Part 10

Olihan aurinko hänen ystävänsä. Eikö hän voisi luottaa maahan? Sehän oli lahjoittanut hänelle tulen, silloin kun hänellä ei sitä ollut ja hän oli aivan yksin. Aurinko ja maa olivat yhtyneet yhteen sulattaakseen jäätikön ja antaakseen hänelle tulen. Hän ei tulisi milloinkaan unohtamaan sitä päivää, jolloin vuori avautui hänen majansa ulkopuolella ja antoi tulta maan sisästä. Sinä hetkenä valtasi heidät hirvittävä tuska, joka päättyi valtavaan riemuun.

Koko maa vapisi kuin olisi sen viimeinen päivä ollut tullut, syvällä maan sisällä jymisi ja kävi niin kovia täräyksiä että Valkokarhukin horjahti nurin. Soilta kuului käsittämätöntä tuskan ulvontaa, eläimet menettivät järkensä ja sekaantuivat toisten joukkoihin katsomatta olivatko ne ystäviä vai vihollisia.

Ja kesken kaameinta kuolemankauhua näkee Valkokarhu maanhalkeamasta syöksyvän tulta, pensaikot syttyvät. Silloin hän nousee, nauraa kuin mielipuoli, ymmärtää koko leikin tarkoituksen, horjuu tulta kohti, sillä maa aaltoilee hänen allaan; hän kaatuu, hymyilee, nousee jälleen ja saa vihdoin tulen käsiinsä. Sydän on onnesta ja kiitollisuudesta pakahtumaisillaan. Tuli! Hänellä on tuli ja hän ulvoo rajattomasta riemusta. Hän rientää kuin raju-ilma kotiin Kevään luo, joka makaa kasvoillaan pidellen kahden käden kiinni, hän heiluttaa palavaa oksaa vaimonsa pään päällä. Tulta! Tulta! Niin, niin, maa on antanut Keväälle tulen, sillä se on niin hyvä.

Sinä päivänä, jona nuotio paloi taas hänen majassaan, meni hän ulos ja itki lämpimässä sateessa. Sade ja kyyneleet valuivat pitkin hänen partaansa, kun hän huumaantuneena ja sydän täynnä kiitollisuutta katseli auringossa hohtavia pilviä.

Siitä oli nyt kulunut monet vuodet ja Valkokarhun pojat olivat aikamiehiä. Näille hän kertoi siitä ystävyys-suhteesta, mikä hänellä on maahan ja aurinkoon. Mutta joka kevät sytytti Valkokarhu suuren rovion maan rikkauden ja anteliaisuuden muistoksi. Hän toi nuoren härän uhriksi ja jos taivas oli kyllin armollinen ja otti vastaan savun herkuttelivat ihmiset itseään iloisina paistilla. Ja tämä tapahtui käen kukkuessa ja auringon valaistessa keskiyön pohjoista taivasta, auringon, joka ei laske kauas. Sinä aikana oli Valkokarhu saanut tulen ja sinä aikana sytytti hän ilotulen muistoksi ensimäisestä nuotiosta, minkä maa oli hänelle antanut.

Valkokarhun pojat sytyttivät tulia senjälkeen aina samana aikana, vielä silloinkin kun he olivat eronneet ja joutuneet niin kauas toisistaan etteivät enään nähneet toistensa nuotioitakaan. Ja tämä tapa säilytettiin sittemmin aina pohjolassa.

Mutta Kevät, joka tietysti oli ulkopuolella Valkokarhun ja poikien, noiden käsittämättömien miesten toimia, lähestyi maata salaa omalla naisellisella tavallaan, kiitollisena rakkaasta tulesta, joka nyt paloi aina hänen liedellään.

Häh lähti ulos kenenkään huomaamatta ja nähdessään yön olevan valoisan ja auringon lepäävän jäätikön takana, sen jäätikön, joka ei enää tulisi uhkaamaan häntä eikä hänen omaisiaan, uhrasi hän maalle maljallisen jyviä, lihavia viljajyviä, joita hän oli edellisenä vuonna koonnut tähkä tähkältä ja hieronut niitä kärsivällisesti hyppystensä välissä. Hän ei tiennyt parempaa lahjaa ja kun maa oli suonut hänelle tulen, niin että hän saattoi taas leipoa leipää, tuli sen tietysti saada uhrikin. Pienihän se oli, niin pieni, ettei kukaan sitä näkisi, mutta hänen mielestään ei maa saisi olla ilman lahjaa tällaisina valoisina öinä. Kevät kylvi siemenensä maahan kainona kuin nuori neitonen ja kun se oli tehty, palasi hän sisään.

Kesän kuluessa alkoi siemen orastaa ja siitä kasvoi kaunis laiho. Kevät selitti sen siten että maa oli kaikessa hiljaisuudessa ottanut lahjan vastaan ja hänet valtasi harras kiitollisuus huomatessaan, että se vastasi antamalla hänelle siemenen satakertaisena takaisin. Poimisiko hän sen, olisiko se hänelle? Aivan varmaan, sillä kun kerran naiselle osotetaan sellainen suosio, tulee hänen nöyränä ottaa se vastaan. Kevät ymmärsi sen suureksi epäitsekkääksi rakkauden osotukseksi, jonka hän otti vastaan kumartaen syvään maalle, jolla seisoi. Maan armollisuus vei voimat hänen polvistaan. Hän otti vastaan vahvimman suoman lahjan kuten lapsi äidiltä. Niin lainehti ensimäinen keltainen vilja kesän tuulessa, kuten salainen side, ihana ja viaton, rikkaan maan ja Kevään hiljaisen neitosydämen lemmenliitto.

Seuraavana keväänä uhrasi Kevät taas jyvänsä maalle miesten ollessa iloissaan polttamassa tuliaan ja tervehtimässä pohjolan aurinkoa. Ja sinä kesänä oli hänen peltonsa vielä suurempi. Mutta hän ei korjannut sitä kokonaan syksyllä vaan jätti osan paikoilleen; hän arveli että maan tulisi saada se pitää.

Sen jälkeen antoi hän aina lahjojaan, joista toivoi saavansa takaisin, sillä hän oli käytännöllinen. Hän uhrasi pellavan siemeniä, jotka eivät olleet hyviä syödä ja sai sijalle pellavaa värttinää varten. Hän kylvi sangen kovasydämisenä nauriin siemeniä ja korjasi nauriit, jotka oikeastaan laatuunsa nähden olisivat kuuluvat maalle. Sensijaan antoi hän kaalin juurien jäädä maahan ja söi itse latvat. Mutta mitä hän tekikin, pysyi maa kuitenkin liitossa ja aurinko ja sade auttoivat heidän yhteistöitään.

Se oli Kevään maanviljelyksen alku. Hänen liittonsa maahan sekä kesy karja olivat olleet hänen elämänsä onnena kaikkina niinä vuosina, jolloin hänen lapsensa syntyivät ja hän näki niiden varttuvan suuriksi, Valkokarhun puhuessa joka ikinen päivä poismuutosta. Mutta niin kauan kuin he paikallaan asuivat, oli Kevään elämä ainaista aherrusta ja sinä aikana oli hän luonut lapsilleen kodin.

Hänen hyvyytensä ei unohtunut milloinkaan. Hänen sydämensä oli niin suuri että hänelle nousi kyyneleet silmiin nähdessään lintujen lentelevän korsi nokassaan pesän tekoon. Hän oli niin lempeä, etteivät hänen poikansa, jotka olivat karkeita miehiä, voineet milloinkaan vahingoittaa eläintä paitsi mitä ravinnokseen tarvitsivat. Tulevina aikoina muistettiin aina Kevättä nähdessä vasikoita ja pikku karitsoja jotka keväisin makasivat vasta syntyneinä ja värisevinä maassa emänsä vieressä. Vieläpä alkukesääkin alettiin kutsua hänen mukaansa ja siunattiin hänen nimeensä.

Mutta se päivä koitti kuitenkin kerran, jolloin Kevään täytyi jättää kotinsa ja kärsiä rajattomasti tuskaa ja surua ennenkuin hän sai toisen. Jään lähtö tapahtui eräänä vuonna niin äkkiä ja niin rajusti, että se tempasi koko perheen asuinsijoiltaan ja heitti sen merelle.

Tuli harvinaisen aikaseen suojailmoja ja tuntureilta alkoi tulvia, joet tulvivat yli äyräittensä jo ennenkuin jäätkään olivat liikkeessä. Alas virtaili suuria jäätikön palasia niin nopeasti, ettei niillä ollut aikaa edes sulaa matkalla. Kuolleitten eläinten paljoudesta, joita uiskenteli alas virtoja vilisten, ymmärsi Valkokarhu että ylä maissa olivat olot aika vaikeat; siellä nousi vesi varmasti kaulaan asti, ehkäpä vielä ylemmäksikin. Tulipa aikaisten kevätvirtojen mukana ihmisruumiitakin, jotka Valkokarhu tunsi järjestään kaikki ja häntä alkoi huolestuttaa jäätikköläisten kohtalo.

Eräänä päivänä näki hän vedenpinnalla kelluvan ruumiin, jonka vatsa kohosi korkealle yli pinnan; sen päällä istui korppi kiskoen nahkaa irti, saadakseen reijän. Valkokarhu purjehti kuolleen luo, ja huomasi sen olevan Tuuri-päällikön. Siitä päivästä lähtien alkoi Valkokarhu suosia korppia.

Mutta pian tuli muutakin ajateltavaa kuin entisiä kadehtijoitaan. Tuli maanjäristyksiä ja tulvavirtoja, toiset tuoden tullessaan särkyneitä vuoria, ukkosilmoja ja tulta kidassaan, toiset taas tulivat nopeasti ja hiljaa pitkine käsivarsineen, jotka sulkivat kaiken syleilyynsä. Kaukana pohjoisessa jäätikön ja vuorten suunnalla näki Valkokarhu suunnattoman korkean tulipatsaan syöksyvän ilmaan ja liekeissä oli äärettömän suuria jäälohkareita ja kokonaisia vuoria, jotka sitten taas satoivat maahan. Sitä seurasi lumivalkoinen höyrypilvi, joka melkein samassa täytti koko taivaan. Sen jälkeen tuli pimeys, sitten rajuilma ja taivaasta satoi muraa. Tulta sinkoili ristiin rastiin kuohuen ilmassa.

Vuorilta kiiri jylisevä kohina, joka nopeasti saapui rannalle, missä se kohtasi mereltä tulevan myrskyn. Virta siinä kuohui alas rajusti sulavilta jäätiköiltä. Se tuli villeinä penikulmain laajuisina koskina, joitten edessä oli vettä pauhaavana rintavarustuksena ja se riensi merta kohti, jossa hyökyaalto kohosi sitä vastaanottamaan. Saaret ja rannikot joutuivat tämän mahtavan taistelun jalkoihin.

Ja kun myrsky asettui ja tuli aivan tyyni, oli koko alanko yhtenä ainoana tulvivana, mereen yhtyneenä järvenä. Veden pinta nousi ja laski hitaasti yön kaikkien tähtien kuvastuessa sen mustaan, upottavaan helmaan. Suuria saarimaisia kuolleitten eläinten joukkoja kellui yhdessä kohden, keinuen kuten hidas hengitys ylös, alas syvyyden pinnalla kokonaisena ruumis-, luu- ja sarvimetsänä, jota kuu valaisi.

Mutta Valkokarhu oli joukkoineen jo aikoja sitten aavalla ulapalla. Kun hän huomasi, että jäätikkö ja maa olivat kovassa taistelussa ja ettei kuivalla maalla enää ollut olemista, pani hän aluksensa kuntoon, otti elintarpeita ja tulta mukaansa sekä astui laivaan koko perheineen ja omaisuuksineen. Keväälle se oli kuin kuolonisku. Mutta palavat vuoret ja tulisade pakottivat lähtemään. Niin he turvautuivat mereen. He olivat jo ehtineet kauas kun virta purkautui vuorilta, aalto saavutti heidät heikentyneenä ja kaatamatta aluksia. Oli aivan tyven, laivasto pysyi paikallaan keinuen hiljalleen meren nukkuvasti hengittäessä. Valkokarhu istui joukkoineen laivassa toivotonna ja äänettömänä kuten taivaan tähdet ja niiden mereen kuvastuvat kuvat. Hohtavista laineista jäävuorien välistä kohottausi merihirviöitä, ne puhalsivat kuumaa ilmaa ja sukeltausivat takaisin märät selkäevät kuutamossa loistaen.

Mutta aamu koitti ja aurinko kohosi idästä punaisena ja kaikkivaltiaana. Raitis tuulenhenki puhalsi pitkin merenpintaa aurinkoa vastaanottamaan. Valkokarhu ja hänen poikansa nostivat nahkoja tuuleen ja laivat lähtivät liikkeelle.

Kun he tulivat aavalle merelle, kohosi heidän näkyviinsä se sisämaa minkä he olivat jättäneet ja he näkivät että pohjoiset vuoret loistivat alastomina ja kaiken värisinä kuten aikojen alussa. Jäätikkö oli hävitetty ja se oli tyhjentäytynyt mereen. Muita kauniimpana kohosi pyöreähuippuinen vuori, josta nousi ohut savupatsas rauhallisesti sinistä taivasta kohti. Silloin ymmärsi Valkokarhu että rauha oli tehty jälleen. Aurinko oli voittanut ja se otti nyt vastaan maan uhrin.

Mutta tuuli ajoi aluksia maasta poispäin itää kohti, kunnes yltympäri näkyi ainoastaan aava meri ja silloin he luulivat että heidän täytyy kuolla. Kymmenentenä päivänä, kun kaikki olivat näännyksissä, alkoi idästä näkyä maata. Valkokarhu näki että he pelastuisivat ja hän antoi maalle nimen Livland, elämänmaa.

Tänne he nyt asettuivat. Valkokarhu sytytti nuotion ja otti haltuunsa uuden maan, suurten lintuparvien rientäessä etelästä etsimään pohjoisia järviä.

Täälläkin olivat aurinko, vesi ja pilvet kilpasilla ja maa lepäsi paljaana ja höyryävänä kylvyn jäliltä, vuoroin valossa, vuoroin kiitävien pilvien varjostamana, pilvien joiden kera aurinko nyt löi leikkiä. Mutta kevät voitti. Sateenkaari jännitti kevyen siltansa yli ketojen sen merkiksi että tämäkin on ihmisten asuinpaikka.

Valkokarhu katseli ympärilleen ja näki koivuja, näki paljon ja hyviä laivanrakennusaineita. Täällähän voisi rakentaa huimaavia aluksia, joilla pääsisi matkustamaan ympäri koko maailman! Tänne hän tahtoi jäädä.

UUTISASUKAS.

Liivinmaassa joutui Valkokarhu alkuasukasten kanssa tekemisiin. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan että nuo pienet rupiset villit, jotka liikuskelivat viidakossa kuten muurahaiset, olivat niitä kauniita, alastomia ihmisiä, joita hän oli kuvitellut löytävänsä metsien eteläpuolella; ja sittenkin ne olivat samoja. Ne polveutuivat samasta kansasta, joka kerran oli karkottanut Pojan ja jättänyt hänet talven kynsiin.

Kesti kauan ennenkuin Valkokarhu sai arat alkuasukkaat niin paljon rauhottumaan, että hän saattoi kunnolleen nähdä niitä. Alussa ne piiloutuivat pensaisiin kuin ketut ja lähtivät pakoon, jos niitä tuli liian lähelle. Ne pakenivat mielellään nelin kontin pysyäkseen niin näkymättöminä kuin mahdollista ja kun ne sitten ryömivät ruohistossa jäykkä nahka selän peitteenä, oli niillä tapana kääntää päänsä taaksepäin, näyttää kaikki hampaansa ja juosta edelleen. Päästessään tarpeellisen välimatkan päähän nousivat ne ja juoksivat suorina kunnes pääsivät suojaan. Valkokarhu kutsui niitä mäyriksi sen jäljen mukaan minkä ne tekivät ja niiden hajun mukaan.

Hänelle selvisi, että ne tunsivat häntä ja hänen pitkiä, vaaleita poikiaan kohtaan pelkoa ja syvää kunnioitusta ja pitivät heitä varmaankin yliluonnollisina olentoina. Mitä muuta ne voisivatkaan ajatella vaaleatukkaisista ja sinisilmäisistä jättiläisistä, jotka tulivat merta myöten _laivoilla_, joita he eivät ensinkään voineet ymmärtää. Valkokarhun täytyi tehdä monta ystävällistä merkkiä ja kulkea viheriät oksat käsissä aseitten asemesta saadakseen niitä lähenemään ja sittenkin ne tulivat vatsallaan ryömien ja pelosta ja alistuvaisuudesta uikuttaen kuin koiranpennut.

Lempeä Kevät istui kyyryllään niiden edessä ja viekotteli niiden pienokaisia luokseen pitäen jyväkakkuja polvellaan.

Vihdoin saatiin syntymään läheneminen, mutta vasta sitten, kun mäyrät olivat oppineet, etteivät nuo pitkät, valkoiset ihmiset tahdo heitä syödä, heittäytyivät he maahan heidän, kuten yliluonnollisten olentojen eteen. Heidän puoleltaan ei siis Valkokarhu saanut kokea mitään vaikeuksia, kun hän asettui maahan asumaan.

Täällä oli runsaasti suuria mänty- ja koivumetsiä, täynnä riistaa. Sisämaassa levisi äärettömiä aroja, joilla villihevos- ja lammaslaumoja kulki syömässä silmän kantamattomiin. Valkokarhu näki täällä villihevosen ensikerran; se oli jättänyt Skandinavian jo kauan ennen hänen aikojaan. Kerrottiin tosin taruja, miten iso-isät aikoja sitten olivat tunteneet eläimen, jolla oli vain yksi varvas kummassakin jalassa ja joka juoksi kuin tuuli, mutta Valkokarhu oli luullut sitä vain saduksi jonkalaisia kerrottiin niin paljon menneiltä ajoilta; tässä näyttäytyivät tarut siis tosiksi.

Valkokarhu toivoi paljon näiden villihevosten tuttavuudesta. Ne olivat kauniita eläimiä. Mustat juovat pitkin harmaankeltaisia kylkiä ja suuret vilkkaat korvat päässä. Ne olivat hyvin uteliaita ja leikinhaluisia, aina valmiina hypähtämään ja kiitämään iloista ravia yli aron. Valkokarhun pojat olivat sangen mieltyneitä noihin reippaisiin eläimiin ja koettivat lähestyä niitä toisessa kädessä leipäpala, toisessa hihnan solmu ja villihevosetkin korskuivat, niiden teki mieli lähestyä ja ne tanssivat paikallaan pehmein liikkein, mutta kun pojat lähestyivät, lähtivät ne kuitenkin täyttä laukkaa pakoon, niin että näki niiden kavioiden vaan vilkkavan ilmassa. Ne päästelivät kiivaita ääniä kurkustaan, etenkin nuoret varsat, jotka kiitivät liehuvin harjoin ja joiden silmissä näkyi valkuainen kuin puolikuu, pojat huutelivat niille kaikilla mahdollisilla lempinimillä ja hevoset nyökäyttivät päätään ja vastasivat iloisesti hirnahdellen, mutta eivät toistaiseksi laskeneet heitä lähelle.

Asian laita oli niin että alku-asukkaat osasivat kyllä pyytää hevosia, mutta kesyttää niitä ja tehdä niistä ihmisten ystäviä eivät he ymmärtäneet. He olivat kerrassaan tunteettomia eläimiä kohtaan ja sillä tavalla että Valkokarhu sekä oudoksui että tuli siitä liikutetuksi; he eivät tyytyneet siihen, että he olisivat metsästäessään tappaneet ne, vaan he kiduttivat niitä aivan vaan huvikseen. Mutta heidän mieleensäkään ei juolahtanut kohdella niitä ystävällisesti, sillä Valkokarhun arvelun mukaan nämä arat kantapäällä astujat pitivät itseään äärettömän paljon korkeammalla kaikkia mitkä eläimen nimeä vaan kantoivatkin. Mutta näillä mäyriäisillä ihmiseksi oli monta omituisuutta, joista he ylpeilivät ja jotka Valkokarhu kernaasti salli heidän säilyttää ominaan.

Tämä alkukansa oli kokenut monia vaihtelevia kohtaloita senjälkeen kuin Poika-vanhus oli eronnut heistä kadotetussa maassa. Useimmat niistä olivat jatkaneet matkaansa suoraan etelää kohti ja olivat hajonneet kaukaisiin kuuman vyöhykkeen maihin, eikä niistä kuulunut mitään, ennenkuin melkein kokonaisen maailman kehityskauden jälkeen eräs Pojan jälkeläisistä, Kolumbus, löysi perheen haaran länsi-Intian saarilta. Vielä myöhemmin tapasi Pojan heimoa oleva, Darwin, Tulimaassa sen kuolevan äärimäisen haaran, samanlaisena kuin se oli alkanut.

Mutta Valkokarhun aikana eivät ne vielä olleet ehtineet etelä-Europaa pitemmälle ja alkoivat vasta siirtyä Afrikaan ja Aasiaan. Oli aina pohjoisia etuvartioita, jotka kestivät kylmää paremmin kuin toiset ja kun ilmanala pohjolassa leutoni, siirtyi moni takaisin entisille seuduilleen, seuraten muuttoeläimiä ja liikkuen edestakaisin vuoden aikojen mukaan. Silloin kun tämä alkukansa oli siirtynyt Skandinaviasta, oli se ollut muun Europan yhteydessä; sitten avautui väliin leveitä salmia, joiden poikki he eivät toistaiseksi päässeet, mutta silloin he poikkesivat Itämeren maakuntain rannoille toisten asettuessa kauas sisä-Venäjälle ja täällä, siis Valkokarhu heidät tapasi.

Alussa he eivät voineet ymmärtää toisiaan ja molemmat luulivat ettei toisella olisikaan mitään kieltä, ainoastaan järjettömiä ääniä, mutta he oppivat pian yhdistämään sen mitä sanottiin siihen mitä tarkoitettiin ja tämä kielten eroavaisuus antoi ensimäisen aiheen muodostamaan käsitteitä, jotka sitten saivat pysyvän muodon. Eikä sitä paitsi kestänyt kauan, ennenkuin Valkokarhu huomasi mäyriäisten näöltään ventovieraassa kielessä sanoja, jotka tuntuivat hänestä tutuilta ja jotka kerran lienevät olleet samanlaisia kuin hänen omansa. Mäyriäiset osasivat kertoa taruja ja ikivanhoja runoja. Heillä oli muun muassa hämärä muinaistaru jostain ihmisestä, joka oli murhannut veljensä ja kirottuna täytyi muuttaa autioon maahan. Valkokarhu kuunteli suurella myötätunnolla kertomusta tuosta hirmutyöstä ja antoi kertojalle palan leipää.

Pohjolassa asuvat alkuihmiset eivät olleet enään aivan samanlaisia kuin Pojan heistä erotessa. Kodittomuus ja hätä olivat tehneet heidät pahemmiksi, ja he kadehtivat jo syntymästään asti toisiaan enemmän kuin ennen. Siitä huolettomuudesta ja notkeudesta mistä heidän esi-isänsä ennen olivat niin iloinneet, ei ollut jälkeäkään; he eivät enään kiikkuneet puitten latvoissa omena kädessä ravistellen hedelmiä maahan aikansa kuluksi. Karvapeitettä ei heillä enään ollut, kovat ajat olivat sen kuluttaneet ja sen sijaan oli tullut hiki ja maanpakolaisuuden tomu. Ainoa, minkä he olivat oppineet, oli suojella selkää talvelta, jota he aina pakenivat ja sen he tekivät aivan sananmukaisesti, sillä he eivät ymmärtäneet pukeutua oikein, vaan vetelivät muassaan vanhaa lampaan nahkaa, jolla he suojelivat selkäänsä kylmältä. Mutta he eivät osanneet sitä valmistaa, nahka oli jäykkää ja kovaa. He käyttivät sitä metsästysretkillä ja kaikissa tilaisuuksissa suojanaan, he nukkuivat sen alla ja vaaran uhatessa ryömivät sen taakse. He eivät rakentaneet itselleen majoja, vaan nukkuivat viheliäisesti luolissa tai pensaassa ja talven joutuessa vetäytyivät he joukottain kuten muuttolinnut etelää kohti, eivätkä näyttäytyneet ennenkuin seuraavana keväänä. Ja heiltä oli kuitenkin aina ollut tuli. He kuljettivat sitä korissa taulan kera aivan kuten ennen muinoin, mutta he eivät olleet sen käytössä päässeet pitemmälle. Ruukkuja he eivät tunteneet. Leivän leipominen oli heille tuiki outoa eivätkä he aavistaneetkaan mitään koko viljan olemassa olosta vaikka he kahlasivat siinä kaulaansa myöten, sillä maa kasvoi viljavanaan villiä viljaa. Tietysti ei heidän mieleensäkään noussut ajatus että he itse voisivat kasvattaa viljaa. Aluksia he eivät osanneet rakentaa, mutta sensijaan he osasivat uida ja selviytyivät siten pienemmistä vesiesteistä. He eivät heittäneet keihästä ja valmistivat ainoastaan kehnoja kiviliuskoja.

Mutta sen sijaan oli heiltä eräs ase, joka oli vallan uusi Valkokarhulle; he osasivat ampua putkella, jossa oli kivinuoli pitkän ja tarkoin määrätyn matkan päässä, käyttämällä paria antilopin sarvea, joiden päät oli kiristetty yhteen suonijänteellä. Se oli jousi, mutta he eivät osanneet selittää miten he olivat sen saaneet, vaan he näyttivät irvistäen kuinka he ottivat kiinni myrkyllisen käärmeen ja pistivät nuolenpäitä sen päähän tehdäkseen ne voimakkaiksi ja Valkokarhua kauhistutti nähdessään ensimäisen kerran villihevosen kaatuvan sellaisen nuolen satuttamana ja kuolevan suonenvedon tapaisesti väännellen, vaikka siihen oli tullut tuskin naarmuakaan. Se oli rumaa noituutta. Valkokarhu ei ainakaan puolestaan tahtonut käyttää jousta.

Pojat eivät sensijaan saaneet silmiään pois niistä ja he laittoivatkin pian samanlaisia, vaikkakin saarnipuusta. Myrkystä he eivät välittäneet, siltä he eivät ampuneet takaapäin; he olivat voimakkaita, ja harjaantuivat aikaa myöten niin, että läheltä saattoivat ampua nuolen aivan metsähärän ruumiin läpi.

Paitsi metsästystä, käyttivät mäyriäiset jousta toisellakin tavalla: he istuutuivat ja soittivat näppäilemällä pingotettua kieltä. Siitä lähti houkutteleva ääni, joka soi kuin kaukaisten maailmojen yli kiitävä tuuli.

Mäyriäiset pitivät paljon soitosta ja kun joku heistä näppäili jousta, jonka ääni kaikui kuivasta pääkallosta, jossa sarvet olivat kiinni ja toinen takoi kepillä onttoa puuta kolmannen vihellellessä luulla ja muiden ympäröidessä näitä soittotaiteilijoita ja voihkiessa tuskallisesti kuorossa, teki se syvän vaikutuksen muihinkin kuin noihin väänteleviin soittoniekkoihin itseensä. Niissä sävelten värähtelevissä soinnuissa oli jotain salaperäistä, joka saattoi sekä ihmisen että eläimen haaveilemaan ja itkemään, niissä oli metsänääniä, jotka herättivät eloon uinuvia muistoja kadotetusta Eedenistä.

Alkujaan olivat he nähtävästi käyttäneet houkutussoittoaan ainoastaan metsästyksessä, kiinnittääkseen riistan huomiota. Kun villi hevonen läheni viisas pää kallellaan ja suuret, hienokarvaiset aistikkaat korvat eteenpäin kääntyneinä kuunnellen ihania säveliä, jotka olivat kuin tuulen henki kaukaisilta onnellisilta laitumilta, lensikin harppukielen myrkkynuoli pistäen kuolontulen eläimen suoniin. Se oli hyödyttävä taito ja koko alku-asukkaan sielu oli keskitettynä tähän aseeseen, joka oli samalla sekä kyykäärme että harppu.

Mutta pitkäaikaisen käytön jälkeen oli heidän taitonsa niin kehittynyt, että he alkoivat kunnioittaa soittoa erityisenä taitona aivan toisena kuin metsästystä. He kiinnittivät kaareen useampia kieliä ikäänkuin erilaisia tuulenvoimia vastaamaan ja syvensivät kaikua irrottamalla sarvet tyhjästä pääluusta, joka sorisi hampaineen, kiinnittämällä ne kilpikonnan kuoreen, jossa oli täyteläisempi sointu. Luusoittimeen he tekivät reikiä, niin että se valitteli useampihaavaisena; onton puun he hakkasivat poikki niin että sitä saattoi helpommin kuljettaa muassaan ja he oppivat valittamaan määrätyssä tahdissa, joten puute ja kaihokin olivat hyödyksi. Oi, niin, niin, kylläpä he olivat soittotaitureita!

Ei Valkokarhulla eikä hänen perheellään ollut pienimpiäkään lahjoja siihen suuntaan, mutta he olivat hyvin vastaanottavaisia ja kuuntelivat syvästi liikutettuina toisten esittäessä paraita palojaan; syvä huokaus kohosi heidän sielunsa syvyyksistä ja he vuoroin kalpenivat vuoroin punastuivat, niin syvästi se heihin vaikutti. Soitto lumosi heidät, he seisoivat kuin kiinni naulattuina salaperäisten houkutusäänten hurmaamina, jotka saattoivat heidät unohtamaan itsensä.

Siinä niin kuunnellessaan muistuttivat he suuresti kauniita villihevosia, jotka soitto teki luottaviksi, he kumartuivat eteenpäin samaan lumottuun asentoon, liikkumattomina — ja noiden vierasten soitto voitti Valkokarhun ja sitoi hänet heidän ystäväkseen.

Muuten ei Valkokarhu oppinut paljoakaan itämaalaisilta. Vaikutus oli päinvastainen. Heillä näytti olevan hämmästyttävä matkimiskyky, he oppivat kädenkäänteessä sekä pukeutumaan että keittämään, ajamaan reellä, purjehtimaan merellä ja tekemään kaikkea, mitä Valkokarhu teki.