ensimäinen, jossa oli köli. Ankkurin ja naulat, jotka pitivät kaaripuita koossa, oli hän takonut kuparista ja kun koko aluksesta uhkasi tulla niin suuri, ettei hän eikä hänen poikansa, enemmän kuin mikään muukaan ihmisvoima sitä jaksaisi liikuttaa, oli hän, entisistä kokemuksistaan viisastuneena, laskenut kölin jo heti alusta lähtien pyöreille puille, lykätäkseen sen niitä myöten valmiina vesille.

Mutta kölin etupään, jonka tuli kohota yli keulan, oli Valkokarhu, käyttäen siihen koko rikkaimman älynsä, muodostanut jonkun hirviön pään muotoiseksi, jolla suu oli auki.

Ei ollut helppoa arvata mitä se tarkoitti, eikä edes Valkokarhukaan ollut siitä selvillä. Mutta hänen veressään kummitteli vielä esi-isien näkemät ja heiltä perityt hämärät muistot kauheasta merikäärmeestä, joka nyt nukkui ikuista untaan meren pohjassa ja hän kuvasi jotain sen suuntaista, jotain mielikuvitelmiensa hirviötä, joka hänen käsissään sai muotonsa. Pään tuli peloittaa valaita ja sen se tekikin. Sitä paitsi saisi se katsella ulos laivaa rakennettaessa ja koota itseensä kaipuun nähdä niitä ihmemaita, joita Valkokarhu aikoi sen turvissa etsiä.

Valkokarhu oli kuitenkin tarkkanäköisyydessään joutunut toisille jäljille ennenkuin laiva oli vielä valmiskaan. Aro ja näköala itää kohti, jossa hän ei ääriä löytänyt, vaikka olisi miten kauas kulkenut, sekä maailman äärettömyys, kuten merenkin, ei jättänyt häntä rauhaan. Eikö hän milloinkaan pääsisi eteenpäin? Oliko tuo pyöreä näköpiiri tuolla nousevine aurinkoineen hänen rajanaan? Eikö maailma sillä suunnalla milloinkaan tulisi hänen omakseen? Entä villihevoset, miksi ne saattoivat laukata itää kohti niin etäälle kuin halusivat?

Valkokarhu alkaa ottaa hevosia kiinni, hän kesyttää niitä, entisaikojen reet tulevat taas käytäntöön ja talvisin kiitää hän rannattomille lumikentille. Kotona nousee aika touhu kesytyksineen, hirnumisineen, nauruineen ja huutoineen. Kevät tulee, kädessä leivän palasia hevosille ja hän ojentaa niitä kämmenellään etteivät ne puraisisi hänen sormiaan ja hevoset sieppaavat palasia pehmeillä, liikkuvilla huulillaan. Ja kun ne loppuvat, kuivaa hän kuolan kädestään hevosten harjaan ja nauraa niille, kun ne seuraavat häntä ja nuuskivat pehmeällä turvallaan hänen käsiään. Valkokarhu tekasee kekseliäästi siimaniekan piiskan, joka suhisee ilmassa ja pistää kuin paarma; se saa hevoset hypähtelemään ja heittämään päätään. Hän lähtee poikineen hurjille retkille pitkin aroa.

Nuo hevoskullat juoksevat hyvin mielellään, ne kiitävät täyttä ravia reen edessä siinä vahvassa uskossa että ne koko ajan juoksevat pois reestä ja vankeudesta, ja niinhän niiden pitääkin juosta; takana istuu Valkokarhu reessä nauraen ääneensä, hevosten pakoa hän juuri voikin hyväkseen käyttää.

Reen rinnalla ratsastavat pojat, jotka aikoja sitten ovat oppineet asettumaan tuon kiitävän toverin selkään ja ohjaamaan sen rajua kulkua haluamaansa suuntaan. He istuvat kuin olisivat ratsastaja ja täyttälaukkaa kiitävä ratsu sulautuneet yhdeksi. Heleijaa!

Mutta kesäisin ei Valkokarhu pääse rekineen mihinkään. Hän miettii.

Ja hän miettii yhä. Kas, tuossahan ovat nuo pyörät, joita hän käyttää kierittäessään aluksiaan mereen. Entäs jos hän kiinnittäisi pyöreän tukin reen alle niin että se pyörisi koko ajan jalasten alla? Valkokarhu ei saa mielestään pyörää. Hän koettaa sitoa hihnan kummankin paksun hirren pään ympärille ja ripustaa sen reen alle. Mutta hihnat sitovat, eivätkä laske pyörää vapaasti pyörimään. Eikähän sen tarvitsekaan koskea maahan pitkin pituuttaan. Valkokarhu veistää sen kapeaksi paitsi molempia päitä ja saa sen pysymään kiinni, mutta se ei ole sittenkään vielä hyvä ennenkuin hän hihnojen asemesta tekee reijät itse jalaksiin ja antaa pyörän ohuitten osien mennä niiden lävitse. Nyt saattaa reellä todellakin ajaa paljaallakin maalla. Mutta molemmissa reunoissa olevat pyöreät puulaatat täytyy tehdä suuremmiksi, ottaa paksummasta puunrungosta ja oli aikamoinen työ veistää sitä keskeltä ohueksi; eiköhän voisi kiinnittää rekeen pitkää tankoa ja tehdä noihin laattoihin reijät?

Valkokarhun aivoissa värähtelee sitä ajatellessa. Hän saa puutyön tehtyä ja omistaa siis monen kesän vaivaloisten yritysten ja lakkaamattoman puukirveellä nalkuttelemisen jälkeen ensimäiset rattaat.

Ja nyt hevoset eteen! Valkokarhu tuo parin ja niiden silmissä välähtää valkuainen niiden katsellessa uutta laitosta suurine pelottavine pyörineen. Ne hirnahtelevat ja vavahtelevat hiukan, valmistautuvat lähtemään täyttä laukkaa, kuin lähtö olisi maailman ääriin ja vapauteen, ja niin heidän pitääkin mennä, arvelee Valkokarhu, mutta sen aikaa tulee niiden seisoa hiljaa kunnes hän saa nahkahihnat kiinnitetyiksi. Pieni sipaisu kupeelle tekee ne halukkaammiksi kantamaan hihnoja ja samalla vapauden haluisemmiksi ja se sopiikin yhteen Valkokarhun ajatusten kanssa. Hirvensarvisuitset suuhun, pois, pojat, tieltä ja iloinen Valkokarhu lähtee ajamaan.

Tuskin on pari minuuttia kulunut kun hänellä on tuli!

Niin on, niin totta kuin aurinko taivaalla tanssii!

Hevoset pillastuivat samassa, pyörät, jotka hankasivat puu puuta vastaan, alkoivat heti savuta, rattaat olivat päässeet vauhtiin ja hevoset, jotka tunsivat palon hajun ja luulivat aron syttyneen tuleen, alkoivat kiitää vinhaa vauhtia. Savua alkoi kohota kummaltakin puolelta, kipinöitä alkoi sinkoilla ja kohta olivat pyörät liekkien vallassa ja koko ajoneuvot ilmitulessa Valkokarhun ympärillä. Silloin vaipuivat kasvoilleen kaikki mäyriäiset, jotka olivat tulleet salaa kurkistelemaan ja itkivät haikeasti pitäen käsillään päästään — eihän vain tuo mahtava voima sallisi heidän kuolla?

Mutta he tyyntyivät pian ja olivat katketa naurusta nähdessään miten se matka päättyi. Valkokarhu kaatui ja hevoset, jotka olivat aivan hulluja, särkivät kaikki säpäleiksi, juoksivat tipotieheen ja siinä makasi Valkokarhu rattaiden jäännösten keskellä taistellen tulen kanssa. Hänen sekä hiuksensa että partansa kärventyivät ja hän sai palohaavoja kaikkialle, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota enemmän kuin mäyriäisiinkään, vaikka ne tulivat ja nauroivat hänelle päin kasvoja. Hän nauroi itsekin täyttä kurkkua ja silmät sekä pelosta että ilosta pyöreinä heilutteli päänsä päällä palavia rattaitten osia ulvoen mieletönnä riemusta. _Tuli!_ Hän riensi kohti työpajaansa tehdäkseen kaiken uudelleen ja äkkiä hän juostessaan vaikenee, nyt on hänen järkensä taas selvä, hän tekee työtä!

Takaa kaikuu noiden kantapäillään astujien kova nauru, noiden maahan sidottujen, jotka eivät ymmärtäneet mitään muuta kuin että mies kaatui ja kärventyi.

Sen jälkeen he virnistelivät yhä enemmän, kun Valkokarhu, tuo mieletön narri, oli ajelemassa rattaineen; he nousivat seisaalleen ja näyttivät hyvin uskovilta, pidättivät henkeään juhlallisen vakavina, mutta sitten he laskivat ilmaa sekä edestä että takaa kuin vallattomat siat naurellen tuon ukkospään puuhille. Valkokarhun ajaessa kovaa pitivät rattaat aika ryskettä, etenkin kun niiden pyörät eivät olleet oikein pyöreitä ja kun ensimäisellä koematkalla oli tultakin näkynyt, olivat mäyriäiset todella uskoneet että _ukkonen_ itse siinä heidän keskellään kulki ja he olivat vaipuneet maahan hänen eteensä. Se oli suuri erehdys, jonka hän sai kalliisti maksaa! Nauruun kätkeytyi kalvava ilkeys, viha, jota ainoastaan varkaan sydän saattaa hautoa. Heillä oli anteliaisuus kostettavana.

Mutta Valkokarhu ei nähnyt mitä häntä kohtaan kerääntyi. Hän oli kokonaan rattaisiinsa kiintynyt. Hän teki heti uudet ja esti ne syttymästä kaatamalla vettä pyörille; joku hänen pojistaan istui rattailla hänen vieressään vesiruukku kädessä ja piti akselia märkänä. Se vastasikin tarkoitustaan, kunnes hän yhä kokeiltuaan oppi voitelemaan ajoneuvonsa rasvalla ja talilla. Hän paransi pyöriä, sillä puunrungosta poikkipäin otetut pyörät eivät kestäneet ja sitäpaitsi niiden irti hakkaamiseen tarvittiin ylivoimainen työ. Hän asetti kaksi vankkaa puupalaa yhteen ristiin ja teki reijän keskelle, ympärille hän taivutti lujan, kämmenen levyisen suoran saarnipuun ja sitoi sen kiinni siannahkaisella hihnalla. Sitousta suojelemaan kiersi hän vielä yhden saarnin sen ympärille estämään sen kulumista ja nyt saattoi tuskin ajatella pyöriä paremmiksi. Hän pitensi rumpua etteivät pyörät pääsisi mutkittelemaan. Itse vaunujakin hän paransi asettaen niihin puun mihin hevoset valjastettiin ja seipäät aisoiksi.

Mutta nyt tiesi siis Valkokarhu, että jos hän ajaisi voitelemattomilla rattailla saisi hän tulen syttymään. Ja siten oli Valkokarhu keksinyt tulen, kuten esi-isä Poikakin, omalla työllään.

Tulen-teko taitoa kehitti hän sitten aivan omalla tavallaan. Hän teki pyörän jossa oli akseli ja hän vaihtoi liikkeen siten että hän kiersikin akselia pyörien pysyessä paikoillaan. Kokemus opetti hälle, että akselin pitäisi mieluummin olla saarnia ja rummun jalavaa. Täten oli hänellä tulineuvot käytettävänään ja hän saattoi saada tulen milloin vaan halusi.

Koskei pyörää enään käytettäisi ajamiseen, jätti hän siitä vanteen pois, jätti vaan ristiin pannut puut paikoilleen haka kummassakin päässä, joka piti ne yhdessä. Tästä työkalusta tuli sitten salainen merkki kaikille Pojan suvun jäsenille, kun he olivat levinneet yli koko maailman, päivänmerkki, johon yhdistettiin kaikenlaisia ihmeellisiä asioita; mutta merkin ainoa salaisuus oli kestävyys ja tuli ja ennenkaikkea: työ.

Nyt ajatteli Valkokarhu lähtöä. Laiva oli kohta valmis ja siitä tulikin suuri. Siihen mahtuisi rattaat ja useampia hevospareja; niinpä niin, sillä sitten lähdettäisiinkin siihen maahan, johon he merta myöten saapuisivat.

Laivaan oli varustettava viljaa viikkojen varalle, sillä siihen maahan oli pitkä matka. Valkokarhu auttoi Kevättä viljelemällä jyviä. Hän näki Kevään kuokkivan maata oksan tyngillä pehmittääkseen multaa siemenille, silloin hän tuli, katseli peltoa säihkyvin silmin, käyristi oksaa ja valjasti sen eteen härän, säästääkseen Kevään voimia. Vielä yksi sato ja sitten he lähtisivät!

VERI PUHUU.

Suuri muuttokevät tuli ja alus oli valmiina kääntyneenä nälkäisenä avoimine lohikäärmeen kitoineen merta kohti.

Valkokarhu oli polttanut ilotulensa tänäkin vuonna toivoen saavansa sytyttää seuraavan uudessa maassa. Mutta Kevät kylvi siemenensä maahan tällä kertaa huoaten, hän tiesi, ettei hän saisi sitä korjata. Mutta hän kylvi sen kuitenkin, sillä maa, joka oli ensin antanut oli oikeutettu saamaan viimeiseksi.

Mäyriäiset olivat tulleet varhain muuttolintujen kera ja Valkokarhu oli kestinnyt heitä kevätkokolla runsaasti hevosen lihalla. Valkokarhu uhrasi auringolle, kuulle, merelle, maalle ja kaikille voimille matkansa johdosta. Ne olivat suuria juhlia, jolloin mäyriäiset pitivät sydäntä liikuttavia soittajaisia. Harppu soi rajuna kuni kaikki maailman myrskyt, rumpu pärisi kuin särkymäisillään oleva sydän ja luuhuilu itki haikeasti; kadotettu maa oli lähellä. Esitysten lomassa oli paikoilleen jääneillä mäyriäisillä monia asioita kerrottavana niille, jotka etelästä palasivat. He kuiskuttelivat keskenään päät yhdessä monenmoista. Valkokarhun sydän lämpeni soitosta eikä hän huomannut mitään.

Huomattuaan vieraansa alakuloisina lähti hän ajelemaan uusine, ihmeellisine ajoneuvoineen, ehkäpä heitä huvittaisi nähdä hänen telmivän hevosineen ja jyrisevän pitkin aroa. Valkokarhun terävä katse, joka näki kaikki, ei huomannut, miten mäyriäiset seisoivat kokoon lyyhistyneinä pidättäen raivoaan, hän ei kuullut miten he huulet yhteen puristettuina purivat hampaitaan mykkinä hänen taitavuudestaan.

Mäyriäisiä raivostutti sydämen pohjia myöten se, että heidän täytyi olla tuollaisen mielettömän matkan todistajina. Oli melkein hengenvaarallista jo nähdäkin noiden pyörien pyörivän niin vinhasti ettei silmä selittänyt ja jyrisevän sillä lailla että se oli itse jyrisijällekin hirveätä ja katselijoille kiusallista. Eikö omilla jaloillaan muka saattaisi kulkea?

Mikähän se seuraava tulee olemaan? Ja mitä hän mahtoi itsestään luullakaan tuo ulkomaalainen, jonka pään oli joku tauti tehnyt vaaleaksi, koska hän röyhkeästi, astumatta alas korkeudestaan, täytti koko maailman mielettömillä päähänpistoillaan? Pitääkö hänen väkivaltoineen ja voimineen olla muita parempi? Olihan hän kohtelemalla muita vertaisinaan osottanut olevansa aivan tavallisten ihmisten kaltainen.

Mutta he sallivat hänen ryöstää heidät putipuhtaiksi. Kaikki se kupari, jota hän käytti laivoihinsa ja jolla hän nyt oli kattanut noiden kirottujen rattaillensa pyörät oli ollut alkujaan heidän nenä- tai kaulakoristeinaan, sehän oli tullut viheriäksi heidän hiestään ja kuului oikeastaan heille. Entä sitten se, mitä hän oli sanonut...

Valkokarhu oli sanonut jotain sellaista, joka enemmän kuin mikään muu oli saanut mäyriäisten veret vihasta kuohumaan ja tehnyt heidän silmänsä keltaisiksi. Se oli vain sellainen kevyt sana, jonka Valkokarhu oli kerran huomaamattaan lausunut ja unohtanut jälleen, mutta nuo alkuasukkaat olivat ottaneet sen ivaksi, sellaiseksi veriseksi karkeudeksi, jota he eivät milloinkaan voineet antaa anteeksi.

Hän oli erään kerran, jolloin joukko mäyriäisiä oli sen kuullut ja hän olikin tietysti tahtonut olla heille ilkeä, sanonut olleen oikean onnen että hän oli alusta pitäen keksinyt kuljettaa laivaa perä edellä, muuten olisi tainnut käydä niin, että ihmiset olisivat purjehtineet sivu edellä maailman loppuun asti!

Niin hän oli sanonut ja se oli sydämetöntä. Sitä vain mäyriäiset pohtivat Valkokarhun kesteissä ja sillä välin vuodattivat he koko sielunsa soittoon ja lauluun, joka teki Valkokarhun huolettomaksi.

Pari päivää kokkotulien jälkeen läksi Valkokarhu kauas arolle erän pyyntiin. Laivasta puuttui vielä vähän ruokavaroja ja mäyriäiset olivat käyneet ilmoittamassa, että sisämaassa kuljeskeli suuri lauma puhveleita. He olivat kehottaneet lähtemään miesvoimin ja hän oli ottanut neljä vanhinta poikaa mukaansa. He kulkivat ratsain ja hän oli rattaineen.

Myöhemmin päivällä kun Valkokarhu oli ollut poissa jonkun tunnin, lähenivät mäyriäiset ryömien eri haaroilta asuntoa, piirittivät sen ja asettuivat väijymään, kolmen neljän astuessa aivan rehellisesti Valkokarhun majaan.

Kotona oli Kevät ja kolme hänen tytärtään, joista nuorin oli vielä lapsi, sekä puolikasvuinen poika Orma. Hänen puoleensa kääntyivät nyt mäyriäiset puhellen vähän aikaa yhtä ja toista. Orma tunsi heidät hyvin, he kävivät siellä usein pyytäen Valkokarhulta apua. Tällä kertaa he eivät pyytäneet muuta kuin saada lainata saviruukkua ja kun Orma käänsi selkänsä hakeakseen, heittivät he hihnat hänen käsiensä ja jalkojensa ympäri vetäen hänet nurin. Orma puolustautui epätoivoissaan ja oli jo pääsemäisillään irti kun mäyriäisiä tuli lisää ja ylivoima voitti hänet.

Siinä metelöidessä tuli Kevät ulos pienen tyttärensä kera. Kivimajaan jäivät molemmat täysikasvuiset tyttäret. Kevät ei vaihtanut vieraitten kanssa sanaakaan, mutta katseltuaan vähän aikaa ympärilleen ja nähdessään Orman makaavan maassa sidottuna, otti hän suuren puukappaleen, nosti pienokaisen käsivarrelleen ja alkoi taistella sekä oman että lastensa hengen puolesta. Hän löi niin kauan kuin näki eteensä, raivoten kuni emäkarhu, kunnes hän meni tainnoksiin.